Oli häiden jälkeinen aamu, mustien ukkospilvien synkistämä päivä.

Nuori, lihavanläntä, pikku rouva ihka uudessa aamupuvussa keinutteli itseään amerikalaisessa keinutuolissa ikkunan luona ja ilotteli kiiltäviin atlaskenkiin puetuille jaloilleen, jotka vähäväliä keikahtivat ylös ikäänkuin sanoakseen: »Katsopas, katsopas!»

»Mutta katsos!» Hän silmäili toisen ikkunan luo pöydälle järjestettyjä morsiuslahjoja. »Siihenhän on tullut uusia!»

Kengät raapasivat vielä pari kertaa lattiaa, sitten hän nousi.

Ajatteles — kaksi somaa kynttiläjalkaa punaisin kynttilöineen!

»Tiina!» huusi hän avoimelle ovella päin. »Kuka toi nämä kaksi kynttiläjalkaa?»

Tiina huusi vastaan »Mitä?» jostain kaukaa, kaiketi ruokasäiliöstä.

»Kuka toi nämä kynttiläjalat?»

Tiina antoi muutamia käsittämättömiä tietoja lähempää, varmaankin kyökistä, ja lopetti vihdoin selityksensä arkituvan kynnyksellä, jossa hän seisoi ruumis eteenpäin kumartuneena ja kyynäspäät ulospäin.

»Muuan poikako, sanoit?»

»Niin, katso kirjeestä.»

»_Rouva_ katsoo kirjeestä — eikö niin?»

»Niin, rouva ka... tsii bihihii!»

»Herkeä jo Tiina! Missä se kirje sitten on?»

»Tuossahan se on toisen kynttiläjalan alla...»

»Elä, elä; elä koske niihin, sormesi ovat niin rasvaiset... hyi kuinka haiset sillille, Tiina!»

Pienessä, punaisessa kuoressa oleva kortti ei antanut pienintäkään selitystä lähettäjästä, siinä oli vain muutamia, hiukan vapisevalla naisenkädellä kirjoitettuja sanoja: »Valoisaa kotia toivottaa Teille Tuttava.»

Olipa kuitenkin kumma, ettei kortissa ollut mitään nimeä, arveli nuori rouva.

»Kummahan se on», ihmetteli Tiinakin, joka kurotti lyhyttä kaulaansa lukeakseen korttia. »Eikä poikakaan mitään sanonut, töllötti vain kun minä kyselin häneltä.»

»Kaiketi se selviää. Oi, mitä kaikkia somia lahjoja olemme saaneet!»

»Onpa sinulla tosiaankin syytä olla iloinen», virkkoi vanha palvelijatar.

»Tiina, muistatko nyt, että sinun on sanottava _rouva_?»

»Tsi hihihiii!»

»Niin, tietysti ihmisten tähden.»

»Minä otin sinut tänne, kun en tuota pikaa voinut saada toista palvelijatarta, mutta me olemme toisessa suhteessa kuin ennen.»

»Niin, tietysti ihmisten tähden.»

»Juuri niin.»

»Silloin kun tänne tulee joku.» Tiina tirkisteli pienillä, iloisilla silmillään ympäri huonetta ja läimäytti käsillään pyöreitä ronkkiaan. »Tuollaiset kynttiläkummut, brysselimatot ja muut!»

»Sinä herttainen, vanha Tiina, yhtä paljon minä silti sinusta pidän, — kun olemme kahden.»

»Kyllä minäkin pidän _sinusta_ kuin ennen.»

»Hm... nuo kynttiläjalat ovat somat. Ja katsos tuota viininjäähdytintä, sehän on oikein suuremmoinen? Ja liemikauha ja nuo kaksitoista lusikkaa tuossa — ajatteles, ne ovat maksaneet yli puolitoistasataa kruunua!»

»Tässä maailmassa!»

»Niin, minä sanoin vanhemmilleni, että tahdoimme jotain hyvää; mehän tulemme elämään suurellisesti — puotiin tulee isot peililasi-ikkunat ja isonkadun hienoimmassa osassa sitten.»

»Tietysti; te tarvitsette kyllä hopeakaluja.»

»Ja sitten minä olen rouva. Minä olen todellinen rouva.»

Tiina katsoi häneen hieman epäillen, hän kun oli kuullut, ettei kanslianeuvos ollut todellinen, ja hän siitä syystä ajatteli, ettei hänen poikansakaan ollut niin ylhäinen kuin hän olisi _voinut_ olla.

»Niin minä olen», vakuutti Amalie. »Mieheni on upseeri, ja kaikki upseerien vaimot ovat todellisia rouvia.»

Tämä tiedonanto vaikutti niin vakuuttavasti palvelijattareen, että hänen epäilyksensä kokonansa suli iloiseen liikutukseen.

»Hyvä Jumala, Malle!» hän huudahti vesissä silmin. »Mikä onni! Vähä me sitä ajattelimme siellä kotona mellastaessamme, että sinä...»

»Varmaan nuo ovat pronssiset... eivätköhän ole?»

»Muistatko kuinka hypit ja keikuit isäsi jalan kanssa?»

»Ukkonen jymisee! Oh, se on niin kaukana vielä!... Mutta kellohan on jo puoli kymmenen! Enkä minä ole pukeutunut vielä... kynteni tarvitsevat puhdistamista; miltä hampaani näyttävät?»

»Ne ovat kuin paljasta liitua; näkisitpäs minun − katsohan!»

»Uh, anna olla, Tiina!»

»Tsi hihihii! Minä olen suudellut sitä, jota tulen elämässäni suutelemaan.»

Amalie, joka uudestaan oli heittäytynyt keinutuoliin, nosti kätensä hienon naisen tapaisesti ja virkkoi raukeasti: »Kiitos! Tahdotko sitten tehdä sen, jota pyysin?»

»Ellen jo olisi unohtanut mitä se oli.»

»Minä pyysin sinun panemaan — kas, nyt sataa jo! — Minä pyysin sinun tuomaan tänne käherryskaapuni ja asettamaan tuolin tähän peilin eteen.»

»Kyllä, kyllä, kyllä.»

»Ja sitten kuumentamaan käherryspihdit.»

»Sen minä jo tein; ne ovat aivan tulipunaiset.»

»Ja hankkisit sitten minulle kylmää, keitettyä vettä ja hiukan mantelinleseitä käsilleni.»

»Mantelinleseitäkö? Niitä olen tottaansa unohtanut ostaa! Ota vähän hiekkaa. Sitä minä käytän, kun käteni ovat kovin rasvaiset ja minun tarvitsee niitä oikeen kuurata.»

»Oletko hullu? Puhua hiekasta _minun_ käsilleni!»

»Niin, niin, saadaan nähdä...»

»Kas, oletko jo kotona!» huudahti rouva samassa ja nousi.

Kaunis, nuori mies, joka ojennetuin käsin tuli hänelle vastaan, oli hämmästyvinänsä ja laski kätensä alas: »Etkö vielä ole pukeutunut?»

»Juuri siitä minä tässä Tiinalle puhuin; hän ei ole vielä järjestänyt tuolla sisällä... mutta katsopas näitä somia kynttiläjalkoja, Jörgen!»

»Keneltä ne ovat?»

»Sano sinä minulle. Tässä on kortti.»

Jörgen otti sen, luki kirjoituksen, katsoi sitä hetkeä aikaa ja laski sen pöydälle: »En voi aavistaakaan, kenen tuo mukailtu käsiala olisi; naisen kädestä se kumminkin on... mutta eikö ollut kauniisti, että ampumaseura muisti meitä», keskeytti hän puheensa ja kohotti kallisarvoista lamppua. »Tämäkin valaisee kotia. Ja sitten tuo muhkea Dannebroglippu Niilo Erhardtilta ja hänen vaimoltansa! Tästä lähtien toiminkin oikein uutterasti ampumaseurassa, saatpas kuulla kuinka pyssyt pamahtelevat pitkin koko amtia!»

»Uh, sitä ampumista!... Mutta eikö tuo kukka ole kovin kaunis — haistapas!»

»Kaikki on niin kaunista ja somaa ja ihanata?» puhkesi hän puhumaan ja pyöräytti vaimoaan voimakkaalla käsivarrellaan.

Molemmat heittäysivät puhkuen sohvalle.

»Makasin äsken tuossa keinutuolissa ja minusta tuntui kuin... kuin olisin joutunut taivaaseen. Että päähäsi pälkähti noin tuostaan kosia minua!»

»Noin tuestaan? Ikäänkuin sitä kosisi vähitellen!» nauroi Jörgen.

»Mutta niinhän sitä tehdään.»

»Ehkä _sinä_ teit niin?»

»Hyi, sinä ilkeä Jögge! Mistä sitä tietää, mitä silmät puhuvat. Ja minä rakastin sinua niin raivoisasti, niin sanomattomasti! Sano, että sinäkin rakastat _minua_!» pyyteli hän ja ripustausi Jörgenin kaulaan.

»Narri! Ai, korvani!» kiljasi Jörgen ja tarttui häntä käsivarteen.

»Sano, sano!» pyysi hän uudestaan ja veti Jörgeniä korvasta.

»Minä — rakastan sinua... menetkö nyt peseytymään?»

»Hyi, kuinka ilkeä olet!» torui Amalie itku kurkussa ja meni pois ikkunan luo.

»Vakavasti puhuen, mene pukeutumaan, pikku ystäväni, ja pane esille viiniä ja kaakkua; pian tulevat ensi maiset onnittelijat.»

»Viiniä ja kaakkua? Siitä kai Tiina pitää huolen?»

»Kunhan sanomme hänelle siitä. Pitäisi täällä pölyjäkin pyyhkiä.»

»Siitä pitäköön toki talon palvelijatar huolta.» Hän heittäysi taas keinutuoliin, joka kohta alkoi keinuttaa hänen pientä, pyöreää ruumistansa.

Nuori aviomies meni kyökkiin, jossa hän hetken aikaa neuvotteli Tiinan kanssa, joka kohta kävi pölyyn käsiksi.

Rouva nyökkäsi: »Sinä olet oikein kiltti, Tiina, kun noin pidät huolta kaikesta.»

»Mutta luutnanttihan pyysi minua; sillä ethän sinä viitsi, senhän minä ymmärrän, hihihii!»

»No, no!» virkkoi luutnantti Tiinalle.

Tiina mutisi jotain itseksensä.

»Tiina on niin hävytön, pu hu hu... uu! Minä en tahdo pitää sitä nenäkästä ihmistä; niinkun hän sinua puhuttelee!»

»Elähän nyt, Amalie kulta. Tiina ei tule olemaan meillä kauan; tänä aamuna pestasin meille palvelijattaren ensimäiseksi päiväksi.»

Tiinan kasvot sävähtivät tulipunaisiksi ja hän antoi pölyviuhkan tanssia huonekaluilla. »Mokoma!» mutisi hän pianon luona ja puhisi nurkkaan.

»Amalie kulta!» pyyteli Jörgen.

»Minä en voi kärsiä sitä.»

»Niin, Tiina hyvä, elkää puhutelko vaimoani tuolla tavoin.»

»Hyvä herra luutnantti, enhän minä mitään pahaa tarkota! En minä sitä vihassa tee enkä ilkeydessä, sen Malle itsekin hyvin tietää.»

»Nyt hänkin ulvoo!»

»Kun aina on pitänyt Mallesta niin paljon, kun minä ikäni olen tehnyt...»

»Niin, niin, hyvä on!»

»Tiina», kutsui Amalie, »tule tänne luokseni! Minä en ole enää vihoissani sinulle... kelpo, kulta Tiina, elä itke.»

Nuori mies kierteli partaansa ja suun ympärille tulivat ne vaaleat, omituiset rypyt.

»Sanos, mitä meillä on päivälliseksi?» hän kysyi palvelijattaren mentyä.

»Sitä en ole todellakan vielä ajatellut. Äiti tulee kello 1 aikana, niin hän kyllä jotain laittaa.»

Jörgenin kulmat kohosivat: »Tuleeko äitisi laittamaan päivällistä?»

»Niin; kutsuithan itse häntä ja isää.»

»Pyysinhän minä heitä päivälliselle, sillä eihän illalla tai oikeastaan yöllä ollut mitään tilaisuutta puhua asioista; mutta enhän juuri sitä tarkottanut, että hän itse laittaisi päivällisensä.»

»Sen hän mielellään tekee. Olen varma, että hän mielellään juoksee tänne joka päivä auttamaan minua, ja täti ja Miina ja Rikkekin vaikka, jos niikseen tulee... ajatteles, täti on luvannut opettaa minut oikein keittämään.»

Jörgen pyyhkäsi otsaansa nenäliinalla.

»Sinua hiottaa?»

»Täällä on niin kuuma.»

»Avataan ikkuna — oi, Jögge», hän pyysi ojentaen sormensa, »minä makaan tässä niin mukavasti.»

»Tee minulle se palvelus, että kutsut minua oikealla nimelläni; minä en kärsi sitä hyväilynimeä.»

»Etkö? Ja se on minusta niin kovin herttainen.»

Jörgen avasi ikkunan ja hengitti pari vetoa raitista ilmaa.

»Sinä olet niin kummallinen. Mikä sinua vaivaa?» kysyi Amalie.

»Mikäpä minua vaivaisi?» Hän kohotti päänsä ja hymyili, silmissä omituinen rajun ilon ilme. »Nythän olen saanut valoisan kodin, valoisat huonekalut, valoisat ikkunaverhot ja vaimon, joka rakastaa minua raivoisasti, sanomattomasti!»

»Kuinka herttainen olet, Jögge!» huudahti Amalie ja lensi ylös avoimin sylin.

»Amalie, mene nyt pukeutumaan», alkoi Jörgen taas.

»Nyt menen», lupasi Amalie, »nyt menen. Anna minun vain yhden ainoan kerran puraista tuota herttaista, herttaista korvaa — noin! Sitten saat nähdä kuinka hieno omasta, iloisesta pikku Mallestasi tulee!»

Amalien mentyä makuuhuoneeseen, meni Jörgen pöydän luo, otti sen pienen kortin ja katseli sitä hetken aikaa, teki sitten liikkeen kuin äkillisen ajatuksen valtaamana.

»Turhia!» sanoi hän itseksensä ja heitti kortin pöydälle.

Hän katseli ympärilleen. Uusi, käsittämätön elämä oli siis alkanut näissä huoneissa. Tämä uuden puun haju, nämä värikkäät matot, nämä komeat ikkunaverhot, tämä uusi, voimakas mieliala — kuinka outoa tämä kaikki oli hänestä!

Ja sitten vielä, että hän nyt oli sidottu Amaliehin, että hän nyt oli asuva hänen kanssaan näissä huoneissa vuodesta vuoteen, että Amalien elämä pienimmästä suurimpaan olisi yhdistetty hänen elämäänsä ja hän siitä vastuunalainen. No niin; olihan Amalie herttainen ja lapsellinen pikku vaimo.

»Nythän hän sai talonsakin kuntoon. Tuo sohva on _minun_, tuo soittokone...»

Nyt soitettiin ovikelloa.

Kohta sen jälkeen näkyi ovessa korkea harmaa hattu ja isot tummat silmälasit.

Jörgen nousi. Hänen suunsa ympärille ilmestyi omituinen, epävarma tervetulohymy; mutta seuraavalla hetkellä vaihtui hymy jo vastenmielisyyden ilmeeksi.

»Isä arvelee kai, että on parasta tulla aikanaan.»

»Rakas, rakas Jörgen», pyyteli käheä ääni.

Väkevä väkijuomain haju tuoksahti hänestä.

»En ole vielä saanut äyriäkään.»

»Luuletko, Jörgen, että tahdon heittää varjon uuteen kotiisi?»

Muuan ääni Jörgenissä sanoi, että hänen olisi kohdeltava isäänsä levollisesti, otettava osaa hänen taisteluunsa ja autettava häntä pääsemään alkamaan uutta elämää; mutta oli kuin joku paha voima olisi sitonut hänen kielensä, hänelle oli mahdotonta tarttua hänen käteensä ja sanoa: »Tervetuloa kotiini, isä!» — niinkuin hän ensi hetkellä oli aikonut tehdä.

»Kyllä _sinun_, Jörgen, tulee hyvä olla», lohdutteli vanhus. »Minä näin sen valokuvan sinä iltana sinun luonasi ja ajattelin...»

Jääkylmä väristys kulki pitkin pojan selkärankaa.

»... aavistin missä ajatuksesi olivat; mutta mitäpä _siitäkään_ olisi tullut?»

»Ja sitten lähetti isä minut Olli Kongen luo?»

»Hm! En voi kieltää, että ajattelin jotain siihen suuntaan.»

Jörgenin kädet puristausivat ehdottomasti nyrkiksi.

»Et voi aavistaakaan, rakas Jörgen, kuinka kunniansa puolesta taistelee.»

»Jatka, isä.»

Vanhus katsoi häntä ihmetellen silmälasiensa yli.

»Isä on selvittämäisillään minulle jotain, jota en vielä ole tiennyt.»

»Tässä ei ole mitään selvittämistä, muuta kuin mitä jo sanoin. Minä en tiennyt mitään muuta keinoa.»

Viimeinenkin kunnioituksen kipinä isää kohtaan sammui tällä hetkellä pojassa. Hänestä tuntui, että tuo oli tunnottominta itsekkyyttä, mitä hän koskaan elämässään oli kokenut.

»Sinä et aavista kuinka taistelee kunniansa säilyttämiseksi», jatkoi vanhus.

»Kyllä minä sen ymmärrän; isän kunniahan oli kysymyksessä.»

»Hm!» Kanslianeuvos katsoi häneen uudestaan, hän oli suoristamaisillaan selkänsä ja huutamaisillaan hänelle mahtavasti »_poika!_» — mutta hän ei saanut silmiään säihkymään tarpeellisen vaikuttavasti ja kääntyi sentähden syrjään hilliten itsensä.

Makuuhuoneeseen ovi aukeni, ja Amalie näyttäytyi kaula saippuaisena ja sankka, tumma tukka hajallaan.

»Jögge, ajatteles... uh!» keskeytti hän puheensa ja vetäytyi nopeasti takaisin.

»Minä menen tuossa paikassa», lupaili kanslianeuvos, joka nyt taas oli pehmeä. »Sanoit kai varovasti hänelle kaikki?»

»En — — minä en ole hänelle mitään virkkanut», kuului tyrehtyneellä äänellä annettu vastaus. »Isä voi luottaa vaiteliaisuuteeni.»

»No niin... parasta kai se onkin.» Hän hetken aikaa vilkuillen oikeaan ja vasempaan, niisti nenänsä, rykäsi, kohenteli silmälasiansa ja ojensi vihdoin kätensä: »Kiitos, Jörgen!»

Sitten hän hiipi tiehensä.

Tiina toi juuri sisään sherryä ja kaakkua.

»Mikä kanslianeuvoksen oli?» kysyi hän ihmetellen. »Hän tirskutti ja sitten juoksivat kyyneleet pitkin poskia.»

Jörgen meni ikkunan luo ja tuijotti ilmaan.

Silloin ymmärsi Tiina, että jotain oli hullusti. Taivas, luutnanttihan oli ihan harmaa kasvoiltaan!

»Elkää virkkako mitään vaimolleni», virkkoi Jörgen kääntymättä.

»En, en, en!» lupasi Tiina liikutettuna ja ylpeänä siitä, että hänellä ja luutnantilla oli yhteisiä asioita, joista Mallen ei pitänyt saada mitään tietää...

Taaskin soi ovikello; mutta nuori mies ei kuullut sitä, hänen silmänsä tuijottivat sateiseen ilmaan, josta hän oli näkevinään pitkän sarjan väikkyviä näkyjä.

Kun hän kääntyi istuakseen vavahti koko hänen tuumiinsa ja veri syöksyi sydämeen.

Sillä hänen edessään seisoi nuori, hoikka neitonen tummanpunaisessa kesäpuvussa, kasvot hienon kalpeuden peittämät ja tummansinisissä silmissä omituinen leimahteleva loiste.

»Tahdoin — — onnitella teitä», virkkoi hän tyrehtyneellä äänellä ja hapuillen sateenvarjollaan, jonka hän hämmennyksissään oli tuonut mukanaan sisään.

»Mutta kuinka...»

»Anteeksi; sateenvarjoni on märkä.» Hän vei sen etehiseen.

»Tulitteko laivassa aamulla?»

»En, minä tulin junassa eilen illalla... eilen iltapäivällä. Olen matkalla Kööpenhaminaan noutamaan vanhaa rouva Larsenia, joka jonkun aikaa on maannut siellä sairashuoneessa.»

»Ja niin arvelitte että...?»

»Niin, minulla oli asiaa vanhemmilleni.»

»Ettekö te tienneet häistäni?»

»En; vasta kotona sain sen tietää.»

Amalie tuli sisään muodikkaasti puettuna ja vaatteissa hajuvesien lemu. »Kas vaan...»

»Pistäysin tänne onnittelemaan!»

»Kiitos, Marie kulta! Mutta kuinka olet...»

»Minä olen matkalla Kööpenhaminaan», hän keskeytti koettaen näyttää raittiilta ja iloiselta.

»Vai niin! Mutta istuhan nyt!... Jörgen, sinä et virka mitään. Kaada toki viiniä laseihin!»

»Kiitos, minä en juo», esti neitonen Jörgeniä, kun tämä yritti tarttua karahviin. »Ikävätä kyllä, mutta minun täytyy rientää junalle.»

»Mutta minun morsiuspukuni pitää sinun nähdä. Istuhan nyt toki kumminkin! Minä käyn sen tuota pikaa.» Hän hävisi taas makuuhuoneeseen.

Neitonen istuutui nojatuolin reunalle pöydän luo vilkaisten toisella puolen pöytää olevaa albumia.

Silmäänpistävällä kiireellä meni nuori mies vaimonsa luo ja virkkoi hänelle jotain matalalla äänellä muutamia sanoja, jotka melkein kuuluivat nuhteelta. — »Turhaa kiirettä!» kuului vastaus. »Minun morsiuspukuni hänen pitää nähdä.»

Neiti Römer oli sillä välin saanut käsiinsä albumin, hänen hansikoitu kätensä selaili lehtiä ja katse kulki kuva kuvalta omituisella kiihkeydellä. Näytti kuin olisivat sormet olleet valmiit tarttumaan kiinni ja kiskaisemaan jotain irti, kun oikea paikka tuli. Mutta joku ajatus näytti yhtäkkiä vakaavan hänet, kulmat rypistyivät, hän pudisti päätänsä, ja kuullessaan luutnantin palaavan, löi hän albumin kiinni ja asetti sen paikallensa; sitten hän nousi, hypisteli hansikastaan ja kasvoihin tuli kylmä ilme.

Makuuhuoneesta kuului rouvan ja Tiinan ääni sekä vastahakoisen lukon kitinää.

»Pyydän tervehtimään häntä», sanoi neitonen tyynesti ja ojensi kätensä.

»Neiti Römer...!» kuiskasi Jörgen raukeasti.

Samassa loisti valkoista silkkiä makuuhuoneen ovella.

»Elähän toki vielä lähde! Todellakin sinun...»

»Sen pahempi, en voi odottaa pitempään.»

»Niin, niin! Mutta katsohan kumminkin ja koita! Neljä kruunua kyynärä vain.»

»Se on hyvin kaunista.» Neiti katsoi kelloansa.

»Kuinka ikävätä, että sinulla on niin kiire. Ethän kerkiä morsiuslahjojakaan nähdä. Katsohan vaan... jo aamulla tulivat nuo somat...»

»Minun täytyy lähteä. Hyvästi!»

»Odota kaksi sekuntia!» pyyteli rouva heittäen puvun tuolin selälle.

»Mene takatietä, se on paljon lyhempi.»

Viimeiset sanat kuuluivat makuuhuoneesta, jossa nuori rouva hyppäämällä koetti saada alas oven päällä riippuvaa hattua.

Jörgenin huulilla oli tuskastunut sana, mutta samassa palasi hänen voimansa puhkaen lämpimästä.

»Tuletko mukaan, Jögge! Mennään saattamaan neiti Römeriä puutarhan kautta. Kas, aurinkokin paistaa jo.»

He kulkivat pihan ja puutarhan läpi ja seisahtuivat käytävälle vievän portin luo.

Metsässä ja lahdella oli kesäinen loiste, niityllä puhalsi pari poikasta pajupilleillä, vene täynnään nuoria. Toisia ihmisiä läksi satamasta ja purjeet nostettiin.

Neitonen seisoi solakkana ja suorana katsellen lahdelle.

»Hyvästi!» sanoi hän äkkiä ja ojensi Jörgenille kätensä.

»Kiitos, kun pistäysitte meillä.»

»Pyydän.»

»Päivää, päivää!» tervehti soinnukas naisääni. »Ja onnea!... osaatko heilauttaa lakkia ja sanoa »päivää»?» neuvoi hän taluttamaansa pientä poikaa.

»Neiti Römer — rouva Ranch», esitti Jörgen.

»Rouva Halm, pyydän.»

»Todellakin — anteeksi.»

»Neiti Römer ja minä tunnemme muutoin hyvin toisemme.»

Rouva oli raitis ja iloinen kuin tavallisesti. Hänet oli vasta vihitty, hän oli iloinen, onnellinen, toivehikas ja tyytyväinen.

»Hyvästi!» Neiti Römer ojensi kätensä Amalielle, mutta katse viipyi tutkivana Jörgenissä.

Rouva Halmin kirkas katse kulki neitosen kasvoista Jörgeniin ja neitoseen takaisin taas yhä uudestaan. Ja neidin lähdettyä kiintyivät kirkkaat silmät läpitunkevan huikeasti nuoreen mieheen.

— Sen enempää puhumatta hän sitten läksi astumaan pienen poikansa kanssa kaasutehtaalle vievää tietä.

Jörgen seisoi yksin hetken aikaa.

Hänen vaimonsa, joka oli mennyt saattamaan Marie Römeriä vielä eteenpäin, ripustausi neitosen käsivarteen ja kertoi iloisesti eilispäivän juhlasta. Kanslianeuvos oli pahoinvoinnin tähden estetty tulemasta, Jörgenin äitikin oli sen pahempi myöskin sairas, se herttainen muori, vaan muutoin oli heillä ollut niin tavattoman hauskaa — ja kolme ruokalajia ja jäätelöä.

Hitaasti ja väsyneenä laahusti Jörgen kotiin takaisin.

Päästyään sisään asettui hän seisomaan pöydän ääreen, jossa morsiuslahjat olivat ja katseli kauan kynttiläjalkoja puisine kynttilöineen.

Valoisaa kotia — — —

Hän heittäytyi tuolille ja laski sen selustimelle käsivartensa ja päänsä.

Amalie tuli läähättäen. »Se oli todellakin odottamaton... mutta oletko sairas?»

»En ole», viskasi hän Amalielle ja nousi.

»Rakas, kulta Jörgen, mitä se on?»

»Ei mitään», toisti hän ja otti siemauksen viiniä. »Eiköhän sinulla olisi serviettiä leivoksille?»

»Todellakin, kuuluhan se asiaan... Se oli kerrassaan odottamaton vieras. Kuinka herttainen tyttö hänestä on tullut! Ja niin miellyttävä! Eikö niin, Jörgen?»

»Kyllä hän on sievä tyttö... onko sinulla serviettiä!»

»Entäs minä, Jörgen?» hän tarttui Jörgeniin ja silmät rukoilivat. »Entäs _minä_, kulta, pikku Jögge?»