Uudisperhe.

Vahervuoren vieritse, jonka huipulle Joel oli luvannut rakentaa rosvolinnan, työntyy Kirkkoselkä, tehden jyrkän polven laivasillan kohdalla, syvänä melkein joennäköisenä lahdenpohjana kohti pihlajaryhmäistä kumpua, joka siintää tyynen veden aikana Portinmäelle kuin hiljainen pienen pieni kolkka unohtuneesta paratiisista. Tämän Pihlajakönkään vehmasta lievettä myöten laskee lahteen korkeista erämaista polveileva Autiojoki. Ja pihlajain siimeksessä soutaa kuin soukka hinaajalaiva, keula kirkonkylää kohti, Augusta-rouvan uusi asumus. Siinä on kolme peräkkäistä huonetta, kaksi kamaria ja keittiö. Toiset korkeat ja toiset matalammat, kamarinpuoliset, rappuset riippuvat sen etelänpuolisessa kyljessä. Rakennus on sivelty punamullalla, mutta nurkkalaudat, portaat ja kaiteet ovat vielä maalaamatta. Niiden piti kerran tulla hohtavan valkoisiksi. Samoin piti kivijalkakin, jossa oli vasta korkeat nurkkakivet, muurata oikeaksi umpinaiseksi kivijalaksi, tuonnempana, kun lapset maailmalla ennättäisivät saada suurempia summia kokoon.

Tosin oli Signe tällä välillä mennyt kauppias Torkkelille, mutta äveriäs kauppias olikin saita ukko, niin että tytär ei voinut lähettää äidilleen muuta kuin talousrahoista kähvellettyjä pikkuseteleitä, jotka riittivät avittamaan vain jokapäiväistä elämänmenoa eteenpäin. Lisää lähetteli palkkarahoistaan Verner, joka näihin aikoihin palveli milloin milläkin maalaiskauppiaalla, levottomana etsien sitä umpeutunutta lähdettä, josta avata uuden rikkauden suonen köyhyydessä nääntyvälle suvulle.

Se leiskahteleva tuska, joka raastoi hänen raisua nuorukaissieluaan pienissä puotipojan töissä, suurten suunnitelmain kiehuessa päässä, se oli hänen syyttömän-osansa isän perinnöstä. Ja hän oli sortua sitä kantaessaan.

Tyyra oli päässyt harjoittelijaksi kiertävään maaseututeatteriin ja tarvitsi tuon tuostakin pientä raha-apua, jota harvoin oli kenelläkään lähettää. Aliisan oli tarvinnut luovuttaa Kaarinkin esilukijattareksi erään vanhapiika-tädin hoiviin, sillä hänellä oli ankara taakka olla lähimpänä auttajana rakennettaessa tämän tyhjän uudisperheen hataraa ja hitaasti kohentautuvaa elämänkekoa.

Augusta-rouva seisahtuu keittiön päätykamarin eteen ja katselee ajatuksissaan syyskesän liikkumatonta lahdenuomaa pitkin. Hän on puettuna entistäkin köyhemmin, pumpuliseen röijyyn ja karkeaan hameeseen. Mutta mykän ilme on hänen kasvoiltaan siliytynyt. Niissä on jo pieni pisara terhakkuutta. Jos hän huoahteleekin, huokaa hän kiitollisuudesta Jumalalleen, joka on auttanut hänet vieraan kynnykseltä oman katon alle.

Lahden takana on Rantakylän hökkelirykelmä häviämäisillään. Keuhkotauti ja maailmanranta olivat nielleet avaraan hautaansa sen nuoren polven. Vanhat olivat kupertuneet omiin kuolemanarkkuihinsa, ja loput Vartin herran hävittyä köpötelleet vaivaistalolle tai pitäjän syrjäkulmille. Useimmat tönöt oli jo revitty maahan liikenteen jaloista, joka oli vallannut koko ranta-alueen. Sillä uuden uutukainen sahalaitos oli noussut Kirkkoselän rannalle, laivasillan toiselle puolelle. Vain Herran-Leenan kuumeenpunainen mökki uhmasi uutta aikaa sillan korvassa. Mutta senkin maahanjaoittaminen oli jo Herran-Leenan kohtalonkirjoihin merkitty. Ja hänenkin vuoronsa tuli kohta nousta suruttomien köyhäin kartanoon.

Portinmäen takaa näkyi harja hänen entisestä kodistaan, Vartin herran muinaisesta kauppahuoneesta. Miten elänee hänen onneton puolisonsa? Se ajatus oli vaivannut häntä hiljaisena painajaisena. Hän kyllä tiesi, että kun kauppias Torkkeli oli jättänyt valvomatta pesästä saatavansa ja suunnattomat tavaravarastot oli huutokaupoissa myyty, oli Huugo Svartille lopultakin jäänyt kaupparakennus tyhjine seinineen vielä omaksi. Mutta hän tiesi myös, että hänen entinen pahahenkensä Janne Aukusti Heinikainen oli palannut. Oli vuokrannut rakennuksesta puodin ja piti siinä nyt pientä kauppaa. Etenkin tämä tieto kalvoi yhtä mittaa Augusta-rouvan sydäntä. Mutta hän ei kyennyt kulkemaan edes tuon rakennuksen ohi, saati sitten sisälle astumaan. Ja hän kovetti sydäntänsä turhia ajattelemasta. Hän pysyi pienen Autialansa suojaisella tonttimaalla, jossa perunanvarret työnsivät mumpuloita ja pari lauttia rehoitti punajuurikasta ja porkkanaa.

Aliisa istuu yksin neulomaverstaassaan, päätykamarissa. Oppitytöt Vekurin Alma ja Lajusen Anna sekä neiti Marja Tillanen, joka tällä välin monivaiheisella urallaan on ennättänyt kaupungissa käydä neulomaopitkin, ovat jo lähteneet. Aliisa istuu ja lukee jotain lahkolaissaarnaajan teosta. Hän istuu liikkumattomana ja kalpeana.

Hänen poskiensa lempeä punerrus on kadonnut kokonaan. Hieman eteenpäin työntyvä kaula on kammahduttavan valkea puvun tummaa kaulusta vastaan. Rinta näyttää kutistuneelta. Neitseellisyys hänen vartalollaan on kuin kesken lakastunut, hän on kuin kolottu koivu, joka on alkanut kuivua keskeltä mahlaisinta kevättään. Vain entistäänkin suurentuneet silmät ja korkea otsa ovat jääneet jäljelle. Mutta silmienkin orvokinväri on käynyt kuumeen-palavaksi. Niissä on tuijottavaa kiihkoilijaa, ankaruutta, joka näyttää olevan joka hetki valmis parannussaarnaan. Hän näyttää lakanneen öitten ja päivien alinomaisesta itkusta, mutta pitkät työpäivät, yhtämittainen rukous ja tutkistelu on tehnyt hänen otsansa nihkeäksi ja vaivatuksi. Sen kosteuskin alkaa jo kuitenkin haihtua. Jonkinlainen kuiva kiilto ja päilyvä kirkastus, ihanimpain rukoushetkien jälkeen, ovat nyt näkyvissä...

Mikä hirvittävä kulovalkea on tuhonnut hänen neitsytsielunsa pisaroivan tarhan? Miksi kasvavat siellä nyt vain hauraat ansarikasvit ja vain harva kuumeenpunainen tai himmeä kukka? Sitä eivät ole voineet tehdä yksin köyhyys ja kiduttavan pitkä työ. Hänhän oli jo luonnostaan tyytyväinen vähään. Ei niin, vaan isän kärsimysperintöön oli liittynyt lisäksi hänen kohdallaan äkillinen, tuhoava murhe.

Koko hänen elämänsä näkyväinen ja näkymätön valo oli ollut hänen rakkautensa Kaaperi Rasimukseen. Mutta nopea keuhkotauti oli surmannut tämän nuorukaisen jo vuosi sitten. Vihkiytyneitten sydämien erontuskaan oli Aliisalle tullut lisää tunnonvaivat siitä, ettei hän köyhyydessään kyennyt kustantamaan sulhaselleen edes sairaalahoitoa. Kaaperi Rasimuksen oli täytynyt kuolla eräässä mökissä kirkonkylän liepeellä, jossa morsian oli häntä hoitanut viimeiset ajat.

Ilman alinomaisen rukouksen lievitystä Aliisa olisi joutunut kiroamaan isänsä synkeän köyhyydenperinnön, joka oli tehnyt hänet voimattomaksi elämänsä kalleimpina hetkinä. Ilman ikuisuususkonsa kirkasta lähdettä hän olisi myrkyttynyt katkerasta kalkistaan. Mutta nyt, nyt oli hänellä pelastava kallionsa yhtä kokonaisessa uskossa Kristukseensa kuin oli ollut hänen nuoruudenrakkautensa. Ja hänen oma uskollinen ja ikuinen neitsyytensä oli kuin lienteä virta, jonka puhtaissa vesissä hän kastoi itsensä joka aamu kestääkseen päivän taakan. Hänenhän täytyi kestää: äiti ja pienemmät lapset tarvitsivat hänen sormiensa jokapäiväistä ahkeruutta.

Hän ei vihaa ketään. Mutta pappien uskonoppi ei hänelle riitä. Siksi hän etsii lahkolaiskirjoista uutta evankeliumia, tutkii ja ajattelee, eikä väsy neulomaoppilailleen puhumasta niistä uusista totuuksista, joita hän joka ilta on löytänyt hengellisen elämänsä vahvistukseksi.

Edellisen talven pimeinä päivinä oli hänen uskonelämänsä noussut yhä suurempaan voimaan ja ankaruuteen. Hän puhui oppilailleen ja kylän naisille, joita yhä enemmän alkoi käydä Autialassa päivät päästään, jyrkkää oppiansa kärsimyksen puhtaasta tiestä. Hän leikkasi pitkän pöydän ääressä pukukappaleita, ilmaisten lyhyin lausein näkyjänsä ja ajatuksiansa.

Usein hän pakotti Joelinkin, joka näihin aikoihin oli uponnut kylän lainakirjaston romaanikasoihin ja välillä kävi hurjaa kivisotaa Lerkin Villen johtamaa kirkonkylän poika-armeijaa vastaan, istumaan puolen päivää kuuntelemassa uskonsa julistusta. Joel oppi vihaamaan yhä enemmän kirkkoa ja pappeja, joiden ulkokultaisuus ja ahneus oli usein puheen aiheena.

Mutta Joel sai syvän vastenmielisyyden myös lahkolaishenkeä vastaan, joka oli näännyttää hänet vuorenraskaalla synnintunnolla. Ja lopulta hän alkoi sitä halveksia, sillä hän näki joka päivä, että hänen sisarensa kylvi puhtaita uskonsiemeniään riettaudesta hyllyvään maahan. Akat hörppivät heidän kahviansa suupielessä tekohurskas väpätys ja kielen alla ilkeät juorut. Kulkevia lahkolaissaarnaajia alettiin pitää Autialassa kuin piispoja pappilassa. Ja mikä tuskallisinta! Kun oppitytöt ja Marja Tillanen jäivät yksin, muuttui heidän keskustelunsa samassa hetkessä, kuin Aliisa oli poistunut huoneesta. Vekurin Alma tirskutteli sahalaissulhasestaan, otti esille milloin pitsinsä, milloin muut hepenensä, joita hän laitteli iltaa varten koreiksi. Lajusen Anna, pieniluinen, vetelä ja lihavahko tytönalku, oli Joelista kaikkein ärsyttävin. Hän ei puhunut paljoa, mutta letusteli laiskana, hellitti vyötäröisiään, korjaili sukkanauhojaan, otti vuoteen puukannella rentoja asentoja, välittämättä mitään Joelista, joka ei voinut irroittaa silmiään noista hänelle salaperäisistä ja kiihoittavista asioista. Tyttö näytti tämän huomaavan ja lähenteli Joelia tahallaan, veltosti ja häpeilemättä. Poika vapisi huoneen nurkassa riettaista aavistuksista. Tyttö oli joka hetki kuin maata menossa pahnaiseen sänkyyn. Joel näki kuin kuvana kokonaisen huoneen, salaperäisen ja tukahduttavan kuuman, jossa hän oli kahden kesken tuon iljettävän ja huumaavan olennon kanssa. Hän nieleskeli jotain ellottavaa, mutta ei päässyt liikkumaan paikaltaan.

Tillasen Marja, joka oli ollut kaupungissa, ensin palveluksessa, sitten hotellissakin steeteskana ja saanut yksinäisen lapsenkin, hän oli taas omaa lajiaan. Koettuaan omat kovansa elämässä hän oli myrtynyt ja käynyt teräväksi kieleltään. Hotellissa hän oli oppinut tupakanpolton, jota hän harjoitti salaa, Aliisan tietämättä. Tosin hän oli käsistään kätevä eikä varastanut aikaa, kuten toiset. Ja väitteli usein myös rehellisesti Aliisaa vastaan. Mutta hän pälpätti tytöille puolirivoja juttujaan, sujautti suustaan pari karkeata kuvaa porsastelevien hotelliherrojen elämästä ja naureskeli Aliisan uskoninnolle, joka ei hänen mielestään ollut muuta kuin sulhasen puutetta, hounapäistä uskollisuutta kuolleelle ja kuopatulle mieslurjukselle.

Joel kärsi sisarensa puolesta, jonka vakaumuksen puhdasta korkeutta hän vaistomaisesti ihaili. Mutta hän kuunteli korva tarkkana, kun Tillasen Marja neuvoili tytöille naisväen salaisuudet ja nautinnot hävettävällä tarkkuudella.

Tässä kiihkouskonnollisuuden ja petoksellisen riettauden maailmassa Joel sairastui mielikuvitukseltaan yhä enemmän. Palava synnintunto saarnasi pauhaavalla äänellä hänen korvissaan, mutta mieletön kiihko pani hänet juoksemaan aitovarsiin, joista hän aidaksien raosta seurasi ahmien tiellä liikuskelevia naisia. Hän kätkeytyi portaitten alle ja rakennusten soliin ja keksi mitä viekkaimpia keinoja saadakseen näkyväistä ruokaa kiduttavalle hekumannälälleen. Poikien kesken hän raivostui syyttä suotta. Hän sai selkäänsä ja antoi takaisin. Ja varsinkin Norolan torpan tyhmänsisukas Eemeli sai tuntea selkänahassaan Joelin raivonpuuskat. Joskus hän joutui äitinsä kanssa kirkkoon. Sielläkin alkoivat surista rumat henget hänen päässään. Kirkon sivuseinällä oli kuva helvetistä. Naisten lehterin syrjässä oli rivi maalauksia naisista, joiden yllä seisoi: Pyhät vaimot. Mutta Joosef seisoi yhä purppurahameessaan alttarilla. Pyhän nuorukaisen ohimosta vuotavat verihelmet ja hänen ylimaallinen kauneutensa olivat kuitenkin kuin kadonneet Joelin silmistä. Helvetin ivallisennäköisissä piruissa oli hänen mielestään salaperäistä, uhmaavan ylpeää kauneutta. Ne ikäänkuin kiihoittivat häntä kapinoimaan Aliisan uskonpakkoa vastaan. Hän nostikin joskus kirkonpenkissä pystyyn laihat hartiansa ja suunnitteli Kristuksen jumaluuden kieltämistä, joskaan ei vielä tähän saakka ollut rohjennut ajatella tätä huumaavan rohkeaa ajatusta loppuun saakka.

Pyhäin vaimojen kuvat, varsinkin Batseeba, jota Daavid Joelin kuvitteluissa alati katseli katoltaan hänen kylpiessään valkeana ja lihavana, kiihoittivat hänet suunniltaan. Kuvien silmät, käsivarret ja muut jäsenet sekaantuivat keskenään mitä kummallisimpiin muotoihin ja asentoihin. Poika kavahti ajatuksiaan, katsahti hätäisenä ympärilleen ja koettaa sitten kuunnella saarnaavaa pappia. Mutta halveksimansa papin kehno puhe ei herätä yhtään ajatusta. Katse kiintyy saarnastuolin laajaan jalustaan. Rumat näyt syöksyvät samassa sinne tuhansista rakosista. Se suurenee pieneksi huoneeksi. Joku pyhistä vaimoista on kätkeytynyt sinne syntiä tekemään. Sen hipiä on öljyillä voideltu. Kuumat höyryt nousevat sen vuoteen viereltä. Se lojuu vetelänä, kuten Lajusen Anna, mutta suurempana ja hauraampana. Se nousee käsiensä varaan ja polvilleen... Ja hän itse syöksyy mustana piruna samaan itämaiseen huoneeseen, jossa kuumat tulet polttavat kuin helvetissä ja kaikki hikoo ... seinät, patjat, koko vuode ja... Ooh, lopetusvirsi särisee hänen korvissaan. Hän lähtee ulos, odottamatta äitiään, juoksee, pakenee. Hän saapuu kotiin, heittäytyy vuoteelleen tai uppoutuu romaaniinsa. Kenellekään ei kehtaa puhua. Kukaan, ei kukaan kykene auttamaan häntä tästä saastaisten näkyjen maailmasta, johon hänen täytyy hukkua tietenkin koko elämänsä ajaksi. Hän laihtuu laihtumistaan, ikäänkuin vanhenee ja raihnaantuu.

Apinanpoika! Tai... Nälkä-Ilves, Nälkä-Ilves, huuteli Lerkin Ville hänelle usein keskellä tulisinta sotaa. Ja poika oli melkein oikeassa.

* * * * *

Eräänä pilvisenä päivänä keskusteltiin taas neulomaverstaassa. Aliisa sanoi:

— Oletteko huomanneet, lapset, että köyhyydessä on myös maallisia iloja, joita ei millään rikkaudella voida ostaa.

— Niin onkin! Minä tiedän sen, tokaisi Joel välittömästi. Kaikki katsoivat hieman kummastuneina Joeliin, joka puhui harvoin näissä keskusteluissa.

— Niin, minä tiedän sen kyllä. Kun viime syksynä juoksin äidille sieniä, paistoivat ihmissienien pienet ja suuret korvat koivikon siimeksestä iloisena, yllättävänä joukkona. Minä taitoin ne toisella tavalla kuin toissa syksynä rusthollissa. Minä iloitsin asetellessani niitä koppaan: Tuossapa on hyvä makupala. Tuon syö äiti ja tuon syö Aliisa... Onpas meillä taas paljon ruokaa, ajattelin tyytyväisenä kopan täyttyessä. Mitään sellaista en tuntenut ennen...

— Kuulittekos? Joel on sen huomannut...

— Niin, ja samalla tavalla minä ajattelen tuodessani kotiin mustikkatuokkosen. Ja saadessani ongella ison ahvenen sanoo usein Eemelikin: Saitpas hyvän paistin! Ja samalla tavalla huudan minäkin. Ja siinä juuri on suurin ilo! Mutta ... me olemmekin nyt vapaita, eikä kukaan meitä käske. Niin että ... köyhän tulee olla vapaa, saadakseen itselleen sellaisia iloja...

— Siihenkös ne sitten loppuivat ne Joel-pojan köyhänilot? sanoi Tillasen Marja. — Minulle on tämä köyhyys ollut aina silkkaa koninleikkiä, oikein takajalan potkuja, lisäsi hän katkerasti naurahtaen.

— Vain köyhyys kykenee synnyttämään puhdasta iloa, joka tekee ihmisen lapsen kaltaiseksi, jatkoi Aliisa hurmaantuneesti.

— Tai langettaa synnin kaivoon kuin heikkopolvisen vasikan, iski Marja. — Ja mitäs se neiti lopultakaan köyhyydestä tietää? Onkos Aliisa-neiti yksinäisen akan lehtopenikka kuten esimerkiksi minä? Onkos teille jo lapsena hoettu: huoran kakara? Olisiko mahdollista, neiti Svart ... puhuttelevat rikkaat teitä yhä. No, mitäs se Marja tietää, tokaisevat ne minulle. Onkos neidille herrat antaneet setelin juomarahaksi ja käskeneet synnintekoon?...

— Minä kiellän sellaisen puheen, katkaisi Aliisa hengellisellä kiivaudella. — Köyhyys on tosin — Jumalan kiitos — myöskin koettelemus, ja siksi juuri se on ainoa voima, joka puhdistaa meidät kärsimysten tulella, niin että nekin muuttuvat suureksi iloksi...

— Entäpä jos ei puhdista, vaan likaa lian päälle ja myrkyttää karvaaksi koko ihmissisun? Luulettekos, ettei köyhäkin rakasta lastaan? Rakastaa kyllä. Ja sen köyhän ilon minä tunnustankin oikeaksi iloksi. Mutta luulettekos minun unohtavan tässä elämässä, että lapseni kuoli vieraiden ihmisten kehnosta hoidosta, josta minulla ei ollut tarpeeksi maksaa, nimittäin juuri sitä rikkauden rahaa?

— Noin puhuu meissä maallinen ihminen, se, joka ei ole tullut kääntymykseen. Mutta ken on ollut heitettynä suurelle roviolle ja yht'äkkiä tuntee, että liekit, jotka ovat kärventäneet jokaisen jäsenesi kiemurtelevaan tuskaan, muuttuvat yhdessä ainoassa hetkessä — Herran voimasta — hulmahtaen armon auringoksi, ja kuule vielä ... ken on ollut heitettynä tunnonvaivojen kuolemanvesiin ja yht'äkkiä tietää uivansa lienteätä virtaa, ymmärrätkö ... tietämällä tietää, että juuri tämä kuoleman virta on muuttunut ikuisen elämän vedeksi, hän tietää: jokainen kärsimys on vain aistiemme petosta, tyhjää ja olematonta...

— Ooho, no mennäänpäs sitten neidin omaan kohtaan... Olikos se olematonta, että ette kyennyt hankkimaan omalle sulhasellenne säällistä hoitoa? Jos olisi ollut vähän vähemmän sitä köyhyyden mannaa...

— Vaikene ... keskeytti Aliisa äänellä, jossa oli tuskallista vaivaa siksi, että toinen oli hänestä niin toivottoman kaukana. Hän oli kotvan hiljaa ja hymähti puoliksi itsekseen:

— Se juuri ja ... hänen poismenonsa, ne juuri olivat tuo rovio ja nuo kuoleman vedet, jotka muuttuivat kerran ... kääntymyksen ihmeeksi. — Hän vaikeni taas, ompeli pitkän tovin ja sai arkisemman, ankaramman ilmeen kasvoilleen:

— Sellaista Kristuksen jumalallista vastaantulemista tarvitsisit sinäkin, Marja, Damaskon-tielläsi.

Kaikki vaikenivat, Marja polki hetken ompelukoneen polkusinta kiukkuista vauhtia. Se tasaantui vähitellen. Ja kun se lakkasi, ei kuulunut muuta kuin nypläävien käsien pientä kahinaa.

— Ei Kristus eikä Jeesus ole mikään Jumala, kuului silloin varmalla äänellä huoneen nurkasta Joelin suusta.

Aliisan katseesta leimahti kiivauden lieska häntä vastaan. Tytöt nostivat silmänsä pelästyneinä. Mutta Joel jatkoi:

— Kun vain jollakin hyvällä ihmisellä on tuhat kertaa enemmän kärsimistä kuin tavallisilla ihmisillä, niin hänestä tulee Kristus, samanlainen kuin Jeesuksestakin. Minä olen lukenut sellaisista miehistä. Oli semmoinen filosoofikin Roomassa, joka nousi roviolle, kun paavit ja papit vainosivat, eikä luopunut uskostaan... Ja sitten oli paljon marttyyreja, joita pedot repivät kappaleiksi. Niin, ja kaikki köyhät ovat pieniä Kristuksia...

— Muista se, Joel, että tästä hetkestä alkaen et enää niihin romaanikirjoihisi koske! huudahti Aliisa hirvittävän ankarasti.

Joel oli noussut.

— Minä luen mitä vain tahdon! Ei minua pakolla panna uskomaan, älä luulekaan... Niin, eikä teeskentelemään, kuten sinulle tekevät kaikki, kylän akat ja nämä tytöt, jotka nauravat sinulle takanapäin ja välittävät viis sinun saarnoistasi. Kuulitko? Sinä pakotat ihmiset silmänpalvelijoiksi ja valehtelijoiksi...

Aliisa oli lähestynyt. Otti poikaa kovalla kädellä hartioista ja vei ovea kohti:

— Nyt sinä, poika parka, lähdet etkä saa palata, ennenkuin olet tunnustanut tämän äidille ja rukoillut hänen kanssaan kauhean syntisi anteeksi Jumalalta... Mene.

— Minä lähden sotimaan. Enkä aio rukoilla itselleni valehtelutaitoa, vaikka polttaisit roviolla. Ja akat ja kolportöörit minä kivitän näiltä mailta pois! Kuulitko? — Joel paiskasi oven kiinni ja juoksi pois.

* * * * *

Joelin armeija on koossa. Siinä on Norolan torpan neljä poikaa. Karvari Joonaan molemmat pojat, Autialan lähellä asuvain mäkitupalaisten poikia, ja tietenkin Jaakko, yhteensä parikymmentä poikaa. Lerkin Ville oli kirkonkyläläisten päällikkö, jonka tappelijoista olivat peloittavimmat Jänkälän suurikokoinen Mikko ja vallesmannin hurjapäinen Bruuno-poika. Oli hänellä joukon jatkona myös apteekkarin pinkeäpöksyinen Tuure ja pappilan Asser, jota haukuttiin arkahousuksi. Lerkin Ville itse oli peloittava salasinkooja, joka osasi hirvittävän tarkasti pitkältäkin matkalta. Mutta hyökkäyksessä ja liikkeitten taitavuudessa ei tunnustettu ketään Joelin vertaiseksi. Ei edes Lerkin Villen omassa joukossa. Molemminpuolisten taisteluiden voitonmerkkinä oli suuri Kokkovuori, joka nyt oli Lerkin armeijan hallussa. Ja niiden äärimmäisinä rajoina oli Autiojoki lännessä ja Myllyjoki idässä, kirkonkylän toisella puolen.

Hyökkäykset alkoivat tavallisesti siten, että päälliköt haastoivat toisensa sotaan. Nyt oli jo Joel, Norolan poikien kerätessä taistelijat kokoon, juossut Lerkin suutarin pihan läpi ja huutanut sotahuutonsa. Niin seisoo hän nyt joukkonsa kanssa Portinmäellä valmiina valloittamaan Kokkovuoren lujaa linnoitusta.

Tänään oli Joel oikealla sotatuulella. Hän tahtoi uhmata kotoisia uskonriitoja ja hukuttaa omat salaiset vaivansa: Lajusen Annat ja pyhät vaimot, saarnastuolit ja helvetinkuvat.

Kokkovuori seisoi korkeassa pilvien läpi valuvassa auringon vihmeessä. Isot pilvet lojuivat Vahervuoren puolella. Ne olivat kuin mustat jättiläispurjeet, joiden kiidättäminä he lähtevät matkaan. Poikien ruumiita värähdyttelee pelonsekainen juhlallisuus.

Karvarin poika saa johtoonsa viisi poikaa, joiden piti kiertää uuden hautuumaan kautta ja aloittaa taistelu vasemmalta sivustalta. Joel itse oli hyökkäävä oikealta. Karvarin poika lähtee painelemaan joukkonsa etunenässä Vanhalan tienhaaraa kohti.

Joel on nimittänyt itsensä taisteluiden alkaessa joskus Stålhandskeksi tai Bertelskiöldiksi, joskus Savoijin prinssiksi ja Sandelsiksi, aina eri tunnelmain mukaan. Nyt hän antaa itselleen mahdollisimman juhlallisen nimen. Hän huutaa: Olen Publius Cornelius Scipio Africanus Maior. Tämä oli kuin taikasana. Ja pojat syöksyvät alamäkeen. He juoksevat hänen entisen kotinsa pihan lävitse, jossa Joel ei ole käväissytkään maanpakolaismatkansa jälkeen. Nyt hän tahtoo murskata kaikki entiset heikkoutensa ja pelkonsa ja pyyhältää makasiinirivin vieritse pihan poikki. Viimeinen päivä, sinettien tuskanpäivä välähtää mielessä. Se siivittää juoksevat jalat yhä suurempaan vauhtiin. Ja nyt he painavat jonossa kyyrysillään pellonojaa Kokkovuoren juurella olevaa ryteikköä kohti.

Pojat kyyröttävät risukossa. Joukon on odotettava huutojen kuulumista vuoren takaa. Joel nojaa selin kallioseinämään. Hän ei voi sille mitään, että entisen kodin katonharja viettelee ajatukset kulkemaan sen tuttuja huoneita. Tuossa ovat keittiökamarin kukalliset seinäpaperit ja hänen vuoteensa. Ovi isän kamariin... Hän lipuu sen ohi. Keittiön punainen pöytä, jolla valoläikät värisevät... Leikkikamari ja nukkekaappi! Ja Kaarin kaukana vieraitten luona... Hetken alakuloisuutta. Mutta nukkekaappi vie hänet pappilaan. Hän oli nähnyt sen kuistilla puoliksi rikkonaisena käydessään viemässä äitinsä kutomia sukkia ruustinnalle. Ja niiden salissa! Ovelta hän oli nähnyt, että siellä oli heidän entisiä huonekalujaan. Huutaneet varmaan, melkein ilmaiseksi ... ahnurit. Ja papin poika killistelee vuorella kiven takana. Lähestyvä kosto kirveli suloisesti Joelin sisua. Kaarin oli kostettava... Joel kuulostelee kärsimättömästi. Ja kun huudot alkavat kuulua, viittaa hän äänettömänä pojat mukaansa.

Sota on täydessä käynnissä. Lerkin Ville ei ole antanut pettää itseään. Seisoo itse huipulla pää varustuksessa. Kaarin, Kaarin, Kaarin ... huutaa Joel kuin salaperäistä taikaa. Hän kiemurtelee lohkareitten taitse ja syöksähtelee yli aukeamain. Pysähtyy, kokoaa poikia. Yhteislaukaus singahtaa hirvittävänä parvena. Lerkin Ville linkoaa huipulta latteita pirulaisia alamäkeen. Sumea hurmio täyttää Joelin koko ruumiin. Hän loikkaa suojasta kivenlohkareelle ja painaa pitkin askelin suoraan kohti vihollista. Vasemmasta kädestä kirpaisee äkkiä kipeästi. Se hervahtaa kuin olisi katkennut. Pään yli viuhahtaa. Nälkä-Ilves, Nälkä-Ilves! kirkuu Lerkin Ville, ja Joelin pojat juoksevat eteenpäin jännityksestä pöyristyneinä. Joel ja Ville ovat käsirysyssä laakealla kivellä. Pappilan Asser pakenee rinnettä Myllyjoelle päin... Vallesmannin Bruuno tappelee Jaakon kanssa. Myllärin Mikon kimpussa on kokonainen liuta poikia. Säälimättä tapellen, vuoroin perääntyen ja hyökäten, vuoroin kierien maassa Joel ja Ville siirtyvät Myllyjoen rantaa kohti. Pellonlaidassa on Ville kovasta iskusta tupertumaisillaan. Hän pelastautuu pellon yli pakoon. Joel seuraa. Kauempana niityllä kaartavat Villen sotilaat kintuilla takaa-ajajat. Joki tulee vastaan. Ville tekee äkillisen mutkan ja juoksee pieneen niemekkeeseen. Joel suoristaa hirmuista vauhtia. Ville kääntyy päin. Tässä hän tekee suuren temppunsa. Kunnia on pelastettava, sillä omat miehet ja viholliset katselevat jo myllysillalta täydessä sovussa, se kun oli taistelualueen äärimmäinen raja. Ville tietää käsivartensa lujemmaksi kuin Joelin. Nyt, juuri nyt on Joel iskettävä osavalla nyrkillä jokeen... Tästäs saat! Ville seisoo tanassa.

Joel juoksee kasvot autuaassa virnistyksessä. Hän tappelee pelkästä riemusta, vihaamatta ketään. Ville ei saa selvää, onko Joelin irvistys jo leikkiä vai veristä vihaa. Hän ei tiedä, eikä sitä tiedä Joel itsekään, että hän puuskuttaa temmellyksessään olemuksestaan irti ne sakeat voimat, jotka siittävät mielen täyteen riettaita kuvia. Seisokoon vaikka kuilun reunalla! Minä syöksyn päin, humisee Joelin aivoissa. Ville käy epävarmaksi. Se on tullut hulluksi! Joel ryntää koko ruumiinsa painolla. Ville horjahtaa, menettää tasapainonsa eikä voi muuta kuin heittäytyä jokeen. Hän ui vimmatusti. Joel hahattaa hurjan riemukkaasti ja loiskahtaa perässä. Sillalta kuuluu kirkuva melu. Ville tarttuu rantamättääseen. Joel kimpoaa vierestä rannalle. Lyhyt käsirysy. Anotko armoa, anotko armoa ... karjuu Joel. Ville tohisee alla: Ei tapella ... ollaan jo ... Norrin puolella. Joel äkkää, että on tultu taistelussa rajan yli. Hän hellittää otteensa. Katsoo Jannea ja itseään. Purskahtaa nauramaan. Hän nauraa, nauraa heidän märkiä vaatteitansa ja Villen märkää kuhmuista naamaa. Hän ei tunne kipua missään, hänen on hyvä ja helppo olla.

Pojat kävelevät sillalle. Ville koettaa vähän kyräillä, mutta Joel huitoo käsiään, selittelee ja hosuu, niin että Villekin pian naurahtelee taistelun hullunkurisille tapauksille.

Sillalla todetaan juhlallisesti, että koko valtakunta Autiojoesta Myllyjokeen saakka oli nyt riidattomasti ilvesläisten hallussa, kunnes lerkkiläiset julistavat uuden sodan. Tällaista ei ollut tapahtunut vielä koskaan tämän poikayhteiskunnan monivaiheisessa historiassa.