Kun hän tuli kotiin, seisoi puodissa useita nuoria tyttöjä lörpöttelemässä, ja hänen täytyi auttaa puotipoikaa käärimään paperiin kirjoitusvihkoja ja rihveleitä.

Samassa tuli Niilo Erhardtkin. Hän oli hyvin innostunut, kähäräinen tukka oli pörröllään ja hän arveli että kaikki asiat metsästysseurassa menivät päin seiniä, ellei hän — luutnantti Bang — tarttunut ohjaksiin paremmin; hän kun näet oli niin arvossa pidetty.

»Minulla on niin paljon omia asioita, Niilo Erhardt.»

»Te ajattelette kuin kaikki muutkin: omat asiat ensin! Mutta entäs kansa ja isänmaa —»

»Luulenpa kuitenkin tehneeni yhtä ja toista metsästysseuran hyväksi.»

»Olette pitänyt esitelmiä Skjalm Hvidestä — niin.»

»Ja kirjoittanut runoja sen juhliin ja hankkinut puhujia talvikokouksiimme...»

»Hyvä — kiitos ja kunnia! Mutta ettekö luule, että paljon puhumme ja laulamme mutta tosi tointa puuttuu? Siellä istutaan ja itketellään historiallisia tapauksia lauletaan 13 värsyisiä sankarilauluja...»

»Ja jutellaan...»

»— — — ja joka toinen päivä pitää mieltä jännittää klassillisella puheella 'suurista, ihanoista pyrinnöistä', sukupolvesta, joka on 'nouseva haudastansa' ja sen semmoisella.»

»Niin, eikös se sitten ole hyvää!»

»Onhan se hyvää, se on oikein erinomaista — kun vain sitten tahdomme ottaa kädet housuntaskuista ja sanoa: »Me olemme nousseet haudasta, me tahdomme ryhtyä tosi työhän!»

»Olen tietysti yhtä mieltä siinä, ettei puhuminen ja laulaminen yksistään riitä.»

»Tulkaa mukaan sitten —! Isänne oli mukana vuosina 48, kaksi veljistäni kaatui 64 — emmekö me kaksi olisi ensi rivissä, milloin kansamme asia on kysymyksessä!»

Nuoren tilanomistajan poskipäitä poltteli, silmät säkenöivät.

»Te ette aavista, Niilo Erhardt, kuinka paljon huolia minulla on.»

»Rahahuoliako?»

»Niin, ja muitakin.»

»Minulla ei ole rahoja, muutoin te ne saisitte, varmaan te ne saisitte.»

Jörgen tiesi hyvin, että Niilo Erhardt, isosta, kauniista talostaan ja kunnollisuudestaan huolimatta, oli varaton mies.

»On niin paljon muitakin huolia», toisti hän.

»Minun on teitä sääli; minä näen, että jokin teitä syvästi huolestuttaa. Terve nyt joksikin aikaa! Jos toiste voin jollain lailla auttaa teitä, niin tahdon mielelläni sen tehdä. Hyvästi, Bang!»

Jörgen meni ovelle katsomaan hänen jälkeensä: sinä kelpo, raitismielinen poika, lämpimine sydäminesi ja vaatteissasi tuoreen apilan tuoksua!

Kalastajakadulle tekemänsä vierailun vaikutukset olivat hänen mielestänsä häipyneet, ajatukset hajaantuneet.

Mutta illalla taas, kun hän istui yksinäisessä huoneessaan ikkunan luona katsellen haalean kesäyön hämärään, eksyi mieli taas kaipauksen ja kaihon tunnelmiin.

Hänen sielunsa silmien edessä seisoi selvin piirtein kaksi nuorta neitosta, molemmat miellyttäviä, molemmat herttaisia ja kuitenkin niin erilaisia kun päivä ja yö.

Kuinka paljon miettimisen aihetta olikaan tämä päivä hänelle antanut. Hän melkein halveksi itseään muistaessaan vaikutusta, jonka enon ilmoitus Amalien rahoista teki häneen. Kuinka monta syvyyttä onkaan luonnossamme joita emme itse tunne! Siellä enon puodissa hän oli seisonut rinta täynnään levottomuutta ja puhdasta, polttavaa rakkautta häneen, jota hän ei uskaltanut nimeltään mainita, ja sitten — voiko hän sitä kieltää? — samassa silmänräpäyksessä, kun eno mainitsi luvun 15,000 oli hän — Jörgen Hvide Bang — selvittänyt laskuesimerkin, jonka tulos oli: 15 — 12 = 3.

Ajatukset kulkivat taloon nummella. Ajatteliko Marie häntä? Mitäpä hän oikeastaan sen tytön tunteista tiesi? Häntä oli hieman kiusoittanut tytön kiire päästä sinne »juurtumaan». Hän oli puhunut niin paljon ja usein pastori Larsenista ja hänen vanhasta äidistään, hänen »henkevistä» saarnoistaan, kodin hauskuudesta, »terveistä elämän tavoista». Olikohan hän jo juurtunut noihin oloihin ja hoiteliko nyt äidillisesti pastori Larsenin pientä tytärtä?

Vastahakoisesti, mutta melkein pakosta karkasi ajatus tuota pikaa nummien ja salmien poikki majaan Olli-enon puutarhassa. Hänestä tuntui niin kummalliselta, että hän sinä iltapäivänä oli istunut käsivarsi Amalien vyötäisillä ja tuntenut hänen pehmoisen kylkensä joustavat liikkeet ohuen kankaan läpi. Hänen antautumisensa oli kyllä tyttömäistä, naurettavaa, mutta kumminkin — Amaliessa oli jotain, jotain tuota arvoituksentapaista, joka kiehtoo, vetää puoleensa. Tuo kasvojen ilme — hän ei voinut unohtaa, kuinka se hänet lumosi; hän näki nytkin vielä hänen valkoiset, kosteat hampaansa.

Ja hän oli kuulevinansa hopearahojen helinää tiskillänsä ja näkevinänsä auringon paistavan uusille eebenholtsi puisille kaapeille ja kultauurteisille pylväille.

Hänet valtasi halu päästä äitinsä puheille. Hän katsoi kelloansa. Ei, oli jo liian myöhä. Olkoon myöhä, hänen täytyi mennä.

Kuinka hän hämmästyi astuessaan sairashuoneeseen, kun näki isänsä istuvan vuoteen ääressä. Tämä näky teki hänelle hyvää, mutta kun katseensa sattui isän niskaan, samensi mieltä vastenmielisyyden varjo.

Ukko vilkasi Jörgeniin ja läksi pois.

»Että isä todellakin istui täällä näin myöhään juttelemassa.»

»Niin, ajatteles!» Äidin silmät säteilivät. »Luulen, että isäsi on kääntymäisillään vallan toiselle tielle.»

»Ohoo.»

»Niin, sen minä uskon. Mutta minä en tiedä mitä kaunaa isäsi ja sinun väliin on tullut.»

»Mistä sellaista päättelet?»

»Hän puhui kaiken aikaa niin hermostuneesti sinusta.»

»Vai niin.»

»Hän sanoo, että sinä varmaan _voisit_ auttaa meitä köyhyydessämme, jos vain tahtoisit.»

»Ohoo.»

»Sinä sanot vain »ohoo» kaikkeen. Miksi et sano, mitä se on... siinä _on_ jotain.»

»Oi äiti, jos isä olisi sinun laisesi!»

»Jörgen, en minä laisinkaan ole niin hyvä kuin sinä luulet.» Äiti pyyhkäsi otsaansa nenäliinallaan. »Ihmiset olemme niin kärsimättömiä, me emme ollenkaan voi ymmärtää, että kärsiminen hyödyttää meitä.»

»Ei se hyödytäkään.»

»Mutta onhan se Jumalan tahto?»

»Ei se ole. Siitä rovastikin alinomaa puhuu: 'meidän on taipuminen Jumalan tahtoon.' — Onpa suorastaan asiain väärentelemistä sanoa, että kaikki, mitä tapahtui; on Jumalan tahto.»

»Jörgen, mutta sitä se kuitenkin on.»

»Uskotko, äiti, että kaikki synti ja hullutus maailmassa on Jumalan tahto?»

»Enhän minäkään sitä tarkoita.»

»Mutta kuinka sitten seuraukset voivat sitä olla — kaikki vääryys ja kärsimys, joka tulee niin monen viattoman osalle?»

»Sitä emme käsitä.»

»Maailma ei laisinkaan ole Jumalan tahdon mukainen, ei laisinkaan − sen pahempi.»

»Mutta mitään kuitenkaan ei voi tapahtua ilmaa Jumalan sallimusta.»

»Se on aivan toinen asia... oi, äiti, minä en ole oikein...»

»Ja vihdoin viimeiseksi on kaikki, mikä tapahtuu, joksikin hyväksi. Se on minun uskoni.»

Aina kun he joutuivat tälle alalle törmäsi hän avuttomana äidin yksinkertaiseen logiikkaan, jota hän ei hennonut kumota, ja jota hänen useinkin oli vaikea järkyttääkään. Nuo lapselliset päätelmät, jotka löytävät sopusointua maailman monimutkaisessa elämässä, ne ovat rauhaa siihen rintaan, jossa niillä on tyyssijansa, eikä niitä aina ole niinkään helppo kumota. Ei niihin mielellään kajookaan, ei voi, ei uskalla kajota, niiden sijaan kun ei voi pysyväistä rauhaa antaa.

Ja mikä on totuus? Hänen päänsä oli vallan sekaisin näinä päivinä.

Kokonainen ajatusvirta kulki hänen aivoissaan vähäisellä väliajalla tuon juttelun jälkeen. Olisiko isä todellakin kääntymäisillään paremmalle tielle? Pakottaisiko aineellinen sortuminen hänet siihen polvien notkistamiseen, joka tuo rauhan alas taivaasta, ja olisi siis välikappaleena saattamaan hänet oikealle pohjalle, ilman että äiti tai kukaan vähintäkään aavisti...

»Äiti, mitä pitää minun tehdä?» pääsi äkkiä hänen suustansa.

Äiti katsoi häneen hämmästyneenä.

»Kävin tänään Olli-enon luona; hän tarjosi minulle 15,000 kruunua, jos tahdon ottaa Amalien.»

»Mitä sanotkaan?»

»Ne kosivat minua kaikki.»

»Onko se totta puhetta?»

»Totta se on, äiti.»

Kummallinen äiti hän tosiaankin olisi ollut, ellei sellainen tiedonanto olisi herättänyt kaikki elämänvoimat hänessä. Tavattoman ravakasti hän nousi ja nojasi kyynäspäähänsä; hänen silmänsä, mustat kulmat, valkoinen tukka, koko pää näytti ilmaisevan suurinta hämmästystä. Ensin hän ei saanut mitään sanotuksi, virkkoi sitten kerta toisensa perästä: »Mitä arvelet?» — »Mitä a-arvelet?»

»Minulle se ei mitään odottamatonta ollut», virkkoi Jörgen. »Ovat ne ennenkin kosineet.»

Kanslianeuvoksetar oli toivonut pojalleen morsianta hienommasta perheestä — tohtori Klasterin Mary neitiä tai jotain sinnepäin — mutta 15,000 kruunua yhteen käteen...! Äkillisessä näyssä hän näki kaiken ulkonaisen onnen, jonka noilla rahoilla voisi luoda.

»Amalie on kelpo tyttö», päätteli hän.

Siihen Jörgen ei mitään vastannut.

»Hän käy täällä usein minua tervehtimässä ja tuo aina kukkia tai jotain muuta tuomisiksi.»

Kun Jörgen ei nytkään mitään vastannut, kääntyi äiti häneen. »Jörgen, sinä mietit jotain muuta.»

»Niin, äiti, minä mietin muuta.»

»Mitä sitten?»

»Minä rakastan Marie Römeriä.»

»Mutta ajatteles!» Taaskin katsoi äiti hämmästyneenä häneen. »Siitä et ole koskaan ennen puhunut.»

»En, sillä se asia selvisi minulle vasta aivan viime aikoina; mutta enhän tiedä jos hän...» hän vaikeni ja katsoi eteensä.

Syntyi hetken vaitiolo.

»Kun olisi rahaa!» puhkesi Jörgen vihdoin puhumaan ja laski päänsä valkoiselle tyynylle, äidin valkoisen pään viereen.

»Elä mene naimisiin Amalien kanssa voidaksesi auttaa _meitä_, sitä sinä et saa tehdä.»

Jörgen oli ääneti. »Sanos, äiti», kysyi hän sitten äkkiä ja ojentausi suoraksi, »onko Amalie sinusta miellyttävä?»

»Minusta hän on herttainen tyttö, ja minä tiedän hänen _hyväksi_ tytöksi; mutta minä sanon sinulle uudestaan: elä millään ehdolla mene naimisiin hänen kanssaan, ellet rakasta häntä.»

»Tämä kaikki on niin monimutkaista, kerrassaan kau... oi, isä!» hän melkein kiljasi ja nousi.

Sitten hän pelästyi, että äiti huomaisi jotain siitä »kauheasta». Mutta ei hän huomannut.

»Sinä puhut niin katkerasti isästä; elä tee niin, Jörgen.»

Äiti myönsi että isällä oli vikansa, hänellä oli aina ollut taipumusta pelaamiseen ja sen sellaiseen, ja kun sitten kävi hullusti oli hän suutuksissaan ja sitten...

»Jos isä olisi kuin sinä äiti!» sanoi Jörgen taas ja pyyhkäsi pari kyyneltä silmästään.

»Minä luulen että isäsi on kääntymäisillään kokonaan toiselle tielle. Meidän pitää auttaa häntä, Jörgen.»

Äiti pyysi hänen istuutumaan vuoteen reunalle, niin he tuumailivat, tuumailivat oikein rakkaasti.

»Me emme tiedä, mitä isälläsi on luonnossaan voitettavana; tuomitkaamme häntä lempeästi, Jörgen, ja koettakaamme auttaa häntä.»

»Niin, — — kun olisi mieleltänsä sinun laisesi.»

»Ei se siitä riipu; mutta kuta pitempään tässä maailmassa elää, sitä selvemmin tulee huomaamaan, että elämän kestää helpoimmin kun koettaa masentaa pahuutta ja kovuutta itsestänsä ja on lempeä niitä kohtaan, joiden parissa on. Saat uskoa sen.»

»Niin — —», kuului kuin huokaus.

Kaikki kääntyisi vielä hyväksi, lohdutteli äiti; hän olisi niin säästäväinen ja tekisi voitavansa saadakseen isän viihtymään kotona. Jos Jörgen vain tahtoisi auttaa, olisi oikein lempeä isälle!

Jörgen nousi: »niin, niin; hyvää yötä, äiti!»

»Opetanko minä sinua väärin?»

»Ei; kyllä minä hyvin tiedän, että se on oikein; mutta se on toisinaan niin vaikeata — se, jota opetat minulle.»

Nyt kuului ravakoita askeleita portaissa.

Mikä nyt?

Emil ryntäsi huoneeseen, puoli alastonna, kalpeana ja silmät selkiselällään.

»Lapsi!» huudahti äiti.

»Isä istuu ylhäällä ja itkee.»

Äiti käänsi kasvonsa Jörgeniin ja hänen silmissään oli katse, jota Jörgen ei koskaan sitten unohtanut, katse, täynnä tuskaa ja iloa ja rukousta.