Palkkapiian poika.

Vuosisadan ensimmäisenä kesänä elokuun kirkaskajoisessa illansuussa pelasivat Virt'ojan kesävieraat muhkeasta päivällisestä pingoittuneitten vatsainsa vajottamiseksi erästä ajan muotipeliä. Rengaspeliksi oli Joel sen nimittänyt matkiessaan sitä omatekoisillä vekineillä kylän poikien kanssa riihipihassa. Suippokärkisestä kepistä viskattiin ilmaan rottinkirengas, jonka vastapelaaja otti loitompana vastaan oman keppinsä kahvaan.

Matilda-rouva, nuoruuttansa innokkaasti säilyttelevä Augusta-rouvan vanhempi sisar ja protokollasihteeri tuomari Larikan ihailtu puoliso, seisoi pihan kulmalla omalla pelipaikallaan. Ja hänen lähettyvillään Joel, jonka piti juoksuttaa rengas rouvan käteen, jos se sattui vipsahtamaan sivu kepinkärjen. Laajan peliympyrän kehällä oli muuta herrasväkeä. Matilda-rouvan vanhin poika Teodor, joka kantoi yhtä huolettomasti kulunutta lyseonlakkiaan kuin uudenuutukaista abiturus-arvoaan, pelasi äitinsä vasemmalla puolella ja heitti renkaansa sahanpatruunan tyttären Rean sirosti sojottavaan keppiin. Mutta Rean veli, sahan elähtänyt nuoriherra Axel, joka oli puettu hellehousuihin ja siniseen takkiin, pelasi maailmanmiehen kohteliaisuudella Matilda-rouvan keskimmäisen tyttären Ruthin kanssa, joka oli jo ennättänyt saada hoikalle vartalolleen eräitä naisellisia muotoja ja näiden mukana miellyttämishalua. Larikan perheen nuorin tytär, Joelin ikäinen Ihanelma, jota sanottiin Nelmaksi, piipahteli vikkelänä omalla kulmallaan, somassa kukillisessa leningissään, ja vempsahutteli tahallaan renkaat yli äitinsä pään pitääkseen sillä tavalla Joelinkin ikäänkuin leikissä mukana.

Markus, Virt'ojan poika toisesta aviosta, teologian ylioppilas, nojasi sivummalla tikapuihin ja luki likinäköisillä lukutoukan silmillään lentokirjasta "Isänmaan puolesta", mietelmiä ja lausuntoja, joita tunnetut kansalaiset olivat antaneet.

Hän on isänsä, Vihtori-isännän, ilmetty perikuva. Ohuet sääret, terävä ja ohut, juuresta nippaan saakka tasaisesti punertava nenä ja olemattomat huulet ovat varmastikin Virt'ojan tohvelisankarin suoraa perintöä. Mutta pienen pieni kelleri vatsan kohdalla osoittaa hänet ahkeraksi istujaksi viisauden ääressä ja todellisten rovastien myöhäsyntyiseksi jälkeläiseksi. Silmät ovat rasittuneet lukutyöstä ja seisovat yhtä paljon pallillaan kuin isällä pään sisässä. Suuri ero on myöskin siinä, että isällä on toinen silmä lasisilmä, mutta pojalla on vain silmälasit. Alaleuassa on vaaleaa, huonosti ajettua parransänkeä. Mutta sininen raittiusnauha on napinlävessä, sillä hän ajaa kaikkia ajan siveellisiä aatteita ja aikoo kerran nostaa kirkon himmentyvän auktoriteetin entiseen loistoonsa. Tätä varten hän on tutkinut simpanssin näköisen Darwinin lajien synnyt, Spencerin homo- ja heterogeeniset viisaudet ja etenkin jumalattoman Haeckelin teokset, mutta vielä useammat jumaluusopilliset dogmaatikot, joiden viisaudella ja vaikkapa pelkällä raamatun luomiskertomuksella hän on minä hetkenä tahansa valmis todistamaan Nietzschen ristiriitaiseksi ja Haeckelin petkuttajaksi. Hän ei todellakaan ole tuhlannut lukuaikaa. Hänhän on opiskellut jo viitisen vuotta eikä ole tällä aikaa käynyt kertaakaan tanssiaisissa ja vain kerran teatterissa, jossa "Wilhelm Tell" oli vain lisännyt hänen hengellistä kiivauttaan, sillä se oli hänelle todistanut maallisen neroudenkin vaaralliseksi, koska se voi ihannoida murhatekoa ja villitä mieliä laillista esivaltaa vastaan. Tällä kertaa ei hän ajattele Harnackin epäkirkollista raamatunkritiikkiä eikä Nietzschen pakanallista yli-ihmisrienausta. Suomi-äiti makaa koettelemusten paareilla kuolemaisillaan, ja siksi hän kantaa surunauhaa vasemmassa hihassaan, kuten oli jaloimmalla nuorisolla tapana sortokauden alkuaikoina. Hartaana hän tutkii kirjastaan erään tuomiorovastin kirjoitelmaa, jonka mottona on ylevä virrenvärssy:

Ei kukkasten ihanien Pääll' aina käydä täällä, Mut Jumalaan ken luottaa vaan, On aina voiton päällä.

Suuren pihalehmuksen alla on kahvipöytä, jolle Augusta-rouva kantaa keittiöstä piian kanssa kukkuraisia kuppi- ja leipätarjottimia ja järjestelee huolellisesti. Hän on alkanut kammata hiuksensa entistään kireämmälle. Ne reunustavat sileänä silkkinä kuperan otsan ja päätyvät tiiviiksi nutturaksi, jossa musta hiusneula on ainoana koristuksena. Hänen pukunsa on tumma. Kultaista rintaneulaansa hän on jo aikoja sitten lakannut kantamasta. Valkoisessa emännän-esiliinassaan hän muistuttaa hautajaispitojen laittajaa. Hän ei katsele ympärilleen, hän palvelee rauhallisen vaiteliaana. Hän on emännöitsijä, joka ansaitsee ruoan ja asunnon pojalleen ja itselleen. Muuta ajatusta ei hänessä liiku. Hän huoahtaa vasta myöhään illalla helpotuksen huokauksen, päästessään Joelin kanssa kahden keittiökamariin.

Lähellä pöytää puutarhapenkillä istuu Suometarta lukien Keisarillisen Suomen Senaatin protokollasihteeri Larikka. Kultasankaiset silmälasit välähtelevät auringossa. Kultaiset napit häikäisevän valkeassa paidanrinnassa ja penkille asetetuissa kalvosimissa säihkyvät kiiltävinä pisteinä. Valkoisissa liiveissä kelluvat kultaiset kellonvitjat ja päilyilevät napit kuin päärlyjen rivi. Korkeasta kauluksesta leppoisaan vatsaan saakka hän selvästikin on virkamieskunnan aristokratiaa. Mutta ahtaan kauluksen yläpuolella seisovat neliskulmaiset talonpojan kasvot, joiden kansallisesta rotupuhtaudesta hän on eräissä fennomaanien heimoseuroissa ylpeillytkin ja saanut vakavaa suosiota, mutta joiden uraali-altailaiseen muinaisleimaan hän on kuitenkin yrittänyt sekoittaa skando-germaanista profiilia, kasvattamalla alahuulen alle tarkasti hoidettua pujopartaa. Tämä ei tosin harva- ja ruosteenkarvaisuutensa vuoksi ollut hänen omastakaan mielestään oikea valtiomiesparta. Mutta katalaa vääryyttä olivat sille joka tapauksessa tehneet ne kagaali-keltanokat, jotka keskellä pääkaupungin katua olivat hänelle — nähtävästi juuri partaa tarkoittaen — huutaneet: Sipuliryssä! Ja että muutamat perustuslailliset nulikat olivat piirtäneet hänestä häpeämättömän pilakuvan, jossa tämä joka tapauksessa säädyllinen miehenmerkki oli käännetty pukkimaisesti leuan alle, sitä hän ei totisesti aikonut unohtaa valtiollisissa suunnitelmissaan. "Pukki kaalimaan vartijaksi!" oli painettu kuvan alle muka pirullisen arvoituksellisesti. Ja tämä oli tapahtunut juuri viime kuussa kielimanifestin yhteydessä, jolloin hänellä hallituksen hajotessa oli mahdollisuuksia tulla senaattoriksi. No, no ... no, no ... jäkytti hän taaskin keskellä lukemistaan. Meriittiä se vain on, meriittiä... Senaattorin salkku ja valtioneuvos tai ainakin kuvernööri... Odottakoot kagaalit ja ruotsikkojen hännänlieputtajat! Turhaan ei hänelle suotu viime pääsiäisen tähtisateessa Pyhän Stanislain ritarimerkkiä. Kenraalikuvernööri on kyllä mies näkemään, kenessä on tulevaisuudenmiestä...

Protokollasihteeri jäi ikäänkuin tuijottamaan kolmannen luokan stanislafkaansa, joka makasi samettisessa kotelossaan piirongin laatikossa. Suomalaisuus voittoon! seisoi mustilla kirjaimilla Suomettaren etusivulla. Ja se oli hänen oma lehtensä, sillä siinä oli valtioviisasta järkeä...

Peli on loppunut, ja pelaajat kokoontuvat iloisesti väitteleväksi ryhmäksi. Protokollasihteeri tuntee olemuksensa leviävän jonkinlaiseksi kansallisuuden patriarkaksi, jonka ympärille kerääntyvät lapset ja lapsenlapset, kokonaiset nuorisopolvet, kuin suuren miehen muistopatsaalle. Juhlallinen tunnelma ympäröi gloriana hänen valtiomiespäänsä, ja hän tuntee tarvetta johonkin isälliseen tai ylimalkaan lempeään tekoon ... lahjoitukseen tai suureen puheeseen uskollisuuden sillasta, jonka kansakunta on rakentava keisarin valtaistuimen juurelle saakka...

Alkavat siirtyä pöytää kohti. Loitompana vetää Ihanelma kädestä vastustelevaa Joelia samaan suuntaan. Protokollasihteeri viittaa innokkaan hyväntahtoisesti lapset luokseen. Hän vie laajalla liikkeellä kätensä housuntaskuun ja vetää esille kukkaronsa. Heristelee kutsuvasti sen hopearahoja ja kuparilantteja. Hänen sydämensä vaatii vaatimalla jotain lempeää tekoa. Poika ja tyttö seisovat hänen edessään. Lapset saavat lähteä ostamaan itselleen karamelleja. Kas, tässä Nelmalle! Hän ojentaa 50-pennisen tyttärelleen. Ja Joelillekin ... hän valitsee ja valitsee. Kas siinä! Viiden pennin lantti on kämmenellä... Ei muuta kuin ottaa. Harvinainen tapaus.

— Kiitoksia. En tarvitse. — Joel käännähtää ärtyneesti ja poistuu holtittomin askelin. Hän on venynyt viime talven aikana pitkäksi ja hoikaksi ja kasvot ovat käyneet laihemmiksi. Hän on nykyisin hermostunut ja äkkipikainen. Matilda-rouva olikin hiljan kehoittanut sisartaan hiomaan kasvatuksella pois pojasta tuota kömpelyyttä ja umpimielistä ylpeyttä, mikä ei voinut olla muuta kuin kuritonta itserakkautta tai suorastaan ... älyllisen vajamittaisuuden merkki.

Silloin, sen ainoan kerran, oli Augusta-rouva kimmastunut ja noussut kuin naarasteiri poikasensa puolesta:

— Vai vajajarkinen, Joel? Hän sai viime talvena kansakoulun ensimmäiseltä luokalta parhaan todistuksen ja... No, niin, ja mitä muuhun tulee, antakaa pojan olla omissa oloissaan. Elämä täällä näyttää kyllä kasvattavan poikaparkaa liiaksikin.

Tämän jälkeen kesävieraat olivat tyytyneet vain hymähtämään Joelin kummallisuuksille. Niinpä protokollasihteerikin pisti rahan takaisin kukkaroonsa pahentumatta sen enempää pojan töykeästä vastauksesta. Ihanelma juoksi rahoineen kyläkauppaan, ja Joel vaelteli leikkuupellolle, jossa tiesi tapaavansa hyväntahtoisen pehtorin molempine poikineen, joista toinen, Uuno, oli koulussa hänen vierustoverinsa ja toinen, Valte, jo lyseolainen ja tulemaisillaan ylioppilaaksi, mutta oli lainaillut Joelille monenlaisia hauskoja kirjoja luettavaksi.

Markus-herra lähestyy kiivaasti kirja avattuna protokollasihteeriä.

— Kuule, lanko, minun omaatuntoani tulevana kirkonmiehenä ja sinun puolueesi kannattajana koettelee tämä kirja ankarasti. Minun moraalini ei todellakaan voi tulla muuhun tulokseen kuin siihen, että hallituspuolueen kannanotossa on siveellistä ristiriitaisuutta. Toivon sinun voivan selittää, kuinka on mahdollista, että...

— Rakas teologini, meidän ohjelmamme on tässä maassa ainoa, joka on ... melkeinpä taivaallisessa sopusoinnussa sekä raamatun että kirkon etujen kanssa. Meidän arkkipiispammehan...

— Mutta miten selität tämän? Meille on sanassa opetettu: ... älä pyydä sinun lähimmäises huonetta; älä himoitse lähimmäises emäntää, eikä hänen palvelijaansa, eikä hänen härkäänsä, eikä...

— ... eikä hänen aasiansa, jos muistan oikein, tokaisi pilkallisesti nauraen pöydän ääreen saapunut Axel-herra.

— ... eikä mitään, mikä sinun lähimmäises oma on, jatkoi Markus vakaasti ja painavasti. — Eikö ole näin sanottu?

— Tietenkin on... Ja meidän puolueemme perusajatuksista vankkumattomin on juuri yksityisomaisuuden koskemattomuus...

— Juuri niin... Niin olen ajatellut. Ja kirkon suuri tehtävä tänä aikana on _pyhittää_, karkaista niin sanoakseni hengen tulella tämä jumalallinen laki horjumattomaksi kilveksi köyhien väärää ahneutta, etten sanoisi _ryöstämishalua vastaan_...

— Juuri niin, rakas lanko, säilyttää lailliset suhteet ... suhteet keisariin, kansaan ja ... ja jälkipolvien rikkomattomat oikeudet isiensä maahan ja mantuun.

— Niin te sanotte, niin te sanotte! Mutta tässä kirjassa, katso ... tuomiokuntamme tunnetuin rovasti vahvistaa todeksi huhut, joihin en tähän saakka ole uskonut. Venäjän hallitus ja hänen ylhäisyytensä kenraalikuvernööri on lähettänyt miehiään kansan keskuuteen, ja nämä lupaavat keisarin nimessä rahvaalle kultaista aikaa, jolloin maat tasataan itsellisten kesken ilmaiseksi ja verottomina nautittaviksi. Tämähän on kansallisen oikeuskäsityksemme törkeää häpäisemistä ja vielä pahempaa! Se on osaansa tyytyväisen maalaiskansamme rienaamista kapinaan ja ryöstöön.

— Herra pastori on surkeasti erehtynyt, jos luulee maatonta väestöämme tyytyväiseksi osaansa, tarttui taas Axel-herra. — Laiton ryssäläinen sortovaltius, jota herra protokollasihteeri täällä on niin monet kerrat jalosti puolustanut...

— Minä sanon vain, keskeytti Markus korkealla äänellä, — minä vastaan raamatun sanoilla: Älkää luottako väkivaltaan, älkääkä _ryöstettyyn_ turhaan turvatko!

Protokollasihteeri oli noussut Axel-herran sanoista kuin ampiaisen pistosta. Punaiset täplät läimähtivät hänen poskilleen. Hän hääräisi partaansa niin sokeana kiukusta, ettei edes huomannut, että Vihtori-isäntä oli tuonut pehtorin ja Valte-herran kahvipöytään ja että leikkuuväki oli kerääntynyt tuvan portaitten vaiheille, jääden sinne kuuntelemaan hörössä korvin...

— Minä ... tartun kiinni, alkoi hän puhisten, — sekä kirkollista härkää sarvista että ruotsalaista kagaalia leukaluusta! Jos ketkä ovat tässä maassa polkeneet maaseudunkin suomalaista rahvasta, ovat sen juuri tehneet ruotsalaiset virkaherrat ja Kristiina-kuningattaren aikana — kuten hieno sanontatapa kuuluu — tänne Riikin-Ruotsista saapuneet sahanpatruunat ja muut keinottelijamaakarit. Kun me nyt, me, joiden vastuulla — uskallan sanoa — on tänä hetkenä Suomen kansan kohtalo, kun me näemme suomalaisen rahvaan toivovan pelastusta Venäjän hallituksen, niin ja ... Suomen — huomatkaa tämä, nuoriherra — Suomen laillisen hallituksen toimenpiteistä, emme me näe siinä muuta kuin suomalaisuuden voittoa, jonka aika vihdoinkin on tullut...

— Mutta voi sitä, joka rakentaa huoneensa vääryydelle ja ylisaaliinsa laittomuudelle, siinä on terveen yhteiskunnan perustus, ja jos sitä horjutetaan...

— Luterilainen kirkko, jatkoi protokollasihteeri muuttaen puhetapansa sedällisen opettavaksi, — ei ole koskaan ymmärtänyt korkeampaa diplomatiaa. Lupaukset kansalle ovat politiikassa — herrat kai tietävät jotain machiavellismista — samaa kuin aasille heinäkasa. Tämä pienennetään tai otetaan pois aina tarpeen mukaan, niin että nuori lankoni voi rauhoittua sekä kirkonmiehenä että Virt'ojan perillisenä.

— Olen puhunut kirkosta, vanhurskauden perillisestä, enkä...

— Ja tulkinnut jumalansanaa kuin piru raamattua, luvalla sanoen, singahutti Axel-herra nauraen.

Protokollasihteeri veti diplomatiansa vyyhdestä uuden säikeen:

— Ja sitäpaitsi: maanjakoa ovat saarnanneet etupäässä työväen agitaattorit ja jo ennen kuin...

— Mutta ei petos mielessä eikä ryssänkätyrien kanssa! kajahutti äkkiä pehtorinpoika Valte, joka oli Matti Kurikan ihailija ja kiihkeä nuorsuomalainen. — Meidän historianopettaja on sanonut, että nyt valloittavat ryssät toistamiseen Suomea ja että nuorten on tehtävä kuin Adlercreutz Siikajoella. Ja Matti Kurikka on sanonut, että...

— Irti porvareista! hohotti Teodor suu leipää täynnä. — Hiton ikäviä nämä saarnat. Vaari panee ennemminkin toimeen leikkuutanssit, kun on pirtti likkoja täynnä, ja me pojat kun tanssitaan, ja hänen hurskautensa Markus saa pitää huolen jähyllä käymisestä...

Markus-herran silmät pallistuivat ympyriäisiksi siveellisestä kauhusta.

— Tyst, pojat! Älkää sekaantuko vanhempien ihmisten keskusteluun...

— Nuoret nuoria puhuvat, hymähti pehtori. — Mutta jos minunkin sopii sanoa sanani tässä viisaampieni parissa...

— Pehtori sanoo vaan ajatuksensa. Valveutuneet kansanmiehet puhuvat niin sanoakseni rintaäänellä julki sen, mitä syvissä riveissä tunnetaan ja toivotaan.

— Niin, tuota ... minä olen ajatellut, että nykyiset hallitusherrat näyttävät huonoa esimerkkiä alemmalle kansalle.

— Bravo, bravo! huudahti sahan herra. Protokollasihteeri pudotti rillit nenältään ja veti nenäliinan taskustaan.

— En kiitä ruotsalaisia virkaherroja, jatkoi pehtori, — heillä on omat syntinsä kansan edessä. Mutta jos minä — kuten on tapanani ollut — aattelen tuonnempain aikojen kannalta asiaa, niin kyllä suomalaiset hallitusherrat, edesauttamalla laittomia manihvesteja ja sortajan suosiosta virkapaikkoja ottamalla, opettamalla opettavat koko kansalle, miten tehdään maanpetoksia ja valtiopetoksia. Mitenkäs sitten käy, jos vallan kelkka pyörähtäisi kerran vastasukaan? Jos tuota ... Venäjän anarkistit ja nihilistit pommaisivat useampia keisareita ja usuttaisivat oman maamme työläiset ja muut maattomat eläjät samaan löylyyn? Silloin muistakoot näihin laittomuuksiin taipuneet herrat, että mitä suuret viisaat edellä, sitä pienet moukat perässä...

— Mutta kuulkaa nyt, pehtori ei näytä tietävän, että senaattorit ovat keisarin luottamusmiehiä eivätkä voi, heittämättä tuuliajolle koko valtiolaivaamme...

Pehtori oli noussut istuimeltaan.

— On syytä kuunnella "syvien rivien rintaääntä", herra protokollasihteeri, sanoi Axel-herra vakavasti.

— Minä vain sanon, jatkoi pehtori, — enkä puhu tuulentuomia. Sillä mailtaan hävinneen talollisen poikana olen kyllä vaeltanut — kuten tämä isäntäkin tietää — niin tukkisavotat ja metsänajot kuin sahojen plaanit ja kartanoitten leikkuupellot. Ja sanokaa minun sanoneeni, että herrojen rikkeet seulotaan tarkalla seulalla tänä aikana jokaisessa työporukassa, kämpässä ja mökissä. Niistä iloitaan ja ne pannaan hampaan koloon. Ja jos eivät vielä osaa niitä syöttää teille takaisin, osaavat ajan tullen. Olkaa siitä varmat! Niin, ja sitä varten minä olen hieronut tyhjistä kämmenistäni opinleipää pojilleni, jotta osaisivat, köyhyydestä lähteneinä, ymmärtää ja ohjata tätä kansaa paremmin kuin ylhäiset herrat. — Eikäpähän tässä sitten tainnut muuta ollakaan.

Pehtori poistui omalle tuvalleen.

Seuraan tuli pitkä sanattomuus. Nuoremmat katsoivat protokollasihteeriin ärsyttävän odottavasti. Vihdoin hän lausahti ikäänkuin hyväntahtoisesti huvitettuna:

— Tässä kansassa on tuota sananlahjaa. Mutta — Axel-herraa hän ei voinut jättää voiton puolelle — rehdin kansanmiehen tietämättömyys reaalipolitiikasta on sentään anteeksiannettavampaa kuin se kukkoilu "germaanisella kunnialla", jota kagaalit ja perustuslailliset esittävät laintaulujensa kultaiselta tunkiolta. Vai luuletteko, nuori herra, tuon kukko-kiekuun "kunnialla kaatumisesta" kuuluvan kuinkakin kauaksi?

Axel-herra oli tullut totiseksi. Pehtorin puhe oli vaikuttanut häneen syvästi. Hän näytti saaneen ukon heittämästä järkäleestä ikäänkuin jalustan, jolla seisoa. Ne puheet naiselle ja isänmaan kauneudelle, joista hän oli ollut kuulu ennen, ylioppilasaikojensa vappujuhlissa, tuntuivat nousevan nyt hänen huulilleen, mutta syventyneinä, vaatimattomampina.

— Tosin en ole ruotsalainen siinä mielessä kuin te tarkoitatte, herra tuomari. Luulisin itseäni ennemminkin kosmopoliitiksi, jonka sielulle on ollut terveellistä viettää osa elämästään suomalaisessa erämaassa. Sallikaa minun tässä mielessä huomauttaa, että Fria ordin ja sen lippukunnan marseljeesi on ennättänyt kuulua jo kauaksi, läpi koko Euroopan. Kenpä meistä voisi olla ylpeydellä muistamatta, että sellaiset nimet kuin Spencer, Eucken, Mommsen, van der Vlugt ja Adolf Nordenskiöld, sellaiset hengenritarit kuin Gaston Paris, Emile Zola ja Anatole France ja tuhat muuta heidän arvoistaan ovat koroittaneet äänensä ... _pro Finlandia!_ Jos ei mikään muu kykenisi minua vakuuttamaan laillisuustaistelumme historiallisesta oikeudesta — ja nöyrtymissuunnan älyllisestä ja siveellisestä alhaisuudesta, täytyy minun lisätä — tekisi sen juuri tämä loistava, kansainvälinen kulttuuriteko. Tuskinpa kykenemme sen historiallista merkitystä tulevissa kohtaloissamme vielä täysin mitoin arvioimaankaan! Joka tapauksessa: silloin kun te rakennatte siltaa valapattoisen slaavilaiskeisarin palatsiin, olemme me jo omamme rakentaneet kohti Länsimaitten yliopistoja, katedraaleja ja vapaitten kansakuntain parlamentteja. Tulevaisuus on osoittava, kumpi näistä on kestävämpi.

Mutta palatkaamme onnettoman isänmaamme erämaisiin kyliin ja pieniin kaupunkeihin. Täällä kysyttiin, kauaksiko kykenee enää kantautumaan tuo haalistunut laulu "kunniasta" ja "kaatumisesta viimeiseen mieheen". Se ei näytä todellakaan korkealle kaikuneen orenburgilaisten kasakkain äskeisissä tulo juhlissa pääkaupungissa eikä myöskään kotimaisten Suomi-syöjäin illanistujaisissa. Ehkäpä tämä kansa ymmärtää vasta seuraavalla vuosisadalla, että miehinen kunnia on todella olemassa. Olkoon niinkin. Maistaa elämän viinistä sen jaloin tuoksu ja rypäle vaatii aikaa ja kulttuuria.

Ja jos ruotsalaiset yhdessä suomalaisten nuorisoryhmäin ja suomalaisten runoilijain kanssa kykenevät nyt — vaikka ehkä tappiossakin — pitämään yllä juuri tätä "kunnialla kaatumisen" ikuista periaatetta, silloin he ovat lunastaneet osan niistä synneistä, jotka he vieraskielisenä virkakuntana ja ylimysluokkana ovat tätä kansaa vastaan tehneet. Ja vaikka se olisi tämän heimon viimeinen ja ainoa historiallinen teko, on se joka tapauksessa kunnialla hautaan astumista. Tämän kaiken vuoksi olen minäkin puolestani juuri laillisuustaistelun ja vastarinnan mies. Niin, hyvät naiset ja herrat, siihen suomalaisen kansanmiehen väkevien totuuksien hapankaljaan, joka täällä äsken tarittiin, tahdoinkin vain vuodattaa lisäksi tämän pienen, mutta minun huulillani jalolta maistuvan viinimaljan. Terveydeksenne.

Puhuja kohotti kätensä ja sekaantui tyttöjen parveen. Leikkuuväki oli kuunnellut puhetta ihmeissään. Mutta sen suosio näytti olevan kokonaan Axel-herran puolella. Sillä kun protokollasihteeri asteli arvokkain askelin herrasrappuja kohti, luotiin häneen joukosta kyräileviä katseita ja renkipojat nostelivat halveksivasti housujaan joukon takana. Mutta Markus-herran pallisilmät vartioivat joukkoa siveellisen auktoriteetin palavalla voimalla.

* * * * *

Joel ei ollut tavannut Uunoa. Ja hän oli vaellellut pellolta omia teitään, riihipihan kautta ja navetan taitse, joenrantaan pyykkilautalle, jonne hän jo aamulla oli jättänyt onkensa yksikseen salakoita härnäämään.

Siinä vipsahteli ongenkoho juostessaan vastavirtaa. Joel istui. Koko sydän oli täynnä pahaa oloa. Äskeinen loukkaus oli juuttunut ruosteisena väkänä sydänalaan. Se repäisi tuon tuostakin. Ja samalla viuhahteli kuin piiska hänen synkkien silmiensä editse. Se nosti koko ruumiiseen tukahduttavan poltteen, joka hetkeksi laski, mutta läimähti taas tuskanpunana hiusmartoon saakka, kihelmöi rintaa ja ahdisti hengitystä. Hänet oli häväisty.

Rintaa hiukaisi haikea ikävä. Se valoi lamauttavaa alakuloisuutta jäseniin. Hylätty, yksinäinen, turvaton ... joka hetki täällä vääryyttä kärsimässä... Kaksi kesää ja pitkä talvi luisuivat muistista hänen eteensä. Hän ei osaa kiinnittää huomiotaan muihin kuin tuskallisiin tapauksiin. Hän hakee niitä hakemalla. Ja hän löytää ne helposti. Sillä ne, juuri ne paistoivat silmiin poltinraudan jälkinä, jotka vieläkin uhosivat häpeän punaa.

Ajavat kuin käskyläistä. Kuinka mielellään hän olisikaan juossut ja toimittanut asioita, jos olisivat kerrankin taputtaneet päähän ja kiitelleet. Kun toi sylyksen hohtavan puhtaita hellapuita, eivät huomanneet mitään. Sama jos piika olisi kantanut mustia rankoja... Viime syksynä hän oli poikien kanssa juossut kieli vyön alla lepikot ja kanervikot, kantanut kopallisittain untuvahetaleisia ihmissieniä. Se oli ollut hauskaa. Mutta kiitosta ei sanottu, ei edes hymähdetty.

Mummun silmissä puhui vain käskevä ilme: tuo vielä, koppa on tyhjennetty. Hän juoksi taas... Ja illat hän sai niitä perata, niin että kädet sierettyivät haisevan kurttuisiksi.

Koko viime syyskesän hän oli hakenut pellonojista kastematoja Markus-sedän ja Teodorin pitkäänsiimaan. Oli lyhty kädessä kumarassa hiiviskellyt märkiä pientareita ja noukkinut niin, että selkää pakotti. Omilla käsillään ... vähintään tynnyrillisen. Ja kehtasivat! Työnsivät kouraan Ruthin vanhat kenkärisat. Narrit! Hänellä oli omat, äidin teettämät saappaat. Hän oli heittänyt kenkäkurppanat jokeen ja kironnut ensikerran elämässään. Saatanan pallisilmä! Niin oli hän hihkaissut. Vähän sen jälkeen oli kerjäläinen, joka oli mummulta saanut homehtuneen leivänkannikan, heittänyt sen lähtiessään portaitten pieleen, sylkäissyt päälle ja naurahtanut ilkeästi. Ja häntä nauratti vieläkin. Siinä on, Jumala, sun viljas! rallatti hän moneen kertaan, matkien kerjäläisen silloisia sanoja.

Viime kevättalvena hän oli löytänyt salin pöydältä korukantisen Vänrikki Stoolin tarinoita. Hän oli ruvennut lausuilemaan kirjan runoja. Sandels valkoisen hevosen selässä Koljonvirralla oli hänen suuri sankarinsa. Ja Döbelnin musta otsaside oli koroittanut hänen äänensä pauhaavaksi myrskyksi. Hän oli lausuillut niitä enimmäkseen yksikseen, mutta myöskin äidilleen, joka oli syleillyt häntä onnellisen ihastuksen vallassa. Ja sitten ... viime keväänä se suuri herra, jota koko talo palveli pikkupiiasta mummoon saakka, oli ottanut sen häneltä pois. Senkin ryssänlimppu ja ... rotakolla... Mutta pehtorin Valtelta hän oli saanut lukeakseen suuria kirjoja Engelbrekt Engelbrektinpojasta ja Tanskan kuninkaasta Waldemar Seieristä, jotka nyt olivat tulleet hänen uusiksi jumalikseen.

Mutta muuten ... vain pettymyksiä ja onnettomuuksia. Senkin oli hän kokenut, että hänen paras ystävänsä oli hänet katalasti pettänyt. Se tapaus ei lievity hänen mielestään koko elämässä...

Joel istuu eräänä syysaamuna Vihtori-isännän huoneessa ja katselee sahalaisia: poikia, vaimoja ja ukkoja, jotka tulevat jonossa maksamaan hyyryjä asunnoistaan. Tulee sitten pöydän viereen poika, joka näyttää melkein yhtä heiveröiseltä kuin Ismael. Poika pitelee viiden markan seteliä kädessään ja sanoo isännälle:

— Isä käski kysymään, eikö isäntä jättäisi rästiksi tätä kuuta, kun käsi tärveltyi piirusahassa ja on täytynyt oleilla työttömänä, niin jotta...

— Eihän sitä tiedä, eihän sitä tiedä... Rästiä, rästiä vaan... Ja raha kourassa, kourassa vaan... Ne-nee... Tyyriiks tulee, tyyriiks tulee... Maksettava on, ajallaan maksettava. Viisi markkaa, jaha, jaha...

Poika menee surullisen näköisenä. Joel juoksee hänen jälkeensä. Heistä tulee hyvät ystävät Tiuran Matin kanssa. Ja kumppanuus vahvistuu lujaksi liitoksi, kun he syksyllä aloittavat kansakoulunkin yhdessä.

Kerran kun puhutaan kaikki mitä ajatellaan, uskoo Joel Matille, että hänen isäänsä oli sanottu Herraksi ja Ilvekseksi ja että hän itse oli petomaisten ilvesten sukua. Tämän, juuri tämän, jonka hän oli kertonut suurena, hirvittävänä ja ylpeänä salaisuutena, sen laulaa Tiuran poika eräänä päivänä koulun pihamaalla kaikkien kuultavaksi. Ilves ... ilves! Rusthollin herrapoika, Ilvesherra kaikuu ympärillä. Joel tappelee monet kerrat, mutta ilves, ilves! sähisee päivästä päivään hänen korvissaan. Hän halveksii Tiuran poikaa niin syvästi, ettei hän edes kehtaa sille suoraan sanoa, miten alhaisen teon hän oli tehnyt.

Vieläkin inhottaa. Miten kiduttavaa onkaan elää koulussa ja kotona. Siellä vilhuvat kateelliset silmät ja kielet kähisevät: Peevelin herraspoika, lellipoika ja lillipoika, rusthollin makisteripoika... Täällä: palkkapiian hylätty ja häväisty poika.

Eikä Joel vielä aavistakaan, että hän oli vielä monet kerrat elämänlennossaan takertuva saman ristiriidan viheliäiseen verkkoon.

Mutta tässä eivät ole vielä kaikki hänen maanpakolaiselämänsä vaivat. Niitä on vielä syvemmällä ja sitä kalvavampia. Viime syksynä hän oli nähnyt synkännäköistä vankia kuljetettavan rattailla rusthollin ohi.

— Siinä se on rusthollin jyvävaras, olivat piiat supattaneet. — Rönkäläinen menee ottamaan linnatuomiota murrosta ja varkaudesta. Kukahan siihen Rönkäläänkin nyt torpanmieheksi pääsee? virkahtelivat penkeillä istuvat päiväläiset. Siitä alkaen on Joelia jäytänyt omantunnonvaiva. Karjakko on joskus iltamyöhään salaa pistänyt heidän akkunastaan sisään maitolitran. Äiti on sen varmaan niin järjestänyt, koska valitteli hänen kalvistumistaan. Ja vielä pahempaa. Hän on saanut äidiltä kourallisittain kuivattuja mustikoita, jotka ovat hänen himoherkkujaan. Äiti on ne pistänyt käteen hämärässä ruokakonttorissa, ja hän on tietänyt, ettei niitä ole saanut syödä talonihmisten näkyvissä. Varas, kuten Rönkäläinen... Ja äidin kasvoissa on ollut silloin jotain vavahuttavaa uhmaa. Naaraskissa raahasi kerran penikoilleen liiterin alle tappamaansa lintua ja tuijotti sivulleen yhtä tunnottomasti. Mutta lintu ei ollut kai kenenkään oma... Hän jää seuraamaan suuren häränsilmän etenemistä. Kevyt ongenkoho kieppuu jo sen partaalla. Vesi sen ympärillä on ruskeaa, ja se itse on musta ... kuin omantunnon silmä.

* * * * *

Ihanelma on hakenut ja hakenut koskematta lainkaan makeisiinsa, sillä hän tahtoo syödä ne Joelin kanssa. Hän on jo päässyt toiselle luokalle tyttökoulussa ja kävellyt sisartensa kanssa Espiksellä. Hänen mielestään Joel on soma ja ihmeellinen poika. Siitä ei koskaan tiedä, onko se vihainen vai ... rakastunut. Sulaa kuin vaha ja sitten pakoilee tai meiskaa ja karjuu, niin että hirvittää. Sille täytyy väliin suuttua. Mutta sellaista se kai onkin se ... rakkaus...

Hän hiipii Joelin selän taakse. Istuu aivan lähelle. Mutta jokin pidättää häntä puhumasta.

Joel ei käännä kasvojaan, mutta hän tuntee suloisen henkäyksen niskassaan. Virta hänen allaan alkaa elää, ilma valaistuu. Hänen molempien kesiensä pieni salainen aurinko polttaa korvallisia. Edellisenä kesänä he leikkivät hevosillaoloa. Kun hän sillankorvassa paahtavassa hiekassa pani ohjaksia Ihanelman kainaloihin, oli hän kuhnaillut ja viivytellyt, valjastanut uudestaan, korjaillut ja valjastanut, sillä hänen olkapäänsä hymyilevä kuoppa, hänen kuumat kainalonsa, polvitaipeet, pohkeet, kikkarat hiuksensa ... ne olivat hänelle tuoksuva ihme, jonka läheltä ei päässyt irti. Ja hänen juoksunsa ... se oli kuin västäräkin viipottamista rantoja pitkin.

Nyt ... nyt oli tullut tuskaa ja häpeätä siihenkin onneen. Keväällä se oli tapahtunut.

He istuvat liiterissä tyhjässä reessä ja ajelevat. Vauhdin kiihtyessä loppumattomassa alamäessä Joel vetää syliinsä Ihanelman. Olemattomat hevoset laukkaavat. Silloin ... silloin hän tuntee koko ruumiinsa jännittyvän. Se ei ole enää hänen oma ruumiinsa. Sen jäsenet vapisevat autuaassa tuskassa. Ne kietoutuvat Ihanelman ympärille. Joel koettaa tukahuttaa hirveätä ääntä, joka on huutamaisillaan hänen suustaan. Mutta hänen kätensä haparoivat. Eikä hän ymmärrä, mitä ne tekevät. Ne anovat ja hyväilevät, käyvät väkivaltaisiksi ja puristavat... Ihanelma parahtaa. Kiemurtelee irti. Ja pakenee, pakenee...

Senjälkeen ei Joel ollut näyttänyt silmiään päiväkauteen. Häpeä oli tullut. Ja sitä oli tullut lisää, oli juuttunut koko hänen olemukseensa eikä päästänyt irti enää unessakaan...

Hän oli koettanut sitä pakoilla, mutta se oli viekas, yllätti hänet missä tahansa, joka paikassa.

Ihanelma ja hän vievät hevosia hakaan. Iso-Musta on hänellä ja Ihanelmalla Liinatukka. He hyppäyttelevät ajokkaitaan yli pellonojien. Liinatukan etujalat kompastuvat ojaan. Ihanelma putoaa hevosen kaulaa pitkin päistikkaa maahan ja jää tiedottomana makaamaan. Joel näkee, kuinka hevosen etujalat ponnahtelevat ojasta korkealle ilmaan. Ne putoavat maata kohti. Ne ovat rouhaisemaisillaan Ihanelman alleen. Mutta leviävät samassa, niin että tytön ruumis jää niiden väliin. Ja siinä seisoo viisas eläin uskaltamatta liikahtaa, ettei satuttaisi pieneen ruumiiseen.

Joel on heittäytynyt maahan ja vetää varovasti Ihanelman pois kuoleman alta. Tyttö avaa vähitellen silmänsä ja alkaa naureskella. Joel likistäytyy suunnattomassa ilossa hänen viereensä. He makaavat tuoksuvassa apilapellossa. Ihanelman vaatteet ovat sikin sokin. Hän tuntuu alastomalta. He vierittelevät ja hengästyvät. Ihanelma on melkein hullumpi kuin hän. Kutittelee, työntää kätensä miten sattuu eikä vastustele, vaan on heittäytyvinään kuin kuollut ... elottomaksi ja tietämättömäksi. Taas tuntee Joel, että hänen ruumiinsa muuttuu vieraaksi hirviöksi. Se tekee tolkuttomia häpeämättömyyksiä. Mutta hänen sydämensä nyyhkii tuskasta ja häpeästä. Sen jälkeen he eivät rohjenneet katsoa toisiansa silmiin moneen aikaan. Ja vieläkin... Oh, hän ei aikonut kääntää päätänsä, vaikka kyyköttäisi koko päivän siellä hänen selkänsä takana. Hän vihasi heitä kaikkia.

Pieni käsi koskettelee hänen hartioitaan. Olan yli pujahtaa koura, jossa on makeistötterö. Joel työntää sen pois olkaa nykähyttämällä. Mutta Ihanelma juoksee kiinni mustankirjavan ison kissan, jolla on tapana tulla lautalle arvioimaan Joelin kalansaalista. Hän pudottaa kissan Joelin syliin. Siinä se on se naaraskissa, ajattelee Joel ja tarttuu kissaa niskasta.

— Pysy, tyttö, hiljaa tai heitän sen jokeen, sanoo hän välinpitämättömästi.

— Sitä et saata! Niin hirveä et...

— Miksikäs en saata? Juuri tämä kissa luuli, että linnunpoika ei ole kenenkään oma ja syötti sen penikoilleen. Mutta minä näytin sille, että kaikki on jonkun toisen omaa ja mestasin sen penikat viimeistä päätä myöten. Ymmärrätkös nyt — hän pudisti kissaa niskasta — että linnunpoika oli emonsa oma, kuten sinun penikkasi sinun?

— Ethän tehnyt, Joel, sellaista, ethän...?

— Teinpäs ja tein vielä enemmänkin! Käskivät tappamaan. Veimme ne Uunon kanssa hakotukille ja mestasimme. Yksi pääsi karkuun, ja minä löin sitä päähän krokettinuijalla. Se pakeni pyörryksissä halkopinojen väliin ja siellä se kitui, pyöri ja vonkui kunnes kuoli, saatana.

— Nyt et puhu totta, Joel. Niin julma et voi olla!

Joel tiesi valehdelleensa. Hän oli päinvastoin kauhun vallassa purkanut Uunon kanssa pinon ja lopettanut eläimen kärsimykset. Mutta nyt hänellä oli vimma rumentaa itseänsä. Ja hän suurenteli uudella kuvauksella julmuuttaan. Kun Ihanelma soimasi häntä todella vihaisin sanoin, hän virnisti vastaan ja roiskasi kissan jokeen.

— Mikä sinun on, Joel? Mikä sinun on? itki Ihanelma suuressa hädässä.

— Te olette kiusanhenkiä kaikki! — Joel oli noussut seisaalleen. — Ja sinun isäsi on oikea ... rotokolla. Nyt sen kuulit!

— Älä hauku minun isääni...

— Kun tulen suuremmaksi, leivon sen ryssänlimpun nuuskaksi ja kolhaisen sitä pallisilmää, niin että oikenee! Ja saman teen jokaiselle, joka meitä vielä uskaltaa piinata. Sen saatanan saitureita te olette kaikki!

— Itse olet mikä oletkin... Ilves, ilves! Ja konkurssintekijä! Ja isäsi oli joutua vankilaan pahantekijänä ja varkaana. Ilveksenpoika, ilveksenpoika ja konkurssintekijä, konkurssintekijä... Ihanelma oli juossut lautalta rannalle ja ihitteli sieltä sisukkaana ja häijynä, mitä vaan muisti isompien ihmisten puheita.

Joel kirmaisi hänen jälkeensä. Tyttö pakoon. Poika tavoitti hänet erään koivun juurella ja painoi maahan. Ihanelma itki, mutta poika kuritti häntä sokeana kiukusta, kunnes hän näkee tytön silmäripsissä kiiltävän raskaita kyyneleitä. Hän unohtaa kaiken. Anna anteeksi, anna anteeksi, Ihanelma, älä itke, älä itke enää... Hän sopertaa rakkaita sanoja. Hän löytää niitä lukemattomia ja kauniita, niin että Ihanelman nyyhkytys vähitellen lakkaa.

Hän tarttuu Joelia kaulasta ja sanoo rakastavansa tätä aina, vaikka Joel olisi kuinka julma. Hän ei välitä isästään eikä sisaristaan, hän karkaa Joelin kanssa maailman ääriin, jos heitä vielä täällä piinataan ja loukataan...

Joel tuntee ensikerran voimakkaamman suojelevaa hellyyttä ja avomielistä, kirkasta rakkautta. He istuvat siinä kauan. Ja poika kertoo tytölle kaikki ne kärsimykset ja häväistykset, jotka ovat hänen mielensä myrkyttäneet. Hän tunnustaa kaikki. Ei salaa edes tuota juttua mustikoista, joka alkaa tuntua vain huvittavalta hassutukselta, kun Ihanelma nauraa vähäksyen koko tapaukselle. Ja Joel on päässyt kaikesta pahasta, kun he sitten yhdessä, käsi kädessä nousevat kartanoa kohti.

Täällä on pihamaalle koottu talon kaikki hevoset. Nuoret ovat saaneet luvan pitää ratsastuskilpailut ja viedä samalla hevoset hakaan. Hakaportille oli ajettava kilpaa, ja voittajan piti saada Matilda-rouvan kädestä tammenlehväseppele, joka oli jo valmiiksi sidottu. Paluumatka oli oleva riemusaatto voittajan kunniaksi, ja teepöydässä hänet istutettaisiin kunniapaikalle.

Hevosia riitti Ihanelmalle ja Joelillekin. Niitä arvioitiin ja valittiin. Viimeksi jäi Iso-Musta, jota kukaan ei halunnut, kun se oli tunnettu ilkeäksi konkariksi. Joel otti sen mielellään, sillä hän kyllä tiesi sen talon nopeimmaksi juoksijaksi, kun vain uskalsi laskettaa.

Hevoset syöksähtävät taipaleelle. Joel ei ole osannut pitää varaansa ja sotkeutuu takapäähän. Teodor vilahtaa jo portin alitse kaikkien edellä. Iso-Musta alkaa vikuroida portin luona. Silloin Joel heittää ohjakset löysälle, tarttuu kaksin käsin sen harjaan ja alkaa huutaa hurjalla äänellä, kuten hänellä oli tapana renkipoikien kanssa hakamatkalla kilpaillessaan. Iso-Musta sävähtää koko ruumiiltaan, se ponnahtaa ja syöksyy hirvittävään laukkaan. Hevonen toisensa jälkeen vilahtaa taaksepäin. Pihalla katsotaan kauhistuneina. Pojan käy huonosti! Iso-Musta on villiintynyt. Tuo ei ole enää mitään ratsastamista! huudetaan katsojajoukosta.

Eikä se ollutkaan. Se oli sorretun pojan hurjaa tahtoa voittaa nuo kaikki, nuo serkut ja serkkujen serkut, ja näyttää niille kerrankin... Mutta lisäksi se oli rakastuneen pojan hurjapäistä vimmaa loistaa Ihanelmalle, jonka silmät olivat äsken kyynelissä uineet... Niiden tuli säteillä ja nauraa!

Hän on jo Teodorin rinnalla. Matkaa on enää parisataa metriä. Portti on kiinni, olisi hiljennettävä ajoissa. Mutta Joel ei ajattele mitään. Hän syöksyy ohi. Iso-Musta paiskautuu porttia vastaan, jonka poikkipuut särkyvät sen kavioihin kuin korret. Joel on voittanut. Hän on niin ylpeä, että on melkein valmis antamaan anteeksi kaikille vihollisilleen.

Muut saapuvat. Matilda-rouva nousee arvokkaasti hevosensa satulasta. Alkaa palkinnonjako. Joel oli ensimmäinen! Mutta Teodor väittää, että Joel oli rikkonut kilpaehdot murtamalla portin. Oli ajettava vain portin luo. Ja sitäpaitsi: poika ei ollut ratsastanut. Oli vain riippunut hevosen harjassa kuin takkiainen. — Matilda-rouva tuomitsee Joelin menettäneeksi oikeutensa palkintoihin ja laskee seppeleen poikansa päähän.

— Minulle tehdään vääryyttä, kivahtaa Joel.

— Tyst, poika, sanoo Matilda-rouva.

— Viis minä teidän seppeleistänne, mutta minä olin ensimmäinen.

— Mutta poika! Etkö sinä häpeä? kuuluu joukosta.

— Ihanelma, olinko ensimmäinen? Sano!

— Teodor oli ensimmäinen, kuulithan sen, sanoo tyttö kärttyisesti.

— Valehtelet, sinäkin valehtelet!

— Enpäs valehtele, enpäs...

— Mitäs häpeämättömyyttä sinä, poika, siellä uskallat ... tärähtää protokollasihteerin ääni.

— Sitä, että Ihanelma valehtelee ja te kaikki!

— Sinäpä valehtelet! kirkuu Ihanelma suunniltaan. — Ettäs kehtaat, senkin mustikkavaras... Mustikkavaras! Hyi sinua...

Joel horjahti kuin häntä olisi lyöty äkkiarvaamatta takaraivoon. Hän nojasi hevoseensa kalpeaksi valahtaneena. Ilma musteni silmissä. Hänen täytyi päästä pakoon, pakoon... Iso-Musta! Hän viuhahti kuin sukkula sen selkään. Se laukkaa taas... Samaa tietä. Hän ei kuule eikä näe, ennenkuin hevonen huohottaa pehtorintuvan nurkalla, jossa seisoskelee joku renkipoika. Joel retkahtaa maahan. Uuno juoksee hänen luokseen. He kävelevät jonnekin. Joel ei ymmärrä mitään, kunnes havaitsee vääntävänsä raskasta tahkoa, jossa Uuno teroittaa linkkuveistänsä. Hän vääntää ja vääntää. Uuno tarkastelee välillä terää, yrittäen jostain aloittaa keskusteluakin.

— Teroita vielä, tokaisee Joel ja jatkaa vääntämistä.

Aika kuluu. Uuno aikoo lopettaa.

— Vieläkin terävämmäksi! — ja Joel jatkaa. Uuno istuu pukilla neuvottomana.

Ihanelma kiertelee pihaviertä. Seisahtelee, lähestyy ja seisahtuu taas epäröiden. Joel näkee kaiken, mutta hän kääntää selkänsä pihalle päin ja vääntää tasaisesti kammesta.

Ihanelma koskettaa pyytävästi Joelia hartioihin. Poika silmää taakseen ja ennättää nähdä anelevat ja itkettyneet silmät. Vai anteeksi ... anteeksi vaan, hepsankeikale ... eipähän anneta ... ei koskaan anneta... Jotain on tehtävä, jotain on tehtävä ... kiertävät Joelin aivot kuin hitaasti pyörivä kivi. Koura puristuu kampiin. Se alkaa viuhahdella tuimasti. Vesi kiven alla sirisee, pyörä sihisee, vauhti hurjenee. Uuno istuu veitsi kädessä ja ymmällään. Joel päästää kammen, sipaisee veitsen käteensä ja iskee sen hurjasti tempaisten itseänsä kohti. Veitsi tekee hänen reiteensä ulkopuolelle syvän haavan ja putoaa maahan. Joel näyttää nyt vasta heräävän. Lyhyt säikähdys vavahtaa hänen kasvoillaan. Mutta sitten ... hän katsoo Ihanelmaa suoraan kasvoihin, hymyilee alakuloisesti ja kävelee poispäin, Uunon ja tytön jäädessä säikähtyneinä paikoilleen.

* * * * *

Mutta Augusta-rouvan oli onnistunut saada äidiltään ja isäpuoleltaan lainaksi tuhat markkaa, joka summa siinä tapauksessa, että velkakirjaa ei lunastettaisi ennen pesän jakoa, oli korkoineen vähennettävä hänen äidinperinnöstään. Tällä rahalla oli jo alettu rakentaa heille kotipitäjässä uutta asuntoa. Joelin maanpakolaisuuden aika läheni viikko viikolta ja päivä päivältä loppuaan.