Viheliäisyyden kaupunki.

Samalta Portinmäeltä, jolta Joel oli kuunnellut Hiltan-Olgan veisuuta ja katsellut "Pariisin pyöveliä" nahkuri Joonaan hahmossa, haaraantui tie hautuumaan raunioaidan vieritse jyrkkänä mäkenä Rantakylään, jonka pari- kolmekymmentä tönöä ja mökkiä kyyhöttää painautuneina hautuumaan kupeeseen.

On sunnuntaiaamu. Ensilumen on satanut, rannat ovat jääriitteessä. Kirkkoselälle pistäytyvässä niemen kärjessä seisoo laivasilta tyhjänä kuin rannalle heitetty pakkilaatikko. Näiden vesireittien ainoa siipilaiva on lakannut kulkemasta. Rantakylä katselee vinoin ovin ja akkunoin teräksenharmaalle selälle ja odottaa kolein mielin pakkasta, joka oli muuttava sen yleensäkin kituliaan elämän jokapäiväiseksi viluksi ja yhä vaivalloisemmaksi leipäpalan haalimiseksi.

Tämä kylä oli synnyltään sangen harvinaista perua.

Sama vainaja, jonka hautapatsaasta Joel oli lukenut pelokkain mielin: Wallesmanni Abraham Svart, oli sen perustaja.

Köyhtyneet mäkitupalaiset ja laiskat muonamiehet, mutta ennen muita nuoruutensa menettäneet saunottajattaret oli Vartin Ilves — kuten kansa oli vallesmanniaan nimittänyt — työntänyt tuohon hökkelikyläänsä. Kansan mielestä oli herra ollut perin armeliaskin: useimmat olivat saaneet asua tönössään ilmaiseksi. Ja varsinkin entiset saunapiiat — nyt käykkäleukaiset akat — ylistelivät entisen Vartin herran aikoja, joiden rinnalla tämän, Huugo-herran, elämän meiningit olivat pelkkää laiskaa synnintekoa ja vain silloin tällöin riehahtavaa herruuden matkimista.

— Ei sinne päinkään! Paljasta salasyntisen pukertamista iltaöistä ulkotaloilla. Mutta Abraham Svart oli ollut oikea herra, haurelias ja antelias isäntä kaikin puolin, niin arvelivat kylän monet akat, varsinkin Herran-Leena, joka vieläkin käveli selkä kenossa hökkelikujia kuin leskikeisarinna ikään hovin sileitä käytäviä.

Nyt makasi pitäjän patriarkka haudassa. Mutta maanaliset, salaiset suonet tuntuivat yhä vielä nitovan yhteen tämän kylän ihmiset ja sen vainajan, joka maanpäällisessä elämässään oli luonut tämän Viheliäisyyden kaupungin.

Keväisin virtasi ylhäältä hautapenkereltä vesi kirkkaina puroina, pysähtyi maahan painuneeseen kiviaitaan, tunkeutui hitaasti sen rakosista kylätielle kuin uhaten synnin voimalla vielä kuolemanaidan takaa. Rauniomuurin seinämä pysyi niljakkaan kosteana suuren osan kevättä ja syksyä. Sen kivet hikoilivat sairaan hikeä. Ja sen vihertävät laikat muistuttivat äskenkuolleen kasvojen väriä.

Ei ihme, että keuhkotaudin siemenet itivät ja rehottivat kylän nuorukaisten ja heiveröisten tyttöjen rintaluissa ja kaatoivat kevättalvisin sen "kukkeinta" nuorisoa uuden hautausmaan suureen yhteishautaan.

Mutta Rantakylä eli kuitenkin vielä. Kesällä oli ansiota jos jotakin. Sunnuntaisin avasivat äveriäämmät vehnäskojunsa, jotka seisoivat rivissä pitkin kiviaitaa, ja möivät kirkkomiehille vehnästä, kahvia ja yhtä toista muuta suuhun pantavaa.

Tavarat saatiin Svartin leipomosta ja sekatavarakaupasta laskuun. Ja maksettiin kun jaksettiin, sillä Huugo-herrakaan ei ollut turhantarkka eikä saita, sen myönsi koko pitäjä.

Mutta näin rikkaita oli vain neljä perhettä koko kylässä.

Muillakin oli kuitenkin omat tienauskeinonsa.

Kun kirkkoveneet laskivat aamulla rantaan, menivät nyytteineen ja vakkoineen monet roikat tulleista mökkeihin kortteeria pitämään. Silloin lohkesi pala jos toinenkin kirkkomiesten eväsvoista, kinkusta ja kananmunista ranta-akkojen varastoihin. Vielä maanantaina ja tiistainakin syötiin mökeissä rieskaleipää ja lehikoista.

Ja lanttejakin saattoi jäädä saaliiksi taskunpohjalle, sillä kello- ja puukkokaupoissa sopi kyllä jymäyttää pitkätukkaista vedentakalaista. Naimakauppojen muhinoissa olivat taas nuo entiset saunapiiat voittamattomia. He hyysäsivät salateillä kulkevia pareja ja kirkkaalla päivällä olivat laillisia neuvojia nuorille ihmisille.

Siitä hommasta saivat akat monenlaista aprakkaa.

Lisäksi oli yhtä ja toista ansiota kesällä höyrylaivan poiketessa Maailmanportista Kirkkolahteen tai hinaajain tuodessa suola- tai muita tavaralasteja kauppiaalle.

Mutta nyt, nyt oli syksy. Elämä työntyi järven puolelta jäisenä hevosenkenkänä kylän sydämeen. Ja syntisen patriarkan kuolemanaita kiersi sen selkäpuolta, huurteiset kivet ainoana antimenaan.

Tosin mökkien poikia oli Svartin tiloilla renkeinä, oli muutama oppipoikinakin kelloseppä Hanskilla ja Svartin leipomossa mestari Röpelinin taitavassa opissa. Ja tyttäret tietenkin piianalkuina mikä missäkin. Mutta mitäs ne ... hyvä kun itse saivat kiinni kannikan syrjästä.

Tähän kylään laski nyt Joel keltaisella kelkallaan, niin että kivet karahtelivät jyrkässä mäessä.

Mäki hänet tänne houkutteli. Muuten hän sitä vaistomaisesti karttoi. Täälläkin hän pelkäsi.

Ihmislapsen elämä alkaa pelonalaisesta ujoudesta ja päättyy tavallisesti kuoleman kauhuun. Hän laajentaa elämänpiiriänsä vähitellen, alinomaisella tuskalla, ja kun hän on työntänyt sen rajat laajimmilleen, alkaa se taas nopeasti kutistua, käy yhä ahdistavammaksi, kiertyy hänen ympärilleen ja kuristaa hänet vitkalleen hamppusyisenä hirttonuorana.

Joel oli vasta omassa leikkiympyrässään, jota hän itse piirteli hiekkaan. Mutta sen sisällä oli leikki yhtä totista kuin ulkopuolella elämä.

Hän ei aina tietänyt, oliko hän edes vielä syntynyt vai oliko sen parkaiseva hätä juuri vastassa. Hänen oma pieni elämänsoppensa oli kuin onnellinen kohtu, jossa oli hyvä olla. Mutta joka liikahdus oli syntymistä kivulla ja vaivalla.

Kuinka hän olisi siis voinut olla pelkäämättä Rantakylää, jonka kujilla koiratkin olivat muodottomia ja mustia tai ruosteenpunaisia?

Ne olivat sekasikiöitä. Niillä oli kartanokoiran tavallisenkokoinen ruumis, mutta pienen raittirakin lyhyet jalat. Ja lisäksi oli häntää vain kolmanneksen verran.

Eikä kukaan osannut hänelle selittää, mistä olivat tulleet sellaiset pahaenteiset otukset, joita ei uskaltanut silittää luottavalla kädellä.

Mutta utelias elämänhalu ei pelon uhallakaan päästänyt irti. Ja hän tallusteli kelkka perässä kohti Hilvosen tönöä.

Mökki oli väkeä täynnä. Siellä oli kyläläisiä, mutta oli pari Yläkylän torppariakin ja myöskin — Joelin suureksi ihmeeksi — hänen isänsä leipurinsällejä, joiden hassuja kepposia maalaisjunnuille hän oli vielä eilisiltana katsellut nauraa hykertäen ja vatsaansa pidellen.

Nuo hauskat kujeet välähtivät Joelin mieleen hänen nähdessään sällit tuvassa.

Mutta hän sujuttautui samassa muurin soppeen ja jäi sieltä killistelemään tuota penkeillä nyhjöttelevää seurakuntaa.

Kelloseppä Hanski istui pöydän päässä ja luki hetken itsekseen sanomalehteä, jonka yläreunasta Joel nopeasti tavasi sanan: _Työmies_.

— Juuri niin, niin on... Sen Lonteenin pappeus on nyt pantava pannaan ja taivasrumpu nurkkaan, alkoi kelloseppä puhua.

Mutta Herran-Leena sanoi ylpeästi akkunan luota:

— Herrat ne on meitä ennenkin elättäneet niin sanalla kuin mammonallakin...

— Sitä minä annan mitä mulla on, sano entinen likka, tirskahti väliin rivosuinen leipurinsälli. — Eikös se tämä Herran-Leenakin nuorempana vähän niinkuin omasta puolestaan...

Herran-Leena jatkoi tyynesti:

— Ohut ja kovin soukka näkyy olevan kellosepän raamattu, ja päästäisikö tuo kukkaronsa nauhoja senkään verran kuin oikeat herrat...

— Vaikka onkin hopeiset kellon vitjat ja tärkkikaulus ... ei sitä tekemällä herraksi tulla, luritti jatkoksi joku nuorempi naisten parvesta.

— Tyst akat! komensi Hanski. — Nyt puhuvat miehet.

Sitä ääntä naiset ymmärsivät. He vaikenivat. Ja Jaakko Hanski alkoi selittää:

— Te olette moukkia kaikki. Helsingissä reilataan asiat. Ja nyt ne on mallattu köyhien parhaaksi. Mutta herrat panevat vastaan ja papit veisaavat nukutusvirttä, jotta kansa ei pääsisi heräämään.

— Hanski puhuu kuin Marjanpojan päästä. Minä joka olen vantrannut maailmaa...

Mutta kelloseppä keskeytti kellervänaamaisen leipurinsällin puheen ja jatkoi:

— Asia on sillä tavalla, että tämä työläisten lehti perustettiin viime vuonna ja minä olen sitä tarkasti lukenut. Ja siinä se on nyt meikäläisten raamattu, joka auttaa. Ja totta jumalaut', nyt reikataan Helsingissä herroja vastaan...

— Reikataan, reikataan ... hokivat nuoremmat ymmällään ja huvitettuina.

— Mitäs siellä sitten reikataan?

— Siitä vanhastakin raamatusta on, nähkääs, puolen verran pantu kirjaan reikan kielellä, lateli harvakseen eräs viisaaksi tunnettu Yläkylän torppari.

— Älä höpsi, Hiskias, kysymyksessä on työväen treikki herroja vastaan ihmisellisen kohtelun puolesta.

— En minä siitä ihmisellisestä kohtelusta ... ei ole tullut siihen totutuksi. Mutta työmies on palkkansa ansainnut. Ja meillä torpanmiehillä jää ruumenet kouraan jokaisesta lyhteestä ja perunanmumpulat jokaisesta perunamaasta ja marjanvarret jokaisesta puolukasta ja mansikasta... En minä kohta jaksa ... hyvät kylänmiehet, minä en jaksa pysyä konnullani, en jaksa ja jaksettava olisi...

Torppari Hiskiaan leuka tärähti ja ääni nikotti vuodesta vuoteen kiusaantuneen ihmisen itkua.

Jaakko Hanski katsoi hetken säälittävää miestä. Hänen jäykät piirteensä sulivat. Koko hänen äskeinen töykeä puhetapansa muuttui.

— Tiedän, tiedän... Jokaisen tämänkyläisen elämänmatkaa olen akkunastani seurannut... Umpikujaa ... vesikeikan vetämistä, kinnaamista ja nivusten repeämistä, päivällä hikoamista kartanon saroilla ja yöllä selän katkeamista omilla — muka omilla — pientareilla. Nälkäkujaa ja aprakkamatkaa isoisten ovilla. Niin, juuri niin ... nälkäkujaa. Sen minä tunnen tuonkorkuisesta kakarasta... Ja siksi minä teidän elämänne käsitän, jos kelluvatkin nyt hopeiset vitjat ja tikuttavat silinterikellot...

Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi tyynesti:

— Kun lähes kolmekymmentä vuotta sitten vaelsin äitini jäisissä liepeissä nälkälauman mukana Pohjanmaalta tänne etelämmäksi, tulimme nälänkuoliaina tämän pitäjän laitataloihin, tultiin tuonne Pukkilan taloon, jonka viljamakasiini seisoi täytenä kuin pohatan emäntä. Mitäs tehtiin... Leipää ja lämmintä anottiin kädet ojossa. Annettiinkos? Toinen rautakanki oven päälle! Ja matkaan, hulttiot, hus koirat, kulkukoirat! Sillä tavalla huhtoi Pukkilan isäntä pihallaan... Ja parin päivän perästä olin orpo penikka. Nälkäpenikkana inisin, uikutin ja inisin... Mutta kasvoinpas, uhallakin kasvoin, kinttupolut juoksin ihan kuin se Kullervo, josta kerrotaan Kalevala-nimisessä kirjassa... Ei toki tullut murhamiestä, mutta tulipas kelloseppä, sillä minulla oli kova opin halu ja reissaamisen halu kaupungista kaupunkiin. — Niin juuri, juuri niin. Ingersollit luin, ja se sanoo, ettei ole Jumalaa, ja Kalevalat ja Kantelettaret luin ja ne sanovat, että meikäläisellä rahvaalla on sydän paikallaan, ja kuopiolaisen rouvan näytelmät näin, ja se sanoo, ettei ole tässä maassa köyhällä ihmisellistä oikeutta. Ja summa on se, että äitini kuollessa ... tuonkorkuisena tenavana ... tiesin sen jo kaikki, vaikka en ymmärtänyt. Vai enkös teitä käsittäisi? Vai olenkos ollut itara tai koronkiskuri? Olenkos ropojani takaisin kiristellyt? Sopii sanoa...

— Hyvä mies...

— Mies on ollut tämä ... Hanski!

— Äveriäs kuin herra ja kirjamies, mutta höylimpi herraa. Ja siinä se on merkki.

Eri puolilta noustiin todistamaan Jaakko Hanskin puolesta.

Lämmin aalto tulvahti pirtissä. Hyvänmielen hyrinä täytti huoneen. Akkunat valaistuivat sisältäpäin. Istujain kasvot siliytyivät hyvännäköisiksi, niin että ne ikäänkuin nuorentuivat.

Joel näki tämän. Hän tunsi olonsa turvalliseksi ja lipui muurin sopesta sen vierelle, johon jäi nojaamaan kuin aikamies.

Kelloseppä ei ollut entisensä näköinen. Hintelät hartiat, paksu vatsa ja heikot jalat olivat kadonneet. Vain pää oli jäänyt jäljelle akkunan valoon. Hän katseli kaikkia tuvassa-olijoita. Joeliakin katseli ja myhähteli kuin olisi saanut jonkin suuren onnen osakseen.

Hetken vallitsi tuvassa täysi hiljaisuus. Mutta äkkiä kelloseppä ryhdistihen ja jatkoi asiallisen terävästi:

— Uskokaa sitten sekin, että herrat tuovat meitä vastaan ryssiä.

— Ryssiä! Kasakoitako?

— Sipuliryssiä, ryssänmekkoja, solmuruoskia, ei se siitä parane. Tässä se seisoo. Asia on nähkääs tämä, että timpermannit ja muurarit Helsingissä tahtoivat mestareilta kymmentuntista työpäivää.

— Lyhyeksipä tahtovat.

— Jääpä siinä makuuseen aikaa.

— Pykmestarit eivät suostuneet, ja timpermannit, muurarit ja rapparit tekivät lakon.

— Äläs, minkä lakon?

— Pitivät viikkokaupalla riimaanantaita! Sitä se on lakko, huijasi nuori sälli.

— Niin, lakkasivat tekemästä työtä taivuttaakseen isännät suostumaan, selitti Hanski. — Mutta mitäs tekivät herrat? He tuottivat laivanlastillisen rappareita, ryssiä, Pietarista. Ja kolmen viikon lakko meni tyhjiin kuin lasareetin suurus.

— Tietäähän sen, ei niiden kanssa...

— Ja papit alkoivat saarnata kaikissa kirkoissa työläisiä vastaan. Mitenkäs on tämäkin Lonteeni keväästä asti saarnannut? Kukin säätynsä mukaan. Älköön piika käykö vaatetettuna kuin talon tytär, ja kavahtakoon talon tytär säätyläisten koreutta. Ja voi teitä — siihen hän päättää jokaisen saarnansa — ja voi teitä palkolliset ja löysäläiset, teitä riivaa vierailta mailta tullut pahahenki, kapinan henki. Ettekös ole sanasta lukeneet, että esivalta on Jumalalta ja tulee olla sille alamainen. Teidän isäntänne ja työnantajanne on teille ylhäältä annettu esivalta. Ja voi sitä, joka nousee jumalallista maailmanjärjestystä vastaan... Näin on puhuttu.

— Lujia sanoja on näinä aikoina pöntöstä puhuttu.

— Jaksaahan sitä ... kerran viikossa.

— Ja missäs nyt ollaan? He ovat opettaneet meille kirjoissaan, että pitää seisoa ryssää vastaan kuin Sven Tuuvat ja Tööpelnit. Mutta itse rahtaavat tänne ryssiä kaventamaan suomalaisen rapparin leipää...

— Huonoille teille ovat astuneet herrat, sanoi Hiskias vakaalla äänellä.

— Ja mitä on saarnannut meille pappien raamattu? Jos ryömit nälkäisenä viljamakasiinin kynnykselle ja kanki on oven päällä, nykerry siihen kuin kapinen rotta. Ja siihen evankeliumiin kuoli minun äitini. Mutta katsokaas tänne, tätä uuden testamentin ensimmäistä lehteä. Täällä sanotaan juuri päinvastoin. Juuri niin... Ja se sanoo, että jos kanki on päällä ja lukkona kivenkova sydän, murra ne, ennenkuin kuolet. No, kumpikos on köyhäin evankeliumia? Häh? Ei se toljottamisesta parane. Sopii valita, kumpi maittaa. Raamattuja on vain kaksi.

Syntyi jännittävä hiljaisuus. Jokainen ymmärsi tuon yksinkertaisen ja karkean puheen. Mutta jokin heidän sydämessään teki ratkaisun vaikeaksi. Kaikki oli ikäänkuin luonnottoman juhlallista. Viimeistä tuomiota kesken kaiken. He eivät osanneet vastata mitään.

— Jos ette ole myötä, olette vastaan. Ja jos ette viitsi sanaanne sanoa, tekemästä ette pääse, istutte tai kävelette. Totuuksien laita on, nähkääs, sellainen, ettei niitä kierretä tai heitetä sivuun. Ahtaita portteja ovat, ei niistä kirkkokääseillä pyyhälletä. Häh?

— Jalan tässä on mökinmies saanut ruumistansa hilata niin ahtaalla kuin laveallakin tiellä, lateli viimein harvakseen joku mäkitupalainen.

— Juuri niin, niin se on... Mutta Helsingin työmiehet ovat tehneet päätöksen, että tästä lähtien eivät kirkkoon jalallaan astu, koska siellä saarnataan ryssien puolesta köyhiä vastaan. Ja se on toinen lakko, kirkkolakko. Ja veljiensä asian pettää se mies, joka tänään menee Lonteenin papin pöntön juureen. Onkos selvä?

— Selvä kuin juna, kajahti sällien suusta. — Ei ole kiirettä ryssänpapin kirkkoon...

Murahdellen ja jahkaillen näytti koko väki hyväksyvän kirkkolakon yhteiseksi päätökseksi.

Mutta torppari Hiskias nousi paikaltaan, katsoi hetken ympärilleen vetistävin silmin ja sanoi harvakseen:

— Minun lie tätä nälkävyötäni kinnattava pari reiänväliä tiukemmalle, mutta kirkonkäyntiä en jätä, sillä ainoata autuuttani en heitä jumalankieltäjien kaivoon.

Nosti housujaan ja läksi.

Papinkellot alkoivat kumahdella. Herran-Leena kietoi virsikirjan nenäliinaansa ja läksi.

Mutta muita Rantakylän köyhiä ei sinä pyhänä kirkossa nähty.

* * * * *

Joel lähti tuvasta hätäilemättä. Hän tunsi itsensä osalliseksi merkilliseen salaisuuteen. Hän oli yhtä puolta kellosepän, sällin ja Hiskiaankin kanssa. Ja hän oli rohkealla päällä.

Siksi hän oikaisee suoraan hautuumaan poikitse Portinmäkeä kohti. Matalajalkainen rakki seuraa häntä ja heiluttaa hännäntynkäänsä. Lähellä porttia hän pysähtyy, heittäytyy rennosti kelkkaansa ja laskettaa takaisin mäkeä alas, koira maata viistäen perässä.

Kelkka pysähtyy. Koira lieputtaa itsensä melkein hänen syliinsä. Ja Joel taputtaa sitä rauhallisen arvokkaasti. Sitten hän lähtee alatietä kotimatkalle.

Noustessaan uudelleen Portinmäelle hän tapaa nahkuri Joonaan, joka on pyhävaatteissaan menossa kirkkoon.

— Siinä se on vasta Pariisin pyöveli, välähtää hänen tajunnassaan, hyvänahkainen, roima mies, pitkä, puhdas parta tuulessa liehumassa...

Joel liittyy matkaan ja lyö rohkeasti kätensä Joonaan kämmenelle, joka puristuu leppoisasti. Ja he nousevat yhdessä mäelle. Siinä he eroavat.

Mutta Joelin kotimatka oli sanomattoman iloinen. Hän oli saanut tuttavia. Hän oli laajentanut jälleen pienen leikkiympyränsä alaa. Ja hänestä tuntui, kuin ei maailmassa enää olisikaan mitään peloittavaa ja tuntematonta.