Tuulenpesä huojuvassa puussa.

Viimeisten laittomain kutsuntain rienatessa kansaa kävi Joel kolmatta talvea kaupungin lyseota, mutta hän oli jo neljännellä luokalla, sillä hän oli lukenut omin päin toisen luokan kurssin.

Kaupungin koulu oli aluksi hänelle pahempaa kuin vankila.

Hänellä oli erään matamin luona kortteeri, jossa hän nukkui ja luki pienessä, akkunattomassa välikköhuoneessa, joten hänen päivälläkin täytyi lukea lampunvalossa. Laihan keittonsa hän sai kerran päivässä matamilta, mutta muuten hän söi kuivaa ruokaa, joka tuotiin kotoa. Rahaa, millä päästä luistinradalle tai pieniin nekku- ja torttukesteihin, ei hänellä ollut. Eikä edes parempia vaatteita, joilla olisi voinut mennä herrasväenpoikain kotikesteihin. Eikä hänellä, joka pakeni joka päivä koulun päätyttyä kaupungin laidalle pimeään koppiinsa, edes ollut tovereita. Hän tuskin tunsi ketään muita kuin Uuno Vintturin, Virt'ojan pehtorinpojan, joka oli aloittanut hänen kanssaan yhdessä koulun ja oli nyt kolmannella luokalla.

Mutta kaupungissa oli suurempi lainakirjasto kuin kotikylässä. Ja Joel luki. Hän luki seikkailukirjoja, romaaneja, runokirjoja, näytelmiä, arvottomia ja arvokkaita, mitä vain käsiinsä sai. Mutta historialliset romaanit Starbäckin laajoista sarjoista aina Monte Criston kreiviin, Aarniometsän tyttäriin ja Ruhtinatar Teodoraan saakka olivat yhä hänen himoruokaansa. Niitä hän ahnehti suuria kasoja vaatekorinsa kannelle. Ja seinällä pieni peltilamppu savusi tuon tuostakin kamarin täyteen nokea, kun hän ahmi kirjojen pyörryttävää elämää.

Läksynsä hän luki melkein luonnottoman tarkasti, sillä hänen mielestään olivat opettajat kummallisia hirviöitä, joita vastaan oli itseänsä varjeltava — osaamalla vastata nopeasti ja tarkasti, ennenkuin hirmustuivat. Hän tunsi arassa sydämessään, että pieninkin moite oli sille kunniallekäypä solvaus. Mutta tämä pelko joutua loukatuksi, joka oli imeytynyt häneen jo Virt'ojan rusthollissa, teki hänelle jokaisen koulutunnin kidutukseksi. Eikä hän suinkaan kuulustelussa erikoisesti loistanut. Veri läimähti kysyttäessä hänen kasvoilleen, hän ei uskaltanut rauhassa ajatella, vaan työnsi suustaan mitä kysymys vaati, niin nopeasti kuin suinkin. Vasta istuttuaan hän havaitsi, että olisi osannut puhua asiasta monta vertaa enemmän. Yhtä hirvittävää oli hänelle myöhästymisen pelko. Se ajoi hänet kotoa luonnottoman aikaisin koulun portille käpristelemään, olipa vaikka tulipalopakkanen.

Tässä aran ylpeyden ja pelon kiduttavassa ristitulessa, laihasta ruoasta ja raittiin ilman puutteesta, hän oli käynyt yhä hontelommaksi. Hänen nuorissa kasvoissaan oli heikkouden vakoja, silmänaluset kellertivät ja silmiä kirvelsi. Samalla hän oli nopeasti kasvanut, niin että holtittomat raajat hoipersivat kuin avuttomalla vasikalla. Apinanpoika! oli hänelle huutanut Lerkin Ville kivisodassa. Nyt hän oli näivettynyt apinanpoika.

Hän oli riutumaisillaan yksinäisyyteen, koti-ikävään ja ihmispelkoon, köyhyytensä ja eristyneen kummallisuutensa katkeraan tuntoon. Hän vihasi ihmisiä ja pelkäsi heitä. Mutta yksinäisessä vankilassaan hän kuvitteli silmiensä eteen kummallisia ihmetapauksia, joissa hän yht'äkkiä näyttäisi noille kaikille, muka paremmille, että hän osaa ja jaksaa enemmän kuin heistä yksikään. Milloin oli hän sirkuslainen, joka teki huimaavassa korkeudessa vaivattoman rohkeita heittoja. Milloin määrättömät Monte Criston aarteet olivat hänen käsissään ja hän salaperäisenä olentona kosti kehnoille ja armahti onnettomia. Milloin taas hän loisti tiedoillaan kuin Abelard kirkolliskokouksessa, niin että kirkon prelaatit kauhistuivat hänen älynsä välähtelevää säilää. Tai hän kuvitteli pääsevänsä köyhänä ja tuntemattomana opettamaan ylhäisen herran perheeseen, jossa ihana Heloise olisi hänen oppilaansa. Heidän välillään syntyy ikuinen rakkaus. Hänet ajetaan talosta ja häntä vainotaan. Mutta hän seikkailee kaukaisilla mailla. Ja eräänä päivänä hän ratsastaa maailman upeimmalla Ilolla kostamaan herralle ja pelastamaan rakastettunsa.

Sellaisiin kuvitelmiin hän nukkui. Mutta aamulla kalisutti hampaita hataran huoneen kylmä pimeys. Kuluneet saappaat makasivat maassa korot lintallaan. Takin kyynärpäät irvistelivät reikäisinä tuolinkarmilta, sillä niissä eivät koskaan paikat kestäneet. Leipäkannikka maistui aamutuimaan hiirien nakertamalta ja homehtuneelta. Usein nakkasi hän sen koppaan hokien aamurukouksekseen entisen kerjäläisen kirousta: Siinä on, Jumala, sun viljas, siinä on, Jumala, sun viljas...

Kuitenkaan Joel ei ollut menehtynyt, sillä eräänlainen ristikkoakkuna aukeni vähitellen hänenkin elämänkoppinsa seinään. Jo se hikinen urakka, jolla hän oli jättänyt luokkaa jäljemmäksi toverinsa, oli lisännyt hänen itseluottamustaan. Kuningaspallossa hänen kivenlinkoojakätensä saattoi hämmästyttää äkkiä pallon huikealla lennolla. Silloin hän innostui itsekin. Ja hän löi ja juoksi, unohtaen edes hetkeksi pimeän vankilansa katkeran elämän. Myös oppitunneilla saattoivat hänen aivonsa joskus ikäänkuin pujahtaa ilmoille umpimielen sokkeloista, ja hän levähytti opettajain silmät suuriksi. Sillä silloin hän kertoi palavalla innolla lukemainsa kirjojen viisauksia. Varsinkin historianopettaja alkoi kohdella huolehtivalla lempeydellä riutuneen näköistä poikaa.

Kuitenkin vasta tämän talven alkupuolella sattui tapaus, joka pelasti Joelin tukehtumasta savuttuneeseen vankilaansa. Salaperäinen tuuli tohahti. Ja sen pyörre raikasti hänen kutistuvat keuhkonsa. Tuli uutta ajattelemista, joka hälvensi romaanimaailman harhanäyt. Ja ennen kaikkea: tuli tehtävää, joka vei hänet oppimaan ihmisiä ulkopuolelle omaa itseänsä, joka ei kellarissa kyennyt kasvamaan kalpeata ituorasta ylemmäksi.

Ylioppilaat olivat laajentaneet aktivistisen toimintansa Joelinkin koulukaupunkiin. Ja Uunon veli Valte, joka oli jo pari vuotta opiskellut pääkaupungissa, kävi täällä järjestämässä koulun yläluokkalaisetkin toimintaan asevelvollisuuslakon hyväksi. Uuno oli ylioppilaan veljenä päässyt hankkeisiin osalliseksi. Ja pari muutakin alaluokkalaista, näiden joukossa Joel, otettiin apureiksi salaiseen yritykseen.

Pojat saivat haltuunsa suuret joukot lentokirjasia ja julistuksia, jotka heidän oli määrä levittää kaupungissa taloihin, mutta varsinkin kuljettaa hiihtämällä maaseudulle niin laajalle kuin suinkin kykenivät. Koko varasto raahattiin Joelin pöksään, sillä tihrusilmäisen matamin ei arveltu mitään ymmärtävän tällaisista asioista. Romaanikasat saivat nyt väistyä. Kamarin nurkat, sängynalukset, korit ja lopulta seinävieretkin lastattiin täyteen salaperäistä kapinallista kirjallisuutta, joka uhosi tuoretta painomustetta, tulikivenkatkuisia sanoja ja suunnattomia seikkailuja.

Jokaisessa aamuhämärässä pojat juoksuttivat niitä talojen porraskäytäviin. Ja lauantaisin he läksivät parittain suksilla maaseudulle isot reput selässä, palaten usein vasta maanantaiaamuksi suoraan kouluun. Mutta muut ajat istuivat he, varsinkin Joel ja Uuno, tuossa savuseinäisessä pöksässä ja lukivat kirjaset, lehtiset, julistukset ... lukivat ja keskustelivat suuresta taistelusta aamuöihin saakka.

Joel oli mestari löytämään historiallisia vertauskohtia. Hän keksi Albat, Filip toiset, Torquemadat, Kristian tyrannit ja Gessler-voudit, joilla hän vuoron perään risti keisarin, Bobrikoffit ja Plehwet. Jeanne d'Arc ja Don Carlos, hugenotit ja Henrik Navarralainen, geusit ja Oranian prinssit, Engelbrekt Engelbrektinpoika, Eerik Puke, Jaakko Ilkka ja ennen kaikkea Wilhelm Tell olivat niitä, joiden sankarigloriassa heidän nyt oli taisteltava ... pappeja, vallesmanneja, kuvernöörejä ja kaikkia Suomen-syöjiä vastaan. Oli nostettava espanjalaisten sissisota Napoleonia vastaan. Santarmikätyrit oli hirtettävä öisissä metsissä. Kylissä oli nöyräselkäisten vallesmannien ja pappien nurkan alle asetettava helvetinkoneet. Ja nuorukaisten kesken oli valittava arvalla ne, jotka ampuvat julkisilla paikoilla suuret herrat toisen toisensa jälkeen, järkähtämättömässä valaveljeydessä, niin että kauhun lepakot suhisevat sortajain korvissa illasta aamuun.

Mutta Uuno oli varovaisempi:

— Ketkä sitten ampuvat?

— Koulupojat ja ylioppilaat.

— Mutta kun ne hirttävät sen, joka ampuu?

— Hirttäkööt! Silloin meitä kansa vasta seuraa... Mökinpojat ja torpanpojat antavat lyöttää ranteisiinsa kahleet, ennenkuin lähtevät ryssien väkeen, ja he nauravat sortajille, kun heitä raahataan Siperiaan...

— Mutta köyhät kun eivät usko herroihin, vaikka ampuisivat sata kenraalia ja riippuisivat sadassa hirsipuussa...

— Täytyy uskoa! Ken ei usko marttyyreihin, on kurja olento, ja ken ei heitä seuraa, on pelkuri raukka...

— Eivätpäs usko, enkä usko minäkään. Isä on sanonut, että köyhien ei auta uskoa muihin kuin toisiin köyhiin. Herrat pettävät aina ja sinäkin olet herra...

— Siinä tapauksessa ... sinä meistä kahdesta vasta herra olet! Sinulla on paremmat vaatteet ja parempi kortteeri kuin minulla. Kuka meistä syö kolme kertaa päivässä puurot ja sopat? Minä ainakin saan kerran päivässä likavettä, jota matami sanoo luusopaksi. Sinun isäsi saa palkkaa, ja minun isäni on ollut vaivaistalossa. Ja kummankos veli on ylioppilas? Sinun. Hohoo... Ja minun sisareni ... mikä missäkin, oikeita proletaareja. Ho-ho-hoo ... tyhmäsitpä, poika, itsesi oikean aasin tavalla.

— Enpäs tyhmännyt, enpäs... Rikkauspa ei olekaan vielä asiassa kaikki, tenäsi Uuno, ikäänkuin tietäisi sellaista, josta Joelilla ei voinut olla aavistustakaan.

— Sellaiset ne vasta ovat herroja, jotka aina pyrkivät käskemään ja luulevat olevansa parempia kuin muut ihmiset, tavalliset moukat, mukamas ... jämäsi Uuno jääräpäisen kateellisena. — Siinäs sen kuulit. Ja sinä olet oikea hoppuherra joka paikassa... Kun tullaan torppaan tai taloon, jo kynnyksellä huudat ja meiskaat etkä osaa antaa toiselle suunvuoroa... Ja taipaleella ... alamäet ja tasaiset lasketat edellä ja hirnut kuin orivarsa, mutta ylämäessä lopsahat kuin vanha tääpäs...

— No, mitäs kuhnailet, kun kerran julistuksilla on kiire... Joel nauroi ylimielisesti.

— Älä valehtele! Siinä on tultu missä sinäkin... Mutta sen minä sanon, että lakkaa ylpeilemästä tai herrana pysyt koko ikäsi.

— No, pysytään sitten vaikka arkkienkelinä! huitaisi Joel. — Mutta reput selkään, poika, ja sukset jalkaan, sillä nyt sitä lähdettiin sekä herrat että ... pehtorit perässä...

Tähän tapaan pojat keskustelivat koko talven, milloin kinassa, milloin sovussa, mutta aina he pysyivät yhdessä. Ja varsinkin sodan syttyminen Kaukaisessa idässä ja sen synnyttämä hurja jännitys kiihoitti heidät yhä rohkeampaan toimintaan pääsiäisen ja kutsuntain lähetessä.

* * * * *

Leutona lauantaipäivänä pojat painavat taas hiihtämällä, raskaat kantamukset selässä, sileäselkäistä maantietä pitkin. Matka pitää Joelin kotokirkolle.

Joel edellä, Uuno kärtyisänä jäljessä ja matkan edetessä yhä kiukkuisempana, sillä Joel ei pysähtele enää ylämäissäkään, vaan pinnistelee hiestä märkänä, vartalo luokkina mäkeä vasten, nousee huipulle ja tältä taas sojottavana riukuna laskee alas.

Niin, todellakin... Joel on näihin aikoihin riukumainen, hoikan hoikka koivu, joka hentonakin kestää tuulta paljon, mutta katkeaa vesoimen iskusta kuin korsi.

Ja hänen sielunsa on vain tuulenpesä huojuvassa puussa.

Se on kaikille tuulille avoin. Olivat tulleet mielikuvituksen mailta kuumeen polttavat houreet, se ahnehti ne itseensä ja oli palaa tuhkaksi kiduttavassa tulessa. Viuhahtivat jostain sitä vastaan ilkeämieliset vihurit tai kosketti mitättöminkin loukkaus, se täyttyi heti koston räjähtävästä voimasta, ja ihme oli, ettei se jo ollut hajonnut kaikkiin tuuliin. Köyhyyden kolea marraskylmä oli lyönyt sen huurteeseen, sen oksat kiilsivät hauraina jääpuikkoina, ja se oli monesti putoamaisillaan alas kuin myöhästyneen linnun pesä. Mutta aina oli, juuri sen arimmillaan särähdellessä, tullut myös leuto päivänhetki: se oli sulanut hiljaa ja jäänyt paikoilleen.

Äkkiä kuolleet perhoset, inhoittavat hyönteiset, raiskat ja roskat paiskautuivat sen sisään. Se oli tukehtumaisillaan elottomaksi. Ja tämäkin oli tapahtunut jo monet kerrat. Mutta silloin oli ammahtanut jostain tuulen-nuoliainen ja puhdistanut sen silmänräpäyksessä. Tai nousseet jostain vahvat, väkevät tuulet, jotka ravistivat sen tyhjäksi tunkkaantuneista akanoista, niin että se taas oli valmis joka sieraimellaan hengittämään uutta ilmaa. Kuten nytkin, kun väkevä innostus vääryyttä vastaan oli täyttänyt sen, melkeinpä muuttanut sen, ainakin hetkittäin, elävää linnunpesää tai ihmissydäntä muistuttavaksi kapineeksi.

Joka tapauksessa oli tätä tuskin kehälle päässyttä tuulenpesäsielua koeteltu luonnottoman paljon. Se, että se vielä oli olemassa, on suurempi ihme kuin se, että tyhjyys olisi sen nielaissut. Oliko todellakin mahdollista, että siihen oli kerran pesivä lämmin, vihanta lintu, se merkillinen elämänlintu, joka hautoessaan muuttaa jokaisen tuulenpesän todelliseksi ja kestäväksi ihmissydämeksi?

Siitä ei voi kukaan olla varma, sillä sellaisen tuulenpesä-sielun ympärillä tohisee aina tuhoavia voimia. Ja sitäpaitsi tuollainen innostus, kuin nyt sitä ravistelee maahan saakka huojuvassa puussa, se jo yksin voi singota sen turmion kuiluun.

Juuri sillä tavalla, vuoroin kuin huojuva puu, vuoroin kuin jännitetty luokki tai eteenpäin kallistunut riuku, painaltaa Joel kovaa tietä. Hänen aivoissaan palaa jo huomispäivä, sillä pitäjän sosialistit, Hanski etunenässä, ja eräät nuoret opiskelijat olivat päättäneet nousta huomisessa jumalanpalveluksessa kirkkoherra Londeenia ja tämän apulaispappia vastaan, jona jo vuoden ajan oli saarnannut Virt'ojan Markus-herra.

Vanhat kaunat näitä pappeja kohtaan kirvelöittivät Joelin ylimalkaisen vääryydenvihan katkeraksi nautinnoksi. Hänen sisussaan hohotti tunnoton nauru, kun hän muisti Markus-papin pallisilmät ja hänen antamansa kenkärisat, protokollasihteerin viisipennisen ja kultaiset kellonvitjat ja äitinsä palvelemassa rusthollin pihamaalla. Ja sama nauru jatkui, kun häilähti mieleen lapsuuskuva Lonteenin ja Hanskin hahmoista, jotka seisovat vastakkain isän totikestien savupilvessä. Ärhäkkä piski ja takkukarvainen halli!

— Ho-hoo, huusi Joel taas päähänpälkähtelyistä riemuissaan ja iski mäenpäällä porkkansa tiehen, kuin olisi nitistänyt samalla kertaa sekä hounuuden että tekopyhyyden sompainsa alle.

Mutta ne olivat vain pintakuvia. Syvältä, pyörryttävistä vesistä, häilyivät vuolevissa harsoissa kasvojen kuvajaiset, jotka peittyivät ja paljastuivat alastomiksi, loittonivat kimaltelevan maantien hopeavirrassa, antautuivat lähelle ja pakenivat taas, mutta pääsemättä koskaan näkymättömiin. Ne vain muuttelivat muotojaan, aina yhtä ihanina, riipaisten suoraan sydämestä, niin että Joel tunsi hetkittäin kuuman hämärän peittävän silmänsä. Ja hän hiihti kuin horroksessa. Poika oli rakastunut.

Sen jälkeen kuin Lajusen Annan vetelä lähentely, Tillasen Marjan puheet, pyhien vaimojen kirkkokuvat ja tiellä kulkevien naisten rynkkyhameet olivat tahranneet hänen ajatuksensa, niin ettei hän omasta mielestään ollut ojassa ryömivää koiraa parempi, oli hän paennut jokaista naisolentoa. Kun tuli tyttökoululaisia kadulla vastaan, tuijotti hän maahan häveten huonoja vaatteitaan. Ja kun he olivat menneet ohi vilkaisemattakaan, hengähti hän vapautuneesti. Hän tahtoi pitää piilossa häpeälliset haavansa. Hän uskalsi pyytää hyväilyjä vain romaaniensa kaukomaisilta naisolennoilta, jotka rakastivat suloisen lempeästi ilman häpeää ja ilman ylpeyttä, vaikka olisivat kantaneet kärpännahkoja kuultavilla harteillaan.

Mutta kun Joel oli riipautunut irti yksinolostaan, oli häneen virrannut taas uskallus rakkauteenkin. Mitä lukemattomammat tuulet kävivät, sitä enemmän mahtui hänen tuulenpesä-sieluunsa. Ja nyt lävisti sen katkeamattomana, polttavana virtana tuskaisen ihana kaipuu, jonka hän _tiesi_ rakkaudeksi.

Sen helteinen tuuli yltyi nytkin sitä huumaavammaksi, mitä lähemmäksi hän pääsi kotomaita, sillä siellä kylän laidalla, kauppias Krökin hämärässä puodissa, oli hänen rakastettunsa.

Pojat saapuivat Autialaan. Joel näki ja kuuli. Mutta levottomuus esti hänet tajuamasta mitään. Aliisa oli alkanut yskähdellä kuivaa yskää, ja heleätä punaa oli poskipäillä. Isä istui kamarin akkunapöydän ääressä ja tuijotti joelle, laski jotain leikkiäkin. Ja äiti hyöri hellan ääressä, entistään pyylevämpänä, ja tuputti syötävää. Joel söi palan ruokaa ja koetti vastailla puheisiin. Mutta hämärä teki tuloaan...

Joel katosi pihamaalle ja painui varkain joelle, jota myöten hän kiersi maantielle. Huugo Svart seuraili silmillään pojan reittiä ja hymähti itsekseen:

— Aikaisinpa alkaa ... taitaa olla veren vika. — Ukko näki lukemattomain kennäiden takana tervasoihtujen valaisemat saunatiet ja ajomatkat aina nuoruutensa rentoihin yöjuoksuihin saakka. Muotoja ja kasvoja häivähti siellä täällä hämärässä. Poika palasi mieleen levottomana liikahduksena. Mutta hän veti kämmenellä kasvojansa ja hengähti samalla huuliltaan pitkän vapauttavan huokauksen. Sehän oli jo... onneksi vain mennyttä elämää...

* * * * *

Kauppias Krökin pienessä puodissa seisoo homehtuneen vaakapuntarin vieressä Ester, entisen Vanhalan Santran tytär. Hän on yksin ja odottelee puodin sulkemisaikaa. Pieni punnus on jäänyt hänen kouraansa. Kädet ovat karkeahkot ja voimakkaan näköiset. Mutta vartalo on solakka ja hento. Se muistuttaa joen rannalta antautuvasti kaartuvaa nuorta raitaa. Ja kaula on pitkä ja hoikka, takakenossa kuin vesilinnulla. Kasvot ovat jollain tavalla laimeat. Joku olisi voinut sanoa niitä elottomiksi. Mutta Joelin mielestä ne olivat täynnä ihanaa arvoitusta. Silmissä ei näyttänyt olevan ajatusta eikä unelmaa, mutta kun niiden leveät yläluomet painuivat, laskivat tiheät ripset silmienalusille uneliaan ja uuvuttavan varjon. Otsa on matala, mutta puhdas. Ja suuret hiukset näyttävät rasittavan liialla painolla koko päätä. Soleva kaula nytkähtää joskus sen alla. Ja toinen käsi siirtää hitaasti ohimokiharan taemmaksi. Muuten hän seisoo liikkumattomana.

Ovi aukenee. Joel pujahtaa hämärästä pimenevään puotiin. Lähestyy myymäpöytää. Tyttö näyttää havahtuvan horroksestaan, mutta ei liikahda. Joel työntää kätensä pöytää pitkin Esterin käden luo. Pöydän rosoinen pinta on hänen käteensä alttarin samettia. Sen takana seisoo se olento, joka voi päästää hänet selvyyteen elämän kiduttavimmasta arvoituksesta.

Joel vetää tytön kättä puoleensa. Se ei vastustele. Pää painuu kuin raskas hedelmä Joelia kohti. Poika käy neuvottomaksi. Tyttö siirtyy myymäpöydän päätä kohti. He kohtaavat pimeässä sopessa. Painuvat lähekkäin, tyttö kummallisen turtana, poika kömpelönä, kunnes hänen kasvonsa koskettavat tytön hiusmerta. Hän vetää tolkuttomana tytön puoleensa ja suutelee hengityksellään koko hänen päätänsä. Puristaa sen käsivarsiensa väliin ja suutelee jonnekin huulillaan. Mutta ei uskalla nostaa hänen kasvojaan. Tyttö mukautuu koko ruumiillaan. Mutta käsivarret lepäävät elottomina pojan vartalolla. Hänen ruumiinsa tuntuu nukkuvan liikahtamattomassa unessa. Se ärsyttää ja huumaa Joelia.

Tuo olento on hänen, mutta jollain tavoin saavuttamattomissa. Se tekee kipeää. Hän puhuu ja vaatii rakkautta. Tyttö hymyilee alttiisti huulillaan ja silmäripsien takaa. Joelin tuskainen jännitys laukeaa onnelliseksi nöyryydeksi. Hän odottaa, odottaa... Kerran hän pääsee ... salaisuuksien maailmaan, joka on niin ihmeellinen ja kaunis, että sen ovella seisoja on hänelle pyhä... He avaavat sen kerran ... yhdessä. Ja silloin on tuleva hänen huuliltaan pelastuksen sanoma...

Tyttökin alkaa puhua. Jotain tavallista asiaa. Hänen äänensä on soinnuton ja heikko. Mutta sen hiljaiset särähtelyt liikuttavat Joelin suureen hellyyteen. Hän rupeaa taas kuiskien puhumaan rakkaudestaan. Tyttö kuuntelee kuin kuva, nyökäyttäen pari kertaa päätään. Joel on onnellinen...

Kamarin ovessa on pyöreä, lasinen reikä. Sinne ilmestyy kauppias Krökin silmä. Joel ei sitä näe. Mutta hän tuntee jonkin painostavan itseänsä ja vaikenee äkkiä. Ovesta astuu kyttyräselkäinen ukko, jalat painautuen permantoon kuin isot lapiot. Muodoton ruumis näyttää pimeästä nurkasta suunnattomalta. Jäyhät, tarmokkaat kasvot, joissa kulmakarvat törröttävät kuin sammaltukot, työntyvät pöydän ylle. Römeä ääni rohisee:

— Luukut kiinni, kanget eteen. Ja lorvailijat maantielle.

Joel jää loukkauksesta nolona paikoilleen.

— Joo, joo, Vartin poika, jyrisee ukko, — älä sinä käy tätä tyttöä kähmimässä tai loiskahat kuoleman kaivoon. Muuta en sano. — Se siitä, se siitä, päätti hän kärisevällä äänellä.

Joel hiihti kotiin pimeässä illassa. Ukon sanat painoivat alkumatkan kuin punnukset jalkoja. Mutta Portinmäellä hän ryhdistäiksen: Krökin peikko, mukamas! Ukko rähjä... Ei muuta.

* * * * *

Markus-pastori laukkasi jo keskellä saarnaansa, kun Hanski ja hänen kannattajansa saapuivat kirkkoon eri ovilta, kerääntyen vähitellen isolle ristille suljetuksi ryhmäksi.

Nuoren pastorin silmälasit välähtelivät korkeudessa. Väljä kaulus ja pitkät liperit keikkuivat kaulalla kuin liian isot länget opettelevalla varsalla. Takinkaulus piipotti laihalta niskalta kohti korkeutta. Kädet puristivat saarnastuolin reunaa, niin että rystyt valkoisina. Kapeat hartiat olivat kyhärässä. Ja koko ruumis oli kuin loikkaamaisillaan pelkästä sisäisestä innostuksesta seurakunnan helmaan.

Mutta hän pysyi kuitenkin pyhällä paikallaan. Näytti vetävän juuri henkeään Joelin saapuessa Hanskin vierelle. Mutta sitten hän kakisti kerran, nosti nenänsä pystyyn ja jatkoi:

— Suola on hyvä; mutta jos suola tulee mauttomaksi, millästä sitten suolataan? Eikä se maahan eikä sontaan ole sovelias: he heittävät sen pois. — Ja koroittaen ääntänsä hän raikahutti, niin että kaiku kimmahteli: — Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon! Mikä on tämä suola, nimittäin hyvä suola? kysyi hän sitten terävästi. — Jaa, rakkaat sanankuulijani, jaa ... seurakunnalle se on kirkko! Ja minä olen parhaillaan ripottamassa tätä hyvää suolaa teidän päällenne, rakkaat sanankuulijani, jotta teidän syntinen lihanne ja kuolematon sielunne varjeltaisiin Herodeksen taudeilta, jotka monet ja saastaiset olivat. Mutta nyt kysytte minulta, rakkaat kristisisaret ja -veljet, mistä on kirkko saanut tämän hyvän suolan... Suolakaivoksista ja merten rannoilta! huutaa tyhmä. Ei vainkaan, ei lainkaan. Kirkko, köyhien apostoleitten perillinen, ei hamuile maallista suolaa tai maallista mammonaa...

Ääni katkesi äkkiä. Sillä Hanski oli hörähtänyt ja sahalaiset olivat rähähtäneet nauramaan.

Pastori veti kärsivällä liikkeellä silmälasit nenältään. Eikä Joelkaan voinut olla nauramatta, kun hän näki Virt'ojan pojan silmäin pallittavan suuresta säikähdyksestä ympyriäisinä. Mutta hetken kuluttua naulitsi puhuja taas silmänsä kirkon laipioon ja jatkoi:

— Minä sanon teille, että kirkko on saanut sen hyvän suolan Rauhan Ruhtinaalta, jolta kaikkinainen hyvä anti tulee, hänen kämmeneltään on kirkko sen saanut, ja hänen apostoleiltaan, hänen profeetailtaan ja kaikilta Jumalan miehiltä. Juuri niin, juuri niin... Ja mitä on profeetailla ja apostoleilla sanottavana nyt Suomen kansalle, mitä? kysyn minä. Minkäkaltaista suolaa on nyt kirkolla annettavana tälle piskuiselle kansalle ja eritoten asevelvollisille nuorukaisillemme, joita kaikkinaiset rienaajat riipovat kapinan verisille teille, pois lainkuuliaisuuden turvallisesta helmasta? Jaa ja voi, minä huudan ja minä huudan Jumalan miesten suulla. Eikö Jeremias neuvonut kuningas Zedekiasta nöyrästi alistumaan häntä vahvemman edessä, jotta hänen kaupunkinsa ei tulisi poltetuksi eikä henkensä hukkaantuisi? Neuvoi, sanon minä. Ja se oli viisauden suolaa. Entä mitä opettaa Jeesuksen vertaus kuninkaasta, joka hieroo rauhaa ennenkuin lähtee kymmenellätuhannella kahtakymmentätuhatta vastaan? Samaa, vain samaa ihanaa viisauden suolaa... Oo, että tämä ihmisiltä ymmärrettäisiin. Rakkaat nuorukaiset, katsokaa luontoon, jossa myös Viisauden Jumala itsensä ilmoittaa joka hetki ja jokaisessa paikassa. Hyökkääkö, kysyn minä, siellä varpunen kotkaa vastaan? Ei ja kolminkertaisesti ei. Jos tuo piskuinen lintu niin tyhmästi tekisi, olisi se pian raato, joka houkuttelisi ympärilleen hävityksen raatelevat kotkat. Oo, että tämäkin vertaus oikein ymmärrettäisiin! Sillä se on täynnänsä viisauden suolaa.

Mutta mitä tarjoavat teille kapinalliset, rakkaat nuorukaiset? Vain rietasta jumalattomuutta. Haastelevatko he teille Jumalan miesten suulla? Ei, ja taaskin ei! Jumalankieltäjien Ingersollin ja Haeckelin valheita he opettavat. Antikristus Marxin viisauksilla he teitä manaavat. He huutavat kirkon ja isänmaan miehille: filistealaiset ja promulgantit! Oo, mitä he kerskaavatkaan, nämä öykkärit, nämä saatanan pelimannit ja musikantit! He pullisteleivat kuin sammakko, runkonsa ruman peräti he pöyhistelevät isoksi, tullakseen härän kokoisiksi. Ja mitä heidän kanssansa tapahtuu? He halkeavat kuin tyhjä rakko. Ja samanlaisiksi jumalattomiksi sammakoiksi viekoittelevat he teitäkin, nuorukaiset, pullisteleimaan. Sillä totisesti, totisesti ovat he antikristuksen palvelijoita.

Mutta me emme heitä sadattele emmekä kiroa, sillä koska heidän suolansa on mauttomaksi tullut, ei heillä ole muuta tarjottavana kuin ylpeyden kuolettavaa myrkkyä. —

Pastori kääntyi samassa alttarin puoleen, jonka yläpuolella oli kullattu risti. Tätä kohden sormellaan sojottaen hän päätti ylevästi saarnansa:

— Mutta minä näytän teille ristin tien. Kiinnittäkää, rakkaat kuulijani, haikeasti silmänne sen puoleen ja nähkää mitä siihen on kirjoitettu: In hoc signo vinces, se on: tässä merkissä voitat, nimittäin lainkuuliaisuuden ja nöyryyden merkissä. Oo ja jälleen oo! Ja kuulkaa siunatuksi lopuksi suomalaisen pappismiehen ihanaa nöyryyden ylistystä:

"Nöyrix meit' on Herra luonut", niin hän laulaa ja lisää seuraavat ylevät säkeet:

Cumartellen tapetaan rijhes aina elo vaan, cumartellen jywii cannat. —

Papin sulkiessa suunsa Herran siunauksen viimeiseen sanaan alkoi Hanski lujalla äänellä:

— Me kiellämme täällä julistamasta ryssäläisten sortajien ukaasi-evankeliumia. Tämä nuori pappi on puhunut täällä valheen reikiä päänsä täyteen; ja hän on häpeällisesti käyttänyt ristiä niiden koristuksena ja pyhää kirjaa niiden tulkkina.

Nyt astuu Hanski muutaman askelen alttaria kohti ja kääntyy kokonaan seurakunnan puoleen:

— Pitäjäläiset ja asevelvolliset! Juuri tällaiset saarnat ovat sitä jumalanpilkkaa, joka sietäisi heille itselleen sen linnapassin, jota he nykyisin niin ahkerasti viljelevät rehellisiä miehiä vastaan...

Sahalaiset murisivat uhkaavasti Hanskin sanojen vahvistukseksi.

— Mutta me vastaamme heille omantuntomme vaatimalla teolla, uudella asevelvollisuuslakolla, kuten olemme ennenkin vastanneet. Meitä ei maita ei ryssänsipuli, ei ryssänkaali eikä ryssänlimppu, jos mustatakkeja maittaisikin. Alas ryssänpapit! Alas! Alas!

Joel yhtyi Hanskin, herrasaktivistien ja sahalaisten hurjaan huutoon.

Markus-pastori juoksi näkymättömänä hiirenä saarnastuolin rappuset ja vilahti kirkkoväärtin penkin ohi sakastiin.

Huuto jatkui, se tarttui koko seurakuntaan, ja naisten kasvot paistoivat kalpeina mustien ja kirjavain pääliinojen rykelmistä. Muutamat lasten äänet yltyivät kirkuvaan itkuun. Äidit hynttäsivät niitä ovelle päin. Sekamelska ja melu jatkui, kunnes kanttori alkoi vimmatusti soittaa uruilla: Jumala ompi linnamme, varustus vahva aivan... Urkujen mahtava sävel virta ikäänkuin huuhtoi ihmiset ovia kohti. Ja sen saattamana poistui sieltä viimeisenä myös mielenosoittajain joukko.

Joel kääntyi vielä lähellä pääovea ja katsahti alttaritaulun punamekkoiseen Joosefiin, jonka yläpuolella säteili risti yhä häikäisevämpänä. Poika riemuitsi pyhän kuvansa puolesta. Se oli nyt ikäänkuin puhdistettu siitä häpeästä, jonka papin saarna ja sormenosoitus olivat siihen hänen mielestään painaneet.

Joel Svartin elämäntie näytti nyt lopullisesti kirkastetulta: Se oli oleva taistelua matelevan valheen lohikäärmettä vastaan, ja sen aurinkona, tosin vielä vain himmeänä päivänkuvajaisena, mutta sitä ihmeellisempänä, oli oleva hänen rakkautensa Esteriin, joka oli vapautettava Krökin ukon telkien takaa, kuten koko isänmaa slaavilaispeikon karvaisten ryntäitten alta.