Nyt tai ei koskaan.

Maailmansota jatkui.

Siniset ja viheriät lyhdyt seisoivat katuvieremillä. Kadut katkesivat sumuseinään. Vastaantulijoitten kasvot olivat kelmeät tai tuhkanharmaat. Kaupungit elivät ikuista hämärää. Vain santarmien päämajat prameilivat räikeässä valossa. Maaseudulla, sen sydämestä raukoille rajoille saakka, levisi pilkkoinen pimeys. Koko kansa eli loppumatonta syksyä.

Se oli uhrannut uhrattavansa. Hovioikeuksien herrat olivat jalosti vankimatkansa suorittaneet. Turhaan. Köyhät luotsit olivat itsensä uhranneet. Turhaan. Euroopan oppineet olivat taas dokumenteillaan julistaneet oikeuden aatetta. Turhaan. _Finis Finlandiæ_ kypsyi kypsymistään kuin mädäntyvä hedelmä raiskatussa puussa.

Ja nyt, kun jokainen yö kajasti päättymätöntä tulipaloa ja jokaisen auringon peitti sodan irvistävä jättiläisnaamari, nyt ei ollut Suomen kansalla enää mitään uhrattavaa eikä mitään taisteltavaa. Se oli kolmannen kerran elämässään rajasta rajaan, luokasta luokkaan _yksimielinen_. Se oli yhtä suuressa, kuolemanuneliaassa väsymyksessä.

Mutta sortaja pelkäsi. Se alkoi nähdä aaveita omassa luomassaan pimeydessä. Ne uhkasivat sitä pilvistä, merestä, maasta ja maan uumenista. Se ei tyytynyt enää vainoamaan ihmisiä. Se alkoi silpoa tämän maan ruumista. Se haki itsellensä suojaa murhaamansa maan kupeista ja hartioista. Se ajoi tänne kalmukit ja kiinalaiset ja kaivautti penikulmittain juoksevia yhteishautoja. Vihollisiaanko varten? Itselleenkö? Kukaan ei osannut sitä ratkaista. Sillä kaikki ennustajat joutuivat vuorotellen häpeään.

Pellot silvottiin. Suomen viheriää metsää upotettiin hautoihin lukemattomat uljaat kuuset ja petäjät. Olivatko ne hautahavuja koko kansalle? Kukaan ei jaksanut vastata.

Juoksuhaudoista levisi haureuden lieju kuin visva parantumattomista haavoista ja saastutti ylhäistä ja alhaista kansaa. Naiset alkoivat synnyttää epäsikiöitä. Vanha tarina pohjolan amatsonikansasta, joka tappoi omat poikalapsensa ja otti vastaan idästä vaeltavat koirankuonolaiset kulkurit, toteutui päivästä päivään kammottavalla tavalla. Kansasielun ja kansaruumiin puhtain kauneus, sen synnyttävä syli, oli heitetty alttiiksi ikuiselle häväistykselle.

Suomen kansa oli yksimielinen avuttomassa häpeässään ja kuolemanväsymyksessään.

Mutta kuolinkamppailussa heitetään arpaa ei ainoastaan kuolemasta vaan myöskin elämästä. Ja Suomen kansa heitti sen elämän rajaviivalle. Se heräsi kevätkarhuna omaksi ihmeekseen. Se alkoi nuuskia ympärilleen. Eikä tuntenutkaan hautahavujen kalmanhajua. Se haistoi omain viheriäin metsiensä väkevät pihkantuoksut. Sillä sen oman sielun pyhäisin korpi oli vieläkin tervettä, tummanviheriätä metsää. Se ryhtyi varovasti kuulostelemaan. Koko maailma pauhasi yhä. Ja sen veret herahtivat, liikahtelivat, ja suonet alkoivat paisua taistelun aavisteluista.

Pienet kansat seisoivat ristitulessa valtakuntain välisillä raja- ja tulilinjoilla. Ne kaatuivat lakoon. Ne makasivat maassa verisinä riekaleina. Mutta ne huusivat maasta vuosisadan suurta unelmaa: Pienille kansoille vapautta ja itsenäistä elämää! Kansojen omalla verellä merkittäköön valtakuntain rajat! Nyt tai ei koskaan!

Suuret kansat hyvittelivät: Itsemääräämisoikeuden aika on tullut. Ja pienet huusivat yhä huikeammin. Oli kuin olisi rajalinjojen yllä jylissyt pilvistä asti: Nyt tai ei koskaan!

Suomen sivistyneistön parhaimmisto, jonka kirjojen lehdillä itsenäisyysajatus yhä loisti tulisina kirjaimina, ymmärsi ajan tulleen. Ja sen suurimmat uskalikot huudahtelivat tovereilleen: Nyt tai ei koskaan! Ne sanat tarttuivat nuorison korviin. Ne levisivät miehestä mieheen. Ne singahtelivat yli luokkarajainkin. Ja kohta toisteli koko kansa samoja sanoja: Nyt tai ei koskaan...

Nuoret miehet, Eugen Schaumanin perilliset, katosivat länteen yksitellen, kolmittain, joukoittain, tullakseen takaisin ase kädessä tekemään tiliä sortajan kanssa.

Santarmikuvernöörit nostivat pikkusyyllisen pelättimeksi hirsipuuhun. Mutta se oli marttyyrintekijäin viimeinen konnantyö. Heidän omat istuimensa alkoivat horjahdella. Ja istuimien istuin, jonka portaat, vierustat, baldakiinit, kotkankuvat ja vallanomenat slaavilainen talonpoika oli saastuttanut riettaalla kuolintanssillaan, alkoi luhistua ja upota viimeisine faaraoineen punaiseen mereen.

Ja Siperiasta Mustaanmereen ja Pohjanlahteen huusivat kaikki kansat: Nyt tai ei koskaan!

Tätä hetkeä oli odottanut Ulappalan ukko, perisuomalaisen kansasielun korvenhenki. Se oli kasvatellut Tuonelanjoen katajikossa myrkkymarjoja, sen tuomikossa humalamarjoja ja liejukossa ärnettä kuolaa. Nyt oli aika panna käymään ja käyttää valmiiksi tämän kansan ammonaikaisen kirouksen kalja. Nuoret miehet olivat jo Lemminkäisinä nousemassa, ja rintamailla puuhasivat miehet ja naiset vapauden häitä. Tätähän ei voinut sallia korpisaatanan ikuisesti paha tahto. Rintamaitten Lemminkäiset oli juotettava hulluiksi kaikki ja turmeltava vereen.

Mitä tahansa oli vielä Suomen kansan suonissa kateuden ja kaunan mujuja, vihan ja raivon konnikoita, sen kaiken hän otti ja sekoitti kaljaan. Ja kirouksen musta juoma poreili, ärtyi, kuohui ja pursusi, kunnes se vaahtona laskettiin jokaisen pirtinpöydän jokaiseen tuoppiin.

Ja mitä tapahtuikaan. Kansan leuat järähtelivät edelleen: Nyt tai ei koskaan. Mutta köyhälistö työnsi sanoihin toisen merkityksen kuin porvaristo. Ne alkoivat kantautua rajasta rajaan kahtena riitaisena äänenä. Torppain kynnyksillä ja tehtaalaisasunnoista jumahuteltiin: Porvareitten niskat on nujerrettava. Köyhälistö valtaan! Nyt tai ei koskaan. Isännät ja herrat toistelivat yhä tinkimättömämmällä äänellä: Isänmaa itsenäiseksi! Nyt tai ei koskaan... Ja voi sitä, joka meitä vastustaa!

Nyrkkiä ei puitu enää taskussa. Päiväläinen heristeli sitä isäntänsä nenän alla. Ja talonjussi pärmänttäsi torpparinsa punaiseksi roistoksi.

Tuoppi tuopilta kurnittiin kirouksen kaljaa. Kädet haparoivat suonenvedontapaisesti päästäkseen tarrautumaan ihmiskurkkuun. Kuka oli oleva Kain, kuka oli oleva Abel? Punaiset ja valkoiset uhrisavut suitsusivat rinnakkain. Ja kaikki ne vetosivat oikeuden jumalaan. Veljessota oli ovella.

Silloin kohtasivat toisensa Manalan alanteessa suomalainen korvenpeikko ja slaavilaisen mustanmullan riettauden saatana. Kohtasivat toisensa Ulappalan ukko ja Grigori Rasputinin juopunut henki.

He istuivat räntäisen tuomikon alla, jonka marjat uhosivat mustimmillaan, ja hämmensivät samaa kirouksen kaljaa. Ulappalan saatana valutti sekaan Räikkö-sydämensä mustimmat veret ja slaavilainen rienaaja likaisen partansa kuolaa.

Oli tehty Tuonelan hirvein liitto. Ja jo ennestään juopunut kansa ei tietänyt enää mitä se sai juoda. Se suolti kurkun täydeltä ja joi itsensä sokeaan humalaan. Silmät verestivät. Sorretut huusivat ja herrat uhkasivat. Länsi ja Itä aloittivat jälleen suuren kaksintaistelunsa tämän kansan sielusta. Ja uhrit syyttelivät toisiaan:

— Valtiopetoksen tekijät, maanpetturit, huutelivat sosialistit porvareille, aiotte karata köyhälistön kurkkuun preussilaiset sotahanskat kourissanne.

— Lakatkaa veljeilemästä verivihollisten ryssäin kanssa! uhkailivat herrat vastaan.

— Kaikkien kansain köyhät ovat veljet keskenään, lauloivat agitaattorit kylästä kylään.

Sosialistien tietoniekat selailivat historianlehtiä ja osoittelivat niitä piruuksissaan syytteleville porvareille:

— Kas, tuossa... Suomen papisto veljeili Bobrikoffin kanssa. Pyhä ja hurskas esimerkki, hyvät herrat!

Papit ja muut jumaliset porvarit kauhistuivat kuin härkä punaista vaatetta ja näyttelivät sarvillaan synkkää siveellistä suuttumusta. Mutta vapaamieliset historianmiehet vastasivat Salomon tuomiolla:

— Aivan oikein. Suomen papisto möi slaavilaisesta hernerokasta esikoisoikeutensa. Eikä se ole kyennyt sitä ateriaansa sulattamaan tähän päivään mennessä. Eikä kykene. Se pakahtui. Ja se on lakannut olemasta kansan henkisenä johtajana ja samalla yhteiskuntaluokkana. Se on tehnyt sanalla sanoen henkisen itsemurhan, kuten aatelisto puolitoista vuosisataa aikaisemmin. Mutta tätäkö, rakkaat köyhälistöherrat, tätäkö herrasluokkain itsemurhaa te nyt aiotte matkia? Vapaan ajatuksen nimessä: vastatkaa!

Puoluepaavit käänsivät lehteä ja hohottivat vastaan:

— Voi teitä, te perustuslaillisten kamariviisaat jälkeläiset! Mitä te teeskentelette? Te itse, juuri te, veljeilitte aktivisti-nuorukaisina Pyhän Venäjän kumouksellisten kanssa ja otitte vastaan kalmukki Asewin provokaattorisuudelmat. Alas tuomarintuoleiltanne, te kalmukin kaverit!

— Juuri niin, vastasivat syytetyt. — Me teimme sen isänmaan hädän nimessä ja koimme katkerasti ja peruuttamattomasti, että ryssä pettää aina. On hän kapinallinen tai santarmi, matruusi tai tsaari, hän pettää aina. Ottakaa vaari ajoissa. Pysähtykää!

— Kehnot pettävät kehnoja, ivailtiin Siltasaarelta. — Mutta Venäjän kansa, sen kärsivä kansa! Jatkettiin haaveellisella äänellä, — se ei petä. Dostojevskin, Tolstoin ja Gorjkin kansa ei petä. Venäläinen työmies ja talonpoika on kanssamme yhtä, niin totta kuin kansain köyhälistöt ovat herrain verikentillä yhtyneet. Varokaa, herrat, työläisellä ja talonpojalla on teidän antamanne sinelli päällä ja kivääri kädessä. Vapaus on tullut ... svabooda!

Venäjän kansa lähetti hetkensankarinsa, joka antoi suomalaiselle miehelle veljessuudelman. Ja suomalainen otti sen vastaan työväen eläköidessä punaisen puoluelavan ympärillä. Suomen kansan kirouksen kirjaan oli jälleen painettu verenkarvainen sinetti.

Kun arokylien saatana kuuli tämän huudon Manalan tuomikkoon ja näki tämän pääsiäissuudelman, liehautti hän oikeauskoista partaansa, venytti huulensa hekumallisesti ja pomitti Ulappalan ukolle:

— Ootshen harashoo... Ootshen tuhma ... moi brat, ootshen tuhma... tämä Suomen tshuhna. A vot! Ulappalan kalja ja Vennään votka... Humalassa riehuvat! Svaboodaa juhlivat! Ah, moi brat, votka ja kalja... Jumalassa tantshuttaa.

Mustanmullan rietas kiepsahti sammalpatjalle, tanssahti riepsakkaasti pari askelta ja riehahti itseylistykseen:

— Minä olen suurin! Tuhatvuotisen tsaarin langetin valtikkoineen, keisarinnat peljätin, ruhtinattaret uuvutin rutsaiseen kiimaan ja hovit, valtaistuimet upotin oman saastani liejuun. Tshort vasmii! Minä olen suurin! Sillä minä olen riettain... Olen Pyhän Venäjän musta yö. Olen maaorjain vuosituhansin ruoskittu peto... Olen päättymätön mato, jonka jokainen nivel on Venäjän kansaa ... tsaarista santarmiin ja orjaan saakka. Da daa ... jeh! Ja tshuhnat? Nitshevoo nje panimatj! Minä olen Venäjän kansa... Tshort vasmii! Hi-hiii ... da daa ... jeh!

Manalan katajikosta nousi kalmukin kallo. Paksut huulet huusivat ammollaan:

— Ho-hoo ... minä, Avno Asew, minä olen Venäjän kansa, sillä minä olen petoksessa suurin! Juudakset ja Efialteet, Brutukset ja Cassiukset ... pikkukätyreitä ... onnenonkijoita... Minä olen pettänyt aina ja minä olen pettänyt kaikki kansat! Tässä suudelmassa suutelen minä ... kaiken petoksen ja itsepetoksen kansainvälinen saatana...

Silloin nousi lahokannolle Ulappalan ukko, kouraisi leukansa sammalkarvaista alustaa, avasi sokean silmänsä ja pauhasi korpeen:

— Suu suipommalle, orjat! Minä täällä olen isäntä ja minä tämän kansan olen peikko ja saatana. Minä olen sen verinen raivo! Nyt on minun aikani tullut. Minä päätän työn, sen suuren työn, jonka tuhosi kerran Lemminkäisen äiti. Minä yksin käsken! Te palvelkaatte. Suudelkaa, juottakaa, tanssikaa ja pettäkää... Minä raivon nostan ihanan ja kolkon kansani vereen. Te sen kahtia jaatte ja annatte aseet. Minä... Jokaisen Kullervon sydämeen heitän ... heitän koston tulenpolttavan kiven ja jokaisen Untamon sieluun ... lyön kylmän paatumuksen kaihon. Ja he syöskööt toisiansa vastaan. He tapelkoot asein ja kourin. He kiduttakoot ja revelkööt toisiansa, kunnes heidän suonistaan on juossut hukkaan viimeinenkin pisara Lemminkäisen verta, kunnes ... tämän kansan jokaisesta sielusta on pimentynyt Lemminkäisen hengenvalo... ikuisiksi ajoiksi. Minä tahdon ... rintamaat hävitkööt merten ja järvien rannoilta. Korpi astukoon sijaan. Keskellä korpia ... vain rutaiset umpilammet maatkoot... Ja petojen hengitys suonsilmiä kiertäköön ajattomaan aikaan. Minä tahdon ... nuoret Lemminkäiset, niin köyhät kuin rikkaat, Tuonelan jokeen. Ja sitä ennen ... he turmeltukoot vihassa ja veressä. Minä tahdon ... syyttömät Lemmin pojat syyllisiksi! Ja se olkoon toinen ja viimeinen surma.

Manalan rannalla saraheinä huojui ja sihisi. Se oli vihlovaa itkua. Vainajat kauhistuivat. Heidän sydänalaansa poltti ja närästi. Se oli heidän itkuansa. Sammalmättäät, rantaraidat ja katajikko valuivat vettä. Ja tuomenmarjat valahtivat maahan mustana verenä... Laahovat pilvet pysähtyivät, ja Tuonelan hidas virta kuljetti kuplat häränsilmien vääntyneisiin suihin. Koko Tuonela itki.

Mutta maanpäällisillä korpi- ja rintamailla ei itkenyt kukaan. Kullervojen silmät oli soentanut kirouksen kalja ja vihan humala. Ja Untamoiset ... he olivat unohtaneet itsensä, isänsä ja isänsä isien kaltot teot Kullervoisia kohtaan.

Eikä itkenyt Ulappalan Ukko. Hän jupisi hampaistaan:

— Nyt tai ei koskaan...