Profeetan-alku.

Joel Svart kävelee työväentalon näyttämöllä, kulissien takana. Katsomosta kuuluu vaimea kohina. Hänen kylkiluunsa vuoroin jännittyvät joustavina säilinä, vuoroin putoavat voimattomina avuttoman henkäyksen mukana. Hän on hermostunut.

Profeetan-alun on esiinnyttävä ensikertaa suurelle kansalle. Hetki on lyömäisillään. Se tulee ehdottomasti. Näkymätön joukko tuntuu riisuvan häntä riekale riekaleelta yhä alastomammaksi.

Samaan aikaan kääntyy Geila Rothman, Kruunuhaasta tullen, Liisankadulta oikealle ... Siltasaarelle. Hän on menossa etsimään Joel Svartia.

Kotona istuu hänen äitinsä, Cecilia-rouva, jonka aikaisin kuihtuneesta kauneudesta tähän aikaan on jäljellä vain keltanaamainen haamu, ja tutisee heikkoudesta ja vihasta.

Svartien nimikin on hänelle kauhistus.

Vuosien mittaan hän on toistellut tyttärelleen:

— Nuo hirvittävät olennot! Voi, Julius parkaa, että hänen pitikin joutua sen joukon kanssa tekemisiin...

Viime aikoina hän oli alkanut hokea päivät päästään:

— He olivat meidän tuhomme. Karta heitä kuin ruttoa.

Tähän vihanpitoon kulutti Cecilia-rouva henkirukkansa viimeiset elonkipinät. Tai ... ehkäpä se juuri piti häntä elossa. Sillä hän uskoi vihaavansa Svarteja vääryyttä kärsineenä ja koko sukunsa puolesta.

Eräillä ihmisillä on, näet, taipumus vihata toisia ihmisiä siitä, että nämä ovat tehneet heille hyvää, mutta eivät sitten ole enää kyenneet avunantoansa jatkamaan. Niin oli Cecilia-rouvaan iskeytynyt viha Svarteihin sinä hetkenä, jolloin Huugo Svart ei enää pystynyt Paimelan herralle takuita jatkamaan.

Se oli ollut aluksi vain puolustelevaa syyttelyä. Vähitellen olivat järjelliset tosiasiat siihen kokonaan hukkuneet. Ja nyt oli jäljellä vain vihan suuri valhe, johon vanha vaimo uskoi kuin omaan autuuteensa.

Hänen päänsä tutisi, hän hymisi ja voivotteli.

— Että minun tyttäreni ... tuollaisten kanssa! Ja köyhäin talolle, perässä juoksemaan...

Geila kävelee kiireesti. Hän ei ole nähnyt Joelia tämän lähdettyä Silfverbladeilta. Veljesten riita ja Joelin poistuminen jonnekin ... köyhälistökortteleihin avasivat hänen silmänsä.

Hänet yllätti hätä Joelin puolesta. Äidin juoruileva viha alkoi kiduttaa häntä sietämättömästi. He joutuivat vaihtamaan keskenään tuon tuostakin kovia sanoja. Hän tunsi vihaavansa kaikkia, jotka Joelia loukkasivat. Mutta tuskaisimpana ahdisti häntä yhtämittainen ajatus:

— Poika parka... Kärsii ehkä nälkää. Kuka häntä hoitaa? Hänkö, Joel, saisi asua jossain ... toisten nurkissa? Minua hän tarvitsee, minua! Minun täytyy hänet löytää.

Mutta turhaan hän odottelee useita kertoja yliopiston edustalla, käy ylioppilastalon lukusalissa ja tiedustelee Kaarinilta. Joelia ei näy missään. Ja sisar sanoo puhelimessa:

— Poika parka... Ajatella, sillä tavalla hunningolle! Ihan tulee sääli, mutta...

Eräänä päivänä Geila lukee uudistalon lankkuaidasta isoilla kirjaimilla painetun juhlailmoituksen, jonka ohjelmassa seisoo puheen paikalla: _"Kansa ja kansan johtajat"... Joel Svart._

Tätä puhetta on Geila nyt menossa kuuntelemaan. Talon portilla hän alkaa epäröidä, pysähtyy ja kiertää sitten levottomana koko korttelin:

— Onko tämä rakkautta? tulvahtaa hänen mieleensä. — Tämähän on samanlaista tuskaa ja hätää ja ... suloista mieltä kuin kerran Maatialan leikkikamarissa...

Oli kuin Joelin ja hänen kohtalonsa olisivat olleet katkeamattomasti toisiinsa juniutuneet siitä saakka, kun tuo poika oli riepottanut häntä palmikoista. Jälleen teki kipeää... Hän tahtoi peittää Joelin pään kaikilta muilta, vaikka tuo poika olisi lyönyt rikki tuhannet nukkekaapit. Kukaan ei voi nähdä tämän kuvainsärkijän sydämeen niin läheltä kuin hän, Geila... Hän on pysähtynyt taas portille: — Se on ollut ja se on ... rakkautta! soi ja säteilee hänen sielussaan. — Sehän on kuin olisin jo syntymässä annettu hänelle ... hänelle ainoastaan... Ja kaikki muu, koko elämä ... vain tapauksetonta, aution taipaleen sivuuttamista...

Hänen ojentuvissa käsivarsissaan on jotain syleilevää, kun hän kiirehtii portaita kohti ja nousee niiden askelmat juoksujalkaa.

Joel Svart on keskellä puhettaan. Geila kuulee hänen äänensä oikullisesti nousevan ja laskevan tulvivain ajatusten tahdissa. Hän silmäsi istuessaan hätäisesti ympärilleen. Vasemmalla nuorehko naisihminen, pyhäpukimissa, jotka ovat jotain vuosien takaista muotia ja vaikkakin puhtaat ja ehjät ... huvittavalla tavalla rypistyneet sieltä täältä... Harvoin käytetty vaatetus, ennättää neiti Rothman ajatella. Oikealla puolella isoruumiisen miehen polvella luiseva koura. Sepän tai kirvesmiehen tai muurarin, häivähtää vieraan neidin ajatuksissa. Edessä lanttumainen, isokorvainen nuorukaispää, hiukset harvat ja värittömän valkoiset, ohut kaula... Hänestä ei tartu aisteihin mitään kuvaa määrätystä ammatista. Joku vain, jossain ahertava, sairaalloinen... Takaraivoja, korvia, neniä, kulmallisia, hartioita, kyhärässä ja pystyssä... Jotain sekavaa, alakuloista. Kummakseen ei Geila-neiti voi välttää ajatusta, että nehän istuivat kuin ennen maalaisrahvas kirkossa. Raskasta hartautta... Uusia vain uskonkappaleet.

Ja uusi pappi. Ääni ei ollut hallittu. Mutta se soi ja tarttui kiinni jokaiseen ajatukseen uudensävyisenä, iskevänä. Ei mitään saarnanuottia, ei selostajan rauhallisuutta, ei myöskään tunnemaalailua, vaan välkehtivä sarja älyn heittoja, iskuja, päätelmiä ja lyhyitä tunnepurkauksia, joiden voimasta suora, solakka vartalo jännittyi, värähteli ja kerran pari siirrähteli, mutta tuskin silminnähtävästi, niukoin elein. Jotain ehdottomasti tahtovaa, hetkin herkistyvää, hetkin purevaa, mutta alati jännittävää painetta oli tuon puhujan olemuksessa.

Geila alkoi kuunnella. Korva tapaili sanoja. Kuuntelijain kasvonilmeitä tarttui silmään. Niitä oli sekä hämmästyneitä ja ihastuneita että aprikoivia ja epäluuloisia. Kuuntelija saa kiinni kokonaisista ajatuksista:

— Älkää luulko, että meitä kykenee johtamaan mies, joka ei tiedä mitään nälästä ja tappavasta työstä. Uuden yhteiskunnan lautatapulilla ei riitä merkitsijämieheksi mikään pehtorisielu tai pomosniekka, joka alemmilleen ärjyy ja ylemmilleen köyristelee selkää. Ei, toverit. Hänen on täytynyt tapulille nousta yhtenä meistä, nälkää nähden, solvausten puukko-sateessa ja suolaisen hien valuessa kylkiluita, on hän sitten kynän tai kirveen mies, ruumiillisen työn tekijä tai henkinen työläinen.

Kaikki muut ovat ... pelastusarmeijalaisia tai onnenonkijoita. Näistä ja leipäpaikkoja kärkkyvistä kiipijä-sieluista, joita tämänkin talon sisäpuolella vilisemällä vilisee, on työväen itsensä varjeltava, olkootpa he sitten herrassyntyisiä tai suutarinpoikia, sillä he ovat tuhat kertaa kehnompia kuin porvarit: he ovat nimittäin — pikkuporvareita...

Etupenkillä istuvat herrassosialistit ja sosialistiherrat iskivät silmää vierustovereilleen ja naurahtivat huvitettuina:

— Onpas siinä poikaa ... neitsytpuhujaksi.

— Kukaties ... näpäyttelee meitä kerran pahemminkin... Ruvetako kaveriksi vai asettuako poikkiteloin? aprikoivat varovaisimmat.

— Mutta yhtä turha on luulla, jatkoi puhuja, — että köyhyys ja nälkä on mikään luokkatietoisuuden aatelismerkki. Se on orjanmerkki, jonka suuruus on vain siinä, että se on yhteinen tunnusmerkki miljoonille ja taaskin miljoonille. Johtajaksi se merkki yksin ei sinetöi ketään.

Ken kelpaa johtajaksemme, sen ratkaisee miehessä sydän ja pää. Se sydän on avoin. Siihen mahtuu köyhäintalojen vaivaispoikain kärsimykset, mierolaispoikien silmäin hätä ja huutolaispoikien katkera kalkki. Tehtaalaistytön keuhkotaudin uuvuttama rinta on sen valossa kaunis. Yksinäinen palvelustyttö, joka liikuskelee keittiössänsä illoin kuin viaton vanki, ompelijatar, jonka silmiä polttaa väsymys ... he ovat molemmat hänen sydämensä rakastettuja. Ja ilotytön kurjuus on sen itku ja hätä.

Jokainen viaton kärsimys on hänelle lähde, josta hän ammentaa marttyyriuden voimaa. Sillä tätä, juuri tätä hän, johtaja, tarvitsee.

Ja kuitenkin: mitä auttaa marttyyrius meitä? Sitä on kestetty turhaan jo vuosisatoja. Kuuma sydän ilman kylmiä aivoja polttaa poroksi. Se vie omistajansa korkeintaan noitaroviolle, joka ei ole enempää kuin ilotulitus kirkon ja esivallan juhlaan.

Johtajan aivot ovat teräksestä. Ne palavat kylmällä valolla. Ne paljastavat yhteiskunnan pimeät loukot. Ne iskevät sen vääryyksiin. Ne kestävät puolustuksessa ja hyökkäyksessä. Ne ovat tuhat säilää rintaman edessä. Sellaisen pään takana liittyy kansanjoukoissa hartia hartiaan kuin panssarin kilvet. Ja hartioitten suojassa iloitsevat hiljaa nuo... viattomat marttyyrit.

Mutta joskus tapahtuu niin ja täytyy tapahtua, että joukot ja johtajat joutuvat vastakkain. Onko johtajan luovuttava vakaumuksestaan? Ei. Hän ei ole palvelija, vaan profeetta ja sotapäällikkö. Hän on lukemattomien sydänten yhteisliekki. Hän on lukemattomien aivojen kristallisoituma. Hänellä täytyy olla moraali ja tahto, joka asettuu harhaanjuoksevia joukkoja vastaan. Niinkuin hän estää perääntymisen ja paon, niin tulee hänen panna sulku väärän ja järjettömän rynnäkön eteen. Ja jos joukko tallaa eteenpäin hänen ruumiinsa ylitse, on hän suorittanut viimeisen työnsä ja suorittanut sen hyvin, sillä hänen verensä huutaa maasta. Se kammahduttaa villiintyneet joukot. Ja nämä alkavat ajatella.

Tämä on köyhälistön johtajan suurin hetki. Hän on kruunannut itsensä marttyyriuden olkiseppeleellä. Hän on tullut yhdeksi niiden viattomien kärsijäin kanssa, joiden puolesta hänen sydämensä paloi, hänen aivonsa iskivät ja hänen tahtonsa nousi kuoleman ankaraan kauneuteen. —

Puhuja jäi pieneksi hetkeksi paikalleen, ikäänkuin kuuntelemaan viimeisen sanansa sointia. Sitten hän tekee niukan, hitaan kumarruksen ja lähtee laskeutumaan puhujalavan portaita juhlasaliin.

Hetkeen ei kuulunut mitään ääntä. Se oli ollut kaikki ikäänkuin liian äkillistä, joustavan säilän välkehtimistä ja luonnottoman ankaraa. Kuulijain korvat olivat tottuneet jaarituksiin tai palopuheisiin. Ne eivät kyenneet välittömästi tajuamaan sen jokaista sanaa.

Mutta heidän silmiinsä oli kerääntynyt työläissisarien ja -veljien läheisiä kuvia. Ja Joel Svart oli runoillut ne säteilevän liikuttaviksi. Hänen kauttaan oli virrannut heihin Ismaelin henki, joka oli herkin värähdys heidän omissa sieluissaan.

Puhujan kupera otsa oli paistanut hellittämätöntä vakaumusta. Nuorukainen oli seisonut heidän edessään totuuden kuvana, jonka puhtaus nosti mielet kuin alttaritaulua kohti. Joel oli tietämättään esittänyt omasta alttaritaulustaan Joosefin osaa, sillä juuri nuoruutensa kuvissa oli hänen mielikuvituksensa liikkunut.

Ja hiljaisuus kesti vain muutaman hetken. Liikahtivat käsivarret, tuhatpäisen joukon riemastunut henkäys liikahti läpi salin. Nuoret naiset kohentautuivat. Heidän kasvonsa alkoivat loistaa hyväilevästä rakkaudesta. Ukkojen kovat kourat löivät pamahtaen muutaman kerran. Pienten ja suurten käsien applodit jyrähtelivät, kumahtelivat... Ja nuoret miehet alkoivat takoa jalkojaan permantoon. Se alkoi perältä ja vyöryi rautajyränä lattiaa pitkin Joelia vastaan. Koko sali myrskysi. Sen tulva syöksyi häntä päin, niin että hän tunsi kahlaavansa kuin kotoselän ranta-aallokkoa vastaan. Se humisi korvissa, se salpasi hengitystä, niin että hänen täytyi nostaa rintansa saadakseen ilmaa ... riemastuttavaa ja hurjaa tuulta keuhkonsa täyteen...

Joukkosielu oli siemaissut hänet myllerrykseensä. Ja jokin pienen pieni, nöyrästi liplattava aalto itki hänen sisässään keskellä määrätöntä riemua.

Geila Rothman seisoi käytävällä unohtaneena koko ympäristönsä. Hänestä paistoi rakastunut ilo. Mutta itsekään sitä selvästi tajuamatta hän tunsi itsensä masennetuksi. Hän oli tullut pelastamaan kurjuuteen uponnutta haaksirikkoista. Ja tuossa! Hymyilee kuin huiman miekkatanssin suorittanut villi poika. Tai ... ihan kuin mies sotajoukon hartioilla.

— Ei, hän ei ole minun hoivaukseni vaivainen... Mitä on minulle enää tekemistä?

Mutta ylinnä, hänen poskillaan, hehkui hurmion väri. Ja silmät uhosivat kuumottavaa lämpöä.

Joel Svart näkee Geilan. Hän ei ensihetkessä huomaa mitään ihmeteltävää siinä, että Geila on tuossa odottamassa ja juuri häntä. Kummallisella tavalla piipahtavat jostakin valkeat palmikot hänen näkyvilleen. Ja vielä ihmeellisempää: äidin viimeinen kirje muistuu mieleen. Hän näkee äitinsä kehräämässä suloisista lepeistä lienteätä lankaa.

He tarttuvat toisiansa käteen. Nuorten tyttöjen kättentaputukset yltyvät. Tökkivät toisiansa kylkeen. He tuntevat olevansa kaikki pieniä Geiloja. Ja rakastuvat yhä enemmän. Applodit lakkaavat vasta, kun he ovat kadonneet ovesta.

Kadulla oli vastassa iltamyöhä. Pieni katu oli autio. Mutta sitä leikkasi tuonnempana leveä valtakatu, ja tätä myöten huuhtoi juoheana ihmisvirta edestakaisin. Elämän joki! Se kulki tällä kohdalla köyhälistökorttelia. Mutta samanlainen se oli tuollakin puolella rajasiltaa: vain erilaista välkettä pinnalla ja koreammat kuohukuplat, täällä taas ... häränsilmiä enemmän ja ruokkoamattomat rannat.

Se ei pysähtynyt, mutta se odotti heitä. Se näytti olevan täynnä. Mutta he tiesivät, että se himoitsi rakastuneita ja hylki vain yksinäisiä...

Kostea ilta oli kietonut huurukehän katulamppujen ympärille. Ne valaisivat. Mutta eivät paljastaneet ketään.

Geila ja Joel kiirehtivät lähekkäin, sujuttautuivat ihmisvilinässä ja harppasivat ohi. He eivät ennättäneet puhua eivätkä yksinkertaisesti osanneet. Mihin oli hukkunut Joelin silmistä äskeinen kansanjoukko? Hän näki vain Kokkovuoren takaa keltaisen tulipalon, jonka syliin hän oli kerran poikana hukkunut vavisuttavassa ilossa. Elokuiset apilapellot mustine ihmisjälkineen ja ladonovineen haihtuivat. Jäi vain tuoksu, joka nyt oli liitänyt polttavana pilvenä hänen sieraimiinsa, silmiinsä ja huokosiinsa. Pienestä tehtaantytöstä oli jäljellä ainoastaan kuva, joka ei syyttänyt eikä kiittänyt. Se oli vain pienissä kehyksissä hänen seinällään.

Missään ei näkynyt enää Myllyjoen liejuja eikä tuntunut laitakaupungin pakkasta. Nyt oli hänen käsissään puhdasta ruokamultaa, joka oli kouraistu suoraan auderta huokuvasta pellosta.

Geila oli tässä. Hänen sormensa koskettivat kevyesti hänen kättään. Ne kiirehtivät ujosti. Hän on tässä, lähellä. Mutta Joel näkee hänet ja itsensä yhä jossain muualla. He seisovat sukuhautojensa välissä ja katselevat, kuinka jyhkeät kivipatsaat hikoilevat toivotonta kosteutta. Mutta he ovat säteilevän nuoria ja ensikertaa elämässään vapaita. "Hän luo umpeen kurjat jälkeni, niin että ... tasoittuvat syyttömäin elämäntiet." Isän kuolinsanat tuntuvat kuuluvan hänen korviinsa. Elämä luo umpeen... Ja nyt se on työnsä aloittanut. Se on astunut hänen vierelleen. Ja se tulee siinä kulkemaan ... luopumattomasti. Ei, he eivät ole sattumalta heränneet henkiin haaksirikkoisten rannalla. On olemassa jotain, joka liittää meidät välittömästi iankaikkiseen elämään. Ilman sanoja ja tutkisteluja. Me vain huomaamme olevamme maan päällä ja siellä yht'aikaa, ilman rajoja ja tyhjiä tiloja.

— Juuri tämä, tällaisen rakkauden ihme kuuluu sellaisiin tapauksiin, nousi melkein sanoina Joelin huulille. Mutta hän jätti ne sanomatta. Hän vain katseli ja tiesi sen ajatuksiaan vaivaamatta.

He ovat tulleet Joelin huoneeseen. Geila seisoo selin ja katselee akkunasta. Hän näkee laajan kaupunkikuvan. Mutta hänen kaikki aistinsa ovat paenneet häneen itseensä. Ne välittävät vain hänen oman elimistönsä puhtaan riemun.

Paimelan rantaniityllä kukat aukenevat, voikukat ja auringonkukat ja puutarhassa ruusut. Yökaste hyväilee paljaita jalkoja. Hän laskeutuu rinnettä ... uidakseen kuutamossa. Öisissä vesissä on kammottavaa hurmaa. Ne lipovat näkymättömin, vilpoisin kielin jokaisen huokosen ja saavat uijan vierastamaan omaa ruumistaan. Ne pelästyttävät, ne hullaannuttavat... Niiden sylistä ovat nousevinaan levämäiset kasvit kuin lämpimät kämmenet. Hän odottaa niiden tarttuvan hipiäänsä, mutta hän ui niitä pakoon jäsenet väsyneinä. Takaa, veden alta uhkaa jokin tuntematon eläin... Hän käännähtää selälleen... Vaara on poissa. Hän ilakoi ja polskii. Rantaruohikko sihajaa. Kaislojen ääni on vihamielistä käärmeen sihinää ja uuvuttavaa laulua. Uijatar nousee rannalle väsynein jaloin. Mutta ruumis kiiltää kuun valossa... Sen hipiä nautitsee pakanallisesti yöstä, tuulesta ja kosteudesta...

Ne lienevät hämäriä neitsytkuvitelmien muistoja. Mutta nyt, hänen akkunassa seisoessaan, ne tapahtuvat kaikki hänen omassa olemuksessaan. Ne toteutuvat tänä hetkenä kipeinä ja ihanina. Hän tuntee sen, vaikka ruumis on kuin väsymyksestä turtunut.

Ranne, käsivarsi ei jaksa nousta, kun Joelin kämmen hyväilee hänen olkaansa, niin että pusero valahtaa yli hartian. Hänen jäykistyneessä vartalossaan elää näkymättömänä nöyrä onni.

Alastomaksiko? puhuvat huulet sanattomia sanoja. Hänen edessään olen ollut alaston aina... Paetako piiloon? Enkö olekin jo paennut? Kaikkia olen karttanut ja surrut, etten osannut ketään rakastaa... Se suru oli hänen odottamistaan... Ja nyt hän on tullut! Alastomaksiko? Ah, alastomammaksi vielä...

— Näethän, en jaksa paeta, sopertaa hän vihdoin ja kääntää kasvonsa Joelin kasvoja vastaan...

Alhaalta, kaukaa, kuuluu vaimeana suuren kaupungin humina. Ihmiset sulloutuvat joukoiksi ilopaikkojen edustoille. He hakevat monenlaisia nautintoja, kasvoilla kärsimätön kiihko. Raivaavat tietä kyynärpäillään. Ja tungeksivat raha hyppysissä ilolippuja ostamaan. Yhä vain on kaikilla tyytymätön ilme. He kärsivät nälkää.

Mutta ainakin kaksi heistä oli tämä yö muilta peittänyt ja armeliaasti vapahtanut.