Monenlaisia vieraita.

Maatialan salit ja kamarit ovat valaistuja. Huoneet ovat vielä tyhjiä, mutta vieraita odotetaan.

Talon rouva Augusta Svart käyskelee salissa, koskettaen huolehtivin käsin milloin pöytäliinojen poimuihin, milloin albumeihin, jotka lojuvat pöydillä koreissa kansissaan.

Hänen yksinkertainen, heleänharmaa silkkipukunsa kahahtelee. Kapea pitsikaulus ja kultainen rintaneula ovat sen ainoat koristukset. Mutta ne sopivat hyvin hänen avoimiin, lapsellisiin kasvoihinsa.

Hän lähenee jo neljättäkymmentä ikävuottansa, ja kuitenkin hänen sinisenharmaat silmänsä päilyvät yhä suurina ja lapsellisen arkoina, ikäänkuin lempeän, kostean verhon takaa, ja sihertyvät helposti nuorekkaaseen hymyyn. Hänen huulensa avautuvat herkästi ja värähtelevät hiljaa uskollisesti seuraten sydämen salaisia liikkeitä. Vieläkään huolet eivät ole kyenneet harmentamaan hänen kasvojensa rieskanvalkeaa hipiää.

Mutta käsissä on hienoisia ryppyjä ja kovettumia. Ne ovat tehneet liiaksi karkeita taloustöitä. Ja hänen väsyneestä käynnistään näkee, että hän on saanut juosta aamusta iltamyöhään keittiön, lastenkamarin ja isännän totihuoneen väliä. Noissa askelissa on jotain loppuunajetun kuorman vetäjän väsymystä.

Tällä hetkellä on kuitenkin ilmeisenä näkyvissä vain hänen olentonsa nuorekas puoli: hänen kasvonsa, hänen silmänsä ja hänen hymynsä ja sileänpuhtaat hiuksensa, joiden ympärillä jo väreilee heleätä juhlaa.

Hän avaa ajatuksissaan erään albumin, laskee sen hitaasti kiinni ja luo silmänsä seinällä riippuvaan isävainajansa kuvaan.

Samassa juoksee keittiökamarista Joel.

— Äiti, tule katsomaan! Kokkovuoren takana on keltainen tulipalo. Keittiöstä näkee...

Mutta äiti painaa hiljaa kädellään poikansa pään vyötäröisiään vastaan ja katselee yhä isänsä kuvan vakaita kasvoja ja korvallisilla kiertävää sileätä leikkotukkaa.

Joelin katse kiintyy hopearahaan, joka heloittaa kuvan rintapielessä. Ja hän osoittaa sitä sormellaan.

Äiti hymähtää. Isä oli saanut sen keisarilta tunnustukseksi toiminnastaan valtiopäivillä ja uranuurtajatyöstään oman seutukuntansa valistamiseksi. Tyttärenylpeys sai hänet kohentamaan vartaloaan, sillä hän palveli parhaissa miehuutensa voimissa kuolleen isänsä muistoa kuin pakolainen viimeistä aarrettaan vieraalla maalla. Tuon kuvan edessä valautui aina hänen mieleensä onnellinen kuvitelma siitä puhtaasta ja turvallisesta elämästä, jota oli vietetty hänen lapsuuskodissaan, Virt'ojan rusthollissa, hänen isänsä vielä eläessä.

— Kerrohan taas mitä teki tuo isän näköinen, pujoparta herra sille kuvernöörille maantiellä, keskeytti Joel äkkiä hiljaisuuden osoittaen erästä toista seinältä tuijottavaa miehenkuvaa.

Augusta-rouva vavahti. Siellä oli samalla seinällä myös Svartin sukuun kuuluvia esi-isiä, hurjailmeisiä, rajunnäköisiä miehiä, joiden parroissa oli ilveksennahan kiiltoa ja silmäkulmassa saaliinhimoinen tai korskeileva ilme.

Nuo kasvot rikkoivat hänen hartaan tunnelmansa. Niistä uhosi sakea ja raskas henki. Ja usein hän vasten tahtoaankin sai noita maalauksia katsellessaan kuvitelman, että hänen isänsä kuva oli kuin Kristuspää ja sen molemmilla puolilla riippuvat — ryövärien päitä, uhkaavia ja kääntymättömiä väkivallantekijöitä.

Tällöin hän myöskin säännöllisesti muisti lähtönsä kotoa ja tulonsa Maatialan rouvaksi.

Kun Huugo Svart oli hänet, isättömän tytön, melkein ryöstämällä ryöstänyt kotoa, vastoin äidin jyrkkää vastarintaa, ja kun hän oli seurannut kosijaa huumaantuneena ja alttiina rakkaudesta, silloinkin hän oli jossain syvällä tuntenut Svartien ilves-sielun ahdistavan itseään. Ja samassa huumaavan onnen ja pelokkaan rakkauden sähköisessä pilvessä hän oli elänyt koko avioliittonsa ajan.

Tämä kaikki häilähti vain muiston hattarana hänen silmiensä editse. Hän antoi sen mennä tuulen tietä ja istahti tuolille vetäen Joelin nojalleen polveansa vastaan.

— Kerro taas, kerro, kärtti poika.

— Hänkö? Hän oli sinun isäsi isoisä, ankara vallesmanni ja kartanonherra, joka löi kuvernööriä korvalle, muistathan?...

— Miten se löi, kerro...

— Katso, kun oli tulossa pitäjää tarkastamaan kuvernööri, vallesmannia paljon mahtavampi herra, niin tämä Robert-herra päätti pitää suuret juhlat kuvernöörille. Hän antoi satuloida parhaan ratsunsa ja löi lakkinsa kallelleen päähän, kas näin ... ja sitten hän nousi oriin selkään... Se kun oli semmoinen herra, ettei koskaan muuta kuin ratsasti, istui tuolillaan tai makasi sängyssä selällään. Kävelemistä se ei sietänyt, ei rattailla ajamista eikä edes vaunuilla matkustamista. Ja niin sitä lähdettiin.

— Läksipäs siltavoutikin. Ja rengitkin läksivät... Miina on kertonut monta kertaa, tokaisi Joel tietävästi.

— Niin läksivätkin, ja kaikilla piti olla lakki kallellaan, sillä Robert-herra oli nuorena palvellut rakuunoissa.

— Ne vasta ratsastavat. Ojan yli ja aitojen yli ja...

— Sanopa muuta. Ja sitten päästään pitäjän rajalle ja rajapatsaan luona odotellaan. Ja sieltäpäs sillan takaa alkaa kuulua hilua ja melua. Torvet pärisevät, kun kaupungin pillipiiparit puhaltavat, mutta rumpalipojat paukuttavat pikkuisia rumpujaan ja aisakärryt ritisevät ja ratisevat. Siinä oli vasta ääntä! Kas, kun kolme kuormallista tuli kaupungista torvensoittajia, jotka Robert-herra oli tilannut kesteihinsä soittajiksi...

— Kymmenenpäs kuormallista! Miina sanoi sillä tavalla, että...

— Kuka sen niin tarkasti tietää... Mutta paljon niitä oli, ja Vartin herralle ne mennessään soittivat. Mutta isäntä jäi sillan pieleen odottamaan. Odotellaan, odotellaan... Ja äkkiä tulevat näkyviin kuvernöörin vaunut ja...

— Rillatpas tulivat! Rillat ne olivat, tiedänpäs senkin...

— Ja vieläkös vankkurit! herahti äiti nauramaan. — Ja niissä istui kuvernööri kultanauhaisine palvelijoineen. Silloin vallesmanni laukkaa joukkoineen vaunuja kohti kuin ratsuhyökkäyksessä. Lihava kuvernööri säikähtää ja ähkäisee käskyn, että miesten oli noustava ratsailta. Rengit ja siltavouti tottelevat, mutta vallesmanni kiepauttaa hevosensa myötäsukaa ja aikoo lähteä saattamaan korkeaa vierasta pitoihinsa. Nyt suuttuu kuvernööri niin, että veret pakkautuvat tummanpuhuvina kasvoihin. Hän nousee vaunujen astuimelle — tärisee kädet ojossa ja ähkii suuttumustaan nyrkkiä heristäen. Vallesmanni vastaa kopeasti ja räjähtää nauramaan. "Heitä, tolvana, päältäsi vallesmannin takki ja lakki" ärjyy kuvernööri. Silloin lyö Robert-herra kuvernööriä suoraan korvalle, niin että hongikko mäjähtää kaikuna vastaan. Ja vaunut kääntyvät takaisin kaupunkiin päin. Sitten ... vallesmanni anoi päästä pois koko virastaan, ja kuvernööri kun päästi. Sen pituinen se.

— Se oli vasta herra, vakuutti Joel silmät loistavina.

Hän seisoo vielä hetken ja tuijottaa Robert Svartin kuvaa. Sitten ... kädet painuvat lujasti selän taakse, ja poika alkaa kävellä hitaasti ympäri salia äidin katsellessa huvitettuna.

Nämä olivat Joelin onnellisimpia hetkiä. Isä viipyi vielä kaupan puolella, Kaarinia puettiin vieraspukuun jossain yläkerrassa, ja vanhemmat lapset olivat kaupungin koulussa. He vain, äiti ja hän, kahden, siinä oli jotain rohkeaa ja määrättömän onnellista!

Nyt hän pasteerailee jo toisiin huoneisiin ja vihdoin takaisin keittiöön, jonka akkunan pielessä on hänen mielipaikkansa.

Taas hän nyyhöttää siellä polvillaan tuolilla, kyynärpäät pöytää vastaan, ja katsoo yli Kokkovuoren sinertävän helman, jonka yläpuolella kajottaa helmikuisen pakkastaivaan viheriänkellervä valoahjo.

Keittiön ovenpuoli hämärtyy hetki hetkeltä. Joel tuijottaa taivaan huikaisevaan väriin. Hänen silmänsä sokenevat sen aisteja hukuttavaan virvaliekkiin. Hän ei näe enää maisemaa, vaan katselee ikäänkuin omaan sydämeensä, joka sykkii rauhallista, tajutonta myötäiloa vavisuttavan näyn keskellä.

Äkkiä poika havahtuu. Akkunan alitse häilähti joku varjo. Ovi käy. Joel tarkkaa uteliaana tulijaa.

Ovenpielessä on samassa laiha, hontelo poika. Tämä seisoo hetken silmänvalkuaiset paistaen tiheästä varjosta. Silmissä on mielenvikaisuutta ja hätää. Ne ovat kuin vailla kasvoja, yksinäiset ja suuret.

Hän ojentaa kätensä. Joel näkee oikeassa kädessä vain kolme sormea. Ne ovat pitkät, luisevat ja mustat. Hän on näkevinään niiden kouristuneet kynnet. Ja hän jäykistyy kammosta.

Äkkiä katsoo vieras poika vierelleen. Nurkassa on likasaavi. Poika päästää tukahtuneen äännähdyksen, jossa on iloa, eläimen ulvahdusta, anteeksipyyntöä ja häpeää. Ja hän haroo sormillaan saavista lioittuneita leivänpaloja ja ruoanjätteitä, hotkien ne samassa nälkäisin suin.

Joel on päässyt irti pelästyksestään. Häpeänpuna tulvahtaa jostain syystä hänen kasvoilleen. Hän juoksee pojan luo, kuin hukkuvaa pelastamaan. Rohkeasti hän tarttuu mierolaisen käsivarteen:

— Älä syö, älä sieltä... Äidiltä saat ruokaa, oikeata ruokaa. Tule tänne, tule...

Joel puhuu hiljaisella äänellä. Hänestä tuntuu, että muut eivät saa tätä tapausta nähdä. Jos nuo muut sen tietäisivät, eivät he osaisi vaieta onnettoman pojan häpeästä... Hän on itsekin kuin kiinni saatu pahasta teosta. Mutta liikuttava ja ihmeellinen on tämä heidän yhteinen salaisuutensa, joka pyrkii itkettämään...

Saatuaan pojan istumaan ryhtyy Joel hommaamaan punoittavin kasvoin. Hän tuo ruokakaapista voita ja leipää ja maitoa.

— Syö nyt, syö kovasti, kuiskaa hän sipaisten poikaa niskasta.

Samassa hän juoksee saliin äidin luo.

— Anna ruokaa... Keitä perunoita ja marjapuuroa ja paista lettuja ja anna hilloa ja... Tule, tule katsomaan.

Hän vetää äidin keittiöön. Augusta-rouva lisää pojan eteen yhtä ja toista. Mutta hänellä on kiire, sillä eteisestä on alkanut kuulua talon isännän ja kirkkoherran keskustelua, joka kuulostaa poliittiselta väittelyltä. Ja samassa saapuu myös Ruutin herra, Paimelan isäntä, monipäisine perheineen, joka istuu sullottuna isoon kuomurekeen ja ajaa pihaan setolkkaruplien helistessä.

Joel tuntee loukkaantuvansa, kun äiti ei anna hänen parhaita herkkujaan. Hän jurrittaa pojan vieressä tämän syödessä ja katsoo alta kulmain äidin lähtiessä keittiöstä.

Pojan puhistessa tyytyväisyydestä Joel tulee aivan hänen lähelleen ja kysyy tekeytyen leikilliseksi:

— Mikäs sinun nimesi sitten on? Onkos se Mikko?

— Eikä ole...

— No, onkos se sitten ... Janne tai ... Aukusti?

— Eipähän ole... Se on vain Jaakko.

Joel ottaa häntä nauraa tirskauttaen kädestä ja vie yläkertaan leikkikamariin, jossa hänellä on monenlaista näytettävää. Siellä on Kaarin-sisaren nukkekaappi, jossa on kaksi kerrosta ja monet huoneet ja joka valaistaan kynttilöillä ja pienillä kattolampuillakin. Koreasti puetut nuket istuvat siellä pienen pienillä tuoleilla tai seisovat seinävierillä kuin keskustelisivat tärkeistä asioista. Siellä on naisia ja herroja, kamarineitsyitä ja paashipoikia, vahtisotilaita, tähtiniekkoja aatelismiehiä ja prinsessoja ja kruunupäinen kuningaskin. Ihan kuin oltaisiin hovissa, niin se kaappi loistaa, kun Joel on pannut sen kynttilät ja lamput palamaan.

— Katsos nyt, siinä se on... Se on Pariisin hovi.

Mutta poika vain toljottaa kaappiin sanaa sanomatta.

Joel selittää hänelle hovin kaikki paikat ja kaikki ihmiset, kuninkaasta passaripoikaan saakka. Poika myhähtää joskus kuin aikamies lapsen jokellukselle.

— Mitäs ne syövät? tokaisee hän viimein yksinkertaisen vakavasti.

— Kuohuvaa kermaa ja kananmunan ruskuaisia ja appelsiineja ja omenatorttuja...

— Onkos niillä vehnästä? elostuu poika. Joel innostuu ja juoksee alakertaan hakemaan vehnästä.

Vieraat ovat jo asettuneet paikoilleen.

Sali on täynnä hieman köyhtyneen näköistä herrasväkeä. Paimelan rouvan, Cecilian, haalistunut silkkileninki on väriltään räikeä. Kasvot ovat ennenaikojaan kuihtuneet, ja leuka on työntynyt juoruilunhaluisesti eteenpäin. Nuoruudesta on enää jäljellä vain siro profiili ja rinnalla — aateliskodin perintönä — sangen kallisarvoinen medaljonki taidokkaine kaiverruksineen.

Hänen ympärillään on liuta täysikasvuisia tyttäriä, jotka ovat asettuneet istumaan hänen lähettyvilleen kuin koreahöyheninen kananpoikien parvi ajan kynimän emokanan ympärille.

Nuorin tyttäristä, noin kymmenvuotias Geila, istuu Kaarinin kanssa jakkaralla seinäpeilin alla ja nähtyään Joelin pokkailevan vieraille alkoi seurata kerkeästi poikaa, päästäkseen keskusteluihin.

Paimelan isäntä, Julius Rothman, on heikkopolvinen ukkoparka, jonka kasvoihin toivoton taistelu perheen tolkutonta tuhlausta vastaan on lyönyt lähtemättömästi tuskallisen leiman. Hän istuu isännän kamarissa, jossa jo totikannut höyryävät, ja odottaa kärsivän näköisenä kirkkoherran poistumista salin puolelle, päästäkseen puhumaan Huugo Svartille uusista velanotoista ja takuista, joita ilman hänen liitoksistaan rapistuva perhearkkinsa ei enää päässyt eteenpäin edes päivänmatkan vertaa.

Mutta pikkuinen, kireänpyöreä kirkkoherra, jonka mustantakin nappirivi näytti joka hetki ritkahtavan auki kuin liian täysi herneenpalko päivänpaisteessa, hänpä ei näyttänyt pitävän kiirettä, sillä hän oli päässyt kiinni poliittisiin päivänkysymyksiin, jotka syksystä alkaen olivat käyneet yhä polttavammiksi.

Joel kiersi ja pokkaili, mielessä vehnäsviipale, jolla hän aikoi hämmästyttää juroa vierastaan.

Isän kamarista päästyään hän juoksi keittiöön, sai sieltä kahmalollisen monenlaista leipää ja juoksi vintin rappuja kohti.

Portaitten alapäässä takertui häneen Geila ja tahtoi päästä mukaan.

— Tule sitten, mutta älä itke ja kollota, jos näet kolmisormisen pojan.

— Kolmisormisen ... kuiskaa Geila jännittyneenä, ja he menevät yläkamariin.

Mierolaispoika istuu entisellä paikallaan ja tuijottaa nukkekaappiin.

Joel tahtoo näyttää Geilan nähden rohkealta.

— Siinä on, syödään nyt että tuntuu ja sitten tehdään jotain muuta, sanoo hän miehekkäästi antaen vehnästä pojalle ja alkaen itsekin syödä mutustaa.

Geila seisoo akkunan luona hypistellen valkeita palmikoita eikä osaa puhua mitään. Pojat syövät sanaa sanomatta.

— Tiedätkös, mikä on Pariisin pyöveli? sanoo viimein Joel. Poika hörähtää suu leipää täynnä.

— Se on semmoinen mies, joka hirttää ja mestaa vaikka mitä.

— Hyi, mitä sinä puhut, et saa, huudahtaa Geila.

— Hirttääpäs ... hovimiehet ja hienot naiset ja vaikka kuningattaren ja prinsessat... Ja se on nahkuri Joonaan näköinen.

Poika nauraa ja Geila voivottelee.

— Luulettekos, etten uskalla näyttää? Samassa hän vetää taskustaan nuoranpätkän, ottaa kaapista jonkun paashipojan ja hirttää sen kaapin oven saranaan.

— Joel, sinä olet julmuri! huudahtaa Geila itku kurkussa.

— Johan minä sanoin, että älä itke ja kollota. Aatelismiehenkin hirtän ja kamarineitsyet ... ja kamariherrat ja prinsessat...

Geila alkaa todella itkeä tuhuuttaa. Poika ja Joel nauravat, ja Joel käy yhä hirmuisemmaksi. Eikä hänen voitonriemullaan ole enää rajoja, kun Geila tarrautuu hänen käsivarteensa ja rukoilee häntä edes prinsessoja säälimään.

Silloin hän repäisee eräältä prinsessalta hameen ja paiskaa alastoman posliininuken pirstaleiksi nurkkaan. Hän nauraa hohottamalla, vetää palmikosta ja lopulta melkein raahaa perässään avutonta Geilaa.

Kerjäläispoika osoittaa kolmella sormellaan hassunkurisesti kieppuvaa paria.

Samassa tulee Kaarin ovesta. Ja kun hän näkee hävitystyön, purskahtaa hän kiukkuiseen itkuun.

Joel seisoo äkkiä syyllisenä sisarensa edessä.

Mutta Geila vie ikäänkuin suojellen Joelin syrjemmälle ja tarttuu häntä hyväillen kaulasta.

Poika tuntee häpeän punan nousevan poskilleen. Mutta hän ei kehtaa sitä näyttää, vaan peittää punehtuneet kasvonsa jurrittaen pää alaspäin, kadoten kamarista pimeään käytävään.

Haparoidessaan rappujen käsipuuta pitkin alas Joel tuntee, ettei ollut tarkoittanut mitään pahaa, mutta kaikki oli kääntynyt jollain tavoin pahaksi ja noloksi.

Pihamaalla hän seisahtuu. Häpeä ja Geilan hyväily polttavat yhä poskia. Ympäröivä pimeä hämärä kiertää häntä toivottomana kehänä. Taivaan valojuova on hukkunut pohjattomiin alhoihin. Ja hämärän peikolla on uhkaava katse. Se on ottanut makasiinirivin nelikulmaiset mustat ovet silmikseen ja tuijottaa järkkymättömänä pientä, yksinäistä poikaa...

— En tahdo palata, en tahdo, jupisee Joel itsekseen.

Makasiinirakennuksen päässä pihan perällä loistaa leivinverstaan akkunoista lämmin lampun valo. Siellä leivotaan! välähtää ajatus Joelin mieleen. Ja hän on juuri kaapaisemaisillaan pihan poikki, kun alkaa kuulua miesten keskustelua makasiinin nurkkauksen takaa.

Joel tuntee Hanskin römeän ja turvallisen äänen. Ja heikkorintainen mestari Röpelin kuuluu vastailevan Hanskille ohuella äänellä.

Ihmisiä, tuttuja miehiä! Hän virkistyy yhä enemmän, tulee uteliaaksi ja menee miesten luo. Hanski istuu pakkilaatikolla paksussa sarkatakissaan ja selittelee vielä viimeisen kerran, mistä kaikesta heidän on oltava selvillä ja yksimielisiä, ennenkuin astuvat tuonne sisälle vaatimaan Vartin herralta lyhyempää työpäivää, yötyön parempaa järjestelyä ja palkkausta.

Mestari ja sällit tuntuvat viimeisellä hetkellä epäröivän. He kääntyilevät ja katsahtelevat valaistuihin akkunoihin.

Siellä istuu tuo pulska patruuna, joka laskee kokkapuheen vastaan tullessaan ja saa heidät aina hörähtämään mukaan. Hän tekee monenlaista koninleikkiä paksulla kepillään: on haaraisevinaan sillä pihalla tyttöjä ja pojanalkuja ja näyttelee julmettunutta, niin että tytöt kirkuvat ja pojat muikistavat suutaan.

Oikeastaan he hänestä pitävät. Mutta nyt he muistavat hänestä vain toisen puolen: salatumman ja peljättävämmän...

— Ei sitä tiedä... Sen otsa on raskas ja jykevä. Ei sen ajatukset kulje samoja uurnia ... kuin meikäläisen. On sen nähty suuttuvankin. Ja silloin on lentänyt mies pää kolmantena jalkana puodin rappuja alas. Ilves kuin ilves... Ja tämä on kuin ryöstöön lähtemistä! Sanoa noin vaan suoralta suulta, että on niitä Helsingissä tovereita, jotka seisovat takana kuin armeija, ja että patruunan on taivuttava taikka ei taikina kaukalossa nouse? Ennenkuulumaton ja luonnoton yritys...

Tällaiset epäilykset kiertelivät miesten aivoissa. Ja jahkailevalla murinalla ilmaistiin niitä Hanskille.

Kelloseppä ymmärsi heitä sanoittakin. Ja hän myhäili ikäänkuin keskustelun päätökseksi:

— Vai haluttaisiin tässä tuhatvuotiseen valtakuntaan, mutta askeltakaan ei astuttaisi omilla jaloilla... Kantaakos pitäisi? Ja sitten ... paistetut pullat suumaloon enkelten kourasta! Ei pojat, alkakaapas laputtaa. Osaatte kai perässä tulla? Minä kyllä puhun puolestanne, niin että totilasit helisevät. Onkos selvä?

— No, kättä päälle, julistivat miehet.

Rukkaset vedettiin kämmenistä, ja miesten kourat puristivat Jaakko Hanskin isällistä kättä.

Pakkanen ravisteli nurkkia ja paukahti pari kertaa jossain kauempana.

Joel hytisi vilusta, mutta hän oli innostunut tästä salaperäisestä tapauksesta, otti nuorta sälliä takinhihasta ja seurasi miehiä isänsä kamariin.

— No, keskustellaan asiasta, mutta ensin sikarit palamaan ja konjakkiryyppy alle ... Tulkaapa ottamaan, miehet, alkoi Huugo Svart Hanskin esitettyä miesten asian lyhyesti ja varmasti.

Röpelin ja sällit menivät ruumistaan vääntäen ja syrjäkaria pöydän luo ja tuikahuttivat sen kulmalta ryypyt suihin, nyökkäsivät sen jälkeen hieman tuttavallisemmin patruunalle kiitokseksi ja vetäytyivät takaisin ovenpieleen sikaria sytyttämään.

Tuima ryyppy kihahti mukavasti vatsanpohjaan, ja tuprahtava sikarinsauhu nosti miehet ikäänkuin yläpuolelle Hanskia, joka erillään muista seisoi liikahtamatta paikallaan.

Mutta kirkkoherra oli noussut tuoliltaan kuultuaan kellosepän vaatimukset. Hänen pieni punoittava nenänsä kivertyi nipukastaan alaspäin, niin että yhtyi vihaisena kiemurtelevaan ylähuuleen. Ja pappi aloitti rangaistussaarnansa:

— Sinä, kelloseppä Hanski, sinä kiellät kolmiyhteisen Jumalan ja rienaat köyhän kansan paimentansa vastaan, sillä Ingersollin katkismus ja Marxin uskontunnustus ovat sinut riivanneet...

— Kirkkoherrakos sieltä saarnaa totihöyryjen keskeltä kuin Jehova Siinain pilvestä, puraisi Hanski, niin että sällit kauhistuivat. — Mutta minä olen tullut puhumaan patruunan kanssa näiden miesten asiasta, enkä...

— Vai niin, vai sillä tavalla ... Mutta etkö sinä tiedä, että tuollainen puhe on Jumalan pilkkaa, ja minä vedän sinut siitä edesvastuuseen.

— Sopii vetää, mutta ei se siitä muutu ... köyhien asia.

Huugo Svart kilisti lasia Ruutin herran kanssa, ja kirkkoherra kääntyi mestari Röpelinin ja sällien puoleen:

— Kavahtakaa te siellä tuota miestä seuraamasta! Hänen elkeensä saattavat teidät, rehelliset miehet, sekä hengelliseen että maalliseen perikatoon.

Mestari Röpelin piipitti jotain käheällä äänellään, pokkuroi neuvottomana, ja sällit hihittivät hämillään, mutta eivät osanneet muuta kuin muljauttaa vihaisen silmäyksen kulmainsa alta Hanskiin päin.

— Ja olette kai kuulleet, jatkoi pappi, — että muurarien lakko pääkaupungissa sai surkean lopun, jätti jälkeensä vain köyhyyttä ja katkeruutta onnettomiin koteihin...

— Niin tapahtui, sillä herrat tilasivat ryssiä Pietarista, ja papit värväsivät lammaskatraistansa rikkureita työmaille. Mutta olkaa varma, kirkkoherra, siitä, että sellaisista teoista saavat Suomen papit vielä kerran ristiä kantaa.

Kirkkoherra aikoi vastata. Mutta Huugo herra leikkasi kädellään ilmaa, katkaisten keskustelun, ja ratkaisi koko asian:

— Kuules, pappi, sinä kiskot torppareittesi selkänahasta apupäivät, ylipäivät ja sakkopäivät ja kahmaiset laittomat lehmijyvät köyhän mökkiläisen vakkasesta, siksi älä häpäise täällä minun mainettani saarnaamalla rehellistä työmiestä vastaan. Ja tietäkää, että mestari Röpelin, minun ryyppyretkieni filosofi ja runoniekka, ei tarvitse papin pakinoita eikä Hanskin kapinoita. Mitä hän pyytää itsensä ja kisälliensä puolesta, sen kaiken he saavat minun kädestäni. Ja tuossa se on, mestari.

Joel oli tovin ajan nojaillut isänsä tuolinkaiteeseen ja lopulta kavunnut hänen polvelleen, sillä hän tiesi, että toti-iltoina uskalsi isää turvallisesti lähestyä.

Nyt laski isä hänet maahan, ja samassa juoksi Geila salista päin hänen luokseen. Tyttö veti hänet kädestä kynnyksen yli. He juoksivat yhdessä salin kirkasta lattiaa, kunnes Geila tupsahutti pojan äitinsä, Cecilia-rouvan, syliin.

Joel ujosteli vieraan rouvan sylissä. Hän kiemurteli ja kiemurteli ja luisui lattialle. Mutta samassa veti pojan syliinsä, heleästi nauraen, joku Paimelan mamselleista. Joelin poskia poltti.

Silkkipuku kahisi ärsyttävästi hänen korvaansa. Mutta hennot, suloiset sormet upposivat hänen tukkaansa. Hän tunsi hyvänhajuista tuoksua sieraimissaan. Mamselli puhalteli hänen kaulaansa, suuteli, suuteli korvaan, poskille, suulle ... ilakoi ja nauroi. Ja raikas hengitys hyväili ohimoita kuin kummallinen tuuli. Hän oli näkevinään pientarella säihkyvässä auringossa valkoisia ja keltaisia kukkia määrättömiin, ja ne heiluivat iloisesti vilppaassa tuulessa. Hän jäi tuijottamaan mamsellin nauraviin hampaisiin.

Mutta salissa istuvat vieraat naiset olivat keksineet Joelista leikkikalun. He kiidättivät häntä sylistä syliin kuin palloa. Poika sipristi silmänsä lujasti kiinni, ja hän kulki villakankaisten turvallisten sylien ja silkkisten helmojen kautta. Hän tekeytyi kuolleeksi tai nauraa tirskutti suuresta mielihyvästä, kunnes hän erään hoikan tytön sylissä kävi äkkiä väkivaltaiseksi, veti poikki valkeankuultavan kaulaketjun, niin että helmet lentelivät pitkin lattiaa, ja pörrötti neitosen hiukset, niin että tämä huusi ja nauroi ja pudotti viimein pojan lattialle.

Geila nauroi tikahtuakseen vieressä, ja he karkasivat yhdessä vintinrappusiin ja tuoksahtivat käsikkäin kamarin ovesta sisään.

Siellä istui nurkassa yhä kolmisorminen mierolainen, ja Kaarin järjesteli nukkekaappia kuntoon.

— Lamput palavat leivintuvassa, lamput palavat ja papit saavat ristiä kantaa, hoilotti Joel täyttä kurkkua, järjesti pojan ja tytöt peräkkäin riviin ja juoksutti Geilaa kädestä vetäen koko jonon keittiön kautta pihamaalle.

Yli pihan he piipersivät leipomon portaita kohti. Paksu lämmin tulvahti heitä ovesta vastaan. Suuressa kaukalossa uunin kupeella nousi taikina. Pitkät hyllyt peräseinällä olivat täynnä tippakankia ja korvapuusteja.

Joel repäisi jokaiselle sokeroidun korvapuustin, ja he alkoivat suloisessa lämpimässä syödä natustella.

* * * * *

Mestari Röpelin ja kaksi sälliä hiihtelivät sisään. Mestari meni tanssiaskelin seinäkaappinsa luo ja avasi avaimellaan varovasti sen oven. Siellä oli hänen kallein muistonsa nuoruuspäiviensä sällinmatkoilta: "Mirrhami-kimppu eli ylitsevuotavaisen Rakkauden veisu" niminen kirja, ja tämän kellastuneitten lehtien välissä kuivettunut, nelilehtinen apilas ja varrestaan katkennut sinivuokko, jotka hän oli kerran saanut nuoruutensa lemmityltä rakkauden muistoksi.

Mutta kirjan vieressä seisoi kirkas puteli puolillaan viinaa ja tämän vieressä pikkuruinen pikari.

Mestari tarjosi ryypyn kummallekin sällille ja naksahutti omaan suuhunsa kolme peräkkäistä naukkua.

- Skål pä den saken! sanoi hän viimeisellä ryypyllä, niksahutti korkin kiinni, otti kirjan hyllyltä ja alkoi sitä hartaasti lukea.

Sällit käärivät paidanhihansa ja alkoivat jauhota pöytää leipomusta varten.

— Höyli ja heveli mies se patruuna. Johan minä sanoin, että humalassa se antaa vaikka mekon päältänsä, jos on vain kuka pyytää, sanoi sälleistä toinen.

— Paras herra tässä pitäjässä. Mutta se pappi, se se vasta koko saatana oli, lisäsi toinen sälli.

Mutta mestari Röpelin hymyili nuoruutensa lemmitylle, joka katseli lempeästi hänen punaista nenäänsä kellastuneen kirjan lehdiltä. Ja Joel tirkisteli silmät sirrillään sitä samaa nenää, joka punersi kuin heltta keskeltä lonttoposkista ja kuihtunutta naamaa.