Vaivaistalon yläluokka.

Samana syksynä marraskuun sysimustassa yössä leimahtaa valoisaksi koko kirkonkylä. Vartin herran rakennuksessa on syttynyt tulipalo. Lähitaloissa havahtelevat ihmiset. Sahanpilli alkaa huutaa, pitkään ja hurjasti. Koko kylä pöllähtää vuoteiltaan. Varjoja juoksee teillä, sinkkisangot ratisevat. Hevoset rotisuttavat rantaan päin rattailla vesitynnyreitä tai saaveja. Tulipalon liepeillä on tolkutonta hosumista tai vätystelemistä. Kellonsoittaja haparoi pimeätä metsäpolkua mökiltään kellotapulia kohti. Kylmä syysyö hytisyttää ukon jäseniä ja karisuttaa ruumiista pois pirtin pahnaiset lämpimät. Hän panee laiskaksi hölkäksi. Kokkovuoren kirkonpuolisella rinteellä sokaisevat tulipalon loimot pimeässä haparoineet silmät. Ukko saa jalat alleen ja läähättää täyttä juoksua loppumatkan...

Kirkonkellot aloittavat hätäsoittonsa, läppäävät kuin kuoleman hädässä. Ja silloin tajutaan pitäjälläkin, että jotain tavatonta on tekeillä. Torpanukot kyhnivät korvallistaan sängyn laidalla. Muutamat rivakat nuoret miehet lähtevät hilppaamaan kirkolle päin. Joukot palon liepeillä tulevat yhä laajemmiksi. Sammutustyö saadaan vähitellen järjellisempään käyntiin. Mutta päärakennukseen nähden on jo kaikki myöhäistä. Lopuksi tyydytään taistelemaan tulta vastaan vain piharakennusten ja lähitalojen suojelemiseksi.

Puodinportailta lappaa tavaroita suureen röykkiöön aitoviereen. Ja portista kannetaan suurella joukolla leveätä sänkyä, nojatuolia ja kirjoituspöytää. Ne asetetaan keskelle maantietä tulenvaaran ulkopuolelle. Perässä kävelee keppi kädessä, alusvaatteisillaan, mutta saappaat jalassa ja saukonnahkainen herrasturkki hartioilla sekä sikarilaatikko kainalossa Huugo Svart.

Lukuunottamatta vasemman jalan laahaavaa liikettä on Vartin herra melkeinpä nuortunut. Hiukset ovat käyneet täysin harmaiksi. Mutta kasvojen lihavat poimut ovat vähän tasoittuneet, parta on tullut siistimmäksi, ja — ennen kaikkea — kasvoilla ei ole ärtyneisyyttä, ei hätää eikä yhtä julmaa synkkyyttäkään kuin ennen, perikadon partaalla. Ne ovat karheat, mutta ne eivät ole enää liikkumatonta kiveä. Niihin on tullut inhimillistä rauhaa. Onko hän vanhentunut lempeäksi ukoksi vai tylsistynyt? Ei kumpaakaan. Juopotteluillat ovat vain harvenneet, joskaan eivät suinkaan lakanneet, ja hän on kaikkensa menettäneenä elänyt huolettomassa yksinäisyydessä, jossa hän on todellakin pohjannut siihen Pietarin kallioon, jota hän oli aavistanut vaimonsa lähdön hetkellä. Hänen aivonsa ovat alkaneet jälleen elää, päästyään rautaisen tuskan puristuksesta. Ne ovat näinä vuosina muokanneet jonkinlaisen elämänfilosofian, jossa oli aineksina hänen vanha Aataminsa, itsekäs taipumattomuus, mutta myöskin koninleikilliset elämänviisaudet ja eräänlainen uusi elämännauru. Nyt hän oli valmis hohottamaan sekä itselleen että maailmalle: vaeltakaa, antakaa mennä, hyvien ja pahojen tekojen tulos, köyhyyden ja rikkauden, kaikkien taisteluiden summa on aina sama: kuoleman leveä vuode ja iankaikkisuuden määrätön hauta. Hänen kätensä ei enää tarrautunut rikkauden ansaan, eikä hän pelännyt köyhyyden häpeää, sillä sen kalkin hän oli jo juonut pohjaan saakka. Eikä hän pelännyt koko elämää. Hänet liittivät siihen enää vain yhä laupiaammat veronmaksut himon hengille ja ajan kuluksi kelpaava leikinlasku ... ihmisrotista, jotka nyt olivat jättäneet hänen elämänsä rantahylyn suruttomaan rauhaan, mutta joiden kohtaloita oli hauska seurailla, sillä ne tarjosivat yltäkyllin erästä nautintoa: vahingoniloa.

Salaperäisesti värisyttävää ja mahtavaa oli hänestä enää vain kuoleman hetki. Tätä varten hän luuli tarpeellisessa määrässä valmistuvansa juuri tuolla veltolla stoalaisuudellaan, joka vähät näistä maallisista välitti.

Tulenpalavassa kiireessä, kuin oma talo olisi tulessa, vetelee kattoparruja alas Porkan ukko isolla keksillä. Hän suorittaa hartaan tunnollisesti kiitollisuudenvelkaansa entiselle isännälleen, sillä hän oli huutanut Svartin huutokaupan vasaramieheltä pilkkahinnalla ikiomakseen liinaharjaisen Ilon ja eleli nyt itsenäisenä hevosmiehenä omalla tontillaan.

Hanskin ääni kuuluu römeänä hänen johtaessaan sahalaisjoukkoa tämän pumputessa sahan isolla ruiskulla vettä korkeuteen mahtavana kaarena. Matleena, komeahko vaimoihminen, muinaisen Maatialan palvelijoita, joka asuu entisessä leivintuvassa ja on ollut Vartin herran ruoanlaittajana ja pyykkärinä, viskoo tolkuttomana sangolla vettä palavan rakennuksen nurkalla ja voivottelee Herran nimeen. Poikaviikarit kähveltävät aitovierestä minkä mitäkin pientä kapinetta. Mutta Lerkin Ville toljailee Vartin herran lähettyvillä.

— Poika, tuopas tuolta kekäle, tokaisee herra. Ville tekee työtä käskettyä. Huugo Svart sytyttää kekäleestä sikarin ja alkaa seurata nautinnolla vähitellen alenevia ja ohenevia liekkejä, joiden keskellä hehkuvat muurit ja poikkinaiset savupiiput vielä muistuttavat ihmisasunnosta. Aamuhämärä tekee jo tuloaan.

— Lopeta jo tuo, Porkan poika... Tule tänne, huutaa herra. Porkan ukko lähestyy hikisenä ja mustana.

— Ilo aisakärryjen eteen, tee kuorma näistä mööpeleistä ja aja se vaivaistalon portille. Me muutamme majaa. — Sanoi ja läksi kävelemään sikari hampaissa maantietä pitkin.

Augusta-rouva oli havahtunut tulipalon kajoon. Vain hän ja Aliisa olivat nyt Autialassa, sillä Joel oli jo syyskuun alussa lähtenyt lähikaupungin lyseoon. Verner, Signe ja Aliisa olivat päättäneet yhdessä ruveta kouluttamaan poikaa edes muutamia luokkia. Ei ollut naisilla ketään lähettää kylälle ottamaan selvää, mitä oli tapahtunut. Mutta heidän entinen kotinsa paloi, sen he ymmärsivät. Kauhistavat tulipalon alut viimeisenä syksynä palaavat heidän mieleensä. Onko tapahtunut rikos? Onko hän polttanut itsensä liekkeihin? Värjöttääkö hän maantiellä? Suuri tuska painoi molemmat naiset keittiön päätyikkunan eteen lattialle.

Heikossa tulen kajossa Aliisa rukoili onnettomalle miehelle pelastusta ja hänen sielulleen rauhaa. He viipyivät polvillaan menehtymiseen saakka. Mutta äiti ei ollut osannut seurata tyttärensä rukousta. Keltaisen aamuvalon kohotessa Kokkovuoren takaa läksi Aliisa tyyntyneenä maantielle ja tätä kirkolle päin. Augusta-rouva jäi odottamaan. Hän yritti tekeytyä tyyneksi, mutta ei jaksanutkaan. Rauhattomana hän juoksi pihamaalle ja sieltä takaisin keittiöön. Mitä huolin minä ... tuon miehen kohtalosta, koetti hän vakuutella itselleen. Mutta kaukaiset onnelliset vuodet tulivat kuin aamuaurinko hänen mieleensä. Hänen miehensä nuoruudenkasvot, joiden hän oli nähnyt katoavan poikkilyödyn pään mukana, ikuisesti tuomittuina, kohosivat taas kaukana säihkyvästä aamusta näkyviin. Ne olivat houkuttelevan kauniit ja voitollisen näköiset. Hän ei saanut tahtomallakaan niitä enää peittymään mustiin varjoihin. Sääli, syleilevä sääli lehahti hänen rinnoilleen. Hänen käsivartensa ojentautuivat kuin hoivatakseen tuota kaunista päätä. Eikä hän voi enää kestää suloista näkyänsä. Hän alkaa taivaltaa sitä kohti.

Pihamaan poikki hän kävelee, lopun tien veräjälle kiirehtii jo juoksemalla. Veräjäportti aukeaa sukkelasti. Se lennähtää levälleen. Puoliso on tulossa. Hän tuntee sen varmasti. Portti saa olla auki, hänen tarvitsee vain tulla: portit, ovenkamanat ja kynnykset, pihtipielet ja pöydänääret ovat jo valmiina hänen astua ja istua Autialan isännäksi. Nyt hän juoksee muutaman askelen maantietä. Hän on näkevinään miehensä pään kohoavan mäen takaa. Eikä ole uskoa silmiään, kun mäentöyry on tyhjä ihmisistä. Mutta hän jatkaa odotellen kulkuansa vaivaistalon portille päin.

Tuolla he ovat! Mäen alla kävelee Aliisa isän kanssa. Augusta-rouva seisahtuu, kuulostelee herein korvin. Mitä he keskustelevat? Aliisa kuuluu jotain selittelevän innokkaasti. He nousevat, katsovat häneen. Hän näkee miehensä myhäilevän leppoisasti ja todellakin nuortuneen! Ja Augusta-rouva seisoo paikallaan kuin odottaisi kotinsa portailla onnellisen lämmön täyttäessä koko hänen olemuksensa.

Huugo Svart nyökkää tuttavallisesti huomenta. Vaimo vastaa levollisesti ja lisää lämpimästi:

— Nyt kai tulet sitten taas ... kotiin, asumaan ... meille Autialaan?

— Isä ei suostu siihen, olen jo pyytänyt, sanoi Aliisa. Augusta-rouvan silmissä kävi aamu pimeämmäksi.

— Ymmärrättehän, alkoi mies rauhallisesti, — etten voi asettua taloon, joka on rakennettu Virt'ojan rahoilla. Minulla ei ole enää varaa lisätä velkataakkaani sinnepäin eikä ... muuallekaan.

— Koettaisimme maksaa ... pois sen velan, vähitellen, tuli heikkona toivona vaimon huulilta.

— Niinpä niin ... mutta enpä taida olla valmis muutenkaan, tämän synnillisen sydämeni puolesta nimittäin, liittymään teidän elämäänne, joka on kuulemma tullut ylen hurskaaksi ja ankaraksi. — Leppoisa iva häivahti hänen suupielessään. — Mutta katsokaas tuonne, jatkoi hän, viitaten kädellään, — tuolla on hotelli, joka on vapaasti käytettävissäni. Ette taida tietääkään, että lahjoituskirjassani on pykälä, jossa sanotaan: "Kuitenkin on lahjoittajalla oikeus, milloin hän hyväksi näkee, ottaa asuntonsa hullujenhuoneen kulmakamariin ja saada kaikki elintarpeet talosta." Kirjoitin sen humalapäissäni. Katsokaas ... in vino veritas ei ole ainoa totuus, vaan joskus myöskin... humalassa viisaus. — Hän nauroi omalle leikilleen. — Uuden residenssini kohtuulliset lisäkustannukset peittyvät toistaiseksi palovakuutussummasta, jonka Herra näki hyväksi tänä yönä minulle lahjoittaa. Kuten näette ... minun afäärini on sittenkin päässyt hedelmään saakka, joskin vasta nyt, näin elämäni marraskuussa...

Naiset jäykistyivät sanattomiksi tästä Huugo Svartin uudesta elämännaurusta. Augusta-rouva tunsi, että hänen puheensa sanoissa oli jotain hänen miehuusaikansa älykästä sukkeluutta. Mutta jotain ... kaiken kieltämistä ja kaiken pilkkaamista, jolle mikään ei ollut pyhää, oli tullut lisäksi. Vaimo ei jaksanut muuta kuin kysyä kankeasti:

— Miten syttyi ... tulipalo?

— Heinikaisen puolelta. Tuo pahahenkeni, kuten muistaakseni häntä nimititte, teki vahingossa viimeisen hyväntyön isännälleen ja menetti itse varastetut ja vakuuttamattomat tavaransa, nauroi mies vahingoniloisesti. — Teidän kannaltanne kai jumalallista käräjänkäyntiä. Minulle enimmäkseen herkullista vahingoniloa... Suokaa anteeksi, jalkani jäykistyvät ja sikari on sammunut. Menen valmistamaan sijaa veljelleni Norrin herralle, joka on kuukahtamaisillaan tähän samaan rikkauden hautaan, elleivät vanhat merkit petä.

Hän kääntyy vielä portailla ja sanoo vakavammin:

— Ja sitäpaitsi: tämä on kiusantekoa tälle pitäjälle, jonka asukkaista puolet on minulle velkaa. Minä perin vain saataviani... Koettakaa ymmärtää... Käykää tervehtimässä!

Äiti ja tytär seisovat kuin aamukylmän kohmettamina, mierolaisina autiolla tiellä. Rakkaus ja Rukous olivat paenneet takaisin aamuauringon syliin.

Huugo Svart kulkee vaivaistalon pihatietä. Eräästä ovesta hiihtelee lipsahtelevissa nahkatohveleissa ja roimahousuissa häntä kohti melkein näkymättömän hintelä miehenkäppyrä. Se on mestari Röpelin, joka on tällä kertaa ennättänyt ennen entistä isäntäänsä. Vartin herra tuntee hänet uskollisista silmistä ja punaisesta nenästä.

* * * * *

Kului talvi ja seuraava kesäkin. Syksyn taas taittuessa talveksi oli täyttynyt Vartin herran vahingoniloinen toivo. Norrin herran vuoro oli tullut. Hän ei ollut menettänyt ainoastaan kartanoaan, vaan jokaisen pennin taskustaan ja hienot sukulaisensa, niin että hän talven tullen oli kypsä pitäjän kaatuneitten suuruuksien yhteiskuntaan.

Kartanoitten yllä seisoi yhä kirouksen ukkospilvi, joka iski niihin salamansa miltä ilmansuunnaita milloinkin. Norrin herraan se löi alustalaisten yhteisvihana. Se oli suomalaisen korven louhikoissa kiertelevää salatihuista vihaa, joka puraisi milloin kantapäähän, milloin pohkeeseen. Se mylvähteli päivällä metsän laidassa ja pimeinä öinä keskellä kartanoa. Torpparit eivät vielä olleet päässeet järjestyneeseen yhteistoimintaan käydäkseen käsiksi Norrin herran ryntäisiin. Mutta vihassaan he osasivat jo olla kammottavan yksimielisiä. Eikä se enää pysähtynyt murinaan vääryyksistä. Se haki itselleen uomaa, jota myöten kaivautua vihamiehen nurkan alle ja sopivana hetkenä purkautua teoiksi, sekä kiusanteoiksi että tihutöiksi.

Torpparit löivät laimin luonnonverot, kieltäytyivät synkästi kiroten ylipäivistä. Päivätöissä he niskoittelivat ja tekivät töitä puolella voimalla eikä silläkään. Heinäniityillä pidettiin jaarittelevia kokouksia, ja kun koikkelehtiva Norrin herra harppi pellolle huutaen vanhaan tapaansa: "Työhön, kollot!" irvistettiin ja kirottiin hänelle päin naamaa, niin että hän kuukahti nenälleen pelkästä kiukusta. Heinähaasioita tavattiin aamuisin maahan hajoitettuina, kuin myrskyn jäljiltä. Riihessä poltettiin siemenvilja itämättömäksi. Ja päiväläinen kylvi sen peltoon pirullinen välke silmäkulmassa.

Vihdoin, samana syksynä kuin Vartin herra oli lähtenyt palavasta talostaan, paloi kartanon navetta elukkoineen poroksi. Eikä kukaan antanut ilmi tihutyön tekijää. Norrin herra hyppi kiukusta ja voivotteli senjälkeen viikon reumatismin käsissä. Lopulta hän alkoi pelätä omaakin henkeään. Silloin hän päätti jättää ikiajoiksi nämä suomalaisten kollojen korvet. Hän myi kartanonsa tukkipohatalle, joka himoitsi metsiä. Sitten hän puki ylleen uudenuutukaisen luutnantinvormunsa ja uudisti loistavan nuoruusaikojensa huvimatkan Euroopan keskuksiin. Mutta tuskin oli muutamia kuukausia kulunut, kun hän jo kolkutteli taas kotimaassa rahattomana miehenä ylhäisten sukulaistensa ovilla. Hän oli juhlinut ja — ennen kaikkea — pelannut omaisuutensa. Ja univormu oli pahasti ränsistynyt, mikä oli hänen tähänastisen elämänsä raskain murhe ja häpeä. Häntä tuskin tunnettiin sukulaisissa. Ojennettiin pientä raha-apua kuin kerjäläiselle. Hän paiskasi halveksumisesta tukahtumaisillaan rahat permannolle ja vaati hyvitystä kunnialleen. Mutta parin viikon kuluttua hän katui onnettomana näitä tekojaan, sillä hän näki nälkää, selvää nälkää, pahempaa kuin tavallinen kollo, ja kiiltävät napit ja päärmenauhat raksiutuivat univormusta milloin mitenkin, sekä itsestään että ahtaissa majapaikkojen rappusissa. Kukaan ei uskonut hänelle enää edes yökortteeria velaksi. Hän alentui kerjäämään nöyrästi suututtamiltaan sukulaisilta. Nämä olivat keskustelleet keskenään ja antoivat suoran vastauksen: mene pitäjäläistesi elätettäväksi, meiltä saat kuukausittain niin ja niin paljon tupakka- ja kahvirahoiksi. Ja sillä ehdolla, että katoat tänä hetkenä pääkaupungista sukuasi häpäisemästä.

Norrin herra nieli kaiken ja nöyrtyi kaikkeen. Vieläpä hän kesti alakuloisen ylhäisesti hymyillen sen piinallisen hetken, jolloin Vartin herra ja Röpelin ottivat hänet jäseneksi "köyhien rikkaiden ja rikkaiden köyhien yhteiskuntaan", kuten sanoi Vartin herra tervetulopuheessaan.

Norrin herra sai siinä puheessa niellä paljon, mutta hän teki sen urhoollisesti. Kun puhuja nimitti häntä Konkari-Norriksi, oinisteli hän koipiaan kuin yhtyen samaan leikkiin. Ja kun Vartin herra puheensa huippukohdassa, jota hän nimitti uudestikastamisen sakramentiksi, julisti hänet hotellinsa ylimmäiseksi kyyppariksi, ylistäen hänen ja hänen rotunsa ansioita tässä jalossa ammatissa, kumarteli hän kuten juhlavieras ainakin. Mutta kun puhuja ilmoitti, että vahtimestarin arvon ja viran oli saanut mestari Röpelin ja että orkesteria hoitavat hullut kopeistaan, yhtyi Norrin herra Röpelinin naurunhihitykseen täydestä sydämestään. Hän oli oppinut ymmärtämään leikkiä ja Vartin herran elämännaurua.

Joka tapauksessa: vaivaistalon yhteiskunta oli saanut näistä herroista itselleen ylimielisen ja elämänmenoissaan sangen levottoman yläluokan.

* * * * *

Eräänä huhtikuisena iltapäivänä, tuollaisena vaarallisena hetkenä, jolloin jähmettyneet mahlat äkkiä liikahtavat eläimissä, puissa ja ihmisissä, tuollaisena lauantaipäivänä istui Vartin herra — tai oikeammin: täällä vaivaistalossa häntä sanottiin vain herraksi — kamarissaan hullujenhuoneen kulmauksessa. Hän kirjoittelee kauppakirjaa Pukkilan isännän metsäkauppoja varten. Sillä hänen luonaan käydään yhä pitäjältä saamassa lainopillisia neuvoja ja kirjoituttamassa monenlaisia anomus- ja sopimuskirjoja. Hänestä on tullut entisille tutuilleen, talollisille ja torppareille, isällinen nurkkasihteeri, joka otti vaivoistaan pienen maksun. Ja niin hän sai ilman suurempia vaivoja hankituksi itselleen edelleenkin välttämättömät herruudenmerkit: Rettigin sikareita, hänen vanhaa merkkiään, ja laatuunkäypää konjakkia. Mestari Röpelin puikahtaa kamariin ja suhahtaa herran korvaan:

— Norri on saanut rahakirjeensä ja hankkinut heelan, h-he ... heelan konjakkia. — Häntä melkein nikotutti suuri innostus, ja hän hiihteli huimaa vauhtia ovenraosta ulos. Hän menee Herran-Leenan luo, joka pingoittelee pyykkinuoria pihakoivujen väliin, ja kuiskaa tälle, että herroille totivettä...

Tapulin kellot alkavat soida, kumahtelevat kuin riemujuhlaa, vaikka yrittävätkin noudattaa kirkollisen uneliasta verkkaisuutta. Ja Röpelinin korvissa ne soivat juhlan alkajaissäveliä.

Näistä kumahteluista ärtyi kopissaan ryppyotsainen Jere, joka oli tullut mielenvikaiseksi uskonnollisista mietiskelyistä. Hän karjahteli ilmassa vavahtelevaa ääntä vastaan kuin arkkienkelin pasuuna, ja jotakin riemuitsevan voitokasta oli niissä naurunhohotuksissa, joilla hän päätti ankaran pitkät herjauksensa paaveja ja pappeja vastaan.

Mutta viereisessä sellissä istui entinen satulamaakari Antti Ruikka, joka oli juonut hokmannia ja pulituuria niin paljon, että näki jönkeileviä, monivärisiä matelijoita, jos vain sulki silmänsä. Ja hän hoki kuin hätäiseen nauruun tikahtumaisillaan:

— Herran tähden, rouvan tähden ... piumpaum-pum... Herran tähden, rouvan tähden pim-pam-pom. — Ja pieni rivous tuntui kutittavan hänen kitalakeaan. Jostakin komerosta lauloi hullu, joka oli ollut nokikolari, huikealla äänellä:

Oli kerran nokipoika, joka harjoja käveli, ja pienet piiat ne itki, kun sälli se reissaili, suti sumpati rallaa lei ja heijaa, leijaa ... top.

Ja hän oli tekevinään tasapainotemppuja katon harjalla raikkaassa tuulessa.

Keskellä näitä ääniä helähteli jonkin sellin katonrajasta kirkas naisääni:

— Pipluu, pipluu, pipluu! — Siellä piipitteli, näet, kummallisella telineellä istuen, Onneton-Hanna, joka oli antanut kerran huumaavan lemmen sekoittaa päänsä ja piipitti ja huhuili nyt suloisen yljän odottelussa. Hän luuli soittavansa pientä pyypilliä, joka soi kauniimmin kuin satakielen laulu. Ja hän oli onnellinen.

Vaivaistalon hullujenhuone eli täyteläistä kevätelämäänsä jännittynein hermoin. Siellä oli usko täydellistä ja epäusko kiihkeää. Siellä oli viha ja rakkaus katkerampaa ja onnellisempaa kuin viisaitten ihmisten veltossa maailmassa.

Röpelin oli piipahtanut päärakennuksessa Norrin luona ja pujahti uudestaan kamariin:

— Nyt se tulee, ja se pani taskuunsa sen he-he-he-heelan...

— Astupas sitten mestarinvirkaasi. Sillä mikään ei vedä vertaa sille nautinnolle, jonka viisas saa tyhmästä miehestä ja varsinkin tyhmän miehen konjakista, muhoili herra.

Pihapolulle ilmestyi Norrin herran korkea vartalo. Univormussa oli enää yksi alkuperäinen nappi. Mutta se oli sydämen kohdalla ja se oli kirkas, sillä sen kiilloittaminen kuului unohtumattomana seikkana hänen aamutoalettiinsa. Hän keinui ja harppi entiseen tapaansa. Mutta entistä varovammin, sillä jäsenet olivat haurastuneet liitoksistaan talvi talvelta.

Vahtimestari Röpelin avasi syvään kumartaen ovet levälleen, nikaten samalla Vartin herralle.

— Oletkos köyhä rikas vai rikas köyhä? otti Svart vieraansa vastaan.

— Herrat ovat lopultakin aina rikkaita he-he... Ja Norrin herra veti todistukseksi konjakkipullon taskustaan.

— Tarkoitin aivoja, rakas veli. Herroja ja rikkaita köyhiä on täällä vain mestari Röpelin ja minä. Sinä kuulut köyhiin rikkaisiin, sillä sinä et ole mitään muuta kuin entinen rikas. Ymmärrätkös eron?

— He-he-he ... kukapa niitä sinun erojasi ja nerojasi...

— Patruuna tarkoittaa hengellistä rikkautta, sanoi Röpelin ja pimpsahutti auki pullonkorkin.

— Mutta vastaapas tähän: Oletkos hullu vai viisas?

— Mene kysymään sitä asiaa hulluiltasi, hohotti Norri ja alkoi kaataa laseihin totivettä.

— Olen kysynyt sekä viisailta että hulluilta ja tullut siihen tulokseen, että me elämme viisaitten ja hullujen välimailla, jossa ei ole hulluja eikä viisaita, vaan ainoastaan herroja ja hounia. Ja kuten edellä todistettiin, on täällä vain kaksi herraa. Kuka on siis tässä kamarissa houna? Vastaa, poika.

— Joo, joo. Viisaitten nautinnot ja hullujen vapaus, puheli Norri kautta rantain ja sekoitteli lasiaan.

Mutta Vartin herra jatkoi yhä kiusantekonsa salaojaa:

— Tiedätkös, Norri, mikä on ihmisen tie?

— Aasin ja pöllön! Eikö sattunut, veli...

— Ei, poika, ei sinne päinkään. En minä puhu entisistä luutnanteista, jotka vanhemmiten muuttuvat kukosta aasiksi. Enkä minä tarkoita talonpoikaa tai pappia, en kauppiasta enkä aatelismiestä, jotka pölläilevät kukin oksallaan ja luulevat ihmiselämän olevan heinähaasiassa ja kinkeriluvussa tai kuparilantissa ja kiiltävässä napissa. Ja kaikkein vähimmin minä tarkoitan tukkipomoja ja torppareita, jotka nyt tappelevat tuolla alhaalla meidän mannuistamme ja metsistämme. Ei, poika parka — annapas se pullo — minä tarkoitan meitä herroja, joita myös ihmisiksi kutsutaan. Meidän osamme on kuolettaa kaikista lihanhimoistamme vallan- ja kunnianhimo, mammonanhalu ja vieläpä kunniallinen maine pois...

— Entäs viinanhimo? hihitti Röpelin.

— ja tyytyä harjoittamaan vain kaikkein luonnollisimpia nautintoja, joihin kuuluu ennen kaikkea nainen, joka ei rakasta meitä mammonan tähden. Kun tähän olemme päässeet, olemme oikeitten herrojen rappiossa, niin sanoakseni välitilassa.

— Niinkuin ollaankin, vaivaistalossa, totesi Norri, joka kaatoi totilasinsa ylimmäksi nautinnoksi muutaman pisaran kylmää vettä ja maisteli herkutellen. Vartin herra siemaisi puolen lasillista, siristi toista silmäänsä koirankurisesti Röpelinille ja tähtäsi nyt kiusantekonsa ytimeen.

— Oikein. Mutta näistä luonnollisistakin on meidän päästävä ja tultava luonnollisuuteen...

— Älä helkkarissa, hekotti Norri.

— Patruuna tarkoittaa hengellistä rakkautta, sellaista kuin minä kannan sydämessäni petollista Oihonnaa kohtaan...

— Juuri niin, munkkiuteen, ollaksemme valmiit astumaan Pietarin portille lasten kaltaisina.

— Mekko päällä ja tippernikkelit kuin ruusunnuppu, kippis!

— Niin että oletkos sinä, Norri, jo alkanut luopua niistä luonnollisista nautinnoista?

— Älä jankuta, vaan kallistakaamme unohduksen malja. — Ja hän ryyppäsi taas somasti kuin kukko pienen pirauksen.

— Vastaa, jyrähti Svart näytellen julmettunutta moralistia. — Ja mitäs tuijotat sinne sitä Herran-Leenaa? Onko sulla sen kanssa...?

Norrin herran katse oli kirkastunut nuoruuden valosta. Hän sipristi silmänsä ja avasi ne taas, naksautti kielellään kitalakeen, levitteli käsiään mittaillen Herran-Leenan kauneusarvoja ja kallisti päänsä kuin parhain naistuntija:

— Tjaa, mikä harvinaisuus tuo Herran-Leena vaimojen seassa! Mikä kiinteys vyötäröllä ja kuuttakymmentä lähenemässä... Ja katsopas mikä ruhtinaallinen kaari harteista tuota niin sanoakseni puolueetonta aluetta kohti... Tosiaan, tjaa, hieman liian innokkaasti pyrkivät tosin lantioiden kummut kohti avaruutta. Mutta naisen kauneushan voidaan lopullisesti mitata vain kahdella ulottuvaisuudella, pituus, kohtisuora on jätettävä laskuista pois. Vain laajuus on oleellista, ja minun kokemukseni sanoo: juuri se — tuo leveys — merkitsee turvallisuutta, joka taas puolestaan...

— Ahaa, ha-haa, hohotti herra, — in vino veritas, jatka, jatka...

— Jaa, jaa, minä olen ollut aina kypsyneen ikäkauden ja kansan ystävä ... niin että ... verrattuna tuollaiseen kapealanteiseen kaupunkilaisruipeloon, jonka taitamattomuutta sanotaan suloudeksi ja nyrpeänenäisyyttä siveydeksi, sellaisen rinnalla Herran-Leena on — Batseba, ainakin on ollut, ja joskin erotan pariisittaret omaan luokkaansa...

Mutta Vartin herra oli noussut uhkaavana. Hän tarttui Norriin laskien kätensä kuin lainvalvoja rikollisen olalle ja sanoi juhlallisella äänellä:

— Mies, vastaa, oletko ollut laittomissa tekemisissä emännöitsijäni kanssa?

— Eikös veli suvaitse muistaa, että...

— Ilman sarvia ja hampaita, vanno minulle kunniasi kautta, että viaton on tämä nainen.

— Minun, tuota ... minun puolestani kuin yksinäinen karitsa paratiisin niityllä, mutta en takaa, että...

— Vanno, vanno germaanisen kunniasi kautta, että immellisen viaton on tämä nainen!

— Parole d'honneur. Se voi kyllä olla todennäköistä, mutta...

— Vanno!

— No, sapperment! Tuossa on veljen koura ja kunniasana.

— Skål, bror, hohotti Vartin herra, — etkös sinä mies parka leikkiä tajua.

— Minäkö en tajuaisi leikkiä, minä joka en ole muuta tehnytkään kuin leikkinyt koko elämäni? Sekä sodassa että rauhassa! Ensin naisilla ja omalla hengelläni... Jaa, jaa! Ja sitten ... uhkapelissä ja pelihelvetissä, kunnes leikin koko omaisuuteni ruletin huimaavalla pyörällä Monacon ihanassa helvetissä. Oo, se oli ylhäistä leikkiä! Minä en olekaan töhertänyt omaisuuttani tylsässä humalassa takauskirjojen allekirjoituksiin, kuten eräät porsastelevat patruunat... Parole d'honneur! Siinäs sait...

Vartin herra vastasi leppoisasti:

— Oikein puhuttu. Ruhtinaallinen lempeyteni oli minun maallinen turmioni ja siitti vain inhon nakerteleviin ihmisrottiin. Mutta elämäninhosta sikisi nauru, juuri tämä ruhtinaallinen elämännauru, jonka vuoksi olen armollisesti säästänyt myöskin riitaveljeni Konkari-Norrin vaivaisen hengen. Sat sapienti. Olen puhunut.

Kirkonkellot olivat lakanneet kumajamasta. Hullut olivat väsyneet valitus- tai ilolauluin haavettansa tavoittamasta. Kunkin palava totuus tai kaunis näky oli heiltä kadonnut, ja nyt he tuijottivat ajatuksettomaan pimeyteen, joka armahti tylsyydellä heidän hätäiset sielunsa.

Auringon kajastus leikkasi veripunaisena viivana laaksontakaista taivaan rantaa, erottaen toisistaan avaruuden ja pienen maailman. Vaivaistalon juhliva ylhäisökin oli vaiti.

Päärakennuksesta alkoi kuulua virrenveisuuta. Kirkkoherra oli tullut pitämään lauantaista hartaushetkeä vaivaistalon ukoille ja akoille. Herrat hymähtivät, Jere riivattu havahtui hetkeksi tuijotuksestaan ja karjahti lyhyen vastalauseensa koko toimitukselle. Herran-Leena pistäytyi sisään ja toi lisää totivettä, ripustaen mennessään ovenpieleen naulaan avainkimpun, jossa oli hullujen kopinavaimet. Sekoitettiin hiljaisina laseja.

— Pappi on tullut käännyttämään vaivaisia laittomiin asevelvollisuuskutsuntoihin, kun nuoriso ei hänen valtioviisauttaan tottele, tokaisi Huugo Svart ivallisesti.

— Alas suometarlaiset, kivahti Norri.

— Malttia, veli, hehän vain seuraavat järkeä. Heidän ainoa vikansa on siinä, etteivät muista, että joka kerran kun tämä kansa on yrittänyt jotain hyvin järkevää, se on säännöllisesti tehnyt sanomattoman suuria tuhmuuksia.

— Mitä sydän sanoo, se on tehtävä, ja minun sydämeni sanoo, että maltti hiiteen ja ryssät helvettiin!

— Kuules, Norri, miksi sinä et ammu Bobrikoffia, vaikka olet luutnantti ja aatelismies? Siinä olisi jotain ylhäistä järjettömyyttä, joka hankkisi kansalle vähän hengitysaikaa ja sinulle ... kunniakkaan lopun hirressä.

— Jaa, jaa, jos sen miehen joku lähettää taivaaseen...

— Äsken puhuit helvetistä!

— Älä sinä, Vartti, aina vänkää! Minä tarkoitan, että ... suomalaiset kollot siihen eivät pysty. Siihen tarvitaan...

— Kuulkaa, veljet, kuulkaa! — Röpelin nosti kättään hiljaisuutta vaatien, — Onneton-Hanna pipluttaa ja piipittää... Voi, veljet rakkaat, hillitkää teitänne tällä ihmeellisen rakkauden kiitosvirrellä.

Mestari jäi jälleen kuuntelemaan pää kallellaan, ja hänen silmäluomensa lupsahtivat suuren haaveen raskauttamina. Hetken kuluttua hän alkoi kertoa, kuin itselleen hymisten, Onnettoman-Hannan tarinaa:

— Ja hän, tämä sama Hanna-tyttö, oli kerran pienen valkeanurkkaisen kartanon tytär. Kevätilloin hän seisoskeli isänsä yrttitarhassa, kuin omenapuu metsäpuitten keskellä ... ja hänet oli kasvatettu kunniallisuuteen ja tapain siveyteen. Eikä kyennyt yksikään, ei silavaljakolla ajeleva kartanonpoika eikä koreasti puettu herrasjunkkari, tahraamaan hänen neitsyytensä kilpeä. Mutta hänen sydämeensä oli vuotanut jo äidin rieskassa ylitsevuotavaisen Rakkauden virta. Eikä hän rakastanut vain kukkia ja koreita päiviä, hän helli pieniä maan matosia ja varoi niitä tallaamasta. Hän hengitti hyttysparvellekin hereiltä huuliltaan rakkauden tuoksua... Kaikki eläimet olivat hänen ainoisia aljojansa, mutta varsinkin kotieläimet ometassa, jossa hän lauleli pitkät talvipäivät kesäisiä laidunlauluja lehmille ja vasikoille, vuohille ja karitsoille. Ja lemmikkilehmälleen hän oli antanut nimeksi Rakkaus. Niin, niin ... älkää naurako! Niin oli hän lemmikkinsä nimittänyt, eikä siinä ollut hänen mielestään mitään naurettavaa tai ihmeellistä.

Näin eleli vuodesta vuoteen Hanna-tyttö ja hyvä oli hänen oleskella neitsyytensä kartanossa. Hän pysyi niin viattomana, ettei hän osannut ketään kutsua kumppanikseen viikunapuunsa alle.

Mutta eräänä päivänä tuli kartanoon kulkurimies, jolla oli hattu reuhkallaan ja kirjava liinanriekale kaulassa, mutta jonka kasvot olivat voitollisen näköiset ja vartalo sorja. Sanoi meriä purjehtineensa ja katsahteli palavasti. Se mies oli maailmalla pyhät paikat tahrannut ja kirkot kirjoinensa häväissyt. Oli jos jonkinlaisessa hyppäämisessä ja riettaudessa elänyt. Mutta hän oli häreä mieleltään ja hereä kieleltään. Ja kiiruhusti juoksi Hanna-riepu lankeemusta kohti. Rakkauden heleä virta hänen sydämessään sakeni juovuttavaksi juomaksi. Hän joi sitä öisin pakottavilta neitsytrinnoiltaan. Ja kerran — elotulien välkähdellessä peltojen takaa — hän antoi itsensä kiertolaiselle ikuiseksi autuuden juomaksi.

Aamulla Hanna lauloi kuin sokea lintu, ja hän lehahti ilmavin helmoin vanhempiensa huoneeseen. Mutta isäntä ajoi kulkurin maantielle koukkukeppi kourassa. Hanna seurasi pieni nyytti kädessä sulhastansa. Ja hänen otsansa paistoi vieläkin onnellisempana. Sillä niinkuin tähdet näkyvät yöllä, niin myöskin Rakkaus hädän ja ahdistuksen pimeydestä.

Sitten kulkivat he ajan yhdessä. Hanna parka sai kyyristellä ihmisten kynnyksellä ja anella eineekseen vierasten pöytäin murusia. Mutta talottomat taipaleet hän kantoi ristiänsä hymyillen uneksuvasti, sillä hän odotti kärsimyksensä ihanaa palkkaa. Kuitenkin ... kun hänen synnytyksensä aika tuli, oli hänen ylkänsä hänet jo jättänyt. Tuo kurja juuttilainen oli paennut merille pillojansa. Ja sinä yönä kun Onneton-Hanna sai ilmoille pojan ja sen mielettömänä surmasi, pimeni hänen järkensä iäksi päiväksi, pimeni ... eikä kuitenkaan sammunut yksi sen pienen pienistä soppiloista. Itkun pikarista oli valahtanut sinne yksi kirkas pisara, joka nyt loistaa siellä kuin pieni jalokivi ja säteilee haikeata onnea mielenvikaisuudenkin yössä. Se se hohtelee hänen silmistään ihanampana järjen valoa. Se on kuin huikaissut hänen särjetyn sydämensä hehkuvaksi verenpisaran kukaksi, joka akkunalla nuokkuu. Eikä hän muista muuta kuin sen ihanan valheen, että hänen ylkänsä laskee parhaillaan kotorantaan noutaakseen morsiamensa. Ja siksi laulaa Onneton-Hanna ilolaulua korkeasta akkunasta alas rannan puoleen. —

Kertoja kuulosteli nostaen käden korvallisille. Vartin herran silmistä putoilivat harvakseen raskaat pisarat. Norrin herra katseli akkunasta harmaat silmät sumeina. Mestari kuiskaili:

— Kuulkaa ... pipluu, pipluu ... kuin sirkan siritys... Pipluu, pipluu... kuin pajupilli lapsen huulilla. Pipluu, pipluu... Nähkääs, veljet, rakkaus, joka on saanut elämän puhtaassa sydämessä, ei kuole koskaan. Jos se ristille naulitaan, saa sen itkun kaste sen viheriöitsemään. Jos tunget sen kallion poveen, se lentää hohtavin siivin kuin taivaan salissa. Jos se petoksella raiskataan, annetaan sille sijaan haaveen valhe, joka on kestävämpi kaikkia totuuksia. Ja jos riistät sen huulilta sanat, se sopertaa muutamia kirjaimia ja siivittää ne tuhannella sävelellä. Pipluu, pipluu... Niin se laulaa. Ja jos se heitetään ikuiseen nälkään, tekee se kuin sadun heinäsirkka, joka syö omat jalkansa joka ilta ja joka yön laulaa tuskan kirvoittamana sitäkin ihanammin. Kuunnelkaa, veljet, kuunnelkaamme koko yö... tätä ylitsevuotavaisen Rakkauden kiitosvirttä.

Hereästi itkevät ukot syleilivät mestaria vuorotellen. He joivat maljan toisen toisensa jälkeen ja ristivät ne milloin itkun pikariksi, milloin Neitsyt Marian sakramentiksi. He tunsivat siirtyneensä rajattomuuksien liepeille, ja ylimaallisessa lienteässä virrassa uiskentelivat heidän hellät sydämensä veljellisessä rakkaudessa.

Niin kävelivät ukot edestakaisin ja ympyrässä kädet toistensa kaulalla tai seisoskelivat nojaillen luottamuksella toisiinsa tai seinään. Vähitellen pääsi keskustelu taas niistä pyörryttävistä syvyyksistä, joihin itkettävä mielenliikutus oli sen heittänyt, järjelliseen uomaan. Nyt se alkoi nousta, tosin kompastellen, korkeuksia kohti.

— Ja mitäs sinä, Vartti, sanoit, että välitilassa... Mehän olemme selvässä autuuden tilassa! lauloi Norri.

— Älä valehtele, veli, tällä pyhällä hetkellä... Me olemme vasta matkalla Jerusalemin kaupunkiin, jossa uneksuu Herran poika Neitsyen autuaallisessa helmassa. Ja me olemme kolme tietäjää Itäiseltä maalta, kuvitteli Vartin herra.

— Herran pojat ja Kaitarannan Kustaa, hihkaisi Röpelin. — Minä rukoilen itseni vahtimestariksi Neitsyt Marian ruusutarhan portinpieleen...

— Tai pullamestariksi enkelten paakaritupaan!

— Norri, silentium! sillä minä sanon toisen ja viimeisen kerran: erotkaamme luonnollisista ja muuttukaamme hulluiksi... Nää, nää, älä keskeytä, Norri, sillä minulla on yhä jano...

— Hä-hä-hä ... kippis sitten.

— Minulla on nimittäin haaveen jano, sellaisen haaveen, joka ei vanhene eikä vanhenna, vaan tekee lapsen kaltaiseksi, jolla ei syntivelkaa ole ollut eikä tule olemaan, sellaisen haaveen, niin, juuri sellaisen, joka ei vaadi vaihtamaan itseänsä uuteen ja parempaan kuin hevosluuska markkinoilla. Minä olen seurannut noiden heikkopäisten elämää ja havainnut heidät kunkin haaveessaan onnelliseksi. Onneton-Hanna on heidän Neitsyt Mariansa, ja ikuisesti onnellinen, sillä hän on joka päivä kuin lemmenkohtauksesta palannut nuori tyttö, joka kaihtaa muiden seuraa ja naureskelee onnensa kanssa. Ja hänen eteensä nyt vaeltakaamme! Mutta sitä ennen ... juokaamme kolme täysinäistä haaveen maljaa ja muistakaamme, että ... kolme kertaa kolme tekee yhdeksän.

Ukot joivat totisina kuin uuteen elämään astuvat. Vartin herra otti avainkimpun ovenpielestä ja asettui seisomaan keskelle lattiaa:

— Sinä vaivainen Norri, polvistu alas! Minä olen Pietari, joka avaan sinulle ensimmäisen taivaan. Sitä ennen täytyy minun antaa sinulle, joka olet pitäjän suurin lurjus, minun täytyy antaa sinulle anteeksi, synnit nimittäin, ettäs olisit mahdollinen... Polvistu, sanon minä. No, niin. Tämän täysinäisen maljan kaadan minä sinun kaljamakalloosi. Hurluiskis! Ja siinä on armon merkki. Nouse.

He siirtyivät äänettöminä käytävään, Vartin herra edellä, Norri ja Röpelin kantapäillä. Avasivat koppien ovet, ilmoittivat olevansa hulluja ja jäävänsä haaveitten valtakunnan asukkaiksi.

Tuskin he huomasivatkaan, että kaikki hullut, paitsi Onneton-Hanna, karkasivat kopeistaan, juoksivat pihalle ja pihan poikki maantielle, jota myöten alkaa nyt juosta vimmattu ja sekapäinen joukko. Nokikolari juoksee kädet levällään kuin pidelläkseen itsensä tasapainossa huimaavalla katonharjalla ja laulaa nokipojan laulua. Satulamaakari hankaa portin luona hetken polveaan, kuin hieroisi suunnatonta pikilankaa valmiiksi. Kiepahuttaen toisella jalalla itsensä ympäri hihkaisee ja painaa muitten perässä alamäkeen. Mutta Jere riivattu on ristinyt kädet rinnalleen ja muljahuttelee synkkäin kulmainsa alta kuin etsien ketä niellä. Heristää äkkiä nyrkkinsä kirkontornia kohti ja alkaa ravata lujaa vauhtia. Muut hullut olivat yhtyneet suureksi rykelmäksi, joka etenee vuoroin juosten, vuoroin seisahdellen. Vaivaistalon vartijat ja palvelusväki hälyytetään paenneita ajamaan takaa. Ja kummallinen temmellys, huuto ja mäiske tuntuu kantautuvan kyläisestä laaksosta kohti vaivaistalon korkeata mäkeä.

Mutta ukot jäivät Onnettoman-Hannan koppiin ja seisoivat hartaan onnellisina hänen korkean istuintelineensä juurella. Vartin herra piti hurskaan puheen, jossa hän julisti Hannan heidän kaikkien jumalattareksi. Kun Norri uskalsi huomauttaa, että hänestä olisi sointunut kuningatar ikäänkuin ylhäisemmältä, karjaisi herra hänet polvilleen. Mutta kun toveri nöyrästi taipui ja mestari myös polvistuen ja iloisesti itkien nimitti Hannaa kohtalosisarekseen ja taivaalliseksi Oihonnakseen, polvistui hänkin veljellisesti heidän vierelleen.

Onneton-Hanna hymyili polvistuneita kohti ja sopersi kuin kaukaisen pillin äänellä:

— Pipluu, pipluu...

Tämä oli ukkojen mielestä niin kaunista kuultavaa ja tytön armahtava hymy niin taivaallinen näky, että heidän korvansa lumpeutuivat ja silmänsä huikaistuivat. Lopulta he menettivät kokonaan tajuntansa nukahtaen onnellisina lattialle jumalattarensa jalkojen juureen.

Kylällä kävi melske ja juoksu, kun hurjapäistä hullujen laumaa kerääntyi koko kylä vangitsemaan. Mutta vaivaiset viettivät vapaampaa hämärähetkeä kuin koskaan ennen, ketkä jännittyneinä keskustellen alhaalta mäikyvästä takaa-ajosta, ketkä yksikseen istuskellen ja näperrellen pieniä kätköstä otettuja herkkupalojaan.

Mutta Onneton-Hanna istui yhä istuimellaan, kuunnellen kerkein korvin illan kummallisia ääniä ja katsahdellen laupiaasti hymyillen alhaalla kuorsaavien ukkojen puoleen.

* * * * *

Seuraavana aamuna kokoontui vaivaistalon johtokunta, ryhtyen kurinpitotoimiin, joita koko suuttunut kirkonkylä äänekkäästi vaati. Niin tuomittiin Norrin herra, Röpelin ja Herran-Leena pitkiin koppirangaistuksiin. Huugo Svartille ei voitu mitään, sillä hän ei ollut vaivaistalon järjestyssääntöjen alainen. Kuitenkin hän pian tämän jälkeen muutti asumaan Autialaan, puolisonsa luokse.