Kullankaivaja.

Niihin aikoihin, kun suurlakkojuhlain jatkuvasti paheneva jälkikohmelo oli ärtynyt yhä toistuviksi lakkoliikkeiksi ja uusi sortokausi alkoi taas synkentää taivasta idästä päin, oli Verner Svart jo asettunut monien vaiheiden jälkeen liikemieheksi suureen tehdaskaupunkiin. Hänen hoiviinsa oli ajautunut maailmalta myös Tyyra-sisar, jonka näyttelijätärtarina oli ollut lyhyt ja murheellinen. Ensin menestystä, sitten sokea rakkaus ensimmäiseen vastaantulijaan, joka sattui olemaan korea kasvoiltaan ja mitätön sielultaan. Lähtö teatterista, ulkomaille... Huumauksissa hapuilemista, hurjapäistä hulluutta ja sitten ... eräänä aamuna: valheen paratiisi upposi kadotuksen mereen. Jäljellä ... uusi, liian varhain kypsynyt, kalvistunut hedelmä Svartien elämänpuussa. Tyyran suurena lohdutuksena pitkäpäiväisessä konttorityössä oli kuitenkin Joel, joka oli muutettu Vernerin luo yläluokkia käymään ja joka vuorostaan oli Tyyran huolenpidon alaisena.

Eräänä iltapäivänä istuu Verner Svart suuren pankkihuoneen ikkunapenkillä kasvot kiristyneinä joka lihakseltaan herpoamattomaksi jännitykseksi. Hänen koko tahdonvoimansa tähtää yhtä ainoata ajatusta: näytä rauhalliselta, rauhalliselta...

Hän on jo käynyt kansallismielisessä pankissa myymässä vekseleitä. Tirehtööri oli "haistellut" setelinippua ja mumissut:

— Vika ... tuon miehen luotossa on vikaa, tuolla on jo liian paljon, hm... kontollaan ja tämä ... epäsiveellinen elämä, katsokaa...

— Aivan oikein, herra tirehtööri, sen jälkeen kuin tuo kauppias Kunnari tuli leskeksi, otti hän rakastajattaren omasta piiastaan, mutta sehän maksaa vähemmän kuin...

Tirehtööri ryhdistäiksen moraalisen selkärankansa varaan.

Verner Svart huomasi leikinlaskunsa vaaralliseksi ja lisäsi:

— Kauppias Kunnari on tukkukauppani parhaita ostajia ja suorittaa maksunsa säännöllisesti.

— Niinpä niin, mutta ... teidän oma luottonne on heikontunut... Teillä on suuret varastot, ja tuo saksalainen puolukkakauppanne...

— Aivan oikein. Olen saanut tappioita. Muussa tapauksessa olisinkin pitänyt nämä vekselit omassa pankissani eli vekselisalkussa.

— Vähän vähemmän röyhkeästi, herra Svart...

— Onko selvyys röyhkeyttä? Olen luullut, että tämän pankin tarkoituksena on tukea juuri nuorta suomalaista liikemiespolvea sen taistelussa kymmenkertaisesti ylivoimaista ruotsalaista teollisuusherruutta vastaan. Teidän pääpankkinne johtoherrat ovat puhuneet koreasti tästä uudesta suomalaisesta liikemiespolvesta, joka on laskeva pääoman kansallisen kulttuurimme lujaksi kalliopohjaksi... Ovatko nämä ajatukset olleet vain lörpöttelyä juhlakokousten pikkutunneilla?

— Minun täytyy myöntää, että...

— Ja nyt, jatkoi Verner Svart, — samalla kertaa kuin me taomme nyrkkimme sinisiksi ruotsalaisten kapitaalimuuria vastaan, hyökkää suomalainen työväki niskaamme takaapäin, koska se ei älyä, että koko suomalaiskansan etu on yhtä... Me olemme puristuksissa edestä ja takaa.

— Jaa, jaa, tilanne on vaikea... Mutta pankilla on rajansa, katsokaa...

— Epäilemättä. Mutta tilapäiset tappiot eivät tapa tarmokasta liikemiestä, jos hän saa luottoa omalta pankiltaan. Vai onko asioitteni hoidossa ollut joitakin epäsäännöllisyyksiä? Pyydän selvää vastausta.

Silloin tirehtööri jymähytti:

— Isänne teki suuren ja lisäksi moraalisesti katsoen hm ... lievimmin sanoen epäselvän konkurssin, ja sellaisten pojille... Tästä on tullut ilmoitus ylemmältä taholta, ja minä, katsokaa...

Verner Svart oli ponnahtanut tuolilta. Nyrkki pamahti pöytään. Suusta purkautui raivokkaana tuskana:

— Valhe!

Kadulla hän kävelee kasvoilla kiihtymys, mutta syvimmällä mielessä autio alakuloisuus. Tämä ei tapahtunut ensikertaa. Jo sotaväessä ollessaan häntä oli pidetty kuin rangaistusvankia, sillä kotopitäjän poliisin poika, joka palveli samassa komppaniassa, oli kertonut vääpelille, että Verner Svart oli kaiken maailman lurjus, joka ei iässään ollut työpäivää tehnyt ja jonka isäkin oli kuuluisa huonosta elämästään ja rikollisesta konkurssistaan.

Isän tahrattu maine oli joka tienkäänteessä kääntänyt ponnistelevaan poikaan ihmisten kierot silmät:

— Hulttio tietenkin... Vartin herran likaista pahnaa.

Tai arvelivat hyvänsävyisemmät:

— Kaunis ja kunnollisen näköinen poika... No, komea se oli isäkin... Näkö pettää... Vai vielä luottoa?

Nyt istuu nuori liikemies toisessa pankissa, jonka johtajan kanssa hän ei ole vielä ollut tekemisissä. Herraa ei ole näkynyt. Paperit ovat sisällä. Istujan kasvot pysyvät pitkän tovin tarmokkaan jäykkinä. Hän katsoo johtajanovelle. Virkailijoita ei näy lähipulpeteilla. Kasvot lientyvät hieman, jännittynyt ruumis herpoaa. Hän ei jaksa enää pitää kiinni tuosta ainoasta välttämättömästä: näytä rauhalliselta, pysy rohkeana...

Samassa livahtavat tuhannet ajatukset aivoihin. Ensin välähtää isän ratsuruoska. Sitten poliisinpoika ja lähtö komppaniasta. Työttömänä pienen kaupungin kadulla... Samassa hän hymähtää: Kolme päivää vossikkana ... laihalla hevoskonilla, jonka hän oli piruuksissaan ristinyt Iloksi.

Muistot melkein vapauttavat istujan hetken tilanteesta. Niitä oli hauskojakin: Hän tulee puotilaiseksi maalaiskauppiaalle, jossa on sekaisin moukkaa ja herraa. Kauppias tarjoaa jouluaattona totilasin "omassa" pöydässään.

— Tämä on puotipojalle suuri kunnia, eiks olekin? sanoo isäntä.

— Riippuu ryypyn antajasta, vastaa puotilainen.

Isäntä läjäyttää kuuman korvapuustin. Puotipoika antaa sen takaisin kirvelevän kivakasti. Tuli eropassi.

Ja se viipurilainen Nadja, jonka isäukko, ryssäläisjuutalainen kauppias, oli tupata hänen syliinsä rahan voimalla. Hän oli silloin jo, näet, ukon liikkeessä kauppamatkustajana. Hauskaa aikaa... Kauppiaalta kauppiaalle, kievarista kievariin. Joka kauppiaalla herkkäverisiä tyttäriä, joka hotellissa ohimeno-tuttuja, ilostuvia silmiä, toiset sirkeitä, toiset polttavia, mutta kaikki lähtö-ovella hailean haikeita. Rahaa käärittiin, provisionit nousivat huimiksi. Mutta isän suosio ja Nadjan rakkaus vielä huimemmiksi. Täytyi ratkaista. Pohattavävyksi vai... omille teille? Hyi, helkkarissa! Tytössä ryssäläistuoksua ja ukolla juutalaisnenä... Säästöt taskuun ja tie auki!

Oli siis säästöjä. Maalle pieni kauppa ja tämän rinnalle agentuuriliike, jonka piti auttaa hänet kerran korvensopukasta laajemmille markkinoille. Mitä muuta? Mies puotiin ja isäntä tielle. Mutta nyt oli oma jalka pöydän alla. Ei ajanut enää kaupparatsu hevosella eikä paljon junallakaan, vaan polkupyörällä Viipurit, Käkisalmet, Kajaanit, Kemit, Rovaniemet ja ylhäältä rantateitä etelään: Vaasat, Kotkat ja sisämaiset kauppareitit. Mies oli luuta ja nahkaa. Iloja oli harvoin ja tovin, vaivaa ja matkaa kuukausittain. Mutta pitkillä kankailla ja toivottomilla lakeuksilla jyskytti ohimoissa: Suvun rikkaus jälleen kokoon, huimaavaksi kultavuoreksi, jotta voi hengittää taas vapaasti, kenenkään käskemättä. Ennen oman työnsä orja kuin kaikkien orja. Hän tunsi yhä ratsastavansa Ilo-oriilla pelastamassa nimelleen ja suvulleen inhimillistä mainetta. Hän tuskin ajatteli kapitaalia ja tämän kasautumisen synkkiä lakeja. Mutta elämän raudankovan otteen hän tunsi kylkiluissaan ja isänsä hahmon likaisena lepakkona hartioillaan. Se liimautui kiinni, se jäi taakse, ajoi taas takaa kuulumattomin siivin. Ja etupyörä nieli taipaletta: kirkonkylät kauppoineen tulivat ja menivät.

Kerran tuli sitten suuri päivä, lopullisen voiton päivä: omaisuus rahaksi ja tehdaskaupunkiin tukkukauppiaaksi, ehkä tehtailijaksi, ehkä miljonääriksi ja maan laajuiseksi trustiherraksi...

Ja nyt? Hänellä ei ollut oikeastaan mitään. Oli tosin vähittäiskauppa eri osastoineen ja rinnalla tukkukauppa, jotka hän oli ristinyt komealla nimellä: Tavaratalo, kuten oli maalattu korkein kirjaimin talonmittaiseen kauppakilpeen. Mutta hänellä ei ollut sittenkään mitään. Hän oli konkurssin partaalla. Taas konkurssi! Polvesta polveen... Oliko se koko suvun kirous? Vai oliko se vain tavallista ... mitättömyyttä?

Tähän ajatukseen tyrehtyi taas Verner Svartin ajatuskyky. Hän jäi tuijottamaan tylsänä seinällä seisovaan mustaan päivämäärään: perjantai. Ei sentään kolmastoista, vaan kolmas... Tällaisella hetkellä on joka mies taikauskoinen.

Hän kuulee nimeänsä mainittavan. Pankinvirkailija ojentaa pöydän takaa vekselinippua. Pudistaa päätään. Verner Svart puristaa hampaat yhteen, niin että leukaperät vaalistuvat. Hän kävelee johtajan huoneeseen.

— Saanko kysyä syytä?

— Kaupungin päätehdas on lakkotilassa. Kaikki huomiomme on kiinnitetty tähän taisteluun. Emme solmi toistaiseksi uusia suhteita.

— Oletteko siis valmiit uhraamaan pienemmät suomalaiset liikeyritykset ja tehtaat, joilla myös lakkoillaan, tukeaksenne yksinomaan tätä "päätehdasta", joka on kokonaan ruotsalaisten käsissä.

Tirehtööri hymyili ironisesti:

— Olemme kyllä, mikäli niissä on jotain uhrattavaa.

— Miksi teidän pankillanne on sitten suomenkielinen liikenimi?

— Anteeksi, se on kaksikielinen.

— Ja suurin osa tallettajistanne on suomalaista rahvasta.

— Entä sitten?

— Ja teidän "päätehtaanne" menestys on riippunut aina juuri suomalaiskansan ostokyvystä!

— Tietenkin ... menekki riippuu enemmistöstä eli — ostokarjasta.

— Tälle enemmistölle ja siitä nousseelle liikemiesluokalle te ette katso olevanne mitään velkaa?

— Emme.

— Kykenette siis käymään yksin taisteluun lakkoilevaa työväkeä ja — jos sattuu — punakaarteja vastaan.

— Emme tarvitse jälkijoukkoja.

— Hyvä herra, olette sokea. Suomalainen liikemiesluokka nousee pakosta näkyviin...

— Suomalaiskallossa ei ole koskaan ollut liikemiesaivoja... Ja muuten: oletteko tullut tänne pitämään sosialistista esitelmää ekonomiasta?

— Puhun vain suomalaisena liikemiehenä ja sanon viimeisenä sananani: Myös suomalaisten ja ruotsalaisten pääomataistelu kärjistyy vielä meidän elinaikanamme ratkaisuunsa. Ja jos kaikki ruotsalaiset rahamiehet ovat teidän kaltaisianne, on siitä tuleva säälimätön! Hyvästi.

Tirehtööri nauroi huvitettuna asiakkaan jälkeen.

Verner Svart seisoi kadulla.

Oli jäljellä vielä pieni paikallinen kauppapankki. Siellä istui röyheäkulmainen ukko pöydän takana. Hänen puhetapansa oli lyhyttä ja äreää. Mutta silmissä oli viisasta leppoisuutta.

— Selittäkää tappionne laatu ja suuruus, tokaisi johtaja.

— Lyhyesti: Tein sitoumuksen puolukkahankinnasta Saksaan. Voitto näytti varmalta. Mutta viime kesänä tuli puolukoista kato, jota kuitenkaan ei voida selittää force majeureksi. Sitoumukseni mukainen korvaussumma on enemmän kuin puolet nykyisestä omaisuudestani. On mahdoton selvitä ilman poikkeuksellisen suurta luottoa.

— Tyhmästi tehty kauppa, ärähti ukko. — Afääriasioissa ei liikemies saa luottaa Jumalaan. Kehno kauppa, kehno kauppa...

Tuli hetken hiljaisuus. Mutta Verner Svart tunsi ukon katseesta virtaavan itseensä hyvätuulisuutta. Hän alkoi puhua luottavana omasta itsestään:

— Katsokaa ... minä olen vasta jonkinlainen kullankaivaja enkä kapitalisti. Minun täytyy tehdä pistokokeita joka puolelle ja koetella missä kultasuoni kulkee. Lapiollinen sieltä, toinen täältä. Joskus pääsen vähän matkaa... Kultasuoni katkeaa äkkiä. Kaivan turhaan tyhjää soraa. Haen uuden paikan. Taas kojeet käyntiin. Kuokka maahan ja hartiavoimalla. Ja joskus sattuu, että itse kojeetkin särkyvät ... kuten nytkin. Mutta minulla on kiire, sillä minun on korjattava koko suvun elämä eikä vain itseni...

Verner Svart oli innostumaisillaan yhä enemmän omiin aikeisiinsa. Mutta ukko katkaisi:

— Hyvä, vekselit otetaan. Mitä muuta? Verner Svart katsoi hämmästyneenä, ja hänen täytyi ponnistaa koko tarmonsa kyetäkseen jatkamaan:

— Juoksevat asiat järjestyvät vekselisummalla. Täyttääkseni tappion tarvitsen kassakreditiivin.

— Riippuu takaajista.

— Ne hankitaan! huudahti nuori liikemies ja painui ovelle. Palasi kuitenkin täältä hitaasti takaisin, katsoi yhä ihmeissään ukkoon ja kysäisi:

— Tahtoisinpa tietää, mistä saitte minuun luottamuksen näin ... nopeasti.

— Puhuitte hyvin ja ... teillähän on ... suuret silmät päässä! hohottaa ukko. — Mutta älkää luulko, että hyväksyn suurillekaan silmille pieniä takausmiehiä, päätti hän tuimasti.

— Takaajat tulevat, minä kaivan ne vaikka haudasta!

Verner Svart tunsi pelastuneensa. Hän näki edessään laajan kentän, jonka kovan kamaran alla, syvässä, pimeässä maassa kultasuonet kulkivat, risteilivät ja haarautuivat kimmeltäväksi jättiläisverkoksi. Se oli hänen. Se oli soran ja kiven alla, hikisten päiväin ja tuskallisten öitten tuolla puolen. Mutta se oli hänen! Hetken hän melkein koetteli käsivarsiensa kestävyyttä ja kuunteli aivojensa iloista helkettä ja takomista.