Seurakunnalle pahennukseksi.

Kun Joel Svartin aurinko oli kerran päässyt nousemaan, osasi se kyllä paistaa. Se oli kuin avaruuden pätsistä kiskaistu rautapallo. Se ei ainoastaan hehkunut. Se kipinöitsi ja räiskyi näkymättömän moukarin iskuista. Ja Joel itse eli kuin iloisesti helkkävässä pajassa. Hän oli nuori, rakastunut seppä, joka päivät takoi suolivyö kireällä kimmahtelevaa alasinta ja illat odotteli pitkän matkan takaa rakastettuaan.

Vihdoin pääsi Geila Rothman lomalleen ja asuu nyt äitinsä kanssa entisen kotikartanonsa piharakennuksessa. Nuorten rakkaus on polttavimmillaan. He kohtaavat toisensa joka ilta Vahervuoren yli kiemurtelevalla yksinäisellä polulla. Kesäpilvet heittävät vuoren yli kilometriset varjonsa. He kävelevät toisiinsa puristautuneina sen tiheikköjen läpi, seisahtuvat ahtaille aukeille, ja mustikat katselevat heitä pihkankiiltävillä silmillään. He keksivät louhikoista yhä uusia lymypaikkoja. Tai kiertelevät tolkuttomina laakson laitamia, odotellen hämärän tihenemistä hiipiäkseen Geilan kamariin.

He salaavat rakkautensa. Geila on niin tahtonut, sillä hän ei jaksa taistella uupumattomasti kiukuttelevan äitinsä kanssa. Joelia tämä salailu kiusaa. Salakähmäinen lato ruskean joen lonkerossa työntyy hänen mieleensä. Tässä hiiviskelyssä on jotain samaa kuin hänen poikaikänsä kauhistuttavassa rakkaudessa. Kylätielle hän tahtoisi juosta rakastettunsa kanssa. Äitinsä luo hän tahtoisi Geilan taluttaa ja olla hänestä ylpeä. Lisäksi vaivaavat häntä oman äitinsä epäluuloisina huolehtivat silmät. Augusta-rouvassakin elää vanha kauna Rothmaneja vastaan.

— Millähän sekin vaimoparka syntinsä anteeksi saanee, oli hän huokaissut kuullessaan Cecilia-rouvan tulleen Paimelaan.

Äiti ja poika välttelevät toisiaan. Aamuöisin, kotiin saapuessaan, Joel kiipeää pienen parvekkeen pylvästä vinttikamariinsa kätkeäkseen yölliset polkunsa. Mutta aamulla huojuttelee, vuoteen laidalla istuen, Augusta-rouva ruumistaan:

— Poika parka, kovin olet huonovointisen näköinen... Ettes sinä osaa jättää vähemmälle niitä ... yölukemisia... — Äänen painosta ja välttelevistä silmistä Joel ymmärtää, että äidillä on tiedossa hänen matkansa. Ja hän tahtoi kertoa koko rakkautensa. Mutta Geila rukoili joka päivä:

— Ei vielä, rakas poika. Tulee jotain pahaa. He vihaavat toisiansa. Kohtahan tulet valmiiksikin...

Mutta eräänä aamuna huojutti taas Augusta-rouva ruumistaan Joelin sängynlaidalla, tavallista hitaammin, niin että Joelin hermot kiusaantuivat, ärsyttyivät, pingoittuivat... Äkkiä äidin pitkäaikainen mielenpakotus laukesi suureksi itkuksi:

— Että minun poikani, oman poikani ... piti tärväämän itsensä sellaiseen ... hullunsekaiseen sukuun, tuollaisiin Paimelan tyttäriin, jotka jo nuorena häpäisivät itsensä pitämällä yhtä omain renkiensä kanssa...

Joel oli noussut ryntäilleen. Nyt hän työnsi kovalla kouralla äitinsä syrjään, puki yllensä ja läksi: sanaa sanomatta.

Paimelassa ilmoitti Joel Svart vanhalle rouvalle aikovansa mennä kihloihin Geilan kanssa.

Cecilia-rouva nauroi väpättävin huulin ja sanoi tyttärelleen ikäänkuin Joelia ei olisi ollut lainkaan läsnä:

— Kunnialliset tytöt eivät seurustele huonomaineisen Ilves-Vartin huonomaineisten poikien kanssa. Kehnosta ei tule kelvollista, saati sitten sosialistirentusta...

Joel sanoo sanansa, Geila asettuu hänen rinnalleen. Nuoret painuvat venerantaan, Geila kalpeana ja Joel raivokkaana suuttumuksesta.

Vapaa rakkaus oli vielä muodissa. Hänenkö, vapaudenaatteen lipunkantajan, piti rukoilla höperöitä akkoja, jotka hautoivat sukuvihan löyhkääviä munia, salailla, kähveltää rakkautta lepikossa lehtimatojen parissa ja sitten muka ... löydettyään pienen virkapaikan, ruokaluun porvarillisen yhteiskunnan tunkiolta ... juosta jonkun Lonteenin kansliaan ja ottaa siunaus pallisilmäiseltä Markus-pastorilta? Ooh, hän tiesi jo poikana, kuinka hirvittävää oli varastaa rakkautta. Ei, nyt hän tahtoi sen ryöstää ja elää tahtonsa mukaan.

Selän takaa häämöttää Kannaksen harmaa torppa, hänen kala- ja metsästysretkiensä tuttu tyyssija. Siellä ovat orjantappurapensaitten somat ryhmät. Ja lomitse kulkee ruskeamultainen polku, jolla muurahaiset ahertavat. Siellä on pihamaa omenatarhoineen. On pieni porstuanperäkamari, jonka vihertävästä akkunasta aurinko paistaa kuin kuumat uniset kasvot. Sen myrskyisestä kallioniemestä, josta näkee Maailmanportista rannattomalle selälle, kaartuu suojaisa hiekkaranta, jolle hän poikana oli kuvitellut kylpemään sekä Aino-neidot että Batseebat. Nuo puhtaat ja likaiset näyt makasivat nyt vainajina, olemattomina rantakallion alla. Onnelliset ihmiset olivat tulossa!

Heinäkuun jälkipuolen pitkät tuulet ovat puhaltaneet koillisesta viikkokaupalla. Maailmanportista tulvivat säihkyväharjaiset aallot hurjina rintamina selkää pitkin. Se on täynnä auringonloistoa ja vesimassain temmellystä.

Pieni vene vapisee aaltojen iskuista ja airojen vedoista. Soutajan kasvoille on noussut hullunriemukas ilme... Geila pitää valppaana perää kääntäen tarmokkaasti veneen vastahankaan jättiläisaallon lähestyessä. Hiukset kihartuvat märkinä. Hän nauraa vimmatun tuulen läpi, niin että se soi kuin kaukainen kujerrus. Vesi valuu Joelin ruumista pitkin. Se karmaisee ihoa ja hyväilee taas vilpeästi. Rantahietikko lähenee. Vene pääsee tuulen suojaan.

Vapauden, ottamisen ja antamisen tulva hukutti nuoret. He näkivät hämärästi kuin sukeltajat vedessä. He olivat meren pohjalla oudossa maailmassa, paratiisin kummanmuotoisten laaksojen ja suurten, kosteitten lehtien suojassa. Vain he kahden olivat päässeet pois maailmasta. Ja he kuulivat vain alkutuulten kohinan, joka täytti korvat, aivot, sydämen ja rinnan ontelot. Nuoria sukeltajia he olivat...

* * * * *

Viikkoja on kulunut. Kannaksen torppa elää omaa elämäänsä välittämättä paljoakaan seläntakaisesta maailmasta.

Maailmansota on syttynyt. Mutta se on vielä kaikkien mielestä kuin puoliksi paraatimainen tykinammahdus tai kuin eteläisten maitten tulivuorenpurkaus, joka tänne pohjoiseen kuullaan vain tarinana. Jotain ohimenevää, eihän sitä nykyaikana jakseta pitkiä, aikoja tapellakaan... Näin kirjoitettiin lehdessäkin. Eikä Joelkaan kyennyt vielä sen kummempia johtopäätöksiä tekemään. Torpassa elettiin edelleen kuin Herran kainalossa.

Kannaksen vaari, joka aikoinaan oli torpan Paimelan takamaille raivannut, istui päätykamarissa tai liikuskeli kalahommissa. Isäntämiehenä uurasti jäntteräruuminen Vihtori, ja hänen vaimonsa Alma emännöi. Mutta heidän poikansa Heikkikin oli jo naimisissa Marjansa kanssa ja suoritteli Paimelan uudelle talonpoikaisisännälle torpan veropäivät, hakaten illat päähänsä työväen puoluekirjasia ja jamaten palsta palstalta kaupungin sosialistilehteä. Kolme polvea ja kolme paria. Ja Geilalla ja Joelilla on hallussaan porstuakamari.

Aurinko alkaa muuttua tyhjäsilmäisemmäksi päästessään elokuun puoliväliin. Joel lukee akkunan ääressä tenttilukujaan. Geila istuu pihamaalla pienen ristikkopuista rakennetun vuoteen vierellä, jolla makaa nuorikon sairas Päiviö-poika.

Joelin ja Geilan tullessa oli poika maannut risatautisena kehdossaan, iso pää tyynyllä ja jäsenet avuttomina, kääpiömäisinä. Odotettiin vain lapsen kuolemista. Mutta Geila oli vienyt tuon muodottoman olennon aurinkoon. Nahka oli palanut. Se oli kiemurrellut polttavissa tuskissa. Ruumis oli ollut vetisten rakkojen peitossa. Äiti oli voivotellut ja toraillutkin Geilalle. Mutta tämä oli vain hyssytellyt, voidellut voiteilla, kanniskellut vilpoista tuulta vasten, heijannut ja hyväillyt. Ja aurinko oli tehnyt ihmeen! Hipiä oli alkanut parantua. Jäseniin oli tullut luonnollista punaa, ja ne olivat alkaneet liikahdella. Ja nyt ... ruumis kasvoi. Pää ei näyttänyt enää luonnottoman suurelta. Ohut kaula ei sitä vielä kannattanut. Mutta kasvoihin oli tullut jo eläviä ilmeitä. Ja Geila hoiti yhä uupumattomasti. Oliko tuo parantuminen jatkuvaa? Aurinko ei paahtanut enää täydellä voimalla. Ennättikö se suorittaa ihmetyönsä loppuun? Geila tarkkasi tänäkin aamuna pojan liikehtimistä jännittyneenä. Jospa sen jalat alkaisivat temmeltää... Miksi sen pienet kädet eivät puristu nyrkiksi? Pää ei vieläkään nouse... Geila kumartuu sen yli. Koko hänen ruumiinsa huokuu aulista rakkautta lapsen puoleen. Hänellä on kyllä tuhlata. Hän on onnellinen. Uimarannat syleilevät häntä aamuin ja päivin. Hän juoksee Joelin vierellä rannasta pihaan ja suutelee sairaan lapsen jalat yhä punertavammiksi. Niiden täytyy herätä ... temmeltämään! Ja öisin ... heidän akkunallaan on tuoksuton verenpisara, joka kuitenkin tuoksuu. Se nuokkuu aamuhämärässä varjomaisin kukin. Mutta hän on näkevinään sen kellertävät heteet ja heleän punerruksen.

— Sellaiseksi, koreammaksi ruusun punaa ... juuri tänään punertuu Päiviön hipiä, hymyilee hän ja juoksee auringon noustessa poika sylissä pihamaalle.

He eivät ole enää sukeltajia. Terveinä, maanpäällisen ilman onnellisina ihmisinä he elävät...

Mutta onnellisimmankin elämän aurinko tuijottaa joskus tyhjäsilmäisenä. Se uppoaa meidän sieluumme ajatuksena, joka valaisee sen peloittavan selkeäksi. Se hajoittaa sydämestämme hämärän hurmion, paljastaa onnettomuuden aavisteluja, ja mietteliäimpänä hetkenään se siirtää meihin vapisuttavan tunnon kaiken, rakkaudenonnenkin ... välttämättömästä päättymisestä.

Joel unohtuu katselemaan pihamaan suloista ryhmää. Pieniruutuisen, vanhuuttaan viheriän akkunan läpi se tuntuu epätodelliselta näkemykseltä. Sairas poika ja nuori nainen lakkaavat olemasta hänelle elimellisesti läheisiä olentoja. Ne muuttuvat ajatuksiksi:

— Onko tuossa pojassa kasvamassa uusi Ismael maailmaan? Ja kuka mittaa silloin hänen kärsimyksensä? Entä, jos hänestä tulee terve, ja isäntä heittää hänen kotikontunsa vieraan käsiin? Kuka mittaa siinä tapauksessa hänen katkeruutensa? Neljä pieneläjäpolvea seisoo hänen edessään. Vanha vaari on tyytyväinen elämänosaansa, joka on ollut pelkkää raatamista. Hänen poikansa tietää vääryyttä kärsineensä, mutta ei usko hänenlaisensa koskaan voivan saada sen parempaa oikeutta. Mutta pojanpoika... Viha, katkeruus ja vääryydentunto eivät anna hänelle yön rauhaa. Viha tärvelee hänen nuoret kasvonsakin jollain tavoin kuluneen näköiseksi. Ja onko tämä viha kasvava polvesta polveen? Vai ratkaiseeko jo kolmas polvi taistelun? Ja millä tavalla? Joukkotahdonko rauhallisella paineella vai kätensä vereen tahraamalla? Vai koko oman polvensa vereen hukuttamallako?

Ajatukset pysähtyivät hetkeksi tähän kauhistuttavaan kysymykseen. Hän oli nähnyt vähitellen kerääntyneen maanalisen vihan tulvan, jota hän itsekin oli ollut lisäämässä, puhkaisevan joka puolelta pieniä puroja. Mitä tapahtuu, jos ne kerran yhtyvät kaikki? Huuhtooko se laaksot oikeamielisiksi, ja peseekö se puhtaiksi ihmiset?

Geila tulee huoneeseen. Hän tahtoo hyväillä. Ja hän tahtoo uimarannalle.

— Oikein, rakas, sanoo Joel. — Ajatuksilla näyttää olevan tänään vimmattu halu pimentää mieleni. Lähtekäämme!

Mutta pihalla hän pysähtyy:

— Mitä ajattelet, Geila? kysäisee hän Päiviön vuoteen vierellä. — Onko tuon pojan luista viha syönyt ytimen jo äidin kohdussa?

— Ei, rakas, hän on vain syntymätön lapsi, jota minä synnytän päivästä päivään, kun oman äidin täytyy hyöriä heinä- ja leikkuupellolla, helähti Geilan huulilta...

He painuvat rantaan. Joel pysähtyy taas. Hän ei pääse rauhaan omilta kysymyksiltään:

— Luonnon oikkuko? Siinä tapauksessa se ei merkitse mitään. Mutta jos se on näiden ihmisten kärsimien vääryyksien kuva, silloin on taistelu heidän puolestaan oikea. Sillä se aate on tosi, joka syntyy kärsimyksen kohdusta...

— Mutta tiedätkö minkä minä tiedän? Tuo sairas poika kirkastaa joka päivä minun rakkauteni sinuun ... jollain ikuisella valolla...

— Niin, niin tuntuu minustakin. Tai oikeammin... Me rakastamme toisiamme kuoleman ja uuden syntymisen rajalla. Kumpi voittaa? Lyökö tämä kaikkien viha rammoiksi meidän jäsenemme? Vai jännittääkö se ne pelastamaan hukkuvat uuteen elämään?

— Sinä epäilet? Sinun kysymyksilläsi on pelokkaat kasvot?

— Minä en epäile. Mutta minä olen pelännyt oikeastaan aina ... jonkin hirvittävän myrskyn syöksymistä tyhjän takaa. Aikaisemmin kai vain itseni puolesta ja nyt, näinä aikoina ... muidenkin köyhäin, kaikkein köyhäin, vieläpä — ihme kyllä — niidenkin vuoksi, joita he sanovat riistäjiksi. Ymmärrätkö sellaista, Geila?

Geila ei osannut vastata. Hän vain kiirehti ilakoiden Joelia käsipuolesta. Mutta Joel pysähtyi ja mumisi itsekseen:

— Se on kai minun sieluni risatautista sairautta... Mitä minä antaisinkaan, jos saisin oppimattoman työläisen yksinkertaisen vihan ja yksinkertaisen uskon. Ne olivatkin jo minulla. Mutta täällä, hiljaisuudessa, lukutyön parissa... Kun ei tapahdu mitään ja...

— Tapahtuupas, sinä kiittämätön poika! huudahti Geila riemukkaan vihaisesti. Joka päivä ja joka yö... Rakkaus muuttaa meissä muotoaan joka hetki. Se valvoo, nukkuu, näkee unia ja herää, ja aina on sille tapahtunut jotain ihmeellistä! Ja Päiviö? Kohta hän temmeltää... Hän, joka jo makasi pienillä paareilla elämän hylkyläisenä. Eikö siinä ole tapahtumista? Ja odotapas! Mitä kaikkea meille vielä tuleekaan tapahtumaan...

He syleilivät. Joel syttyi rakastetustaan kuin auringosta. Ja Geila alkoi torailla.

— Ja nyt, senkin viisasteleva tarhapöllö, nyt me sukellamme! Tarvitsisit oikeata pyykkisaippuata naamasi täyteen, senkin lukutoukka... senkin hengensuutari ... pikilangan vetelijä keskellä kirkasta päivää, ja täällä ... paratiisin hietikolla...

Mutta silloin oli Joel jo laiturin päässä ja hyppäsi järveen... Ja kun he uinnin jälkeen istuivat hietikolla, antoivat he auringon paahtaa sylinsä täydeltä. Eikä sen jättiläissilmässä näyttänyt olevan yhtään tyhjää paikkaa tai pienintäkään raiskaa. Se oli vain rakkauden marttyyrien autuas rovio.

* * * * *

Auringon laskehtiessa tulee Heikki kartanosta lapio olalla ja iso kirjekuori kädessä. Kirje on hänelle jo kartanossa luettu. Ja hän näyttää tuohtuneelta lähetessään Joelia.

— Sen ne saatanat keksivät tällä kertaa, kiroaa Heikki kirjettä ojentaessaan.

Kirje on kirkkoherran kansliasta, osoitettu Paimelan isännälle. Joel näkee aluksi vain joitain virallisia lausekäänteitä. Hän harppii rivejä pitkin. Ahaa! Tästä se alkaa:

"— — — Näin ollen, kaikkeen yllälueteltuun katsoen, vaaditaan ylioppilas Joel Svart häädettäväksi Kannaksen torpasta ja tullaan hänet, samoin yllämainituista syistä, manaamaan kirkkoneuvoston eteen ojennettavaksi huonosta elämästä, jota hän sanotussa torpassa ja muuallakin on viettänyt pahennukseksi koko seurakunnalle."

Joel rutistaa sanaa sanomatta kirjeen taskuunsa. Leukaperät puristuvat yhteen. Ne painuvat toisiaan vastaan suonenvedontapaisesti. Vain pienet lihakset korvan alapuolella värähtelevät. Hän huojuttelee hetken ruumistaan, molemmat kädet taskuissa. Geila katsoo jännittyneenä. Heikki ei tiedä, olisiko lähteä pois vai jäädäkö paikoilleen.

Samassa Joel räjähtää nauramaan. Otsasuonet paisuvat. Pitkin hohotuksin syöksyvä nauru jatkuu:

— Ho-hoo ... tulipas taas vihattavaa ... omastakin puolesta!

Hän heittää kirjeen Geilalle. Heikille hän purkaa halveksumistaan:

— Taitaa olla, Heikki, sillä tavalla, että kätyrit ovat kätyreitä, vaikka ne olisivat itse Jehovan pestaamia!

— Mitäs se muuta kuin kostaa ... keväällisistä puheista talolla ja ... takeltelee Heikki. Mutta samassa hän raivostuu:

— Päästäpä tällä kouralla mustatakkien kraiveliin ... totta jumal'auta! Saisipa pelsepuupi helvetissä papinliperit sarviinsa...

Alma ja Vihtori tulivat tuvasta. Kuultuaan asian sävähti emäntä pelosta. Hänen kasvoilleen levisi jumalanpelon ja säikähdyksen ilmeitä. Mutta Vihtori-isäntä kysyi heti pojaltaan:

— Mitenkäs se meidän isäntä? Suuttuiko tuo? Ettei vaan meitä ylly hätyyttelemään ... arvaili hän huolestuneena.

Heikki iski lapionsa maahan ja nosti sen hartialle jalkansa kuin aikoisi sen survaista maan sisään suutuksissaan.

— Oikein, poika, hohotti Joel — kaiva sinä hauta valmiiksi, minä käyn tekemässä pappien kanssa tilin.

— Ja piru vieköön! Tee oikein lauantailitviikki. Kyllä täällä sillä aikaa hauta aukee, jotta mahtuu paksua isäntää ja leveätä kirkkoherraa... Ei sitä tuumanmitalla kaiveta! huusi hän Joelin jälkeen, joka oli jo kääntynyt lähtemään.

Alma-emäntä siunaili ristissä käsin. Vihtori otti ajatuksissaan viikatteen tikapuulta. Ja Heikki sinkosi lapionsa aitoviereen synkästi kiraisten.

Geila juoksee Joelin jälkeen. Tämä painaa rivakasti veneteloja kohti. Geila saavuttaa hänet:

— Älä mene, Joel! Lomakin loppuu kohta... Päästään Helsinkiin...

Joel ei vastaa. Hän näkee edessään pienen, itaran papin nuhraisessa takissa. Koko sen elämä kimpoaa taas hänen muististaan näkyville. Ja kaikki on vielä tilittämättä...

— Tulipa kerrankin tilipäivä, jupisee hän hampaittensa välistä työnnältäessään veneen telalta. Geilan kasvoihin on tullut päättävä ilme. Hän on lakannut epäröimästä ja puristaa Joelin kättä rohkaisevasti.

Vene on samassa täydessä vauhdissa. Laajat longat etenevät tasaisina jonoina sen sivuilta. Airot tunkeutuvat kuin isot kämmenet syvälle veteen ja eteenpäin. Soutaja tähtää niemen kärkeen suuntamerkkiä. Mutta se näkee samalla erään kouluunpyrkijän papinkirjan, jossa on: Loismies Huugo Svart. Häntä naurattaa. Se oli ollut papin palkka hänen isälleen monivuotisista toti-illoista. Hän naurahtaa ääneensä. Mutta samassa kammahduttaa häntä ajatus:

— Minähän en ole vieläkään mitään unohtanut? Tällainen pitkävihaisuus... mitättömistä teoista ... pikkumaista, alhaista luonnetta! Ja kuitenkin ... niistä juuri on kertynyt vääryydenvihani, joka ei ole kertaakaan johtanut harhaan...

Aivot alkavat punoa uusia syytöksiä. Kokka uppoaa lujin nykäyksin syvälle mustaan veteen.

Vene suhahtaa ruohikkoon. Ylämäkeä pappilaan, kuistille, eteiseen ja suoraan kanslian ovea kohti. Repäisy, ovi lennähtää auki, ja kirkkoherra Londeen seisoo hänen edessään.

Joel katsoo silmästä silmään, luonnottoman tyynenä ja liikahtamatta, estäen papin pääsemästä mihinkään pöydäntakaisesta kulmauksesta.

Puristetut huulet sinkoavat syytöksen toisensa jälkeen. Kaiken, mitä Joel oli muistanut soutaessaan, sen hän nyt purkaa äkillisinä, kylminä laukauksina.

— Hyvä Joel, koetetaan sovitella. Eihän tässä... Vain viran puolestahan... yrittää kirkkoherra lauhduttavasti.

Joel jatkaa. Vähitellen, lause lauseelta, hän menettää rauhallisuutensa ja kiihtyy uhkaavaksi:

— Ja tekö, kirkkoherra, luulette olevanne kutsuttu meitä ojentamaan? Ette. Teillä ei ole siihen oikeutta, ei pappina eikä ihmisenä. Pappina te olette kehno. Vai koska olette hyvänä paimenena hakenut eksynyttä takaisin? Ette koskaan. Te olette vain eksyttänyt. Muistakaa sortoaikoja! Ja ihmisenä? Torpparinne ovat vereslihalla teidän itaruudestanne. Omat poikanne ovat renttuja, jotka jahtaavat piikoja kotona ja kylässä. Hyvä herra, teillä on siis kyllin omilla kynnyksillänne lakaisemista. Me hoidamme itse itsemme.

Kirkkoherra nojaa pöydän reunaan kuin iskut paremmin kestääkseen. Kohottaa vihdoin päätään ja sanoo vaivalloisesti ponnistamalla, tuskaisella voimalla:

— Teidän molempien äidit ovat olleet kuolemantuskassa lastensa tähden, ja kirjeen kirjoitin heidän pyynnöstään...

Joel vavahtaa. Sanojan äänessä on siinä määrässä inhimillistä myötätuntoa, että syyttäjä hämmästyy.

— Äitikö? sammaltaa hän hetken kuluttua. Hän ojentaa haparoiden kättään, ikäänkuin hänen syytöksensä haihtuisivat ilmaan.

— Olet äitisi edessä tuhlaajapoika! jatkaa kirkkoherra tarmokkaasti. — Hänen hiuksensa harmenevat joka päivä, ja tänä hetkenä hän makaa sairaana. Mutta poikaa ei kuulu, sillä hänellä on nuoruuden sokeus... Mitä siihen sanot?

Joelin pää kiertyy alaspäin. Hän katsoo viistosti nurkkaan.

— Ja muista se, tulee uutena iskuna, — tällaisella elämälläsi teet äidillesi samaa kuin aikoinaan isäsi.

Tämä oli Joelille liikaa. Hän sokaistuu uudesta uhmasta:

— Me emme ole velkaa kenellekään. Vähemmän kuin piian ja rengin lehtolapselle he ovat meille maksamista jättäneet.

— Jos kaikki köyhät ajattelisivat tuolla tavalla, kylläpä olisi synninteillä ... vapaaherroja...

— Mitä tietävät köyhänkansan lapset köyhyydestä! huudahti Joel. — He syövät sen kuivana leipänä ja juovat sen sinttupiimänä. Se on heille vain nälkää ja vaivaa. Mutta meille se on ollut lisäksi alennusta ja häpeää. Tuhannella roviolla yht'aikaa kärventymistä! Niin, sitä se on ollut meille... Ja nyt kun rakkaus on vapauttanut meidät häpeästämme ja kääntänyt sen iloksi, silloin te, kirkkoherra, huudatte: Tuhlaajapoika! ja teette meidät syyllisiksi syyllisten isiemme ja äitiemme edessä. Se puhe on saarnaksikin kehnoa! He, nuo isät ja äidit, alkoivat harmentaa meidän hiuksiamme jo kehdossa. Ja omansa! Ne he olivat harmentaneet omilla synneillään jo ennen meitä. Meillä ei ole muuta syytä kuin rakkaus. Ja siihen varokaa koskemasta!

— Lakkaa, Joel, sanoi tukahduttavassa tuskassa kirkkoherra nostaen torjuvasti toisen kätensä, — lakkaa ... tai vannot sielusi iankaikkisen Kieltäjän käteen...

Joel naurahti. Syyttämisen katkera täyttymys ajoi häntä eteenpäin. Hän kertasi uudestaan kirkkoherran pahoja töitä ja nousi taas isäänsä ja äitiänsä ja lopulta koko yhteiskuntaa vastaan. Mutta kun hän oli päässyt uudelleen syytöksiensä päähän, hänen sielunsa tyhjeni, hän väsyi ja jäi tuijottamaan akkunasta tyhjälle pihamaalle.

Kirkkoherra oli istuutunut pöydän ääreen ja painanut pään käsiensä varaan.

Äkkiä soi ovikello jossain. Joel havahtuu. Tuo soitto riipaisee pahaenteisesti. Se on kuin jostain tullut vastaus hänen syytöksiinsä. Se merkitsee onnettomuutta. Hän liikahtaa kiusaantuneesti.

Kirkkoherra on noussut odottavana seisomaan.

Ovelle ilmestyy ruustinna hätäisin kasvoin, kiireisenä, mutta samalla ikäänkuin äidillisen huolehtivana:

— Autialan naapurista ... soitettiin... Joelin kotona, äiti ... kuulemma ... saanut kohtauksen ... hermot luultavasti. — Samassa hänen äänensä vahvistuu yhtäjaksoiseksi ja selkeäksi:

— Niin, hän huutaa mielenvikaisella äänellä... Hän huutaa poikaansa luokseen! Käskivät sanomaan...

Joel on jo pihalla. Syöksyy portista tielle ja juoksee silmät sumeina, mutta jalat jäntevinä, pitkin askelin.

Pappilan riihen takaseinä vilahtaa kennäältä hänen ohitseen. Tuolla on punainen lato, josta käännytään maantielle.

— Vielä kolme kilometriä, kolme kilometriä...

Kun hän pääsee valtatielle, juoksee hän kuin kone. Hänen ajatuksillaan ei ole mitään tekemistä ruumiin kanssa. Ne tekevät huomioita, risteilevät, pysähtyvät ja räiskähtävät palamaan kuin tyhjän tilan sisäpuolella.

— Onpas tämä juoksemista ... koko elämä. Mielipuoli ... huutaa, huutaa... Ei tule enää koskaan terveeksi, ei voi tulla, ei voi! Kammioon, hullujenhuoneeseen... Minä, minä... Kauniit, kalpeat kasvot... nöyrät ja palvelevat poikansa vuoksi... Kärsivät silmät ja huulet ja otsa ... ylhäisen mykät! Ja vieläkin ... silkinsileät, harmaat hiukset... Minä, minä...

Joel juoksee. Maantien hiekka näyttää kiitävän harmaana tuhkana. Hökkelit vilahtavat ohi. Hänen ajatuksensa käväisevät jokaisen sisäpuolella. Jokaisessa huutaa mielenvikainen vaimo.

Hän painaa molemmin käsin korviaan rientäessään niiden ohi. Mutta taipaleella hän hokee:

— Syylliset ja syyttömät, syyttömät...

Totta oli hänelle puhuttu. Sairas äiti oli riistäytynyt houraillen vuoteeltaan ja juossut ahtaaseen vinttikamariin, jonka lavitsalla hän istuu mielenvikaisessa horrostilassa, vuoroin laulaen virttä, vuoroin saarnaten ja huutaen poikaansa takaisin paheitten tieltä.

Joel syöksyy äitinsä jalkoihin. Hyväilee, puhuttelee, selittää. Äiti katsoo lasimaisin silmin hänen ohitseen. Poika yrittää hellästi tyynnyttää sairaan huitovia käsiä. Äiti riuhtaisee ne irti ja työntää hänet luotaan kuin vihamiehen.

Joel on toivoton. Hän on kuullut ohimenevistä hermokohtauksista ja koettaa ajatella järkevästi. Mutta hän ei tiedä mitään varmaa. Lopulta hän juoksee alas hakemaan jotain lääkettä. Rappusissa iskevät syytökset häntä takaapäin:

— Niin teit kuin isäsikin! Tuollaisen tilaan saatoit paljon kärsineen vaimon, oman äitisi... Siinä on sinun vapautesi, rietastelijan vapautta...

Keittiössä oleva apuvaimo ei osaa häntä neuvoa. Hän rientää Aliisan kamariin. Keuhkotautinen ei pääse enää vuoteestaan. Hän odottaa hidasta kuolemaa otsa hiestä nihkeänä ja katse läpitunkevana.

— Mikä meitä auttaa? Neuvo jotain lääkettä, huudahtaa Joel jo ovella.

— Rukoile, rukoile itsesi puhtaaksi äitisi jalkojen juuressa. Se yksin auttaa. Mene.

Vinttikamarissa alkaa taistelu äidin ja pojan välillä. Se on rukoilemista ja anovaa hyväilyä, sairaan riuhtomista, synnin voivotusta ja tuomiota pojalle. Se kestää aamupuoleen saakka.

Auringon koillisesta kajastaessa sairas vihdoin puhkeaa itkuun, herpoo ja väsyy. Poika valvoo hänen untaan pitkät tunnit odottaen jännittyneenä, mitä uni saa aikaan. Eikä hän voi olla hädässään rukoilematta.

— Ihan kuin isäsi ... hädässä et osaa muuta kuin huutaa Jumalaa, ihan kuin mitätön isäsi... nousi keskellä rukousta kiusaajan kuiskauksena hänen korviinsa. Pienet saatanat nauroivat hänelle. Mutta hän peitti itsensä uudestaan rukouksen peitolla, jatkoi jatkamistaan, tolkuttomana ja ahdistettuna...

— Itsepetosta, suggestiota, hermojen keskitystä ... naurahteli taas hänen järkensä.

Mutta hän jatkoi. Hän tuijotti Aliisan kuolemantotisiin silmiin. Ja ne pakottivat jatkamaan.

— Tässä talossa on yht'aikaa hulluus ja kuolema! — Se ajatus löi hänet huumoksiin. Ja hän rukoili, rukoili, kunnes sanat tuntuivat muuttuvan kuin kirkkaiksi kuvioiksi.

— Herätessään äiti on terve, alkoi hän toistella itsekseen ja jäi odottamaan havahtumisen hetkeä väsyneen turvallisena.

Augusta-rouva herää. Päivä paistaa korkealta säihkyvänä pallona. Hän katsoo, tuntee poikansa, huudahtaa ilosta...

Ja he lankeavat toistensa kaulaan.

Siitä, mikä on tapahtunut, he eivät puhu mitään. Mitä he aikovat, siitäkään he eivät välitä keskustella. Mutta he tuntevat, että syyllisten ja syyttömäin tarina oli heidän kohdaltaan käynyt mitättömäksi.

Iltapäivällä Joel lähtee kotoa. Menee ottamaan hyvästiä Aliisalta. Tämän silmät ovat muuttuneet sanomattoman lempeiksi. Hän ottaa Joelin käden ja sanoo tyynesti:

— Näemme nyt toisemme viimeisen kerran elämässä. Enkä ole aamusta alkaen lakannut kiittämästä Jumalaa siitä, että hän vei sinut jo ennen kuolemaani totuuden eteen. Etkö nähnyt, poika, et voinut mitään, et omalle äidillesi, ennenkuin olit itse puhdas. Katsos, jos tahdot muita auttaa, sairaita ja vaivattuja, et mitään voi, ellet sitä totuutta seuraa... Usko pois, lisäsi hän pirteästi ja ojensi kalpean kätensä.

Kun Joel souti tyyntä selkää Kannaksen torppaa kohti, olivat hänen kasvonsa onnellisen vakavat. Niihin oli tullut eräs miehuudeniän ilme. Nyt häntä hymyilytti koko entinen minänsä:

— Paljonpa näytään tarvittavan, ennenkuin ... miehen päähän lisätään miehen järki. Olipas se somaa ... mennä vaatimaan tilille ja itse joutua tilintekoon ... koko sielustaan. Kukonaskelin näkyy tulevan tuota ... elämänviisautta, ainakin ... kukkopojille, naurahti hän lopuksi.

Maailmaportti käännähti näkyviin. Vene seisahtui. Joel Svart katsahteli ympärilleen ja hymähti itselleen.