Ristitulessa.

Kerran eräs ilkeämielinen poika ryösti hautovan kanan pesästä munan. Se poltti kuumasti pojan kättä, sillä sen satumaisen viisas rakennelma oli juuri hajoamaisillaan. Kananpoika oli näet juuri kuoriutumaisillaan munasta.

Ryöstäjä asetti munan pihamaan pientareelle hieman varomattomasti. Se hajosi. Ja keltainen kananalku seisoi piipittäen uudessa maailmassaan. Poika hihkui ihastuksesta. Hän heittäytyi maahan rähmälleen nähdäkseen mitä tuo rääpäle tekisi. Emokana kallisteli päätään pihan toisella puolella.

Kananpoika piipitti yhä. Mutta äkkiä se alkoi juosta emoansa kohti. Ja se juoksi ihmeellisen taitavasti, kiersi kaarena kivet ja mättäät, hyppäsi korsien yli ja väitteli kuopat hiljentämättä vauhtiaan, kunnes katosi emokanan siiven alle. Sen juoksu oli niin somaa ja varmaa, että poika jäi hölmönä ihmettelemään.

Mutta entä jos emokanaa ei olisi enää ollut lainkaan olemassa? Mihin olisi silloin juossut kananpoika? Mihin suuntaan tahansa. Joko vaaraa pakoon tai ruoan rippusta noukkaisemaan, sattuman varassa. Ja siitä olisi alkanut sen emoton elämä sujua eteenpäin. Minkälaisena? Ei ainakaan onnellisena.

Pienen Kaarinin oli käynyt yhtä onnettomasti kuin emottoman kananpojan. Ja vieläkin pahemmin: hänellä oli ollut äiti, mutta eräänä aamuna ei äiti enää olekaan häntä unesta havahduttamassa. Ja ensimmäiset kuukaudet hän oli surrut niin, että hänestä tuli kuin joku entisen nukkekaappinsa eloton prinsessa, jota vieraat puettivat, riisuivat ja puettivat mielensä mukaan ja taluttivat minne tahtoivat. Hänellä oli yhtä vähän luonnollista elämänsuuntaa kuin emottomalla kananpojalla. Eikä hänestä Svartien elävää jälkeläistä tullutkaan.

Tuo täti Zuleima, joka oli ottanut Kaarinin hoiviinsa, oli niitä naisia, jotka lemmetön yksinäisyys vie salasyntiseen sairaalloisuuteen. Ja niin huomaamatta, etteivät he vielä kuolinvuoteellaankaan tiedä itsessään mitään tahraa. He luulevat vanhapiika-impeyttään pyhimyskehäksi. Ruumiin koskemattomuus on heistä viattomuutta. Mutta he tahraavat itse itsensä luvattomilla ajatuksilla. He kauhistuvat miestä, mutta siittävät itse itsessään miehen, joka palvelee rivona apinana heidän sairaalloisimpiakin mielitekojaan.

Kerran oli heidänkin sydämensä punainen. Mutta heidän öiset salatanssinsa Kyöpelin vuorella saavat sen palamaan viheriällä tulella. Heidän näivettyvät jäsenensä kihnuttavat yksinäisellä vuoteella kuin noita-akat rinkitanssissa saatanan pidoissa, joissa sulhaspirut ja morsian-akat pyörivät seljittäin, kyynärkoukuisat toisiaan litistäen, toivottomassa hekumassa.

He tanssivat, kunnes heidän aivoihinsa jää yksi ainoa kuva: heidän sielujensa parittaja-apina. Ja tämän pään ympärille impeyden tulikivenkatkuinen gloria.

He käyvät höperöiksi. Heille nauretaan. Mutta he ovat niin siveitä, ettei ole kenelläkään laittamisen sijaa. Eivätkä he lopulta puhu mistään muusta kuin puhtaudesta ja sydämen siveydestä.

Voi ihmistä, joka joutuu heidän hellyytensä alle. Hänet he vangitsevat kuumeisilla käsivarsillaan ja imevät tyhjäksi. He erottavat aljonsa mustasukkaisina terveestä elämästä ja tärvelevät tietämättään sen sielua ja ruumista.

Niin, heille nauretaan. Mutta he ovat itkettävän onnettomia ihmisiä, jotka myös levittävät onnettomuutta ympärilleen enemmän kuin julkinen katunainen. Ja heitä on paljon. Enemmän kuin kukaan voi tietää.

Täti Zuleima parka... Hän hoiti postitoimistoansa äärimmäisen tarkasti ja helli Kaarinia yhtä suuresti kuin aljoa kanaansa.

Tämä oli jo pienenä otettu erilleen siveellisten vaarojen — oikeastaan vain kukkopoikien — uhkaamasta kananpoikaparvesta ja kasvatettu täydeksi kanaksi, ilman että se oli kertaakaan nähnyt kukkoa lähempää kuin akkunalaudaltaan, jolla se tapasi kallistella pientä, puhtoista päätään. Ja puhtautensa tähden se oli ristitty Tunturikyyhkyseksi.

Melkein yhtä erillään elämästä täti piti Kaarinia. Hänestä piti tulla hieno nainen, jonkinlainen tädin nuoruusajan mamselli-ihanne. Hän sai käydä pari luokkaa tyttökoulua. Ja sitten ... soittaa ja laulaa vanhanaikuisia nuotteja ja oppia siveitä seuratansseja. "Tavallisten ihmisten" seuraa opetettiin hänet halveksimaan.

Vähäksyvilla viittauksilla, esimerkeillä ja liikuttavilla hellyydenpuuskilla täti sai vähitellen tytön uskomaan, että tämän isä, sisaret ja veljet, vieläpä äitikin, olivat jotain tärveltynyttä, tahrattua sukua, siveetöntä joukkoa, josta vain Kaarin ihmeellisen sallimuksen kautta, tädin suosiollisella väliintulolla, oli pelastunut.

Tämä vieroittamispyrkimys olikin täti Zuleiman koko siveysopin ojennusnuora, sillä hän oli kiintynyt ottotyttäreensä koko sairaalloisella hellyydellään ja pelkäsi joka hetki menettävänsä rakkaan "hengellisen" tyttärensä, kuten hän tapasi sanoa.

Mitä isommaksi Kaarin kasvoi, sitä olemattomammiksi hupenivat hänen mielestään varhaislapsuuden kodinkuvat. Ne olivat vain kuin joitain suruharson riekaleita, jotka hyvin joutuvat perstautumaan ullakon arkuissa. Että tuo täti Zuleiman ja Tunturikyyhkysen elämä oli naurettavaa sairautta ja hän itse vain vahaposkinen nukke, sitä hän ei osannut ajatellakaan.

Mutta täti Zuleima tahtoi vielä täydentää lemmikkinsä kasvatusta viimeistelevillä hienouksilla ja lähetti hänet pääkaupungin musiikkiopistoon.

Silloin elämä särki toisen kerran Kaarinin nukkekaapin. Muutamissa viikoissa hän oppi nauramaan täti Zuleimalle ja tämän Tunturikyyhkyselle.

— Minähän olen elänyt viime vuosisataa koko elämäni... Tunturikyyhkysenä onnettoman sairaan, kukaties mielenvikaisen talossa... Herra Jumala! hoki hän joka päivä, vuoroin nauraen vuoroin kauhistuen.

Hänen oli mahdotonta palata takaisin tuonne ilmattomiin kamareihin. Hänestä ei ollut myöskään ansaitsevaksi naiseksi. Mutta hän osasi käyttää järkeänsä. Olihan hän kaunis! Käyttäytyi muotojen mukaan. Seurapiireissä hänellä oli menestystä. Hänessä oli jotain etäällä pidättävää antautumattomuutta, joka teki kavaljeerit nöyriksi, pidätti heidät hetkellisistä lemmentunnustuksista, mutta sai heidät tekemään jumaloivia avioliittotarjouksia.

Yhden näistä Kaarin otti vastaan. Ojensi kätensä eräänlaiseen järkiavioliittoon, suhteellisen vähäpätöiselle, mutta sitä palvovammalle tuomari Silfverbladille, joka kuului pääkaupungin ruotsalaisiin porvarispiireihin, mutta oli saavuttanut myös mesenaatinmainetta avustelemalla ja varsinkin ryyppäyttelemällä boheemeja, maalareita ja runoilijanalkuja.

Kaarin Svart oli tullut mieleisensä seurapiirin valtiattareksi. Ja hän oli tyytyväinen, sillä elämänhuolet painoivat häntä nyt yhtä vähän kuin täti Zuleiman nukkekamarissa.

* * * * *

Eräänä syysaamuna soitti ylioppilas Joel Svart Silfverbladin ovikelloa. Nättiesiliinainen palvelijatar auttoi huonosti istuvan, loikkomaisen palttoon hänen päältänsä ja viittasi vieraan saliin odottamaan. Rouva oli vielä makuulla.

Joel istuu nojatuolissa ja asettelee jalkojaan, jotka eivät tahdo löytää luontevaa paikkaansa livettävällä parkettilattialla. Mutta pian hän unohtaa itsensä ja odottaa iloisesti jännittyneenä sisarensa saapumista. Mikä yllätys! Tuo pieni ohutsäärinen Kaarin, jonka hän oli monen tuskansa hetkellä nähnyt säälittävänä kuvana ja jonka puolesta hän oli hengessään kapinoinut, hän oli tullut nyt aikuiseksi... Häntä oli onnestanut. Mutta kuinka surumielin hän mahtoikaan yhä muistella heitä muita... Hän liikuskelee varmaan tämän hienouden keskellä ihanan hiljaisena... Eihän hän voi unohtaa, kuinka he erosivat Portinmäellä hänen jäädessään seisomaan ohuessa hameessa kuin linnunpoika pakkaseen... Mikä ilo tästä tuleekaan! Hänkin, Joel, on sentään jo ylioppilas...

Ovi aukenee. Rouva tulee saliin kirje kädessä ja nauraa katketakseen. Joel yhtyy huulet höröllään nauruun. Hän ei ole sanonut eteisessä nimeään, ja hän nauraa sitä, että Kaarin ei vieläkään tiedä häntä veljekseen.

Rouva luo vieraaseen kohteliaasti odottavan katseen, mutta kiinnittää samalla tarkkaavan silmänsä Joelin kehnosti istuvaan vaatetukseen. Hän rypistää epätietoisena kulmallisiaan.

— Kaarin! Olen Joel...

— Kas vain ... pikkuveli... Niin, sinunhan piti tänä syksynä aloittaa jalo keltanokkaurasi... Mutta, poika parka, purskahtaa rouva nauramaan, — jos sinä kerran meille jäät asumaan, täytyy meidän ruveta teettämään sinulle vähän uusia pukuja. Minun vieraani nauraisivat itsensä kuoliaaksi, jos...

— En minä ... siinä tapauksessa ... sopertaa Joel ilkeän tuskan riipaistessa mieltä.

— No, no, älä kieltelekään. Olen sen äidille luvannut ja... Mutta tällä kertaa ei siitä sen enempää. Nyt minä luen sinulle jotain hauskaa. Kuulepas oikeata "tyyliä"! Tämä on täti Zuleiman kirje, nimittäin... Hänen Tunturikyyhkyselleen on käynyt hullusti! Miten hassua... Kuulepas! — "Ainoalle ja rakkaalle, hengelliselle tyttärelleni." Kuulitkos? Minä olen hänen "tyttärensä hengessä". — Kaarin-rouva alkoi nauraa, unohtaen koko lukemisen ja rypisti kirjeen käteensä. Joel koetti kohteliaisuudesta naurahdella mukana. Mutta hänen silmänsä katsoivat sisareen surullisen vakavina.

Hän sai ilokseen syrjäisen huoneen luku- ja asuinkamarikseen.

* * * * *

Joel Svart joutui pakostakin kosketuksiin Silfverbladien seurapiirin kanssa. Sen jäsenet eivät olleet hänen mielestään lainkaan eläviä ihmisiä. Varsinkin sen nuoriso, kirjailevat ja taistellevat neropatit, olivat hänestä kuin paperipahvista tehtyjä sätkypoikia pingoitetuissa langoissa. Ne oli vedetty liikkeeseen jonkinlaisesta yhteisestä vetonuorasta, ja ne heilahtelivat elottomina sen tahtiin, aatteilivat ja resoneerasivat. Mutta mitään omaa tehtävää ei näyttänyt olevan yhdelläkään heistä.

Suomalaiskansan nousu kelpasi heille vain leikinlaskuksi tai — rehellisimmille — masentavaksi pelättimeksi, sillä he eivät kyenneet sitä käsittämään, koska olivat aina pysyneet kansalle vieraina. Heidän maalauksensa olivat heiveröisiä maisemia ja katukuvia ja dagdrivare-novellistiikkansa hedelmätöntä älyilemistä tai — parhaassa tapauksessa — heikkoa itse-ironiaa, jonka piti olla modernia kuolinlaulua raa'an suomalaisen kansanvallan murskaamalle ruotsalaiselle hengenaateluudelle. Heidän runonsa kosiskelivat "todellista isänmaata", Riikin-Ruotsia.

Mutta siitä heidän hauras pessimisminsä vain yltyi, sillä Svea-mamma ei kyennyt tuntemaan enää mitään vastarakkautta. Hän oli itse jo ollut kauan hyvinvoivassa avioliitossa eikä ryhtynyt haihattelemaan merentakaisten haaksirikkoisten kanssa.

Tällaisia mietti Joel Svart puikahdettuaan Silfverbladien seuroista kamariinsa.

Hän tunsi halveksivansa omaa sisartaan.

Tunteeton nauraja. Tyhjän kuuntelija ja tyhjien kohteliaisuuksien latelija, aina kunkin kavaljeerin maineen ja arvon mukaan. Nukke! Ei aavistustakaan elämästä... Olisipa, totta vieköön, tässäkin nukkekaapissa kolmisormiselle Jaakolle näyttämistä...

Hän iloitsi itsekseen nuoruutensa kärsimyksistä, jotka olivat terästäneet hänen silmänsä näkemään tarpeeksi nopeasti tuon kuolevan nuorison läpi. Hänen ei tarvinnut kuluttaa aikaa etsiäkseen "piireistä" jotain elämisenarvoista...

Hän vietti useimmat iltansa työväentalolla, jonka itseopiskelupiireihin ja muihin nuorisoharrastuksiin hän oli vähitellen päässyt ottamaan osaa Valte Vintturin avulla, joka suurlakon ajoilta saakka oli kuulunut sosialistien leiriin.

Yhtä nopeasti kuin ruotsalaisintelligenssin hän kuittasi suomalaisen osakuntaelämän. Muutamia shakkideekis-herroja, muutamia tuhlaajapoika-tyyppejä ja suuri enemmistö kohtalaisen kovalla päällä ja kohtalaisella ahkeruudella opiskelevia porvarisnuorukaisia. Koko tuo ylioppilaselämä oli Joelista jonkinlaista "juoksevien asioiden" pientä hoitelemista. Ja suhde kansaan? Vähän kotiseutuista valistustyötä, joka ei kyennyt nuorisoseura-aatteilua asiallisemmaksi.

Joel Svart piti kevättalvella osakunnassa tämänsuuntaisen puheen ja päätti sen seuraavin sanoin:

— Teillä ei ole mitään tehtävää siksi, että te pakenette niitä, jotka teitä kipeästi tarvitsevat, nimittäin työläisiä. Te valistelette kuluneilla puheilla "hallaisista suonsilmistä" ja "tuhansien järvien isänmaasta" talollisten poikia ja tyttäriä, jotka saapuvat teitä kuulemaan kesäjuhliinne. Talonpoikaiston herätystyö on kuitenkin jo suoritettu. Todellinen hengennälkä ja tiedonhätä on aivan toisaalla. Se on työväentaloilla! Mutta niitä te kartatte kuin ruttopesiä. Ja mitä varten? Te pelkäätte sorretun luokan oikeutettua vihaa. Teissä ei ole miestä astumaan sovitustyöhön siinä, missä eellispolvet ovat osattomia vastaan rikkoneet. Tosin niissä joukoissa ei hellitellä teitä ihailevilla silmäyksillä. Nehän eivät ole koskaan tottuneet herrannäköiseltä saamaan mitään hyvää. Mutta siksipä juuri: siinä missä tehtävä on vaikein, siinä on sivistyneen nuorison työpaikka. Luokkataistelu on henkeistettävä. Työväki on tiedonjanoisempaa kuin porvaristo, joka luulee itselleen riittävän korukantisen Kalevalan koko sivistyksestä. Työläiset ovat alkaneet harrastaa itseopiskelua. Mutta heiltä puuttuu opastajia. Täällä on niitä osakunta täynnä. Lähtekäämme heidän luokseen joukoittain. Vain nuori sivistyneistö ja työväki yhdessä kykenevät ratkaisemaan yhteiskuntataistelun koko kansalle onnellisella tavalla. Muistakaamme,että Ranskan vallankumouksessa vain kolmas sääty ja sivistyneistö yhdessä merkitsivät voimaa, joka... Samassa kuului kokoushuoneesta jyriseviä alashuutoja:

— Alas! Alas!

— Ulos fuksit!

— Hän matkii marraskuun herrassosialisteja!

— Sehän on selvää kapinaa...

— Tämä on ainoa tie, millä taistelu inhimillistytetään! ennättää Joel vielä huutaa. Samassa työnnetään hänet pöydän takaa pois. Ja hänen täytyy vetäytyä ovesta takinkaulus revittynä.

Hän suuntaa kulkunsa työväentalolle.

Askel on Rautatientorin toiseen päähän saakka hidas ja raskas. Hänellä oli ollut aikomus saada riistetyksi mukaansa kokonainen joukko ylioppilaita, jotka yhteistoiminnassa työläisnuorison kanssa kehittyisivät uuden sivistystyön uranuurtajiksi. Työllä on kiire. Joka päivä ja jokainen kokemus on tätä ajatusta hänessä vahvistanut. Vaistomaisesti käyvät Joelin askelet nopeammiksi. Keskellä siltaa pälkähtää ajatus:

Kahden eri maailman rajasilta. Tuolla päässä on näkymättömänä vahtina, jossain sillankaarien alla, tuhat kiiluvasilmäistä salakyttää, joiden aivot sumenevat hetki hetkeltä yhä hirveämmästä vihasta. Ja tuolla takana ... huoleton herraspukuinen nuorisojoukko, joka ratsastelee surkean kehnoilla keppihevosilla ja elää viimeistä päivää.

Nämä ovat vain häilähteleviä ajatuksia, mutta jokin kammo hänen selkänsä takana ja synkkä katu hänen edessään tuntuvat todistavan ne tosiksi.

Sillan toisella puolen tuntui, kuin astuisi häntä vastaan Helosa, viaton, älykäs tehtaantyttö, ja ottaisi häntä reippaasti kädestä.

— Kuinkapa he, ylioppilasparat, jotka ovat lähteneet opiskelemaan joko vauraasta kotitalostaan tai mukavasta virkamiesperheestä, kuinkapa he voisivatkaan ajatella kuten minä ... palkkapiian poika. Minullahan on Helosa ja pyhä tehtäväni... Mitä minä muuta tai muita tarvitsisinkaan! Yksin ja oma ajatus toteen.

Se oli kuin viimeinen vasaranisku oikeaan naulaan. Ja Joel Svart jatkaa taas ryhdikkäänä matkaansa.

Geila Rothman vilahtaa samassa hänen mieleensä. He olivat tavanneet toisensa Kaarinin luona jo syksyllä. Geilasta oli tullut täysi nainen. Oli työskennellyt pankkivirkailijana pääkaupungissa jo pari vuotta. He olivat tavanneet toisensa muutaman kerran talven kuluessa. Eikä Joel voinut sille mitään, että ihailunsa Geilaa kohtaan oli kerta kerralta lisääntynyt. Häneen oli tullut tuota itseänsä elättävän naisen hiljaista tyyneyttä, joka vaikutti Joeliin rauhoittavana turvallisuuden tunteena. Esiintyminen tuon muhkean, aistikkaasti puetun pankkineidin kanssa oli alkanut Joelia hieman ylpistyttääkin. Mutta Helosan kuva oli kuin erottavana sinettinä heidän välillään. Ja Joel oli koettanut kurittaa itsestään pois nuo turhamaisuuden tunteet, jotka tuntuivat hänestä naurettavalta heikkoudelta.

Ja kuitenkin: Helosan häntä juuri kädestä taluttaessa riisti Geila itselleen hänen ajatuksiaan. Hänen täytyi ne mielestään riipaisemalla riipaista ja kiirehtiä vieläkin kiivaammin askeliaan.

* * * * *

Seuraavana talvena, kun myöskin Uuno Vintturi oli syksyllä tullut heidän yhteisestä koulukaupungistaan yliopistoon, alkoivat pojat taas sekä harrastuksissaan että opinnoissaan kulkea yhdessä, kuin parihevoset, mutta yhä toisilleen silloin tällöin niuhotellen.

Eräänä iltana he ottavat osaa erään nuorisokomitean kokoukseen, jonka tarkoituksena on valmistaa piakkoin pidettävän juhlan ohjelmaa... Pöydän ympärillä on kymmenkunta sosialistinuorukaista ja pari tehtaantyttöä. Kalpea räätälinsälli, toveri Koikkalainen, jonka haileissa silmissä ja höllissä huulissa on jotain ihanteellista höhlöyttä, johtaa puhetta. Kysymys on sopivan näytelmän valitsemisesta. Nuori seppä, teerenpisamainen ja punatukkainen Vihtori Kuortti, jörähtää siekailemattomalla äänellä:

— "Luokkaviha". Se on luokkatietoinen ja meikäläisen tekemä.

— Se on työläisnuorison hengenruoaksi liian kehno, huudahtaa Joel Svart, — pelkkää sekasotkua, josta ei saa selvää parhaalla tahdollakaan...

— Ehkä ei saa ... ylioppilaat, järäyttää Kuortti. — Meikäläiselle se on selvä kuin moukarin isku, sillä siinä kopautetaan porvaria pääkuoreen ja jetsulleen.

Samassa kivahutti latoja Jussi Lauronen ivallisen kimakalla äänellä:

— Tämä toveri Svart paljastaa täällä tuon tuostakin sen pukinsorkkansa, jota olisin valmis sanomaan herrassorkaksi, ja yrittää sotkea luokkatietoisen proletariaatin selvää järkeä... Minä kannatan "Luokkavihaa".

— Selvää järkeä? alkoi Joel Svart. — Teidän luokkavihanne on muonamiehestä latojaherroihin saakka sokaisevaa, järjetöntä vihaa. Ymmärrän, että sorrettu ihminen ei voi olla sitä tuntematta. Mutta meidän tehtävämme juuri onkin ... ylentää tämä vihaksi, joka on vihaa vain alhaisuutta, ei ihmistä kohtaan... Enkö ole kertonut teille Ismaelista, jonka pään ympärillä säihkyy kauneuden viha rumuutta vastaan. Vain senkaltaisella...

— Herrassivistys on lallatusta, keskeytti latoja, — köyhälistösivistys on marssia taisteluun, ja sitä varten on joukot täytettävä vihalla ja taaskin vihalla...

— Tässä ei ole kysymys, sanoi Joel silmät terävinä, — herrassivistyksestä tai köyhälistösivistyksestä, sillä sivistys on yksi ainoa. Sen erikoismerkitys köyhälistölle on vain siinä, että se, tiedonjanoisempana porvarisnuorisoa, tulee sen voimalla kohoamaan ja voittamaan luonnolliset oikeutensa. Mutta tätä varten on sen siitä otettava sen inhimillisesti — enkä epäile sanoa: moraalisesti — painavin hengensisällys eikä vain sen röyhkeintä voitontahtoa.

Toveri Kuortti ponnahti seisoalleen:

— Ei ole olemassa muuta kuin alasin ja moukari. Alasin on lyötävä pirstoiksi ... työläismoukarilla ja olan takaa iskemällä. Siinä se on koko köyhälistön moraali ja sivistys. Muu kaikki on herrojen herkuttelua. — Ja puhuja iski nyrkkinsä pöytään, niin että huone tärähteli.

— Niin, tuota, hymisi Koikkalainen, joka oli innokas teosofian harrastaja, — riippuen siitä, missä määrässä meissä on karmaa ja minkälainen on aura horoskoopissamme, me täällä Sansaarassa vaellamme suhteessamme lähimmäisiin, joihin korkeammassa katsannossa myöskin porvarit saattavat ... ainakin joissakin tapauksissa, tuota ... katsokaas, kun otetaan huomioon, että...

Tytöt kikattivat. Kuortti ja Lauronen nauroivat täyttä kurkkua. Teosofin silmät olivat kaljamalla ylitsevuotavasta ihanteellisuudesta. Mutta hymisevät sanat haihtuivat meluun.

Enemmistö huusi:

— "Luokkaviha!" Ja Uuno Vintturi oli enemmistön puolella.

Kotimatkalla Joel kysyi Uunolta:

— Mitä sinä oikein tarkoitit? Et noussut vastustamaan, vieläpä äänestit tuon kamalan tekeleen puolesta.

— Kansalle on annettava sitä ruokaa mitä se tahtoo. Me emme voita mitään tärvelemällä itseltämme joukkojen suosion kaikenkarvaisilla totuuksilla.

— Aiot nähtävästi poliitikoksi? kysäisi Joel iva suupielessä.

— Ka, tuonnempanahan nähdään kuka pitemmän korren vetää, jurritti Uuno arvoituksellisesti, mutta katsoi syrjäkaria, melkein vihamielisesti toveriinsa.

* * * * *

Samana talvena Joel Svart tuli eräänä aamupäivänä luennolta kotiin. Kamarissa istui häntä odottamassa vanhempi veli, joka pitemmittä valmisteluitta kysyi jyrkällä äänellä:

— Oletko sosialisti?

— Olen.

— Peruuta sanasi! huudahti Verner ankarasti, mutta samalla ikäänkuin hädässä jonkun pelastettavan olennon puolesta.

— En voi enkä tahdo.

— Jaaha, vai niin. Siinä tapauksessa saat hankkia tästä päivästä alkaen myös lukurahat köyhälistöltä. Minua ei huvita sijoittaa kapitaaliani tulevan kapinoitsijan kalloon. Ymmärrätkö?

— Sangen hyvin. Koko sinun typeryytesi! Ovella Verner Svart vielä kääntyi:

— Kaarin on kanssani samaa mieltä. Voit siis hakea myös asunnon jo tänä päivänä sieltä ... Siltasaaren puolelta. Ja me ... me emme ole enää veljeksiä.

— Emme.

Ovi paukahti kiinni.

Hetken kuluttua ajoi Joel Svart vähine kamppeineen Siltasaarelle, josta sai asunnon Valte Vintturin luota. Ja sitten hän alkoi hakea työtä. Päivin hän luki tavallisen sivumääränsä. Illat ja yökuurot teki ansiotöitä. Aluksi korrehtuurinlukua ja vähin käännöstyötä. Sitten kirjoitelmia työväenlehtiin ja myöhemmin ajoittaista opetustyötäkin viransijaisena.

— Olen kestänyt ennenkin, hoki hän yksinäisinä öinä, kun luonnoton työmäärä pakotti hartioissa. — Odottakoot...

Ja hän kesti. Mutta katkeamattoman työn rinnalla mateli katkera, luopumaton viha, jonka veljen antama isku oli herättänyt ja joka lisäksi täyttyi täyttymistään joka päivä niistä lukemattomista nuoruuden katkeruuksista, jotka hän oli luullut jo unohtaneensa. Se vetäytyi tuon tuostakin kiemuraan, nosti litteätä päätään ja huojutteli sitä hitaasti... Se oli Joelille niin elävä, että hän oli joskus tuntevinaan sen liikahdukset omassa olemuksessaan. Hän oli näkevinään sen pään, leuat ja myrkkyhampaat. Äärimmäisen väsymyksen hetkinä hän saattoi sille naurahtaa. Ja se nauroi vastaan ikenillään ja hampaillaan. Hän kertoi siitä tovereilleen. Oli laskevinaan siitä leikkiä. Se oli hänen suuri, ihana pahahenkensä. Se oli milloin Asmodeus, milloin Leviathan. Se oli hänen uusi järkensä ja ainoa kauneutensa. Luokkavihan ja luokkajärjen kaksineuvoinen vertauskuva. Barrikadeilla tuli sen liehua heidän lipuissansa...

Loppumattomiin hän saattoi eritellä ja kuvailla tovereilleen sen olemusta. Koikkalainen kauhistui hengessä. Tytöt pelästyivät ja ihailivat yhä enemmän tätä uutta profeettaa. Mutta Kuortit ja Lauroset myönsivät, että nyt oli lopultakin Joel Svart tullut oikeaksi aatetoveriksi. Hänessä oli todellista kansanjohtajaa, joka kerran kykeni täyttämään joukot ikuisella vihalla.

Uuno Vintturi kyräili syrjemmällä, ikäänkuin voitettuna. Joel Svartin kansansuosio kasvoi päivä päivältä. Entinen ylpistelijä on muuttumassa kapinoitsijaksi.

Tulee kirje äidiltä. Se on täynnä hätää pojan kohtalosta:

"Poika parka", hän kirjoittaa, "pyydä anteeksi Verneriltä. Hän tarkoittaa hyvää. Te olette onnettoman perheemme ainoat tulevaisuuden toiveet. Te olette luodut täydentämään toisianne, toinen aineessa, toinen hengessä. Enkä minä lakkaa rukoilemasta teidän molempien puolesta. Aliisa elää viimeisiä aikojaan. Hän pyytää sanoa, että hän on nähnyt pääsi ympärillä mustia pilvenriekaleita, kuin suruharsoja, ja sinun kävelleen kuin verenkarvaista erämaata, yksin ja nääntymäisilläsi. Sovita tämä Jumalan lähettämä näky elämääsi ja anna sen tulla varoitukseksi itsellesi karttamaan kaikkea pahaa. — Rakas Joel, tässä samassa lähetän sinulle kutomani villasukat, joihin langatkin ovat omia kehräämiäni. Minä kun en kohta enää muuhun kykene kuin tällaiseen pieneen näpertelyyn ja lapsiani itkullani muistelemaan..."

Lukijan käsi on ruvennut vapisemaan. Silmät alkoivat kuumottaa nousevista kyynelistä. Hän ei kyennyt itseänsä hillitsemään muuten kuin kiristämällä hampaitaan, puristamalla kirjeen kouraansa ja heittämällä sen — ikäänkuin vihapäissänsä — paperikoriin.

Kun hän aamulla pani uudet sukat jalkaansa, ihmetteli hän niiden hienoa villaa, joka hiveli kuin silkki ja hyväili kuin suloisen lieden lämpö.