Helosan rakkaus.

Pakastavana iltapäivänä kiirehtii Joel koulusta kotiin päin. Hän oikaisee suurten tehdasrakennusten välistä koskensiltaa kohti.

Hento tyttö kantaa kadun poikki puseroisillaan kahta isoa kangaspakkaa, koko ruumis vinossa, toinen hartia väsähtämäisillään kantamuksen painosta.

Joel pysähtyy, tietämättä mitä tehdä.

Toinen kangaspakka luisuu maahan. Tyttö tavoittaa sitä avuttomasti vapaalla kädellään eikä tiedä, mihin laskea toista pakkaa. Joel harppaa luo, ottaa pakan maasta olalleen. Heilauttaa päälle toisen tytön olalta ja kysäisee:

— Mihinkäs nämä kannetaan?

— Herra ei saa, hätäilee tyttö, — jos pomo näkee...

— Mitäs tämä pomolle kuuluu?

— Ajaa vielä työstä, kun minä tässä herran kanssa ... työaikana keskellä katua...

- Tänne varastorakennukseenko? Kysäisee Joel lyhyesti. Tyttö nyökkää avuttomana. Joel painaa ovea kohti, nousee rappusia. Tyttö seuraa hätäisenä, ikäänkuin vierestä kantaen. Mutta ei uskallakaan enää nousta rappuja, vaan jää niiden alapäähän kädet sydänalan tienoilla odottelemaan.

Joel palaa:

— Sanoin sille varastoherralle, että kieltäkööt pomoja panemasta sellaisia taakkoja nuorten tyttöjen hartioille...

Tyttö hätäilee ja selittää:

— Ei herra ymmärrä ... muut kun ovat meillä lakkotehtaissa ja minulla vain on työtä, niin varastopomo jos kantelee... Ette te tällaista ymmärrä! toisti hän melkein suuttuneesti. Ja alkoi tihuuttaa itkua:

— Minäkin voin, nähkääs, joutua työttömäksi, ja äitini, sisareni, veljeni ja isäni... Me kuolemme nälkään! tuli lopuksi äkillisenä parahduksena.

Joel lohdutteli. Koetti laskea leikkiä. Silloin onneton tyttö lakkasi itkemästä ja katsoi poikaan jäykän vihaisesti ja pitkään. Joel kävi vakavaksi:

— Jos teille tästä tulee ... joitain haittoja, menen isännöitsijän puheille ja järjestän asian selväksi, olkaa siitä varma. Tulen kuulemaan illalla ... tehtaanportille, olisiko jotain...

Samassa hän näki tytön jo juoksevan kadun poikki ja jäi seisomaan.

* * * * *

Työläisiä, miehiä ja naisia tulvii tehtaanportista... Harmaa lauma jakautuu pieniksi virroiksi, jotka luikertelevat esikaupunkia kohti. Nuoret miehet pysähtyvät sytyttämään kaksittain tai kolmittain paperossia ja heittelevät ohimeneville tytöille rivouksia kuin turhanpäiväisiä sätkiä, noin vain ... sen ihmeempää tarkoittamatta.

Joel seisoo lankkuaidan vieressä levottomana. Jos on jotain tapahtunut... Kykeneekö hän asian korjaamaan? Hän on tullut maksamaan velkaa, jonka suuruutta hän ei tiedä. Tyttö viipyy... Kaksi tyttöä sipaisee ohi. Toinen tirskahtaa Joelille, toinen nakkaa niskojaan:

— Herrasnulikka! — Molemmat nauravat.

Joel siirtyy kadun vastakkaiselle puolelle. Hän on kuin jossain pahanteossa. Ja häntä alkaa harmittaa. Joku pojanloppi nakkaa halveksivasti paperossinpätkän seisoskelijan jalkoihin ja sysää rennosti kyynärpäällään. Joel jäykistyy vihasta. Mutta kantapäillä koplottelee kovissa saappaissa ukko riiputtaen jäykistyneessä kädessä eväspussia, josta pistää näkyviin kaljapullon kaula. Vanhus on kuin joku köntistynyt sahalaisukko maalta. Ja Joel tuntee taas jotain osanottoa. Hän jää seuraamaan melkein hymyillen ukkoköntyksen tuskin pitempiä kuin tuumanpituisia askelia.

Tyttö lehahtaa suoraan kadun poikki Joelia kohti. Hän on päiväisestään kokonaan muuttunut. Pieni, soma hattu päässä. Ilo on valaissut kasvot ihan toisiksi. Nehän ovat kauniit! välähtää Joelissa, kun tyttö lähestyy melkein kuin läheistä tuttavaa, ryhtyen innokkaasti selittämään:

— Ei herran tarvitse... Ei sanottu sanaakaan! Kaikki on hyvin...

Joel ottaa iloisesti kädestä. Tyttö lisää vähän vieraammasti:

— Kiitokset vain siitä ... kantajanhommasta...

— Älä sinä Helosa juokse sen herrasjuipin satimeen! kuuluu samassa räikeänä hihkaisuna portin luota.

— Tai repiit ja häpiit, sano' jämsäläinen, jatkoi vielä karkeampi ääni.

— Tulepas, sussupoika, tuonne Amurin puolelle, jotta tiedät, mitä maksaa tehtaanlikka köyhälistön markkinoilla!

Huutelut jatkuivat. Joel vei tyttöä poispäin. He olivat vaiti tovin, tyttö häveten ja Joel synkkänä.

Lopulta puuskautti Joel suutuksissaan:

— Nuo lurjukset tekevät köyhyydestä itselleen vähän liian suuria oikeuksia!

— Muunlaisia ei siitä taida juuri saadakaan, ei tekemälläkään, tokaisi tyttö vastaan iloisen älykkäästi.

Joel katsahti ihmeissään. Sehän oli kuin pienen vasaran isku naulan kantaan ja iloisesta kädestä.

— Niin, niin, ei vaikka itkisi ja taas koettaisi, nauroi tyttö kiusoittelevasti ja raikkaasti yht'aikaa.

Joel oli aikonut vastata itsetietävästi: Kyllä tässä köyhyys tunnetaan, mutta ei siitä ole tehty keppihevosta ruokottomuuksille. Mutta kun hän katsoi tytön orvokkisiin silmiin, joissa pienet ruskeat pilkut pilkistivät huvittavina tummansinisistä silmäteristä, hajosi koko suuttumus. Hän sokaistui vain katselemaan. Tullapa noille kasvoille vain parikin päivää aurinkoa ja raitista ilmaa, ne punertuisivat poskipäiltä lepänpunaisiksi, ja ne punehtuisivat ihmeellisellä tavalla, ajatteli poika. Ohimot kuultaisivat suloisen kellervinä, ja tuo tummanruskea tukka ...

Tyttö yhä nauroi silmillään somahymyiset huulet mukana.

— Miksi he sanoivat teitä Helosaksi? Vai Heloisaksiko? alkoi Joel.

— Minulla on sitten vasta monta nimeä! Kotona sanovat Liisiksi ja Iisiksikin. Insinöörit kutsuvat Heloiisiksi. Meikäläiset sanovat vain Helosaksi. Mutta kyllä sentapainen nimi on ihan almanakkaan präntättynä.

— Heloisa te olette ... sanoi Joel ihastuneena.

— Ja vieläkös eloisa! ilkasteli tyttö.

— Kumpaakin! Ja minä sanon teitä, kuten toverinnekin, Helosaksi.

Heille tuli yhä hauskempaa. Pitkä matka esikaupunkiin päin sujahti kuin vaivaton juoksu.

Eivätkä he voineetkaan enää olla toisiaan näkemättä.

* * * * *

Pakkaset jatkuivat, mutta heidän täytyi tavata ulkosalla. Työläiskortteleitten pikku kahviloihin ei ollut menemistä. Niissä ahdistivat työläisjuipit törkeyksillään. Olivat aloittaneet oikean sakilaisvainon Joelia vastaan, joka riiasi muka heille kuuluvaa tyttöä. Helosa taas ei suostunut lähtemään keskikaupungin kahviloihin:

— Käännyttävät vielä ovelta ... tällaisen pumpulihameisen tehtaanlikan, oli Helosa selittänyt. Eikä Joelkaan ollut oppinut kahviloissa käymään.

Mutta oli kaupungin liepeillä pieni silta, joka kupertui lyhyenä kaarena jäätyneen joenuoman yli. Sen toisella puolella seisoivat lumiset koivut ja toisella aukenivat laajat lumiset pellot, joita pahalla säällä lakaisi katkeamaton viima.

Siellä he kävelivät. Pakkashuuruinen kuutamo seisoo sumeana silmänä. Hengitys höyryää. He kävelevät ja pysähtelevät. Suudelma huulilla on kuin leimahtava tulipalo keskellä jäätä. Mutta se syttyy vain sammuakseen. Heidän täytyy kävellä. Helosalla on ohuet vaatteet. Joel kietoo hänen ympärilleen takkinsa. Mutta olkoon rakkaus vaikka kuinka kuuma, pakkanen puree. Joelkaan ei kestä takittomana pitkää aikaa. Ja heillä on iloinen riita siitä, kuka saa takin kietaistuksi toisen ympärille.

Leudompina iltoina he ennättävät keskustellakin. Rakkaudestako? Hetken, tuon tuostakin. Mutta yhteiskunnan lapsipuolet ovat köyhiä siinäkin, että rakkaus ei tule heidän osakseen kuin jollekin ritarille ja neitsyelle, jotka vaeltavat ruusuntuoksuisia käytäviä lemmekkääseen lehtimajaan. Ei ole heillä suljettuja kamareita eikä hämyvaloisia divaaneja, rakkauden oljennella omissa autuuksissaan. Heidän täytyy syttyä rakkauteen lyhyellä ruokatunnilla ja siemaista se ahtaaseen sullottujen asuntojen öisessä pimeässä tai keskellä pakkasta, kuten nyt Joel ja Helosa.

He olivat kohtauksissaankin tuhansin sitein kiinni jokapäiväisessä elämässä. Helosa veti siihen taas Joelinkin, joka jo, varsinkin talvisin, oli päässyt vähän vapautumaan sen puristuksesta. Ainakin oli sellaista luulotellut.

Niin sai kuunnella vanha, sumusilmäinen, mutta hörökorvainen kuutamo iltaisin ei suinkaan makeita lemmenhaikailuja, vaan luokkavihaisen ajan outoa lemmenkeskustelua.

Helosa kertoi jokapäiväisistä huolistaan: Koko perhe, paitsi hän, kuului tehtaisiin, joissa oli pidetty lakkoa kesästä saakka. Syksyllä vielä oli saatu porsas ja lehmänreisi suolaan. Toissa päivänä ne olivat loppuneet. Elettiin silakalla ja leivällä. Mutta pienelle sisarelleen hän oli tänään ostanut maitoa. Äidilläkin oli vähän työtä. Kävi siivoilemassa herrasväkien jälkiä lähitaloissa. Saatiin vähän vaatetta ja ruoanapua. Mutta veli ja isä istuskelivat synkkinä kotona, syljeksivät ja kiroilivat yhteiskuntaa. Sitä oli hirveätä kuunnella.

Mutta siitä huolimatta Helosakin väitti, että lakko oli välttämätön.

Köyhän ei auta muuta kuin pinnistää ja tapella, tai ei heltiä rippuistakaan rikkailta parempaa oloa, puheli hän suurella vakaumuksella.

Joel oli jo moneen kertaan kertonut Helosalle omasta elämästään. Ja joka kerralta tunsi Helosa rakastuvansa kuin uudestaan, koska Joelkin oli saanut kokea köyhien yhteistä hätää.

Joskus he väittelivätkin. Joel yritti väliin olla ylimielistä ja huitaisi herrojen ohella työläistäkin. Mutta silloin seisoi Helosa hänen edessään kirpeänä köyhälistötyttönä, joka antoi että tuntui:

— Minä en juokse täällä vain suutelemista varten tai lyseolaisherran perässä. Älä luulekaan! Minä rakastuin sinuun kai siksi, että olit avulias ja toisenlainen kuin tavalliset insinööripomot. Mutta älä luulekaan, että pettäisin meikäläiset! Meillä on selvä peli. Tämä tyttö ansaitaan, mutta ei pelkällä herraudella. Älä sinä luulekaan...

Niin uhitteli Helosa usein. Eikä Joel oikein tietänyt, oliko se hänen rakkauttaan vai jotain hangilla kiertävää vihaa, joka oli muuttanut nuoret tytötkin viimaisen pureviksi.

Vain suudelmain ja lähelläolon sadunhengessä he unohtuivat olemaan yksinkertaisesti kaksi nuorta ihmistä, jotka oli tänne luotu sikiämisen suurena hetkenä, toinen antautumaan ja toinen ottamaan. Silloin pysähtyivät koneet, säätykierrot, yhteiskuntarattaat... Taivaan pyöreä kaihi silmä muuttui lämpöiseksi lampuksi. Viimat pakenivat joenuomaan. Pellot tyyntyivät. Ja koivut seisoivat hopeaisessa huurteessa, yläpuolellaan iloisesti kiiluvaiset tähdet kuin vanhanaikuisessa tarinassa. Nuori veri laskimoissa ja valtimoissa ... se yksin hallitsi ruumiita, sieluja ja kaikkea maailmaa.

* * * * *

Eräänä iltana ei Helosa saapunutkaan.

Joel kääntyi masentuneena paluumatkalle. Vuoteessaan hän valvoi kauan. Hän tunsi Helosan lähempänä kuin koskaan ennen. Kuvitteli rakastettunsa keskelle kesää. Hänen poskiensa hymykuopat muuttuivat yhä ihmeellisemmiksi. Niiden vieriltä häipyi pieni, pikkuvanha uurre, joka oli joskus poikaa häirinnyt. Ne sekaantuivat hänen silmiensä orvokkipariin. Koko kasvot olivat vain säteilevää naurua. Hiukset olivat suloista tuulta... Hetken kuluttua ne olivat kimmeltävää hattaraa, ne hajosivat säteilynä huikaisevaan sineen, niistä muodostui unen kuultavia harsoja... Uneksija muuttui itse onnelliseksi uneksi.

Mutta Helosa ei tullut seuraavinakaan iltoina. Joel kävi levottomaksi. Hän lähti tehtaan portille odottamaan. Helosaa ei tullut, eikä hän kyennyt sinä päivänä keneltäkään kysymään. Kotiinsa oli Helosa kieltänyt häntä tulemasta. Ei ollut muuta neuvoa kuin palata taas portille seisoskelemaan. Eräänä päivänä Joel saa näkyviinsä tuon vanhan ukon, jonka eväspussista pistää näkyviin kaljapullon kaula. Joel kysyy häneltä.

— Helosa ... nee, tuota ... se Suorsan Helosa? Tuota ... lie siukaksi kääntynyt. — Ja ukko jatkaa köpittämistään.

Seuraavana päivänä Joel pysäyttää sen tytön, joka oli hänelle mielistellen nikkaillut.

— Missä on Helosa? Onko hän sairas? Millä tavalla hän on...?

— Hellalletta, kun se kaakertaa ja kaivaa ... se rakkaus! Pulski poika, kukerikuu ... luritti tyttö ja sohaisi sormellaan Joelia rintaan. Mutta samassa hän ikäänkuin säikähti Joelin kiusaantuneita kasvoja ja selitti vakavana:

— Kuumesairaalassa. Ties paraneeko, tyttö parka...

Joel juoksi sairaalan pihalle. Joka puolta kiersivät rakennusten sairaanpunaiset seinät. Toipilaat kurkistelivat ikkunain takaa, silmissä hitaasti palaavan elämän sädehtivä ilo. Joel soittaa. Kysyy.

— Kuollut. Tulirokkoon. Eilen.

Joel Svart seisoo pihalla eikä muista paluutietä. Hän nojaa tikapuihin, kuin olisi vain ajankulukseen maleksimassa. Viimein hän lähtee. Tällä kadulla, tässä kaupungissa hän on käynyt kauan sitten, luultavasti lapsena... Jalat etenevät. Kummallista... Hän ei osaa arvioida välimatkoja. Hän tietää kävelevänsä viistoon. Mutta hän ei voi sille mitään. Hänen toinen jalkansa lipsahtaa katuojaan. Hän ottaa uudestaan suunnan... Epätodellinen ilmakehä alkaa vähitellen muuttua luonnolliseksi. Talot ovat taloja. Tori on tavallista laajempi. Mutta se on kuitenkin tori eikä erämaa. Viimeinen katu näyttää toivottoman pitkältä. Mutta kotiovella seisoessaan hän tuntee sen kulkeneensa olemattoman lyhyessä ajassa. Hän tarkkaa selkein aivoin omien aistiensa valehtelemista. Ovi lukkoon, reikeli kiinni, verhot alas... Hän harppaa rappuset. Hän on yksin.

Seuraavana iltapäivänä hän kävelee esikaupunkia kohti. Hän näyttää nousseen pitkältä tautivuoteelta. Mutta hänen kalpeat kasvonsa ovat tyynet. Hänellä on jotain tekemistä. Hän on matkalla vainajan kotiin. Isojen uudistalojen keskelle on jäänyt aukeamalle matala puurakennus. Tämän ovesta Joel astuu sisään.

Keittiössä on pieni tyttö ja vaimo. Joel sanoo nimensä. Vaimo hätääntyy. Avaa oven kuin apua hakien pieneen peräkamariin. Ovesta näkyy sängyn puukannella makaava ukko.

— Mikä siellä? kuuluu näkymättömistä töykeä nuorukaisääni.

Ukko kömpii ylös ja tulee poikineen keittiöön. Joel selittää, että hän tahtoisi olla jollain tavalla avullisena vainajan saattamisessa hautaan.

— Jaha, jaa, no ... jaa, no, sinähän sen likan tapoit, jotta kulungitkin ... alkoi ukko kammottavan asiallisesti.

— Ja niitä herrojen verirahoja ei tarvita, jumal'auta, huusi vainajan veli. — Mene helvettiin, porvaripenikka.

— Paha juttu, koetti ukko välittää, paha juttu ... juoksutat tyttöä kelteisillään pakkasessa, eihän se kestä nälkäruumis pumpulihameessa...

— Mitäs siinä vielä toljailet? räjähti poika. — Ei tätä nyt kosteta eikä herrojen oikeuksilla, mutta köyhälistön hulinassa, saatana soikoon... Minä nyljen sinut elävältä! huusi hän lopuksi nyrkki pystyssä, kimppuun käymäisillään.

— Enkö minä saisi tulla ainakin kantamaan vainajaa hautaan? Minä rakastin häntä! parahti Joel kasvot vavahdellen, kunnes kyynelet alkoivat hiljaa valua silmänalusille, ja poika seisoi kaikkien edessä, haluamatta peittää alastonta epätoivoaan.

Tuvassaolijat vaikenivat. Pieni tyttö lähestyy ja tarttuu molemmin käsin vieraan turtuneeseen käteen:

— Setä tulee, tuleehan setä Iisiä kantamaan ... valkoisessa arkussa kukkakummun alle! Saahan tulla, äiti, saahan?

Äiti itki. Ukko kääntyi poispäin. Nuorukainen nosti hartiansa kyhärään ja työnsi kädet housuntaskuihin.

— Herra tulee sitten, sanoi viimein ukko ääni surullisen matalana.

Vielä haudallakin liikahteli luokkaviha ... jossain suruharsojen alla. Sitä ei heristelty nyrkkinä. Mutta sen pakottavat suonet pullistuivat kuitenkin näkyviin. Joelia katseltiin pitkään ja jäyhästi, kuin kummallista murhamiestä, joka oli tullut tunnustamaan tekonsa, hounuuttaan varmaan... Eihän sitä kuka lie syyttänytkään...

Joel Svart seisoi kalpeakasvoisena haudan ääressä ja otti alakuloisesti hymyillen vastaan pimeitten silmien tuijotukset. He eivät tietäneet, että hän oli taistelunsa taistellut ja että nyt hänen sydämessään säteili. Nyt hän oli kokenut omassa lihassaan, että ihminen voi joutua syylliseksi murhan-mustaan tekoon, vaikka ei olisi mielessään rikosta tehnyt. Nuo tuossa ympärillä katsovat häneen synkin katsein. Hän oli itse tuominnut isänsä kylmin silmin. Oikein tekevät. He ovat karkeita ja raakoja. Siinä ei ole heidän syytänsä. He ovat häntä solvanneet. Oikein ovat siinäkin tehneet. Mutta he eivät tiedä, mikä hänessä säteilee. Kuinka he voisivat aavistaa, että tämä kidutuksen kumpu on hänen elämässään kirkastuksen vuori? Hän on päättänyt sen pyhittää Helosan ja hänen heimolaistensa asialle, juurta jaksain ja kokonaan.

Edellisinä öinä hän on silmillään seurannut köyhälistön mitatonta kärsimyksen kujaa ja nähnyt tämän vierillä kaksi päättymätöntä työläisjonoa, jotka ovat toisilleen vierasta rotua, suorastaan vastakkaisia. Toisessa sarjassa käsikkäin ... rehelliset Hanskit, Eetvartti Väätäiset ja kaikki haaveniekat, kolmisormiset Jaakot, Esterit ja Helosat ja näiden keskellä Ismaelin kasvot. Mutta kaikkien näiden edellä kulkee Joosef punaisessa, mekossaan ja Natsarealainen ristinsä alla. Samaa tietä, mutta toisella puolella ja toisin sieluin etenee toinen jono: Lerkin Villet ja Tourulan Hannat, rivosuiset sahalaisjätkät, Helosan veljet, vihan tärvelemät, ja salakähyiset Ulappalan ukot johdattajinaan Joosefin veljet ja pimeäsilmäinen Juudas. Ja molempien jonojen täytyy kulkea samaa tietä. Mutta mitä on niillä keskenään yhteistä? Vain se, mikä on ulkonaista: vilu ja nälkä.

Joel on nähnyt tämän kaiken kuin näkynä. Ja Helosa on kutsunut hänet suureen tehtävään. Hänen on levitettävä tietoa, vuodatettava inhimillisyyttä tuon pimeän jonon jokaiseen astujaan. Hänen on murskattava Juudas heidän sydämistään. Ja Ismaeleitten puolesta hänen on taisteltava jokaista sortajaa vastaan, kunnes Jaakot, Ismaelit ja Lerkin Villet käyvät käsikkäin keskellä tietä. Ja alkaa inhimillisten köyhäin kääntymätön voittokulku.

Tällaiset ajatukset ovat nuoren Svartin kasvot tuolla tavalla kirkastaneet.

Kun hauta on luotu umpeen, hän laskee sille muitten joukkoon omat vähäiset kukkansa. Hyvästelee kädestä Helosan äitiä, isää ja veljeä, joka karttaa häneen katsomasta, ja siirtyy viimeiseksi pikkusisaren luo. Tämän pään hän ottaa käsiensä väliin ja katsoo itkettyneisiin sinisilmiin, jotka muistuttavat Helosan silmiä. Tyttö alkaa hymyillä. Silmät siristyvät. Niiden nauru jää Joelin mieleen viimeiseksi muistoksi Helosan haudalta.

Hän kävelee pois taakseen katsomatta.

Kotona kutsutaan hänet Verner-veljen kamariin. Joelin astuessa sisään kääntyy vanhempi veli tuolillaan:

— Sellaiset narrinpelit, sekä kuhertelut tehtaantyttöjen kanssa että "haaveelliset" hautajaiset työläisten parissa, on jätettävä, jos aiot ... niin, jos aiot tulla ylioppilaaksi ... omaistesi rahoilla. Kuuletko?

— Kuulen kyllä.

Veljekset katsoivat toisiaan ensikerran elämässä silmästä silmään. Vanhemman katseessa oli verestävää kiukkua. Nuoremman silmiin nousi peittelemätöntä uhmaa.