Korpikansa kaduilla ja toreilla.

Kun Venäjän keisari oli saanut selkäänsä sodassa ja pelkäsi lisäsaunaa omilta alamaisiltaan, muisti hän äkkiä tämän suloisten saunojen maan ja tämän piilopirtti-kansan. Rajamaahan oli kokonaisuudessaan kuin soma piilopirtti, jonne oli viisasta paeta turvaan, jos orjalaumat lakkaisivat tottelemasta solmuruoskaa ja santarmia. Tässä viisaassa pelossaan hän poisti suurella manifestilla koko sortokauden ja lahjoitti piilopirttikansalleen kolmivuotisen vapaudenajan.

Mutta mitenkä suomalainen käyttää vapautta?

Hiljaisilla takamailla se on rauhallisena köllöttelevä talvikarhu. Uudismailla se on työkarhu ja rintamalla sotakarhu, kun on kova sotaherra käskemässä. Mutta vallassa ja vapaudessa se on raateleva marraskarhu, sillä sen korpisielu on luotu todellakin perin karhumaisella tavalla. Tämän sielun perusaineksena on hyvänahkainen saamattomuus, joka kykenee kestämään nälän hiukaisua iänikuiset talvet. Mutta päästähän tuo olento vapaana mellastamaan lehmitarhaan, tulee siitä tolkuttomasti raivoava, pörhöniskainen peto, joka tappaa ja herkuttelee ytimillä ja utareilla ja surmaa lisäksi oman riistakumppaninsa, jos tämäkin tahtoisi osansa kintereistä ja munaskuista.

Tämän kansan korpisielussa on eräs tyhjä aukko, jonka toisella puolella on uunin pankon oljentelevaa rauhaa ja toisella mustaverinen raivo. Jos sen ärsytät, jää vain riita ja raivo jäljelle, täyttää koko sielun, ja välähtää puukko ja puukon terällä murhan salama. Siinä sielussa ei ole ylenevää välimaata, vain makaava umpilampi ja myrskypäinen vuori. Sen rauhallisissa syvyyksissä kuvasteleiksen kuoleman kalliot ja Kullervon kiroojan-kasvot.

Pitkän pitkä on ollut ja vielä on suomalaisen matka vapauden kultaiselle vuorelle.

Tämän korpisielun syytä on sekin, että aina kun Suomen kansa on saanut jostain lahjaksi vapauden hetken ja _näyttänyt_ juhlan suurena tuokiona ylevän yksimieliseltä, on se seuraavana päivänä ryhtynyt hautomaan veljesmurhaa.

Vai eikö näyttänyt kansa viettävän suurlakkoa kuin yksimielisyyden suurta helluntaipäivää? Sillä oli äänioikeuden aate, jonka juhlatunnelmassa hyväksyivät kaikki. Ja suurlakosta se oli saanut uuden, yhteisen noitauskon, jonka piti kääntää kaikki vuoret. Slaavilaisesta vapaudenhuminasta se oli siemaissut rintaa röyhäyttelevän pelottomuuden. Se tunsi tanssivansa pyörryttävän mahtavaa kansallisen-kansainvälistä piiritanssia vapauden tuhatvuotisessa valtakunnassa.

Niin, korpikansa oli tullut kaduille ja toreille juhlimaan ja unohti aluksi umpilampi-sielunsa peloittavat kuvajaiset.

Alettiin hullutella kuin suuret lapset. Keisarimanifestia odotellessa tehtiin omat manifestit, sekä vanhanaikaisemmat että uudenaikaisen punaiset. Hurrattiin kreivillisen herran liehauttamalle punakeltaiselle leijonalipulle. Laillisuus oli tullut! Eläköitiin punalipulle ja ommeltiin punaiset rintaruusut kaikille, kaikille, porvareillekin. Kansalliskaarti oli oleva kaikkien vapaudenlasten sekä isänmaallinen että yleismaailmallinen yhteisvoima. Marssittiin, marssittiin. Leikittiin Ranskan porvarillista vallankumousta, marxilaiset ja kautskylaiset mukana. Puuttui vain Camille Desmoulins ja Bastilji.

Niin, leikittiin ranskaksi, marssittiin suomalaisittain, komennettiin ryssäksi ja ylvästeltiin ruotsiksi. Mutta nehän olivat vain yksimielisyyden helluntain tuliset kielet, jotka lauloivat ylistystä yhteiselle vapaudelle.

Mikä oli sitten tämän suuren juhlan todellinen tulos?

Tämä näytti suurelta: laillisten olojen palautus, yleinen äänioikeus ja yksikamarinen eduskunta. Siis yhteiskunnallinen lujuus ja tasa-arvo! Ja sinänsä se olikin suurta.

Keskellä juhla-auringon loistoa oltiin kuitenkin sokaistuneita näkemään, että tämä kaikki ostettiin kalliilla hinnalla. Se maksoi suuren summan, josta vielä tulevaisuudessa oli tehtävä ankara tili, ja se maksoi siksi, että korpisieluinen kansa joutuu aina ostamaan kaiken onnettoman kalliisti: veljesvihalla ja veljesmurhalla.

Tämä tuli näkyviin jo juhlan loppupäivinä ja vielä selvemmin seuraavana pitkänä arkena.

Jakauduttaessa suojeluskaartiin ja punakaartiin ja sitten punakaarteihin ja voimaliittoon vedettiin kuolemanpilvet koko maan ylle. Ensikertaa seisoi kansa _asestettuina_ rintamina vastakkain. Suurella innolla istutettiin maahan veljessodan siemen, ja tämän juhlatoimituksen vihkimykseksi ampuivat pakolaismatruusit ja punakaartilaiset maahan seitsemän suomalaista miestä. Mutta sana "lahtari" oli keksitty jo aikaisemmin.

Kun ei vielä osattu oikein osavasti ampua, jatkettiin alkunäytelmää monenkaltaisella nahinalla: tehdaslakoilla ja korpilakoilla, monenlaisilla rettelöillä, vieläpä murhilla ja muilla suomalaissukuisilla tihutöillä.

Torpparitkin pääsivät mukaan tehtaalaisten ja herrain nahinaleikkiin. Mutta mitä he koko saaliista saivat muuta kuin vähän yhteiskunnallista äänenvoimaa? Eivät mitään. Oli aatteiltu ja tapeltu. Mutta suurimpaan, asiallisimpaan ja välttämättömimpään kysymykseen — pieneläjäin maan-huutoon — oli jätetty vastaamatta. Juhlahumussa ei ennätetty. Ja olihan etsikkoaika todellakin luonnottoman lyhyt: Rajajoen takaa nousi Stolypinin otsa, ja tästä syntyi santarmi Frans Albert Aleksandrovitsh Seyn.

Ja tuloksien tulos: yhä vihoitti suomalaisessa yhteiskuntaruumiissa paise, joka myrkytti ilmaa, aseellisten salaseurojen, kunkin omalla tavallaan, havitellessa sitä _vapautta_, joka oli huumannut päät korpikansan viettäessä vapaudenjuhlia kaduilla ja toreilla.

Tämä oli luonnollista. Sillä korpisielun ydinominaisuus on siinä, että sen sydän ja aivot elävät irrallaan toisistaan. Vai lienevätkö sen aivot ylimalkaan liian pienikokoista lajia?