Ylpistelijä.

Viha on hivuttavaa tautia. Viha veljesten kesken on salaista verenvuotoa. Mutta pojan viha isäänsä kohtaan on hidasta itsemurhaa. Se on kuin mestarin pettämistä ja Juudas-juoksua salamain paljastamalla pakotiellä, vaikka isä olisikin viheliäisin kaikista isistä.

Takanaan hävittävä muisto mustana ladonovena ja mielessä viha ja inho nyt hänelle niin kauhistavaa Vartin herraa vastaan oli Joel elänyt viimeisen koettelemuksen syksyn kotona.

Äidinkin kuva oli jollain tavoin tahrattu. Lihoi, näytti tyytyväiseltä. Joskus torailikin tuolle lannistetulle hirviölle. Oli käynyt tavallisemmaksi, melkein kuin ... muijaksi. Ne kärsimyskasvot, jotka olivat hänet nukuttaneet suloisilla huokauksillaan, ja se voittamaton, kalvaskasvoinen rauha, jolla hän oli palvellut poikansa puolesta itseänsä alhaisempia, näyttivät nyt Joelista kuolleilta kauneuksilta. Elää tuon miehen kanssa ... tyytyväisenä! Se ajatus oli tuona syksynä alituisena, tahmeana inhona Joelin mielessä.

Ja hänen vihansa. Sekään ei ollut enää edes luonnollista. Ei ollut mitään tekoa, jolla sen purkaa itsestään. Lyödäkö tuota ... halvattua laahustelijaa? Paljastaako sille sanoilla määrättömät pimeydet ja tuomita se ... vajotettavaksi niiden syliin koko ikuisuudeksi? Ooh, niin julmia sanoja ei ollut olemassa. Eikä niin kauhistavaa kokemusta saanut koskea _yhdelläkään_ sanalla... Tuo olento, joka oli hänen oma isänsä ... oli luonnottoman pimeytensä turvissa. Joel voihki katkerasti:

— Voi ... vain pienet synnit voidaan paljastaa ja rangaista...

Hän tunsi itsensäkin tahratuksi. He elivät kaikki samalla kulonpolttamalla maalla... Isä haroi partaansa ja nautti siitä. Äiti suki harmentuvia hiuksiansa, joista lähti kampaan suuria lepeitä ... tyytyväisenä. Aliisa yski tuhkaisella vuoteella. Jossain piipitti eksyksissä Kaarin ohuet sääret porossa...

Joel oli lähtenyt kotoa pakenijan mielellä eikä luullut sinne enää koskaan palaavansa.

Ja nyt tänä syksynä tulee jo kuluneeksi kaksi kesää ja kaksi talvea, ilman että hän on Autialassa käynyt. Talvet hän on lukenut ja kesät ollut kaupungin lähellä puutarhurilla renkinä, etupäässä vedenkantajana. Hän ei ole ajatellut köyhiä eikä rikkaita. Vain itseään. Tietämättä, vaistomaisesti oikeaan suuntaan kulkien hän on korjailemalla korjaillut raiskattua sieluaan. Vesisankojen ikeen kiduttava paino on muokannut hänen selkärankansa joustavaksi miekan teräksi. Se kesti istua ja lukea. Hänen käsivarsissaan oli näkyvissä eräitä pieniä lihaksia, joita ei ollut kenelläkään hänen toverillaan. Selkä oli kuin kiila. Vyötärö, rintakehä ja vatsa ... juoksukoiraa. Mikä häneen enää pystyi? Ruumiista oli tullut hänelle melkein epäjumala. Syksyt ja keväät hän urheili. Talvet luisteli ja voimisteli. Nuorukainen oli treenattu kiireestä kantapäähän. Ja sydän oli vahvistunut sitä mukaa. Aivot ajattelivat selkeästi. Hän oli tietoinen siitä, että hän oli itse itsensä pelastanut.

— Kuka auttoi minut kestämään palkkapiian pojan salavihat ja julkivihat? mietti hän usein. Hänen sisimmässään säteili hiljaisena: Äiti... Mutta tämä valo oli näihin aikoihin hänen silmiltään sammunut. Hän ei nähnyt sitä ja vastasi itselleen: — Ei kukaan. Minä itse.

— Kuka pelasti minut ompeluverstaan, kirkon kuvien ja aitovarsien raiskaavista näyistä ja matamin vankikopin houreista? Aliisanko rukous? Pappiko? Vai Tillasen Marjan riettailu? Minä itse. Keneltä sain teräksiset käsivarret ja nämä joustavat lonkat! Isänikö laahustavista raajoista? Vai hänen himoistaanko, jotka vetivät vain liejuun? — Hän seisahtui akkunan luo ja oli näkevinään tapulinharjat ja puutarhalavat.

— Omista verestävistä kouristani, raskaitten sankojen venyttävästä painosta ja inkvisitsionimestari auringon säälimättömästä kidutuksesta. Ja tuo pelastus ... sukurutsasta? Vanhalan akkako? Sellaistakin olen luullut. Mitä vielä... Tekoon olisi ollut kyllä aikaa ... Esterin kalvas elottomuus ja oma viaton ujouteni, joka oli säilynyt sahalaisten raakuuksien ja Tourulan Hannojen parissa.

Hän naurahti ikäänkuin ivallisesti kaikkia muita ihmisiä kohtaan:

— Tämä ruumis ja sydämeni puhtauskin ... vain omaa tekoani.

— Mutta minun pelastukseni älköön pelastako Vartin herraa. Viimeistään kuolinvuoteellaan on sen miehen nieltävä hirvittävin tekonsa, jamasi hän usein ajatustensa päätökseksi.

Tällä tavalla Joel ylpeili itsekseen. Hän oli muka itse, melkeinpä ilman synnyttäjänsäkin tuskaa, tehnyt itsestään pojan, nuorukaisen ja miehen. Hän ei hävennyt työläistä, sillä hänen ruumiinsa kesti raskaimmassakin työssä, eikä hän pelännyt edes nälkää. Herraa hänen ei tarvinnut kunnioittaa, sillä hänen aivonsa olivat terästyneet talvi talvelta. Koulutyö oli niille nykyisin melkein huvittava sivuseikka. Hän aikoi kestää kaksinkertaisesti. Toiset olivat vain ... puoli-ihmisiä.

Joskus häivähti muistissa Ismaelin ja Jaakon kasvot, varsinkin kun hän usein joutui kulkemaan tehtaista purkautuvaa työläisvirtaa vastaan.

— Kummallisen pienikokoista ja rumaa väkeä, ajatteli hän itsekseen. — Ei yhtään kaunista naista: veret poskilta poissa ... luonnottoman kuihtuneet lanteet ja povet melkein ilman rintoja. Keuhkotauti, kuolema, raivoaa tehtaissa! — Lakkoaikoina näkevät kai nälkää... Surullista... Ja Ismaelin kalpeat kasvot häilähtivät kaukaa. Mutta enempää kuin pelkkiä säälin pisaroita hänessä ei ollut. Sillä hän ajatteli vain itseään.

Veljensä kiirettä ja kamppailua Joel seurasi kuin jännittävää näytelmää. Mutta mitä tiesi hän veljen tuskallisimmista öistä? Heillä ei ollut koskaan aikaa keskustella. Jos sellainen hetki joskus sattui, oli Joel avuton kauppa-asioissa. Hän ihaili veljensä tahdonvoimaa. Mutta kun hän yritti sovittaa keskusteluun omia oppimiaan, olivat sanat toista kuin hän oikeastaan tarkoitti. Ja veljen afäärikielelle käännettyinä näyttivät hänen väitteensä suorastaan nurinkurisilta.

Sananvaihto loppui usein noloon epävarmuuteen. Nuori veli tuntui Verneristä vähän tyhmältä. Ja Joel alkoi vältellä keskusteluja. Hän arveli täyttävänsä oman velvollisuutensa tuomalla kotiin luokan parhaat todistukset.

Veljesten radat kulkivat siis lähekkäin. Mutta ne eivät yhtyneet eivätkä ristineet toisiaan. Tavallinen ilmiö. Elämän täytyy kolhaista ihmisten päät vastakkain, ennenkuin he katsovat toisiansa silmiin ja sanovat: Sinähän oletkin minun oma veljeni! Muuten he kulkevat kuin koira, jolla ei ole rohkeutta katsoa ihmistä silmiin, jollei saa samalla näyttää hampaitaan.

Niin, Joel kuvitteli kohonneensa kaikkein jaloimpaan rotuun. Mitä kuului häneen työläinen tai kapitalisti? Puoli-ihmisiä. Hän, Joel Svart, oli sekä työmies että herra. Hän oli yläpuolella.

Hän arvosteli ankarasti kaikkea ja kaikkia.

Siipirikko Tyyra-sisar oli hänkin kääntynyt haaveellisen uskonnolliseksi ja kuvaili hurmioituneena veljelleen Kristuksen haavoja, orjantappurakruunua ja pyhiä vaimoja, viitaten vuoteensa yläpuolella riippuvaan painojäljennökseen, jossa israelittaret ojentelivat käsiään ristillä kuolevaa natsarealaista kohti.

— Sinä näyttelet yhä, pilkkasi Joel. — Kuvittelet pääseväsi ainakin statistiksi tähän vanhaan näytelmään. Pestaa ennemminkin itsellesi ensirakastaja ja perusta edes kolmannen luokan kiertue.

— Sinä, poika parka, et ole vielä kärsinyt pettymyksiä etkä ymmärrä vielä...

— Kärsinytkö? Minä en osannut muuta tehdäkään, kunnes älysin, että Juudas oli viisaampi kuin koko Mestari. Hän ainakin yritti pelastaa oman nahkansa vaarallisesta leikistä...

— Ja kuinka kävi hänen pelastuksensa?

— Hänen hirteen-menonsa ei muuta asiaa. Se merkitsee vain sitä, että hermot pettivät ratkaisevalla hetkellä. Hänen uskonhourailunsa oli tehnyt hänen sielunsa heikoksi ... petokseenkin. Mutta me ... tämän vuosisadan nuoret, me emme tarvitse Juudaksia emmekä Kristuksia. Me pelastamme itse itsemme. Nietzsche antaa eräässä paikassa Zarathustransa sanoa...

— En halua kuulla tuosta sinun epäjumalastasi! huudahti Tyyra epätoivoisena. — Ota ennemminkin oppia meidän omasta kohtalostamme. Ajattelehan Aliisan elämää.

— Sitä juuri olen ajatellut, iski Joel. — Ilman rukousten loputonta kidutusta kylmillä lattioilla, yöllä ja päivällä, hänkin olisi kestänyt paremmin köyhyytemme ja välttänyt rintataudin. Uskonhoureet sydämessä ovat huono seuralainen kuumeisille keuhkoille.

— Sinä olet kauhistava! Etkö muista hänen nuoruudenrakkauttaan? Sekin puolestaan...

— Tarkoitan vain, että edes sinä osaisit ruveta ajoissa vastustamaan tuota ... hihhulilaista keuhkotautia. Minä ainakin sain siitä tarpeekseni jo ... Aliisan uskontoverstaassa.

Tällaisten keskustelujen jälkeen Tyyra koetti laulaa hengellisiä laulujaan salassa ja osoittaa palvelevaisuudella Joelille rakkauttaan.

Syystalvesta tuli äkkiä Autialasta sanoma, että isä oli kuolemaisillaan. Kukin omissa ajatuksissaan ryhtyivät lapset kokoilemaan yhtä ja toista matkalaukkuihinsa.

Sallimus näytti sittenkin leikkineen kissaa ja hiirtä Vartin herran kanssa, huolimatta siitä, että tämä viimeisinä armovuosinaan oli suorastaan ansaitsemalla ansainnut itselleen laupiaampaa, ainakin ... arvokkaampaa kohtelua Jumalan puolelta. Kuinka armottomasti hän olikaan kieltänyt koko lihansa!

Jos hän enintään pari kertaa talvessa painui kirkolle ja istui illan Krökin ukon takakamarissa, riitti hänelle suunnilleen yksi tuutinki koko illan maalliseksi ilopuoleksi.

Pysyen kotona, kiusaten lihaansa, niin että hänen punakat kasvonsa kellastuivat, ja tehden työtä Huugo Svart oli päässyt vuodesta vuoteen yhä parempaan sovintoon elämän kanssa. Osaksi hänenkin ansioillaan oli lunastettu Autialan rakennukseen kiinnitetty velkakirja Virt'ojalta. Ja Huugo-herra tunsi kunniansa ylenmäärin puhtoiseksi. Asiakkaita kävi edelleen. Hän melkein elätti itsensä. Eivätkä hänen nyt lumivalkoiset hiuksensa ja siisti, pyhäpäivin suorastaan hieno asunsa olleet herättämättä ihmisten kunnioitusta. Pitäjällä alettiin mainita "herra" ja "vanha herra" yhä kunnioittavammalla äänellä.

Ja hän pyrki vielä suurempaan: Hän sovitti itseään jo edeltäpäin myös kuoleman kanssa. Krökin ukko oli tässä suhteessa hyvänä apuna. Mutta hän ahkeroitsi ominkin päin tämän hänelle jossain määrin arveluttavan kysymyksen kimpussa. Taoskeli itselleen lujaa vakaumusta, jonka ottaa ankkurikseen viimeiselle purjehdusmatkalle, jonka hän joistakin syistä pelkäsi käyvän vaikeaksi. Varsinkin syysaamuisin, katsellessaan akkunasta hitaasti, mutta kammottavan varmasti jäähän umpeutuvaa kirkkolahtea ja tämän pohjukkaan tyrehtyvää Autiojokea, hän itselleen autuudenturvaa rakenteli.

Jos nämä mielenseulomiset ja järkipäätelmät olisi pantu kirjaan, olisi niistä muokkautunut jotakuinkin seuraavannäköinen puolustuspuhe:

Korkeasti Kunnioitettu Taivaan Tuomari: Minä syytetty parka, maalliselta nimeltäni Huugo Abraham Svart, en puolusta tekojani syyntakeettomuudella, joskin ihmisistä jokainen, jo siksi, että hän on vaimosta syntynyt, ja siksi, että hän on vain rahtu, muotoa vailla, niin sanoakseni _pars pro toto_, täytynee täällä _sub specie æternitatis_, merkata syyntakeettomuuden leimalla. Etten ole koskaan kieltänyt, en ainakaan ajatuksissani, Pyhän Raamatun olevan Jumalan sanaa enkä Jumalan olemassaoloa, ei sekään kelpaa syntieni puolustukseksi, se tekee ainoastaan tämän puolustuspuheeni mahdolliseksi, koska se osoittaa, etten ole itseäni vannonut sen Luonnottoman Kieltäjän ennaltakadotettuun laumaan.

Mutta kolmeen seikkaan, joista yksi on kummallinen, toinen hämmästyttävä, ja kolmas relatiivisesti todisteleva, rohkenen Taivaallisen Tuomarin ja Apostolisen Lautakunnan huomiota erikoisesti kiinnittää.

_Pro primo:_ Tämän harhailleen ihmissydämen kummalliseen rakennukseen. Se ei kestänyt yksinäisyyttä eikä tätä koskaan vapaaehtoisesti halannut, mikä on epäilemättä heikkous. Mutta huomatkaa tämä: se ei ollut alunperinkään _luotu_ sitä kestämään. Sen sijaan oli siihen istutettu määrätön rakkaus elämään. Tämän tähden se hukkui jokaiseen kukkaan kuin kiihkomielinen mehiläinen, se viehtyi jokaisen tuulen mukaan, se uskoi hyvää kehnoista ihmisistä, se antoi ja antoi — ja lensi jokaista uutta koreutta päin. Kun se sitten väsyi liiasta lennosta ja siihen lyödyistä haavoista, olisi sen pitänyt palata tervehtymään yksinäisyyden vuoteelle. Mutta se ei löytänytkään takaisin oman minänsä kammioon. Sillä juuri tätä yksinäisen ajatuksen lahjaa se ei ollut saanut luomisen hetkellä. Sille ei ollut olemassakaan mitään yksinäisyyden turvapaikkaa. Tämä oli ainakin niin mitätön sen elämänrakkauteen verrattuna, ettei se kyennyt sinne palaamaan. Siksi sen täytyi jatkaa harhailuaan alemmissa ja vieläkin alemmissa alhoissa, kunnes siitä tuli pimeitten syntien yölepakko, eräänlainen tahmeaverinen rumilus, jota kuppariakka Elämä piti elossa vain ajoittain suonta lyömällä eli syntiä teettämällä.

Sellainen sydän, Korkea Tuomari ja Oikeamielinen Lautakunta, olisi pysynyt puhtaana vain siinä tapauksessa, että sen koko maailma olisi ollut täynnä pelkästään hyviä ihmisiä. Sellainen oli ja on mahdotonta, koska kerran perisynti ja perinjuurinen paha on olemassa. Näin ollen: sekä luomisen perusluonteen että luonnollisen elämänjärjestyksen nimessä olisi ollut luonnotonta tällaisen sydämen omistajan tavoitella pyhimykseksi. Sellaiseen arvoon en totuuden nimessä ole aikonutkaan tällä puheellani pyrkiä. Tämä tarkoittaa vain syytetyn vapauttamista kadotuksen tuomiosta.

Ja tätä varten _pro secundo:_ tämän sieluntapauksen ihmeellinen seikka!

Tuli hetki, joka elämäni suurena konkurssina — tosin vastoin maallista tahtoani ja sydämeni alkuperäistä laatua — paiskasi minut väkivaltaisesti yksinäisyyden taloon. Silloin tapahtui ihme. Minä pohjasin yksinäisyyden kallioon. Istuin kuin vanki yksinäisellä saarella, mutta tämä oli — epäilemättä Apostolisen Lautakunnan ylevästä sallimasta — Pietarin kallio: Ryhdyin tarkastelemaan sieluni tilaa. Se oli kurja. Mutta ihme oli tapahtunut, sillä minulle oli annettu ylhäältä yksinäiset ajatukset. Toisin sanoen: mikä siihen saakka oli ollut vain _in sensu_, oli siitä lähtien _in intellectu_. Ja minä, maallisen elämän konkurssintekijä, aloin vakaasti tavoitella taivaalliselta Saamamieheltäni lempeämielistä akordia. Korkea Tuomari, tämä sielu, johon itse taivas tuhlasi tällä tavalla ihmeitään, ei voi olla iankaikkisuudessa hukkaan heitetty.

Ja vihdoin _pro tertio:_ Yhtäkään paljasjalkaista pyhimystä ei vaeltaisi maan päällä, jollei olisi tuhansia syntisiä, joiden omientuntojen mustaan liejuun hänen gloriansa paistaa. Yhtä suhteellisia ovat maan päällä käsitteet "syntinen", sekä "pienempi ja suurempi syntinen". Tämä yksinkertainen totuus paljastui minulle miettiessäni yksin tyhjässä talossani. Ja minä nousin eräänlaiseen vertailevaan hurskauteen, jota älköön luultako itsevanhurskaudeksi, koska se syntyi proselyytin nöyrässä sydämessä. Näin minä ajattelin: Koska isälläni ja tämän isällä oli ollut kokonainen haaremi saunapiikoja ja lisäksi rakastajattaret kaupungissa ja minulla: edellisiä tuskin yhtäkään ja jälkimmäisiä ei lainkaan, ei ainakaan vakinaisessa mielessä, silloinhan minä — mikä muu voisi tässä tapauksessa ollakaan moraalinen exclusio? — olin isiäni pienempi syntiniekka, toisin sanoen: heitä mahdollisempi hurskauteen. Ja tämä antoi minulle voimaa elää viimeiset armonaikani — eräitä lieviä poikkeuksia lukuunottamatta — hiljaisessa kieltäymyksessä. Isäni kuolivat sitäpaitsi katumattomassa humalassa. Minut tapasi kuolema yhä kirkastuvassa vanhuudessa, epälihallisen raittiuden hiljaisena hetkenä. _Ergo:_ koska suhteellisuuden maailmassa ei ole muuta pysyvää totuutta kuin juuri tämän kaiken suhteellisuuden ydinajatus, nimittäin, että sielujemme kohtalon määrää, ei absoluuttinen synnittömyys ja synnillisyys, mikä olisi vastoin koko syntiinlankeemusjärjestystä, vaan vähempi ja suurempi synnillisyytemme, on minut epäilemättä tällä hetkellä siirrettävä pelastettujen joukkoon eli oikealle kädelle. Sillä minähän olen, en enentänyt, vaan vähentänyt esi-isieni synninkyttyrää, joka oli todella — kuten taivaan tilikirjoista käynee selville — sanomattoman suuri, niin, en epäile sanoa, luonnottoman suuri, ylpeydestä vihoittava ja paatumuksesta kovettunut.

Tähän kaikkeen katsoen ja eritoten viitaten viimeksi esitettyyn relatiiviseen argumenttiin rohkenen toivoa — varsinkin jos vaakaan lisätään armon kultainen punnus, joka kuulunee taivaallisen oikeudenkäytön obligatorisiin menetelmiin — rohkenen toivoa, että yleinen syyttäjä, jota me jo maan päällä halveksimme saatanan nimellä, jätettäisiin omaan kadotukseensa ja minulle suotaisiin kohtalainen ja kohtuullinen osuus taivaallisesta autuudesta. Ja loppujen lopuksi toistan mitä nöyrimmin, että Pyhä Tuomari ja Pyhien Lautakunta voi ratkaisun jouduttamiseksi sivuuttaa kokonaan lainkohdat täydellisistä enkeleistä, seraafeista ja kerubiimeista, sillä täysin tahrattomia siipiä ei Huugo Abraham Svartin hartioihin kykene istuttamaan edes taivaallinen Kaikkivalta...

Tällaisilla järkeilyillä puolusteli Huugo-herra itseään omantuntonsa edessä, jolle kuolemanajatus oli lopulta tullut kaikkein tärkeimmäksi kysymykseksi. Ne olivat syntyneet milloin hänen leikkiä laskiessaan Augusta-rouvalle, joka päivitellen, mutta silmissä pientä ihailua, toruskeli ukkoa jumalattomuudesta, milloin taas hänen kiusoitellessaan käännytysintoista Aliisaa, milloin taas keskusteluissa Krökin ukon kanssa. Mutta pohjaltaan ne olivat, kuten sanottu, hänen yksinäisten istujaistensa vakavaksi tarkoitettua mietiskelyä.

Ja hän oli talvi talvelta päässyt yhä hauskempaan varmuuteen taivasosastaan.

Kun hän kuuli Herran-Leenan kuolemasta, naurahteli hän hyvillään, sillä sekin oli tapahtunut mitä helpoimmalla tavalla. Herran-Leena oli noussut vähää ennen viimeistä hetkeään vuoteesta permannolle, ojentanut vielä kerran vartalonsa suoraksi ja sanonut ikäänkuin puolustuksekseen:

— Kyllä minä olin sentään nuorena kaunis... Sitten hän oli hymähtänyt, laskeutunut vuoteeseen ja heittänyt henkensä viattomasti huokaisten.

Ja hän, Vartin herra, tuli olemaan monta vertaa valmistuneempi...

Vieläkin helpompi, ihan herttainen, oli mestari Röpelinin eron hetki. Viimeisenä päivänä hän nojasi päätään puoliksi istuvassa asennossa sängyn päälautaan, piti nenänsä alla pyhää kirjaansa, "Mirrhami-Kimppu eli ylitsevuotavaisen Rakkauden veisu" ja itkeskeli hiljaa. Kun hoitajatar kysyi, miksi mestari itki, painoi tämä nenänsä yhä syvemmälle, haisteli kirjan lehdille jääneitä nelilehtisen apilaansa murusia ja hymisi huulet supussa viimeisiksi sanoikseen:

— Oihonna ... sinä mirrhamikimppuni, sinä elämäni ainoa kauneus ja kuolemassa ihana autuuteni...

Niin helposti oli kuollut tämä oikea himojuoppo ja renttuilija.

— Entäs minä, hänen herransa, joka päivä päivältä kasvan vain hurskaudessa? kyseli Huugo Svart tyytyväisenä itseltään.

Norrin herran lopun hän oli itse näkemässä. Sen valossa alkoi kuolema hänestä näyttää melkein naurettavalta. Ei mitään tuskia eikä kauhua. Tuo vanha houna oli asettanut pielukselleen jonkin kirjavan nauhanpätkän ja viimeisen univormunnappinsa, jota hän sanoi urhoollisuusmitalikseen, suoristi pitkät koipensa ja nukkui kuolon uneen kuin sankari voitollisen taistelun jälkeen.

Kertoessaan tästä Augusta-rouvalle nauroi Huugo-herra kyynelet silmissä. Hän arveli tehneensä liian suuren numeron koko kuolemasta.

Mutta hänen ollessaan tyytyväisimmillään teki Jumala hänelle tepposet.

Vartin herra lähti viimeisellä laivakelillä kauppias Torkkelin luo, tervehtimään tytärtään ja vävyään. Hän seisoi laajassa herrasviitassaan uudenaikaisen höyrylaivan kannella ja katseli maisemia. Isolla selällä tuli vastaan vihaisesti puskeva hinaajalaiva, joka veti perässään kahta proomua. Toinen näistä oli hänen entinen, maanmainio suola- ja tavaralaivansa, joka nyt mateli mustana ja avuttoman raskaana pitkässä varpissa toisen tervanruskean proomun perässä.

— Mnjaa, jaa, tuota ne kai sitten sanovat ... siksi edistykseksi, hymähti herra ja siirtyi tyytyväisenä tupakkahyttiin sytyttämään sikaria. Maailma oli kaunis ja lienteä kuolema kaukana...

Mutta vanha viinaveikko Torkkeli piti apelleen juhlat, jotka kestivät kolme päivää. Kolmantena päivänä kello kaksitoista suoritettiin juhlien suurin numero. Ukot hinattiin taivaaseen.

Kartanon lähellä sijaitsi nimittäin pienellä kukkulalla kauppiaan rakennuttama näkötorni, jossa ei ollut tornia lainkaan, vaan ainoastaan lujalle hirsijalustalle pystytetty huimaavan korkea salko, johon nyt juhlan kunniaksi oli vedetty sinivalkoinen lippu.

Mutta lisäksi oli touhukas Torkkeli teettänyt kaksi keinulaudan tapaista kojetta, jotka saatettiin yht'aikaa köysillä hinata maston huippuun. Näihin keinuihin istuivat nyt ukot täsmälleen kello kaksitoista, jälkikesän auringon paistaessa harvinaisen kirkkaasti "laapaninlampaitten", kevyiden pilvenuntuvaisten, kaunistamalta taivaalta.

Renkien junnatessa hitaasti ukkoja ylöspäin lauloi Vartin herra omaa lauluaan:

Tosin pääse ei ilvekset taivaaseen, Kun tuomion pasuunat soivat...

Mutta maston huipussa hän oli jo muutellut nämä säkeet toisiksi. Hiljaisten selkien, hohtavan vaikeitten kummelien ja rannattomien metsien rohkaisemana hän lauloi riemukkaalla äänellä:

Jo pääsivät ilvekset taivaaseen, Ja enkelten harput ne soivat...

Vielä yölaivaan astuessaan hän hyräili samoja sanoja. Ja halvattu jalka tuntui olevan melkein yhtä paria terveen kanssa.

Mutta kun hän koleassa aamuhämärässä astui kotilaiturille, puristui hirvittävä vanne hänen päänsä ympärille, niskasta otsaluuhun saakka. Ruumista lävistelivät joka puolelta pistokset. Joka hengenveto koski. Rinnassa särki ja rohisi, kuin olisi vedetty kiduttavaa rassia edestakaisin. Sisälmykset tuntuivat lakanneen elämästä. Ristiluita ja sydänalaa painoi liikkumaton lyijy. Ketään ei ollut vastassa. Hän lähti kulkemaan hautuumaan kuvetta. Kiviaidan saumapaikat olivat kosteudesta mustat. Sieltä täältä paistoi härmälaikka, milloin silmän muotoisena, milloin kasvojen tai harasormisen käden näköisenä. Huugo Svart katsahti ylemmäksi... Hänen isänsä hautapatsas seisoi siellä kiiltävän mustana. Kuolemanajatus jysähti hänen takaraivoonsa. Se täytti koko aivot ja kävi kammottavan selkeäksi. Tuskat yltyivät joka askelelta. Hän läähätti viimeisillä voimillaan vaivaistalon mäelle. Täällä jostain syystä äkkiä helpotti. Ruumis tuntui vieraalta, turtuneelta kasalta. Loppumatka oli tasaista käyntiä. Mutta kuolemanajatus takoi:

— Et sittenkään, sittenkään et ollut valmis... Renttuamismatkalla sinut tapasin, kuten muutkin Vartin herrat, kuten muutkin...

Hän astuu kynnyksen yli ja sanoo vaimolleen:

— Nyt tein ... viimeisen matkani. Laita vuode.

Seuraavat vuorokaudet olivat vuorotellen hourehtimista, vuorotellen jäykkää kattoon tuijottamista.

Hirveintä oli, että selvinä hetkinä hänen aivonsa toistivat samaa, mitä hän oli houreissa huutanut.

— Tepposet teit, Jumala! hän houraili. — Kierompi saatanaa... Koninleikkiä ihmisen kanssa! Sillä tavalla kampata... Rehellistä peliä, rehellistä peliä. — Armahda minua! Olen vaivainen syntinen... Minä huudan sinua, auta minua... Sinä yksin voit pestä veriruskeat syntini... Sillä tavalla kampata, kampata... Helvetti on, se on! Kadotus on, se on! Tuomittu, tuomittu... Vaivan paikkaan iankaikkisesta iankaikkiseen...

Selvittyään ensikerran hän sanoi vaimolleen ja Aliisalle:

— Rukoilkaa minun puolestani...

Mutta rukouksen hyminä ei lievittänyt hänen aivojaan.

— Minut se sitävastoin tapasi yhä kirkastuvassa vanhuudessa, muistelee hän "puolustuspuheensa" ajatusta. Siinä oli ollut hänen kaikkien todisteluittensa ydin, ja nyt se oli reväisty riekaleiksi. Joka ainoa järkipäätelmä oli suistunut kuin hauras jääpuikko räystäältä. Vain synnit olivat jääneet, eikä kukaan niitä peittänyt... Pelastuksen sanaa ei kenelläkään. Usko, usko Kristuksen haavoihin, hokee Aliisa... Jokainen muu sen voi tehdä, en minä, minä, joka... Kokonainen kulkue alastomia syntejä vaeltaa hänen ohitseen.

Aliisa lukee hänelle raamattua. Vain tuomiota... Sairas raivostuu, repäisee kirjan ja heittää sen seinään. Kuumehourailut alkavat taas.

Tässä tilassa on isä, kun lapset saapuvat, kaikki muut paitsi Kaarin.

* * * * *

He ovat kaikki koolla sairaan huoneessa.

Aliisa istuu tuolilla otsa kelmeänä ja huulet verettöminä, toisessa kädessä keuhkotautisen sylkypullo ja toisella osoittaen voihkivaa sairasta:

— Joel, katso ... tuolla tavalla kuolee kääntymätön ihminen! Vieläkö nytkin jumalattomuuksillasi ylpeilet, poika parka?

Joel naurahtaa. Aliisa ristii laihat sormensa ja alkaa supista rukousta.

Signe ja Tyyra yrittävät laulaa äitinsä kanssa hengellistä laulua. Mutta nuotti menee väärään ja äänet tyrehtyvät itkuun. Verner, hetken seisottuaan, poistuu hermostuneena.

Aliisan heikko ääni kähisee yhä rukousta. Haikea, tolkuton itku jatkuu.

Pyhät vaimot ristin juurella ... ruikuttavan ryövärin ristillä ... leikkaa Joelin ajatus särmikkäänä ivana. Ollapa piirtäjä ... surkeata komiikkaa. Hän ei jaksa enää itseänsä hillitä:

— Lopettakaa. Tämähän on kuin hullujenhuonetta! Poistukaa hetkeksi, minulla on isälle puhuttavaa kahden kesken.

Joel jää yksin seisomaan vuoteen jalkopäähän. Hän ajattelee:

— Tuo mies ei edes tiedä vielä pahinta paheittensa tulosta...

Sairas havahtuu kuin jäisen käden kosketuksesta.

— Minun on nyt lähdettävä, Joel, sanoo sairas surkealla äänellä.

— Niin on. Ja kehnosti lähdet.

— Jospa minä vain saisin uskon Jumalan anteeksiantoon...

— Tee tili ihmisten kanssa ja puhu sitten vasta Jumalasta.

— Mitäpä ihmiset voisivat minua enää auttaa...

— Eivätpä juuri. Mutta tuomita voivat.

Sairas katsoi kauhistuneena:

— Minähän kadun, kadun...

Joel naurahtaa:

— Sinähän ruikutat kuin isäntänsä metsää varastellut torpanukko kuolinvuoteellaan... Herrasta ei jälkeäkään...

— Anna minulle anteeksi, Joel...

— Kykenetkö katsomaan silmästä silmään pahinta tekoasi ja sen myöskin kantamaan? Siinä tapauksessa ... ei herrautesi olisi ollut kokonaan valhetta.

— Mikä se on, Joel? Mikä se on? Huohotti kuoleva.

Joelin otsasuonet kiristyivät tuskasta. Mutta hänen täytyi se sanoa, hänen täytyi... Ja sanat syöksyvät kuin ulkolukuna:

— Sen nimi on Ester, sinun tyttäresi, joka tietämättään oli joutua oman veljensä viettelemäksi. Ja se veli olin minä!

Sairas haparoi ilmaa ja hän painui niska kankeana tyynylle. Mutta Joel tunsi helpotusta. Vuosikausien salaviha oli purkautunut ja syyllistä vastaan.

— Niin, syyllistä! kaikui hänen aivoissaan. Mitä varten, mitä varten? kohisi jostain hänen korviinsa. Mutta sittenkään hän ei sanojaan katunut.

— Mikä täytyi sanoa, on sanottu, tankkasi hän itsekseen moneen kertaan.

Sairas makasi pitkän aikaa tunnottoman näköisenä. Hiljaisuus kävi hirvittäväksi. Joelin korvat alkoivat soida. Vihdoin kuoleva liikahtaa, nousee kyynärpäänsä varaan ja katsoo kuin kummastellen Joeliin:

— Mutta ... Jumalahan säästi teidät ... sanoo hän hitaasti. Samassa hän kavahtaa kipuja tuntematta, ikäänkuin ihmeellisen ajatuksen saaneena, istumaan ja tarrautuu Joelin käteen:

— Ymmärrätkö? Hän säästi teidät, syyttömät! Ja teidän tähtenne hän ... sääli minuakin... Ymmärräthän, Joel?

— En, sitä en ymmärrä. Heidät pelasti tyttäresi puhtaus ja poikasi ujous!

— Niin, niin... Mutta hän, vain hän oli ne istuttanut teidän sydämiinne! Minä näen, minä näen ... ja alan ymmärtää...

Augusta-rouva ja tytöt palasivat kamariin ja jäivät ihmetellen katsomaan istuvaa sairasta. Tämän kasvot olivat muuttuneet. Niissä oli onnellisen hourailijan ilme. Mutta silmät katsoivat luonnollisen kirkkaina:

— Kuin selkeän päivän minä nyt ... sen ymmärrän... Hän on varjeleva samalla tavalla muutkin ... kaikki minun syntieni uhrit. Sillä tavalla, juuri sillä tavalla hän on lievittävä tekojeni seuraukset. Ymmärrä, Joel! Hän luo umpeen kurjat jälkeni, niin että ... tasoittuvat syyttömäin elämäntiet. Joel, kuuletko, Joel? Lapset ja äiti, kuunnelkaa... Sitä lupausta, suurta lupausta soivat korvani... tällä hetkellä. Se on ihmeellistä ja ... luonnollista. Ja se on ainoa armo, jota viimeisenä huokauksena itselleni rukoilen. Eikä sitä minulta kielletä. Minä uskon. Sen minä uskon...

Joel tuijotti yhä synkästi. Mutta hän ei ollut enää muuttumattoman varma.

Sairas laskeutui vuoteelle, otti vaimonsa käden ja hyväili sitä hiljaa:

— Joel lähetettiin tuomitsemaan. Ja hänen täytyi se tuomio tuoda perille. Sillä ... juuri siihen, hirvittävimpään ... oli Jumala rauhansa kätkenyt ... minuakin varten.

Joel ei kestänyt. Hän pakeni pois.

Säälimätön ylpeilijä hänessä oli vavahtanut. Mutta se liikahti tuskin enempää kuin kivi, joka käännähtää toiselle kyljelleen.

Haudalla hän seisoi kuivin silmin.