Ulappalan ukko.

Tuon onnellisen kesänsä he olivat viettäneet Kiehimäjoen yläjuoksuilla, paltamolaisessa korpitalossa, ja laskeneet nyt, kesälomansa viimeisinä päivinä, Seitsenoikeen vaaralliset kosket joen suupuolen rantakylään.

Oli ollut muutama päivä vierailua Joel Svartin ylioppilasaikuisen toverin, metsänhoitaja Saukon, luona.

Vieraat istuvat nyt isäntineen lauantai-iltaa mahtavan joenkaarteen ylimmällä pengermällä. Alhaalla rannalla liikuskelee viikkolitviikkinsä saaneita tukkilaisia. Ryhmiä istuskelee siellä täällä kivien ympärillä korttia lyömässä. Pelaajien selän takana nojailevat ja seisoskelevat joutolaiset. Yhdellä ja toisella repsattaa takintaskusta putelinkaula. Mutta kukaan ei ole vielä humalapoikana. Ollaan, oljennellaan, litsautetaan kortti silloin, toinen tällöin. Otetaan muutama veljesryyppy lienteätä kototuoksuista korpiviinaa. Maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Äkkiä ponnahtaa eräästä peluri joukosta pystyyn jätkä, lätsää korttinsa vastapelaajan naamaan ja kääntää selkänsä. Istujat naurahtavat laiskasti.

Mutta jätkä hyppää ylemmälle pengermälle, vetää hihoistaan kaksi välähtävää puukkoa ja noituu tappeluvalansa:

— Minä olen sen Ahosen akan poika Kiimingistä, lähelt' Yli-Tornioo jumalaut'!

Vastapelaaja karjaisee vastaan. Astuu suoraan, tasaisin askelin kohti huutajaa. Ilman puukkoa, mutta röyhein rinnoin kuin urospeto toista vastaan.

Ahosen poika väläyttää rennoin rantein puukkoa, se tekee pari kertaa hurjan ympyrän ilmassa. Vastapelaaja työntyy silmä kovana liki. Taas heilahdus. Puukko suuntautuu suoraan toverin rintaa päin. Iloisesti ja rennosti. Uhattu ei väistä. Hän lyö nyrkkinsä suojaksi ja antaa tulla. Terä sujahtaa ranteeseen, nurjahtaa sivuun. Lyöty naurahtaa halveksivasti. Mutta veri alkaa virrata rannesuonesta. Ja Ahosen poika huutaa kiukuissaan. Hän tahtoo tapella, jumalaut'!

Verisuihku on pillahtanut. Muuta ei tarvita. Syytä ei tiedetä. On nähty verta. Se läimähtää silmissä ja veressä. Viitisenkymmentä miestä alkaa liikehtiä.

Joku juoksee tukkilauttaa ponttuulle keksiä hakemaan. Aidanseipäitä rojahutetaan poikki. Kämmeniin sylkeä tirskautetaan. Potkitaan pieksunkärjillä sopivia kiviä nurmikosta. Jo heristelevät jotkut nyrkit pilviä kohti. Muutamista hihansuista vilahtaa notkeasti puukko. Mutta useimmat valmistuvat vielä jotakuinkin leppoisina jonkinlaiseen leikkitappeluun. Pullon kaulat piipahtavat viiksien alla. Mättäillä hyppii eräitä kiekuilevia kukkopoikia. Mutta vain muutamat teutovat tasajalkaa.

Ahosen akan poika tekee pengermältään pari hyökkäystä, hyppää takaisin ja hoilaa täyttä kurkkua:

"Enkä mä ollut turhan nuuka, Hautasin mammani nahkooneen."

Silloin alkoi tanattaa kurkunpäissä, hampaat kirahtelivat ja ärräpäät lentelivät kuin haaraniekka pirut. Ja tappelu alkoi porukka porukalta.

Seipäät ja kallot risahtelivat. Nyrkit mäjähtivät, rusahtelivat. Kivet heilahtelivat. Mikä muksahti pakaraan, mikä kumahti kylkeen. Taintui miestä. Uusia ärtyi. Rykelmät keräytyivät suuremmiksi. Puukkoja ilmestyi. Pyörähti yksi ja toinen sivummalle haavojaan nuolemaan. Tuo tuijotti irvistävään polveensa, tuo hautoi kalloaan vetisellä rievulla. Tuo nuukahti maahan ja örisi örkäleitä viimeisellä sisullaan.

Ilma pimeni miesten silmissä. He puskivat sokeina. Tohisivat, rohisivat, hihkuivat, rähisivät, karjuivat. Ja Ahosen poika rääkyi kuin hurjistunut hanuri viinahullun kourissa.

Älytön vimma ja raivo oli vallannut koko joukon. Se syöksyi suureksi laumaksi. Työntyi eteenpäin, taaksepäin kuin venähtänyt, muodoton härkä. Luiskahti joltain osaltaan alemmalle penkerelle kuin matelijan häntä. Syöksähti taas ylemmäksi. Pari karkulaista kimposi ylöspäin. Ne vedettiin takaisin parilla kouralla tai perkele-karjaisulla. Seipäät ja keksit olivat kadonneet. Nyt tappelivat koura, nyrkki ja puukko. Rähinä vaimeni. Mutta taistelu muuttui hetki hetkeltä sitä hirveämmäksi. Vimma kiihtyi kalvistuvaksi vihaksi, raivo nousi tuhottomaksi murhaamiseksi. Kiehimäjoen kaltaat muuttuivat Tuonen penkereiksi. Kuin Manalan alanteessa tuo tappeleva hirviö jönkeili, kiemurteli, syöksyi edestakaisin kamalassa poljennossa. Se oli ammonaikainen eläin, sata veristä häränsilmää päässä. Pedon hengitys kurkussa, raajoina murhamiehen kädet ja kynsinä puukot se raivosi jättiläiskarjuna, joka vuoti verta sadasta haavasta eikä kuitenkaan lakannut, ennenkuin verenvuoto oli uuvuttanut sen rähmälleen.

Joel Svart oli aikonut hyökätä asettamaan tappelua. Mutta metsänhoitaja Saukko oli vetänyt hänet takinhihasta takaisin ja sanonut:

— Turhaa. Kukaan ei niitä kykene hillitsemään. Se on vain jokalauantaista suomalaisen sisun temmellystä. Ja lakkaa aikanaan.

Mutta Joel Svartille muuttui tuo tappelu kauhistavaksi kokemukseksi. Se seurasi häntä laivalla, junamatkalla, yöllä ja päivällä. Oliko se Suomen kansaa? Sehän oli raakalaislaumaa... Rujoa noitatanssia seitakiven ympärillä. Veressä mässäämistä... Kautokeinon verilöylyä... Hurmahenkisten mielenvikaista jumalanpalvelusta. Petomaista silpomista, veristä saastaa! Ei ei! Se oli itse Ulappalan ukon raivonpyörre... Tämän kansan Tuonela-sielua ... perisuomalaista saatanaa...

Huhut riitelyistä ja rettelöistä, mellakoista ja tihutöistä tulivat vastaan yhä kiihtyvämpinä asema asemalta.

Joel Svart saapui pääkaupunkiin aikaisena aamuhetkenä. Se seisoi entisellään. Mutta Joel näki kuin suruharson lävitse: Kiehimäjoen korvenraivo oli täälläkin vastassa.

Ja mitenkä kävi? Tuskin oli päästy pimeihin routaöihin, kun kartanonpoltot, ryöstöt ja murhat, koko ryssäläis-suomalainen villitys oli vallannut pääkaupungin ja koko maan.

* * * * *

Joel Svart on tullut Vintturin veljesten luo. Keskusteltiin.

— Sanokaa minulle lopultakin suoraan, ovatko työläisjohtajat tehneet sopimuksen sotilasneuvostojen kanssa yhteisestä kapinasta.

— Monenlaistahan sitä huhuillaan, sanoi Valte Vintturi kiertelevästi.

— Älä kiertele. Sinulla täytyy johtomiehiin kuuluvana olla tarkemmat tiedot.

— Kansahan ne asiat lopultakin ratkaisee...

— Ja mihin suuntaan ovat mielestäsi menossa punakaartit ja massa?

— Njaa, joukot kai tekevät lopultakin vain sen, minkä puoluejohto määrää, jatkoi Valte Vintturi kiertelyään.

— "Kansa ratkaisee" ... "puoluejohto määrää"... Onko nyt aika valehdella? Kysyn suoraan ja vaadin suoran vastauksen ja ... ehdottomasti. Niin, minä vaadin sen ... oman sieluni tähden...

Uuno Vintturi naurahti:

— Nyt ei ole kysymys "sielusta", vaan köyhälistön diktatuurista.

— Olkoon ... diktatuurista tai orjuudesta! Mutta ... ryssien kanssa vai ryssiä vastaan? Sen juuri tahdon tietää, sillä ... olen hukkumaisillani elämäni kauhistavimpaan pettymykseen. Minun _täytyy_ päästä selvyyteen! Ymmärtäkää minua ... toveruutemme nimessä...

— Siinä tapauksessa, jatkoi Valte kylmän kärkevästi, — mene kysymään paavilta itseltään. Siellä on sekä kuolaimet että ohjasperät. Kukaan muu ei tiedä mitään varmaa, emme ainakaan me.

— Hyvä. Taitaakin olla aika nähdä kerran se mies silmästä silmään. Hyvästi. Ja Joel astuu kiivaasti ovea kohti, vetää sen tempaisemalla auki ja työntää jalan kynnyksen yli. Mutta samassa hän harppaa takaisin veljesten eteen ja kysyy tiukasti:

— Entä oma kantanne? Mitä teette, jos työväki nousee kapinaan ryssä liittolaisenaan?

— Mitäpä minä, tokaisee Valte kuivasti, — otan käskyt vastaan ja täytän ne.

— Etkä aio nousta sanallakaan vastaan?

— En. Nojaan joukkoihin enkä omaan pieneen itseeni, vastasi Valte hurskas ilme kasvoillaan.

— Entä sinä, Uuno, mitä teet?

— Minun ei, näin vähän mukana olleena, tarvitse tehdä ratkaisua ennen taistelua. Pysyn syrjässä. Ei ole viisasta mennä syyhymättä saunaan, ei ainakaan ennen aikojaan.

— Pehtorisieluja, puraisi Joel halveksivasti. Käänsi selkänsä ja läksi.

* * * * *

Joel Svart on päässyt puoluepaavin puheille.

Hän ei tiedä miten aloittaisi. Hänellä on suuri kysymyksensä laukaisuvalmiina, mutta puoluepaavi istuu syrjittäin rikkinäisellä tuolilla ja näyttää niin luotaan työntävältä, välinpitämättömältä, ettei hän kykene avoimeen keskusteluun. Hän heittää pari kauttarantaista kysymystä tilanteesta ylimalkaan ja koettaa samalla hakea puoluejohtajan katsetta. Tämä ei katso mihinkään. Istuu lihavahkona ja velttona. Kulunein poimuin laskehtivat paksukankaiset liivit tyytyväiselle vatsalle. Takki on nuhrainen. Housut huolimattomasti pussillaan sieltä täältä. Kasvojen lihakset ovat veltostuneet, hartiat vetelät ja muodottomat. Mutta ruumiin asennossa on jotain järkkymättömän painavaa.

— Siellä syvällä jossain ... kuin umpilammen pohjassa, tunkeutuu Joelin mieleen, — on paatisen raskasta, musertavaa tahtoa...

— Tuo mies, ajattelee hän yhä selkeämmin,— juuri tuo tuossa on musertanut vastustajansa toisen toisensa jälkeen vuodesta vuoteen... Piiloutunut joukoilta kuin itämainen satraappi. Vetänyt, työntänyt, vuovannut, nuuskinut ja hamuillut kuin lonkeroeläin onkalonsa suojassa. Ja voittanut, aina voittanut. Kunnes hänen salaperäinen yksinvaltansa on ahmaissut joukot ja johtajat. Niin juuri. Tuon miehen käsissä ei ole vain ohjakset ja kuolaimet... Sen sormet ovat painuneet laumaeläimen sieraimiin syvälle otsaluuhun saakka, suumaloon ja kurkkuun, säätäen sen syömisen, juomisen, hengityksen, puheen ja huutamisen tahtonsa mukaan. Sen itsensä ei ole tarvinnut enää vuosiin hosua ja huutaa. Se panee toiset hähättämään, voihkimaan, ulvomaan ja karjumaan. Se on kylmä noita, joka rummuttaa hiljaa, langettaa laumat loveen tahtonsa mukaan ja hykertelee hitaasti kämmeniään... Miksi se ei katso suoraan? Miksi se ei kysy tulijan asiaa? työntäisee tuon tuostakin kärsimätön kysymys vilajavien ajatusten lomaan.

Lopulta Joel Svart ryhdistäiksen ja sanoo harvakseen: — Aiotteko nousta venäläisjoukkojen ja punakaartien veljeilyä vastaan?

Puoluepaavi liikahutti huuliaan hymyntapaiseen eikä vastannut mitään.

— Niin, onko puoluejohto esittänyt sotilasjoukoille vaatimuksen poistua maasta? Kysymyshän on työväenliikkeemme länsimaisesta tai...

Puoluepaavi liikahutti kättänsä. Ja Joel jäi odottamaan vastausta. Mutta taaskaan ei tullut sanaakaan. Käsi vain retkahti takaisin polvelle. Sitten ... hän nousee hitaasti ja katsahtaa puhujaan ohimennen, ikäänkuin kiireissään, päästäkseen irti kyllästyttävästä asiakkaasta.

Joel perääntyy ovelle. Täällä hän jäykistyy vielä hetkeksi jotain aikoen. Mutta tuo raskas ruumis ja raskas katse nolostuttaa, hävettää ja tekee toivottomaksi. Hän on kuin rahapennin anoja luonnottoman saiturin luona... On tullut väärään paikkaan. Jospa täältä pääsisi! Kylmyys, näkymätön kovuus, veltto tunnottomuus ja jostain ... vielä syvemmältä ... sanaton halveksunta kiertävät hänet ja uhoavat joka puolelta toivotonta masennusta.

Tuo olento suurenee todellakin Joelin silmissä peloittavaksi ja mahtavaksi, vieläpä vastustamattomaksi. Huulille pyrkineet sanat mykistyvät ehdottomasti. Hän riuhtaisee itsensä irti kiusallisesta avuttomuudesta ja seisoo samassa kadulla pää täynnä sekavia ajatuksia.

— Oliko tuokin vain eräs ... pehtorisielu? Ei, ei, jotain enemmän... Itse Marat'ko? Ei, ei, jotain vähemmän... Tai ehkäpä ... mykässä salamyhkäisyydessään tuhat kertaa hirveämpää! Kuka tietää? Tuo juuri voi olla koko tämän kansan perihengen lihallinen ruumiillistuma... Hänen hämähäkinverkkonsa tuhannet langat? Nehän ovat kietoneet puolet koko kansasta kuin suureen, yhteiseen apajaan... Ne saattavat olla ... todellakin! Ne ovat hermosäiettä ja verisuonta kansasta itsestään... Hänessä, tuossa miehessä, tuntee kansa löytäneensä oman itsensä tai ainakin ... sen vääjämättömin tahto ja sen synkin kosto on hänessä olennoituneena... Joka tapauksessa: se mies tuntee joukot ja vaistoaa niiden verenkierron maksaa ja tävyksiä myöten...

Samassa Joel seisahtuu keskellä katukäytävää. Ajatukset olivat hänet vieneet tulokseen, joka äkkiä nousi kauhistavana näkynä hänen eteensä. Kiehimäjoen taisteleva joukkohirviö näkyi kaukaa, erämaat uhkasivat takaa ja ympäriltä, murhasuiset pedot juoksivat koskenrantoja Manalan korpeen, ja lahokannolla istuu ... Ulappalan ukko! Ja hänkin... Herra Jumala! Mykkänä ja ihmiskatsetta vailla. Tuo mies ja Ulappalan ukko! Samaa sukua tai yksi ja ainoa, sama olento, toinen maanalainen, toinen maanpäällinen. Herra Jumala! Tuo mies ja Ulappalan ukko... Mikä meissä on itäisten korpien pimeyttä, vihaa, kirousta ja mustaa verta, se kaikki meissä tottelee heitä, noita kahta ... ja syöksyy kansalaissotaan!

Joel Svartin kuumeiset aivot horjuttivat hänen ruumistaan. Hän hoiperteli Geila Rothmanin asunnolle päin.

Perillä hän horjahti ovesta Geilan huoneeseen ja lyyhistyi hänen lähelleen menehtyneenä. Hän tunsi, että näkymättömät ristit ovat raskaimmat kantaa.

* * * * *

Kuumeinen, tulenpolttava kokoushuone. Punaisia nauhoja, punakaartilaisia, kansaa ja kansan johtajia. On käynnissä eräs niistä kokouksista, joissa ratkottiin hetken suurta kysymystä: Sota vai rauha? Veljessota ja köyhälistön diktatuuri vai kansallinen yhteisrintama ja ryssät maasta pois?

Joel Svart istuu akkunan luona lähellä puhujalavaa, jolle nousee puhuja toisensa jälkeen. Hän on kalpea. Eikä hän tiedä tarkasti mitä hän aikoo tehdä. Mutta että hänen täytyy täällä olla, sen hän tuntee ehdottomasti. Hän, Joel Svart, ei ole noussut miksikään kansanjohtajaksi. Mutta hän on puhunut kerran todellisen kansanjohtajan velvoituksista, ja nämä hänen sanansa painavat häntä nyt ankarana käskynä: nouse, vastusta!

— Mitä minä voin? En mitään... Tällaisessa sekasorrossa! Voi, en mitään... hengittää hän avuttomin huokauksin.

— Entä sitten? Vasta varmassa voitossako kykenet taistelemaan? Oletko kehno? Aiotko paeta tästä joukosta salaa, kierona Juudaksena, omaa ajatustasi rehellisesti tunnustamatta? Monet kysymykset lyövät äskeisiä epäilyjä vastaan. Ja hän tuntee hartioillaan säälimättömän painon, joka täytyy kantaa jyrkännettä ylös, _täytyy_, on se sitten kuolemaksi tai elämäksi... Hänen elämänsä ensimmäinen suuri tilitys seisoo ovella, odottaa kuin pyöveli, joka on tullut hakemaan tuomittua ja vaatii mukaansa.

Kummallinen uni, jonka hän oli nähnyt vuosia sitten, palaa mieleen ja pysähdyttää näyllään ajatusten vimmatun sekasorron. Niin, hän, unennäkijä, istuu jossain nimettömässä savimajassa. Aurinko nousee. Majan edustalla kukkakentät nuojuvat voimakkaassa tuulessa. Niiden takana on jyrkänne ja rannattoman meren sininen tyhjyys. Hän tietää itsensä tuomitun syöstäväksi jyrkänteeltä mereen. Nyt on hetki tulossa. Katsojia on kertynyt rantamalle. Ovi longahtaa auki. Hänen täytyy seurata. Mutta porraskivellä humalluttaa hänet katkerasti ihana elämänjuoma, joka tuulenvirrasta valuu hänen huulilleen ja sisuksiinsa. Hän tahtoo elää. Mutta matka on lyhyt. Ja mereltä lähestyy suuri laiva, jolla on jotain yhteistä hänen kohtalonsa kanssa. Matka jyrkänteelle on lyhyt. Ja tuomittu virittää vielä kerran epätoivoisen laulun, jonka pääsävelessä kaikuvat sanat:

"En ollut ma valmis lähtöön..."

Hän huutaa lauluansa, mutta se katkeaa kesken, sillä raskas käsi työntää hänet jyrkänteeltä, jolloin myös unennäkö loppuu. Ja herääjä huoahtaa onnellisena.

Nyt tuon unilaulun hämärät säkeet alkavat taas kuulua Joel Svartin korviin. Ne ilkkuvat häntä: Aiotko hiipiä täältä kuin kettu? Ne soivat yhä vaativampina kuin omantunnon ääni. Ne asettavat hänet kuin uudelleen kuoleman eteen. Onko hän valmis? Kunnialla vai kunniattomasti? Tämä ratkaistaan hänen kohdaltaan nyt koko elämän ajaksi, ei, vieläkin ratkaisevammin: koko hänen kohtalonsa, maallinen ja iankaikkinen, ratkaistaan tänä iltana yhdellä heitolla.

— Nouse, tilitä itsesi, älä taivu kuin ... nuo tuolla, toinen toisensa jälkeen. Ja katso, tuo tuolla ... Ulappalan ukko, istuu ja on vaiti... Ja se vaikeneminenkin! Se on valhetta alusta loppuun...

Joel Svart seisoo puhujalavalla. Hän ei, varsinkaan aluksi, saa paljoakaan ääntänsä kuuluviin. Ensin hän viittaa vanhaan ajatukseensa länsimaisen ja slaavilaisen sosialismin ehdottomasta vastakohtaisuudesta. Räikeät, sekaiset välihuudahdukset repivät hänen korviaan.

Vihdoin hän saa kiinni sanoista, jotka saavat punakaartilaisetkin höristämään korviaan. Hän sanoo harvakseen ja karkean painavasti:

— Liittyminen slaavilaisuuteen tässä kapinassa merkitsee sitä, että suomalainen työväestö hakkaa kahtia oman ruumiinsa, niin juuri ... kahtia tai ... kolmeen palaseen. Missään tapauksessa ei meikäläinen työväki kykene jatkuvasti ja _kokonaisuudessaan_ tätä slaavilaispolitiikkaa jatkamaan, ei kykene,sanon minä, on taistelun tuloksena tappio tai voitto! Se tulee hajautumaan, uskokaa minua, leireihin ja lahkoihin ja sortumaan hedelmättömiin oppiriitoihin kuin alkuseurakuntien kristityt.

Oli tullut tovin verran hiljaisuutta. Puhuja lausui muististaan Jaakko Hanskin kirjeen pari lausetta:

— "Kun köyhälistö kasvoi jättiläiseksi, sai se myöskin suuren sydämen... Ja tulkootpa tappeluita ja hirveitä aikoja, ei meitä ryssän hajulla ruokita eikä saada Kainin tekoja tekemään. Sillä sellainen veri huutaa maasta polvesta polveen. Olkoot tuntosi rauhassa... Itsenäisyyttä me halajamme kaikki." Näin kirjoitti minulle rehellisin suomalainen työmies ja sosialismimme eräs patriarkka. Te tunnette hänet useat. Ne ovat kelloseppä Jaakko Hanskin sanoja. Kuulkaa ne tarkasti, sillä niissä on vanhan viisaan profeetallisuutta. Ne ovat tosia sanoja ja ne pysyvät tosina vielä sen humalan jälkeenkin, joka täällä nyt raivoaa. Huomatkaa vielä! Niissä sanoissa elää sama henki ja elämä kuin länsimaisen sosialismin suurimman miehen, Jauresin, sanoissa. Eikö hän huutanut proletariaatille maailmansodan kynnyksellä seuraavat profeetalliset sanansa:

"Kansakunta on inhimillisen neron ja edistyksen aarrearkku, eikä sovi proletariaatille tätä inhimillisen sivistyksen kallisarvoista astiaa murskaksi lyödä." Kuulkaa oman patriarkkamme sanoja, kuulkaa kansainvälisen työväenliikkeen mestarin sanoja, ja te rakennatte rauhaa ettekä kansalaissotaa...

Samassa alkoivat raivokkaat vastahuudot:

— Köyhälistön diktatuuri!

— Yrittää syöttää meille porvarillista hernerokkaa...

— Alas herrasnulikat! Ulos, heittäkää ulos ...

Melun vähän hiljennyttyä alkoi jostain muhoilevasti pilkallinen ääni:

— Sopiihan sitä herraspoikain oleilla tappelunajan mamman peräkamarissa tai kansliahommissa, sill'aikaa kun nää rouvimmat kourat tekevät selvää niistä kovapäisimmistä porvareista. Niin että, eiköhän, kaverit, lasketa tätä viisaustieteen makisteria vähän niinkuin mammansa tai heilansa turviin...

Naurajat räjähtivät, Joel Svart seisoi hetken voitettuna. Mutta sitten hän ponnisti vielä ikäänkuin viimeisen kerran koko tarmonsa:

— Tarkoitukseni ei ole kulkea tyhmyreitten häntäpäässä, vaan päinvastoin ... lyödä ruoskalla keskelle naamataulua. Kuuletteko? Ja lyödä miekalla, jos tarvitaan. Taistelen joka tapauksessa ja sillä rintamalla, joka mielestäni merkitsee pienempää onnettomuutta tälle onnettomalle kansalle.

— Lahtari! Provokaattori! kaikui seinästä seinään ja laipiosta lattiaan.

— Tätä kansaa on rakastettava ruoskalla! huusi Joel Svart vihan aaltoa vastaan. Uhkaavat nyrkit ojentuvat häntä kohti. Huuto jatkuu.

Joel Svart naulitsee silmänsä vasemmalle, ojentaa sormensa, avaa suunsa. Hän on huutamaisillaan:

— Tuo tuossa, Ulappalan ukko! Siinä on teidän riivaajanne! Häntä, juuri häntä ... tuossa miehessä ja teissä, häntä, Ulappalan ukkoa minä tulen lyömään, kunnes kaatuu.

Mutta huutaessaan meluun hukkuvia sanoja hän kauhistuu itse ja alkaa sammaltaa, kunnes mykkenee kokonaan ja jää seisomaan paikalleen kuin naulittuna. Siinä ... tuon miehen kasvoissa ei ole vain Ulappalan ukkoa. Sen lihavista kasvoista tuijottaa ... hänen oma isänsä! Vartin herra kaikkine synteineen... Ne ovat yhtyneet! Suomalainen perisaatana ja Vartin herra... Raivo ja raivon siittäjä! Toinen silmä kummaltakin, sierain toiselta ja toinen toiselta. Korvat, huulet, käsivarret ovat kerääntyneet yhteen Vartin herroista ja Ulappalan ukoista. Ja nyt, nyt ne ovat alkaneet elää veljessodan hirviönä... Muoto on tuossa, henki on vainajista ja elävistä... Syyllisten sarja on päättymätön matelija kuin Kiehimäjoen puukkokynsinen lonkeroeläin... He kaikki, he kaikki ovat ristiä rakentaneet. Ja nyt meidän on se kannettava... Koko kansa on ristille lyöty. Ja kaikki he saavat ristiä kantaa...

Ulappalan ukon kasvot paljastuivat jostain jättiläishahmona hänen eteensä. Ja hän retkahti kuin väsyneenä alas puhujapaikalta. Melu ja nauru oli alkanut hiljetä. Uusi puhuja oli noussut lavalle. Ja nuori Svart sai lähteä vapaasti. Vain muutamat sakilaispojat seurailivat häntä pahaaennustavasti portaihin ja kadulle. Mutta luulivat kai miestä sekapäiseksi, koska palasivat kadulta takaisin kokoushuoneeseen.

Seuraavassa yöjunassa painui Joel Svart pohjoista kohti. Geila Rothman oli jäänyt asemalle käsivarsi avuttomasti hyvästijättöön kohotettuna.