Sellainen vastarinta ei ole Jumalan tahto.

Laittomat asevelvollisuuskutsunnat jatkuivat. Sortajain päämies oli kohonnut täysivaltaiseksi diktaattoriksi. Hänen anturansa tallasivat nyt koko maata. Hänellä oli toisen käden nyrkissä karkoitus, vankila ja Siperia ja toisessa kädessä, kämmenellä, arvot, ritarimerkit ja virkapaikat.

Suomen kansa oli edelleen jakaantunut kahteen suureen uskonlahkoon: laillisuusmiehiin ja nöyrtymispolitiikan kannattajiin, mutta kummallakin puolella oli omat syrjä- ja harhalahkonsa: vastarinnan puolella tuliset nuorukaisryhmänsä, jotka hikoilivat maanalaisissa salapainoissa ja opettelivat pommintekoa Venäjän vallankumouksellisten malliin, ja toisella puolella kiipijöitten lahko, häväisten taipumuspolitiikan miehistä nekin, jotka mieleltään rehellisinä yrittivät pelastaa mitä pelastettavissa oli. Koko maa oli kuin viimeisten päivien seurakunta: saarnattiin ainoata pelastusta tuhannella eri tavalla.

Maannälkä ja oikeuksien nälkä oli yltymistään yltynyt. Köyhälistön herrat toitottivat nyt torvella yli koko maan: Älköön mitattako äyriluvulla kansalaisen ääntä! Äänioikeus yhtä hyvin torpparille kuin talolliselle, yhtä hyvin muonamiehelle kuin papille ja yhtä hyvin tehtaalaiselle ja kirvesmiehelle kuin tehtaanherralle ja aatelismiehelle! Siinä oli nyt köyhälistön ainoa autuaaksitekevä oppi.

Säädyt jurrittivat mykkinä ja kuuroina. Ei yksikään niistä kallistanut korvaansa työväen uudelle toitotukselle. Mutta sitä paremmin upposi agitaattorien vihansaarna äänettömiin joukkoihin. Ja nämä olivat itsekin jakautuneet kahteen lahkoon: osa kannatti laillisuusmiesten taistelua, mutta osa antoi palttua herrojen isänmaalle, ja pääkaupungin työttömät syöskentelivät armopaloja satraapin keittämistä lihapadoista.

Isänmaalle uhrattiin ja isänmaata kaupittiin. Leikittiin sadalla rintamalla sisällissotaa eikä ymmärretty, että leikkiminenkin Kainin ja Aabelin tarinalla oli vaarallista tälle Suomen puukkojunkkari-kansalle. Mutta sillä aikaa tungettiin laillisuusrintama askel askelelta kohti viimeisiä epätoivon juoksuhautoja.

"Sellainen vastarinta ei ole Jumalan tahto", oli kirjoittanut arkkipiispa paimenkirjeessään. Ja piispat ja papit olivat kehoitusta seuranneet. Tuskin kourallinen heistä muisti oppi-isänsä Lutherin, joka oli seisonut Wormsissa paavia ja keisaria vastaan. Maalliset virkamiehet saivat kovakorvaisuudessaan vaeltaa kaitaa tietä: maanpakoon, vankiloihin ja Siperiaan. Kappalaiset ja rovastit pesivät kätensä, ajelivat nelipyöräisillä niloillaan leveätä kirkkotietä ja julistivat kansalle, että Jumala oli asettunut tällä kertaa keisarin puolelle.

Tosin heidän täytyi harjoittaa pientä kierosilmäisyyttä ja viatonta sokeutta lukiessaan saarnansa tekstiä. He lukivat selkeällä äänellä: Jokainen olkoon esivallalle, jolla valta on, alamainen. Mutta he tuskin huomasivat, että esivallasta oli pyhässä kirjassa sanottu: Sillä hän on Jumalan palvelija sinun _hyväkses_. Kun heidän tekstinään oli Matheuksen evankeliumista: Antakaa keisarille _kuin keisarin ovat_, näkivät heidän silmänsä kirjassa seuraavat selkeät sanat: Antakaa keisarille _kaikki_. Ja jos pieni apulaispappi julisti asevelvollisille nuoruutensa sokeudessa: "Taistelu oikeuden puolesta on siunaus meidän sieluillemme", saarnasi kymmenen rovastia: "Oikeuden valtakunta ilmestyy vasta maan päälle, kun rakkaus voittaa vihan kansojen keskuudessa. Rakkaus ei ole vielä tullut. Vannokaa siis, rakkaat nuorukaiset, puolustavanne itsevaltiasta 'viime veripisaraan asti'." Mutta tämän itsevaltiaan valapattoisuudesta he olivat vaiti. Isänmaan toivo julisti maalaisveljilleen kahdella kielellä, joissa oli yksi mieli: Ei auttaa sortajan asiaa eteenpäin, ei taipua, ei tunnustaa! Ken antaa alttiiksi lait, vapauden ja isänmaan, on maanpetturi ja valapatto. Mutta kirkon päämies marssitti pääalttarille sekä historian hirviöt että jumalanmiehet ja todisti, että itse Paavali oli käskenyt kuuliaisuuteen esivallalle Neron verenhimoisen valtikan alaisena ja julmat vainot ja marttyyrikuolema silmäinsä edessä. Ja juhlallinen pelko täytti maalaiskappalaiset, heidän piskuiset seurakuntansa ja lopulta myöskin asevelvolliset nuorukaiset, jotka kutsunta kutsunnalta saapuivat lautakuntien eteen yhä suuremmin joukoin.

Koko Suomen maalaiskansa alkoi vähitellen uskoa, että koska sille hirveälle Nerolle oli kerran annettu Siperian kaivokset, vankilat ja hirsipuut, oli Jumala lopultakin, kukaties, kaikkine apostoleineen, ja ainakin sota- ja hallitusherroineen, mennyt sen puolelle.

Kirkko, johon rahvaan luottamus oli jo alkanut marxilaisen evankeliumin vaikutuksesta horjua, oli nyt osannut koskettaa Suomen kansan ytimiin ja munaskuihin: Se oli herättänyt sen vuosisataisen _pelon_.

Tämä kansa oli pelännyt aina hallitusherroja ja näiden väennostoja. Se oli paennut tuhannet kerrat korven kätköihin. Se oli piileskellyt sekä veroherraa että sotamiesten pestaajaa. Se oli paennut kasakkalaumoja soitten ja nevojen taakse. Se ei ylimalkaan koko elämänvaelluksessaan ollut tuntenut muita kuin kaksi tietä: nietoksisen nälkäkujan ja erämaisen pakomatkan. Ja nyt, juuri nyt, kun oli viimeinkin pystytetty tuhatvuotisen valtakunnan ensimmäiset tienviitat, niin eikös tulekin ja uhkaa kohtalo taas koko kansaa kauhistavalla Siperialla, verenhimoisen Neron vainoilla ja marttyyrikuolemalla.

Pakoon. Pakomatkalle... Herrat houkutelkoot ... vastarintaan muka, ja ylioppilaat ylvästelkööt. Oma päänsä piti tässä sentään renkimiehenkin ja torpanpojan säilyttää ja hetken tullen vaikka vähän etuillakin pappeuden suojassa ja hallitusherrojen suosiosta...

Ja niin tapahtui, että yhä mustenevan slaavilaisvallan ukkospilvi, jumalanpelkoa ja etenkin ihmispelkoa saarnaavat papit ja ennen kaikkea... se helvetin syvyinen kuilu, joka erotti toisistaan maattomat ja mannulliset, ne syöksivät koko Suomen kansan kurjalle pakomatkalle. Sen ei enää tarvinnut tällä vuosisadalla katkaista kymmenvirstaisia kinttupolkuja päästäkseen piilopirttiensä suojaan. Sen nuorukaiset juoksivat syrjäkylistä kirkolle kutsuntalautakuntien eteen, näyttelivät vastarinnanmiesten salaisia lentolehtisiä ja tekivät ilmiantoja. Renki kavalsi isäntänsä ja talollinen virkamiehen tai kartanonherran. Ennen kaikkea riehui maattomain satavuotinen vääryydentunto. Se purkautui joukkoilmiannoiksi maanomistajia ja virkamiehiä vastaan. Ei enää edes kolmeakymmentä hopeapenninkiä vaadittu ihmissielusta. Juudakset eivät nytkään pettäneet vain rahanhimosta, vaan myöskin kateudesta ja kostonhimosta. Ja ensikertaa pakeni nyt kansa oman sielunsa pimeimpään laaksoon. Se kuunteli ja totteli mustimpain intohimojensa perisuomalaista saatanaa: silmäpuolta Ulappalan ukkoa, Lemminkäisen murhaajaa. Ja se oli valmis myymään taivasosuutensa vieraalle tyrannille, jos se vain sai tyydyttää renkisielunsa orjanhimoa: perikatoon, Tuonelan jokeen jokainen, joka on rikkaampi ja — muka — jalompi meitä, meitä maattomia, osattomia, väärin tuomittuja ja aina sorrettuja.

Laillisuusmiehet ja nuoret aktivistit, jotka viimeisessä juoksuhaudassaan olivat valmiit kuolemantekoihin, alkoivat ihmetellä ja epäröidä. Mikä on tämä pakeneva kansa? Onko tämä rehtiydestään kuulu Suomen kansa, jonka jokainen mies on sitä rehellisempi, mitä suurempi on hänen köyhyytensä taakka? Voivatko todella tuolla tavalla juosta pakoon Saarijärven Paavojen, Stoolien, Stoltien ja Hurtigien pojanpojat? Mahdotonta! Olemmeko erehtyneet? Vai ovatko meidän runoilijamme valehdelleet? Caliban! Caliban! Suomen soissa se on maannut, ja nyt se on herännyt, herännyt...

Jalot nuorukaiset itkivät katkerasti: Luopukaamme, tämä kansa ei ansaitse meidän kuolemanuhriamme. Ja he olivat kuolla tuskasta ja häpeästä, kun he kuulivat hallitusherrojen selittävän sortajalle: Suomen kansa alkaa saada tervettä järkeä... Jaloimmatkin jäivät odottamaan toivottomina, ja kaikkein hurjimmat suunnittelivat elämänaikaista pakomatkaa kaukaiseen länteen, valtamerien taakse.

Despootti oli ensikerran voittanut vakuuttavasti. Hän näki selvästi sen hetken lähestyvän, jolloin Suomen kansa oli syönyt viimeisenkin riekaleen kunniastaan ja jolloin koko rajamaan kansa oli oleva häpeän suossa oljenteleva orjakansa...

Silloin, juuri silloin, kun häpeän pilvet laskeutuivat yhä alemmaksi ja laahasivat puhtaimmatkin laaksot, juuri silloin, luokkavihan ja kaikenvihan, alhaisuuden ja kunniattomuuden tahratessa pimeäksi juhannusaattojenkin heleän auringon, kajahtivat jaloimmat laukaukset, mitä koskaan on ammuttu Suomen maassa. Ne lähtivät Eugen Schaumanin pettämättömästä aseesta. Ja Nikolai Ivanovitsh Bobrikoff kaatui.

Kertovatko Suomen kansan aikakirjat yhdelläkään sivullaan roomalaisemmasta teosta? Loistaako niistä yksikään hymyilevämmästä ja yksinkertaisemmasta sankaruudesta? Ei yksikään. Kuka on tässä maassa kirjoittanut sparttalaisemmin viimeistä testamenttiaan? Ja kuka on tarkemmin koskaan täyttänyt uhrautumisen lait kuin Eugen Schauman lävistäessään puhtaan sydämensä. Ei kukaan. Eikä ole koskaan virkavalta häväissyt pyhempää vainajaa kuin se teki sinä yönä, jolloin se tallasi nuoren sankarin ruumiin nimettömään yhteishautaan.

Ylevimmin puhui juuri hän koko Euroopalle sorretun isänmaansa puolesta, ja vakuuttavimmin, sillä mitä huulet puhuivat, sen todistivat käsivarsi ja kuolema. Sydän ja teko olivat hänessä yhtä, sillä koko hänen elämänsä oli ollut valmistumista tähän ainoaan sankaritekoon.

Nyt se oli tehty. Oli surmattu soihinsa suomalaisen korven Ulappalan-peikko ja kaadettu tyranni istuimeltaan. Oli täytetty laki pyhästi ja kolminkertaisesti. Oli singottu omantunnon salama lainpettäjien poveen, oli surmattu lakien polkija ja oli toteltu laeista jylhintä: veri verestä ja kuolema kuolemasta.

Hän oli palvonut oikeuden ikuista kauneutta ja suorittanut tekonsa puhtaasti kuin marttyyri ja yksinkertaisesti kuin mies. Hän oli tehnyt yksin sen, mitä kunnia vaati koko kansalta. Ritari ja ritareista Pyhä Yrjänä! Sankari ja sankareista Yksinäisin.

Suomen harmaaseen graniittiin oli uurrettu katoamattomasti roomalainen ajatus:

_ Simplex sigillum veri._