Karsina-kansa.

Uusi evankeliumi oli tullut meren yli muutamien lahjakkaitten suutarinkisällien selkärepuissa. Ja he olivat huutaneet yli herrojen päitten suoraan Suomen erämaihin.

Korpi oli vastannut. Ja entinen patriarkallinen isäntä- ja herravalta alkoi lakastua. Mutta mitään ratkaisevaa ei ollut tapahtunut. Maan-nälkä oli tosin pieneläjäkansan köyhyyden-marinan muuttanut jatkuvaksi murinaksi, ja sen lumpeutuneet korvat herkistyivät viikko viikolta monenmuotoisten maanjakohuhujen palsamista. Mutta "yhteiskunta" oli sille vielä käsittämättömämpi sana kuin "taivas", jos tuntuivatkin hoippuvan pappien panemat osviitat sinnekin päin. Se ei osannut vielä edes huutaa. Ja mihinkä päin äänitorvensa kääntää? Isännille jos kerrankin karjahtaisi, sitä kovemmat lait laatisivat valtiopäivillä palkollisille ja torppareille. Ja nuo maantienlipparit, akitaattorit! Mukava niitä oli kuunnella. Mutta näkihän nuo ... eivät ne tärkkikaulukset pitkälle peittäneet heikkoa ja suonikasta nälkäkaulaa, joka osoitti, että kaukana olivat herroista ja herrojen mahdista sekä antaa että ottaa.

Maattomain pellonkuokkijain suuri lauma olisi sittenkin pannut uskonsa ennemminkin johonkin oikeaan lihavaniskaiseen herraan, kuvernööriin tai vieläkin korkeampaan, vaikkapa itse nuoreen keisariin, joka kuului olevan lahealuontoinen valtias.

Mutta sellaista herraa ei tullut. Vuosisataiset laiminlyönnit olivat turruttaneet herrojen aivot. He eivät näyttäneet käsittävän, että maanomistusolojen aataminaikaisuus esti viljelysalaa leviämästä, sillä torppari teki työtä vain hengenpitimikseen eikä isännän rikastuttamiseksi.

Hän raatoi pellollaan saadakseen ryysyt ja ruoan ipanaparvelleen, kunnes se oli valmis maailmanrannan kouluun, ja sitten ... omat luunsa kohtalaisella kunnialla hautaan. Hänellä ei ollut ikuisuuden toivoa poikansa ja poikansa poikien jatkuvasta työstä samoilla pientareilla. Hänen sielultaan oli riistetty maanmuokkaajan luonnollisin ja vahvin autuuden turva. Mutta talollisenpojat, he saivat syödä jyvät ja ytimen polvesta polveen isävainajansa kämmeneltä. Torpanmiehen korviin kahisivat vääryyden kyykäärmeet omasta heinikosta. Hänen mielensä myrkyttyi myrkyttymistään niiden ikuisesta sihinästä. Mutta hän ei osannut niitä tappaa.

Niin, herrat eivät tunteneet, että vääryydentunto kaiveli torpparin sisuksia pahemmin kuin pettu ja härskinen silakka. He eivät nähneet, että juuri maattomain laumasta oli kasvamassa — ja jo kasvanut — suomalaiseen yhteiskuntaruumiiseen paise, josta kerran täytyi vuotaa visvaa ja verta sitä enemmän, mitä kauemmin se sai jomottaa ja levetä. He eivät kyenneet vuosisadan loppuun mennessä ratkaisemaan tätä vuosisadan suurta kysymystä. Eivätkö tahtoneet vai eikö heillä liene ollut siihen voimiakaan?

Joka tapauksessa päättyi säätyjen ja herrain etsikkoaika samalla kertaa kuin koko vuosisata.

Sillä slaavilaiset satraapinsaappaat olivat jo silloin tallanneet yli Kannaksen, ja niissä seisoi nyt kahareisin keskellä pääkaupunkia Nikolai Ivanovitsh Bobrikoff.

Hän oli jo pitänyt hautajaispuheen "kansakuntain joukkoon" koroitetulle Suomelle. Hän oli jo lyönyt rintaansa, jonka povitaskussa upeili keisarillinen kuoleman-manifesti, ja huudahtanut nousukkaan karkealla kielellä: "Nyt olen sitonut suomalaiset koirat, niin ettei pirukaan pääse irti." Ja manifestin keisarilliset vahvistussanat: "Olkoon niin", oli senaatti jo taipunut julistamaan koko kansan tiettäväksi.

Ja minkälainen oli sinä hetkenä tämä "suomalaisten koirain" yhteiskunta? Se näytti todellakin ensihetkessä oikealta Pohjolan Gibraltarilta. Oliko sen kansa todellakin kuin Schwyzin, Urin ja Unterwaldenin talonpojat tai Hollannin vainotut geusit? Sehän näytti nousevan yhtenä miehenä. Se käveli, juoksutti ja hiihti kokoon hankien peittämästä erämaasta yhdessä viikossa yli sataatuhatta allekirjoitusta suureen anomuskirjaan, jonka piti jälleen avata lempeän keisarin lumpeutuneet korvat. Ja se teki tämän yksimielisenä ja salassa, niin että vain yksi Mylläri-Matti ja yksi talonjussi löyttiin Juudaksiksi. Taisteltiinko nyt todellakin uutta Termopylaita kalevalaisen sanan mahdilla? Niin kyselivät sekä ihmeissään että hurmioissaan Helsingissä ne herrat, jotka olivat kansan-adressin keksineet, rahat merkinneet ja tekstin kirjoittaneet.

Herrat erehtyivät taaskin, sekä itsestään että alemmasta kansasta. Vanhuuttaan lahonnut yhteiskuntarakennus, jota uudet tuulet huojuttelivat, ei voinut olla pohjia myöten luja, eikä myöskään voinut yksimielisyys päästä joka kevät kukkaan ylen ahtaissa ja yhä lisääntyvissä aitauksissa. Eihän missään maailman kolkassa ole rakennettu aitoja niin määrättömiä matkoja ja niin mutkikkaita kuin Suomen niemellä. Sääty-yhteiskunta oli tehnyt omansa, sekä pääaidat että väliaidat, ja pönkitteli nyt näitä parhaillaan milloin mistäkin löytämillään tukipuilla. Mutta pieneläjät olivat panneet sata- ja tuhatvirstaisesti omaa risuaitaansa, joka alkoi pahasti rumentaa tuhansien järvien Maamme-lauluisia rantamia.

Aatelisto ja porvaristo seisoi valtiopäivillä papistoa ja talonpoikaistoa vastassa. Ja myöskin kotoisissa oloissa isäntä ja pappi vetivät samasta köydestä jurrittavaa torpparia ja lammasnaamaista muonamiestä sekä ylimääräisiin päivätöihin että autuuden kuuliaiselle tielle. Mutta talonpojalla oli lisäksi aivan omat ominaiset aidanpanonsa vieraskarvaista ja ruotsalaissieluista maallista virkamiehistöä vastaan, kuten tälläkin omat sinikeltaiset herras-aituuksensa lukittuine portteineen. Ja nyt, juuri nyt olivat työläiset alkaneet rakentaa läpäisemätöntä verenkarvaista lankkuaitaa, jonka yli ei päästetty tuolta puolen herraa eikä tältä puolen luokkatietoista proletaaria.

Näiden lisäksi kohosi fennomaaniherrojen ja ruotsikkojen välillä korkea ristikkoaita, jonka toinen puoli oli maalattu myrkynviheriäksi ja toinen sinivalkoisen haaveelliseksi.

Tämä lukemattomien aitojen ja karsinoitten monimuotoinen rykelmä ei ollut enää neljän säädyn yhteiskunta, mutta se ei ollut myöskään uudenaikainen luokkayhteiskunta, puhumattakaan parlamentaarisesta valtiosta. Se oli vain eräs tuhatkarsinainen tarha, jonka jokaisesta aidanraosta räyskittiin "koko kansan" autuaaksitekevässä nimessä.

* * * * *

Oliko tämänkaltaisessa kansassa edes neljääkymmentä vanhurskasta, joiden tähden se pelastettaisiin Idän satraapin aasialaisesta syleilystä?