Rouva Konge tuli kello 12 ja toi mukanansa häränpaistin ja piparjuurta. Hän sanoi, Olli-enonkin pian tulevan, oli jäänyt vain partaansa ajamaan.

Sekä Amalie että hänen miehensä kummastuivat nähdessään enon koreillen keltaisessa kaulaliinassa ja sikarista sauhuja vedellen ilmestyvän pitkän karavaanin etunenässä, siinä oli hänen sisarensa tyttärineen, sekä kolme nuorta miestä, joista yksi oli sisaren poikapuoli, sepänoppilas naapurikaupungissa, ja kaksi hänen ystäväänsä, jotka olivat seuranneet häntä kotiin.

Nuorikot seisoivat portailla katsellen kuinka saattue käärmeen tavoin kiemurteli portaita — Konge päänä sankan savupilven sisässä, keskellä loistaviin pukuihin puetut naiset kirjavana ruumiina ja viimeisenä pojat vikkelänä häntänä.

Kun rouva Konge samassa tuli portaille ja tulijoille vastaan laski suustansa kauhistuksen huudon, ja eno työnsi lakin niskaan ja vastasi: »Hyvä esivalta, tarpeellinen ilma, uk, uk, uk!» niin oli merkki annettu kiihkeään sananvaihtoon, joka siirtyi portailta käytävälle, käytävältä huoneisiin ja kiihtyi ylimmilleen liemimaljakon ääressä.

Kun Olli-eno päivällisen jälkeen pullisti sieraimiansa ja löi povitaskulleen — »Höm!» — vei vävy hänet toiseen huoneeseen, jossa sitten tapahtui hyvin juhlallinen toimitus.

»Kiitos, eno! Etkö nyt tahdo hiukan levähtää niinkauan kun kahvi joutuu?»

Olli-enon asetuttua sohvannurkkaan ja levitettyään sanomalehden kaljun päänsä päälle, joka oli kärpästen pidetty voimistelupaikka, katosi Jörgen. Hän meni suorinta tietä pankinjohtajan kotiin.

»Niin», valitti pankinjohtaja antaen valkoisten käsiensä tehdä liikkeen ilmassa, »ikävä juttu se, todellakin! Mutta minä toivon ettei se tule tunnetuksi, minä toivon.»

»Johtaja siis ei ole siitä kenellekään puhunut.»

»En — niin, tuota noin, minunhan täytyi neuvotella Laursenin ja Birichin kanssa, minun _täytyi_, en muuta _voinut_, minun _täytyi_, ja me päätimme olla vaiti ja koettaa saada rahat sijaan — _koettaa_ — ja nythän on asia järjestetty.»

Jörgen hengitti syvään. Hän muisti kummallisen silmäyksen, jonka yksisilmäinen kauppias Laursen oli vilkaissut häneen, kun hän kerran puhutteli häntä kadulla. Oli kuin se iso, ruskea silmä olisi kaivellut hänestä kuin juustonkoetin.

Sieltä hän ohjasi askeleensa vanhempiensa asunnolle.

Isä näki hänet ikkunasta ja tuli ulos käytävään.

»Niin, nyt olen käynyt suorittamassa isän velan pankinjohtajalle.»

»Kiitos, Jörgen!»

»Mutta nyt minä pyydän, ettei isä virka mitään äidille koko asiasta — ymmärtääkö isä — _ei sanaakaan_!»

»Hm—m!» Vanhus seisoi päätään nyökäyttäen eikä uskaltanut mennä perässä, kun poika avasi oven ja meni sisään.

»_Sinäkö_ se olet?» Äiti ojensi hänelle kätensä, mutta vetäsi sen luokseen takaisin. »Tuo rautainen käsi pelottaa minua niin... no, onneksi olkoon nyt! Isä sanoo, että teillä on niin sievä koti.»

»Onhan se oikeen komea.»

»Jumalan tahto oli siis, että tämä asia näin kävi. Suokoon Jumala, ettei koskaan mikään varjo elämäänne pimittäisi!»

Virkettyään pari sanaa äidin virkeydestä — tuon tavanmukaisen valheen — puristi Jörgen hänen kättänsä hyvästiksi.

»Sinä et näytä iloiselta, Jörgen.»

»En, sillä minä en oikein ymmärrä »Jumalan tahtoa».»

»Rakas Jörgen, olihan sinulla itselläsi niin kiire saada kuninkaan lupakirja.»

»Niin, kun sen nyt _kerran piti niin olla._»

Äiti tuijotti häneen.

»Minä en tahtonut, että te kärsisitte puutetta.»

»Jörgen, tämähän on kauheata tämä.» Tuskan hiki juoksi hänen kasvoiltansa.

»Äiti, elä katso minuun noin! Onhan meillä niin kaunis koti, ja Amalie ja minä olemme kaiken päivää nauraneet ja ilvehtineet — ja olenhan minä myöskin lausunut nuo siivekkäät romaanisanat: »Minä rakastan sinua!»»

»Sitä sinä et ole tehnyt.»

»Kunniani kautta! Uskotko minua nyt?»

Sitten _hän_ meni varjoinensa ja jätti äidin yksikseen omine suruinensa.

Tultuaan kadulle hän muutamassa kulmassa näki Isän harmaan hatun ja kuluneen takin.

»Päivää, päivää, herra asioitsija!» tervehti kanslianeuvos iloisella nyökäyksellä ja antoi hatun tehdä komean kaaren ilmassa. »Kaunis ilma ukkosen perästä!»

Nuori mies tunsi kuin pistoksen sydämessään. Hän katsoi isän jälkeen, joka kaula kenossa kulki kahden käsityöläisen ohitse jäykkänä ja kankeana kuin ainakin.

Mutta kukas tuolla tulikaan lyhdyn luona! Eiköhän se vaan ollut Tage? Tottaansa se onkin juuri hän.

»Minä tulin juuri junassa ja kävin sinua tapaamassa», kertoi veli.

»Kuuluuko jotain erinomaista?»

Tage seisoi hetken aikaa ääneti mutta sanoi sitten »Minä kuulin tänään niin pahoja puheita isästä.» Jörgen ei vastannut, tarttui vain veljen käteen ja puristi sitä kauan ja lujasti — ruumis syrjään käännettynä.

»Oi sentään!» sai Tage sanotuksi.

Yhdessä he menivät satamaan ja istuutuivat penkille muutaman puun alle.

Jörgen oli melkein hyvillänsä, että Tage oli saanut sen tietää. Niin oli hänellä ainakin yksi, joka oli osallinen hänen kärsimisessänsä, yksi, jolle voi puhua. Ja koko tuo katkera, sydämeen suljettu tuska pääsi nyt valloilleen rehellisessä ja vilpittömässä kertomuksessa »lainasta» ja kaikista sen kanssa yhteydessä olevista asioista.

Veli ei paljon puhunut, hän kun näet ei koskaan ollut puhelias; mutta tavasta, jolla hän käänteli silmiään, näki Jörgen hänen saaneen sellaisen kolahduksen, jota ihminen ei koskaan elämässään jaksa voittaa.

»Tietääkö äiti siitä?» kysyi Tage syvästi henkäisten.

»Ei hän tiedä.»

Molemmat puhkesivat itkuun ja istuivat kauan käsikädessä. He olivat yhtä mieltä siinä, ettei äiti saisikaan mitään tietää. Eikä sisaret eikä pieni velikään.

Tage oli vaipunut puuta vasten ja makasi siinä hervaisevan tuskan valtaamana.

»Niin, Tage — _me kannamme_ sen.»

Toinen ei vastannut.

»Minun täytyy mennä kotiin, onhan talo täynnä vieraita.» Hän nousi ja oikoi takkiansa. »Tage, tule kanssani kotiin!»

»Anna minun istua paikoillani.»

»Elä mene kotiin äidin luo; hän näkee sen sinusta kohta.»

»Anna minun vain istua.»

»Tule kotiini, Tage! Voithan syyttää pahoinvointia.»

Jörgen meni. Tuon tuostakin hän kääntyi katsomaan veljeä, joka istui paikoillaan samassa riippuvassa asemassa, vallan kuin juopunut mies, jonka aivoissa on vain yksi ainoa ajatus.

Sinä iltapäivänä katsoi eräs pää vähä väliä ulos kirjakauppiaan kodin ikkunasta. Mutta ei ollut mitään katsottavaa. Mihinkähän hän olikaan joutunut.

Kuu paistoi avoimesta ikkunasta vuoteille. Nuori aviomies katsoi vaimoonsa. Tämä makasi käsivarsi niskan alla ja leuka ylöspäin turvallisessa lapsenunessaan. Hän uhkui terveyttä. Jörgenin oli sääli häntä, ja kuitenkin — hän melkein vihasi häntä, että hän makasi siinä sillä paikalla.

Raskaan, vihlovan tuskan valtaamana hän kääntyi pois hänestä ja katsoi ulos ikkunasta.

Tänä päivänä oli muuan totuus selvinnyt hänelle: sinä olet rikkonut sydämesi pyhintä tunnetta vastaan, sitä puhdasta rakkautta vastaan, joka oli elpynyt sinussa, sinä olet ulkonaisista syistä, _ilman rakkautta, vastoin Jumalan tahtoa_ heittäytynyt avioliittoon, jossa olet tekevä sekä itsesi että hänet, joka on sinuun sidottu, onnettomaksi.

Niin se oli, ei siitä mihinkään päässyt; hän ymmärsi nyt selvästi rikkoneensa avioliiton aatetta vastaan ja samalla myöskin Jumalan lain ja järjestyksen.

»Mitä olenkaan tehnyt!» Kylmä hiki pisarteli hänen otsallansa.

Isä? Ei, ei, hän oli tehnyt hullusti »pelastaessaan» isän, hänen olisi pitänyt — niinkuin sisin tunne hänelle kohta sanoi — antaa isänsä kärsiä yhteiskunnallisen rangaistuksensa, vaikkapa kaiken maailman häpeä olisikin perhettä kohdannut. Äiti, sisaret, hän itse — kaikki he olivat saaneet voimia kantamaan sitä onnettomuutta, ja isä olisi palannut sielu puhdistettuna, kun hän sitä vastoin nyt — niin kukapa sen nyt tiesi? Oli niin vähä, niin tuiki vähä toivoa. Tuo rajaton halpamaisuus! Ja sitten vielä tuo arkailematon tunnottomuus: »Kaunis ilma ukkosen perästä, herra asioitsija...»

Ja lopuksi — olikohan hän yksistään isän tähden ojentanut kätensä Amalielle? Eipä suinkaan. Hän oli ollut pahojen voimain vallassa. Rahaperkele oli lumonnut hänet: kauppasi tulee menestymään, ja saat viettää hauskaa elämää seuroissa ja matkoilla. Ja hänen omansa veressään oli vielä ollut kiihtymys, joka päivä päivältään yltyi, kun Amalie hänen käyntinsä perästä usein kävi puodissa ja puolittain viattomalla, puolittain mietityllä antautumisellansa — — oi, hän ei jaksanut sitä ajatella. Kaikki nämä seikat — isä, rahat ja se muu — olivat panneet, hänen ajatuksensa sekaisin, kunnes häntä pyörrytti ja hän unohti itsensä.

Ja nyt hän oli löytänyt itsensä jälleen — tänä päivänä, juuri nyt Marien nähdessään; samalla hetkellä, kun heidän katseensa kohtaisivat toisensa, huomasi hän onnettomuutensa koko laajuuden.

Ja nyt täytyisi hänen kulkea kosto kintereillään läpi elämänsä.

Tornin kello löi kolme.

»Jospa vain voisin, nukkua!» hän rukoili.

Vihdoin uupuivat aivot toiminnassaan, silmät hämärtyivät. Ehdottomasti hän risti kätensä ja katsoi taivaalle, niinkuin hän lapsuudesta saakka oli tottunut tekemään; mutta kädet vaipuivat alas ja silmät ummistuivat.

Hän eli niin väsynyt, niin hervaantunut, niin välinpitämätön kaikesta ja kaikille.

Eikä hän kuitenkaan voinut nukkua. Jostain puutarhasta tai muualta — tuolta kaukaa — kuului pitkiä, pehmeitä huiluntapaisia ääniä: »Sy—i hy-i!»

Hän nousi ja sulki ikkunan, heittäysi takaisin vuoteelleen ja veti peitteen ylleen. Oi, kunpa vain voisi nukkua, _nukkua_!