Viheriäksi maalatun yksipuolisen oven yläpuolella Kalastajakadulla oli leveä ulospäin väännetty rautapelti, joka kaiketi kerran mustaksi lakeerattuna kiinalaisina lintuineen oli ollut pystyssä ja seisonut tulenvarjostimena jossain hienossa kodissa. Nyt se oli valkoiseksi maalattu ja siinä oli loistava, punainen kirjoitus

OLE KONGE. Sekakalu- ja Toimituskauppa.

Molemmin puolin ovea oli kiinnitetty pitkä, keltainen sivukyltti, jossa vuorotellen punasella ja sinisellä kirjoituksella lueteltiin kaupan monet sivuhaarat. Ikkunassa vasemman puoleisen kyltin luona riippui käytettyjä hameita, uusia silkkinauhoja, kumminukkeja, vanha viulu, kellonperiä ja kaikellaista muuta tavaraa; sivuhyllyille ja alempana ikkunalaudalle oli taidokkaasti asetettu valikoima houkuttelevia esineitä, niinkuin sokerikankia laseissa, pesusaippuaa maljoissa, pari vanhaa ratsumies-pistoolia y.m.

Tätä kauppahuonetta kohti ohjasi nuori kirjakauppias eräänä ehtoopäivänä kulkunsa. Samassa kun hän laski jalkansa kiviportaille ja tarttui oviripaan, näki hän ikkunassa kahdet naisen kasvot ja kuuli toisen heistä äänekkäästi mukisevan.

»Mutta ajatteles!» kuului samassa puodista, ja toinen naisista, pitkä, kaunis, tummasilmäinen olento juoksi ovelle ja kiskasi sen auki; hän oli käynyt aivan kalpeaksi.

»Sinä siunattu!» yhtyi siihen toinen. »Ja vastikään jutteli Malle tuvassa luutnantista! Malle!» hän huusi ja löi tiskiin pölyharjalla.

»Hiljaa, hiljaa!» torui rouva puoliääneen ja vilkasi häneen terävän katseen. »Tehkää hyvin ja tulkaa tänne sisäpuolelle!» hän sitten pyyteli silmissään omituinen kunnioittavan ilon väike.

Toinen nainen, taloa vanha palvelijatar, pieni iloinen tylleröinen, seisoi yläruumis eteenpäin nojautuneena, nähtävästi lähtemäisillään sisähuoneisiin, mutta rouvan nuhteet palauttivat hänet. Hän pyyhkäsi kädenselällä nenäänsä, pani kädet puuskaan ja katsoi tavattoman iloisena nuorta miestä kasvoihin.

Rouva Konge puhui iloisen hämmästyneenä vieraansa kanssa kirjakaupasta, pyyhkäsi vähän väliä sileäksi kammattua tukkaansa ja oikoi silkkiliinaa kaulassaan.

Iloinen Tiina oli päässyt hiipimään ovelle ja koputti sitä yhdellä sormella: »Etkö kuule, Malle?»

Ovi työnnettiin auki polvella, ja näkyviin tuli kahdeksantoista vuotias, täyteläinen tyttö, yhdessä kädessä savuava sikaretti, toisessa romaani ja kulmilla tummanruskea otsatukka: »Mikä nyt on, mikä... eihän!»

Tumma puna levisi hänen herttaisille lapsenkasvoilleen, hämmentyneenä hän pani pois kirjan, muutti sikaretin oikeasta vasempaan käteen, piilotti tämän selkänsä taakse ja ojensi Jörgenille neljä sormea, joista kolme oli koristettu kullalla ja kauniilla kivillä.

Jörgeniä hämmästytti äkillinen ajatus: Hänhän on rouva Ranchin näköinen! Tottaansakin, tuo silmien välähtelevä säteileminen, hammasten kostea kiilto...

Jörgen seisoi hattu ja keppi toisessa kädessä ja toisella hän punoi kaunista huulipartaansa, sillä välin kun hänen isänsä sisarpuoli, rouva Konge, kohteliain sanoin tulkitsi heidän iloansa nähdä niin harvinaista vierasta.

Tiina ahmi rakastunein katsein kaunista luutnanttia ja ylpeili nähtävästi siitä, että oli sukulaisuussuhteissa luutnanttiin siten, että tämä oli hänen emäntänsä velipuolen poika. Joka silmänräpäys hän yritti sekaantua puheeseen, mutta rouva Kongen mustat silmät pidättivät häntä ilman että ne sentähden menettivät rahtustakan siitä lempeydestä, jota oli käytettävä, kun ne kääntyivät hänen rakkaaseen veljensäpoikaan.

Nuori neitonen seisoi hypistellen korkeaa kaulustaansa; joka kerran kun hän liikutti kättään, helähtelivät rannerenkaan hopeahelyt ja sormukset.

»Siinä sinä rupattelut, äiti», torui hän. »Tule toki tupaan, serkku.»

»Kiitos; tahtoisin puhutella setää. Onko hän kotona?»

»En tiedä oikein...»

»Kyllä hän on kotona», pisti väliin Tiina. »Hän on ulkona pihalla... oi, hänellä-on niin kovin kiire, tänäänhän on lumppupäivä (neiti rypisti kulmiansa ja sai yskänkohtauksen), luitakin on jo vähin alettu järjestellä (neiti polki jalkaa); ne ovat niin ilkeät pitää makaamassa tässä kumuudessa.»

»Tiina», keskeytti rouva, »mene kyökkiin panemaan vettä tulelle!»

»Kyllä, kyllä, kyllä, tuossa tuokiossa! No voi, kuinka meidän Olli ihastuu kun saa nähdä luutnantin! Entäs Malle sitten!» hän nauroi että olkapäät hytkyivat. »Tihihihii!»

Jörgen kiiruhti sanomaan: »Minä taidankin mennä ulos sedän luo.»

»Mene tätä tietä.» Rouva työnsi syrjään joukon hameita ja avasi laskulaudan. »Ole hyvä! — Kuules.

Malle», hän kääntyi tyttäreensä; »juokse sinä leipuriin ostamaan...»

»Menköön toki Tiina.»

»Sinusta ei konsaan tule kunnon kalua, tyttöseni», sähähti äiti... »ei, ei, palvelijatarhuoneeseenhan sinä menet!» hän huusi nuoren miehen jälkeen.

Tiina, joka ei vielä ollut päässyt lähtemään, purskahti aika nauruun heidän takanansa; hänestä oli näet niin tavattoman hullunkurista, että tuo hieno luutnantti yritti mennä hänen kamariinsa.

»Näistä sokkeloista onkin niin vaikea löytää ulos», puolustihe luutnantti.

Pihalla tuoksahti nuorelle herralle vastaan kamala haju muutamaan soppeen kasatusta luuläjästä. Keskellä pihaa oli mahdottoman iso lumppukuorma. Vankkurien alta näkyi kaksi polvea ja hiukan niiden yläpuolella kahdet paidanhihat, kuormaa nuorittamassa.

Kun Tiina avoimesta kyökinikkunasta huusi, että taloon oli saapunut rakas vieras — voisikohan hän arvata kuka − kurkistivat lihavat, ponnistuksesta punaiset kasvot esiin vaunujen takaa ja alkoivat nyökätä ja omituisesti nauraa:

»Uk, uk, uk! Olitte ihan pelästyttää minut.»

»Hyvää päivää, Olli setä!» tervehti Jörgen astuen vaunujen taakse.

Pienikasvuinen, kesakoinen, paksu mies lakki takaraivolla, pyyhkäsi kättänsä housuihin ja ojensi sen Jörgenille. »Mitäs kuuluu?»

»Siitä on jo niin kauan kun viimeksi kävin täällä, eikö liene puoli vuotta jo.»

»Hyvä, hyvä!» sanoi Olli ja sylkäsi. »Äiti ja minä laskimme juuri eilen illalla vuoteellamme, että siitä on jo seitsemän kuukautta.»

Soukka, korvasta korvaan ulottuva punainen parta muistutti paistettua lihamakkaraa.

»Kun tuota on niin paljon ajattelemista ja hommaa.»

»Mehän olemmekin vain alhaista väkeä», huokasi Olli pyyhkien lakillaan kaljua päätään.

Portista tuli samassa köyhä vaimo kantaen selässään isoa luusäkkiä.

Ollin silmissä välähti. »Virka ennen kaikkea», hän puolustihe ja meni vaimon luo.

Samassa Amalie juoksi siihen. Pikkusormi harallaan hän peukalolla ja etusormellaan kannatti hamettaan niin korkealla, että näkyivät kaunismuotoiset pohkeet ja pienet, somat, ruskeat kengät.

Olli oli tarttunut säkkiin, nosti sitä, vilkasi silmäyksen vaimoon ja tarjosi: »Kaksikymmentä äyriä.»

Vaimo näytti kalpealta ja nälistyneeltä; kahdeksan päivää hän kertoi niitä luita keränneensä kylän tiluksilta.

»Saattaa niin olla, mutta hinnat ovat niin huonot. Luut makaavat vain tässä mätänemässä, eikä kukaan osta.»

Vaimo pudisti päätänsä: »No, olkoon sitten menneeksi.»

Olli tyhjensi säkin luukasaan ja antoi vaimolle kaksi kymmenen äyrin rahaa ja huokauksen. »Jos saat enempi kerätyksi niin koetan armahtaa sinua», hän ystävällisesti virkkoi ja huokasi uudestaan.

Jörgen kysyi, eikö tuo iso luukasa todellakaan ollut enemmän kuin kahdenkymmenen äyrin arvoinen.

»Ehkäpä minä sillä hiukan voitan», virkkoi Olli vilkasten poistuvaa vaimoa. »Ne ovat nyt hyvissä hinnoissa.»

»Sinä olet kauppias, Olli setä.»

»Uk, uk, uk!»

Amalie oli säälivästi katsellut vanhaa vaimoa. »Isä, se on synti, se on synti!» huudahti hän nyt.

»Uk, uk! Sinä et ymmärrä kauppa-asioita, pikkutyttöseni», virkkoi isä hymyillen ja hyväili hänen poskeansa.

Mutta samassa kun Olli kääntyi vieraaseensa juttelua jatkaakseen, läksi hänen pikku tyttösensä vaimoa tavoittamaan ja sai hänet kiinni portilla. Jörgen piti häntä silmällä ja näki hänen ottavan esille kukkaronsa ja antavan vaimolle hopearahan ja taputtavan hänen käsivarttaan.

Kun hän palasi koputti äiti makuuhuoneen ikkunaa ja viittasi hänelle. Äidillä oli käsivarrellaan jotain sinistä kangasta.

Amalie nyökkäsi ja juoksi sisään.

»Kuinka lankoni, herra kanslianeuvos jaksaa?» kysyi Olli.

»Hy-hyvin, aivan kuin ennenkin.»

»Sehän on hyvä, jos muutoin »ennenkin» on ollut hyvin, ja sitä kai se lienee ollut.»

»Minä luulen hänen mielensä vanhemmiten käyvän minulle lempeämmäksi.»

Olli tirkisteli pihamaata.

»Ainakaan hän ei enää milloinkaan puhu sinusta vihoissaan», vakuutti luutnantti.

»Uk, uk, uk!» kuului Ollin vatsasta kuin tynnyristä, ja isot sieramet laajenivat tyytyväisyydestä. »Hän oli tavannut sisarensa toissapäivänä ja kysynyt, josko me lainailemme rahoja.»

»Vai niin.»

Olli katsoi häneen syrjäsilmällä. »Vai on käynyt lempeämmäksi.»

Nuoren miehen kurkussa oli kuin tulppa. Hän tiesi Ollin ukluttavan naurun takana olevan monivuotista vihankaunaa, joka kasvuvoimaisena siemenenä kylvetty Ollin hääpäivänä, jolloin pankin kasööri, Jörgenin isä, ilkkuen oli kieltäytynyt tulemasta häihin; aikojen kuluessa kiihtyi tämä viha molemmin puolin, ja yltyi joka kerran, kun kanslianeuvos tuli Ollia kadulla vastaan, eikä edes kääntänyt kankeata päätänsäkään Olliin päin.

Olli sylkäsi ruskeaa seosta pihakivitykselle. Hänen suunsa oli ikäänkuin pienten likoeläinten asuinpaikka, jotka hyvin viihtyivät tupakan tähteissä hampaiden välissä.

»Kuinka itse menestytte nykyisin?» kysyi Jörgen.

»Ahkeruutta ja tyytyväisyyttä ja iloisuutta on meillä joka päivä», vastasi Olli asettaen kupeilleen harallaan olevat sormet.

»Ansaitsette kai hyvin?»

Tyytyväisin katsein Olli tarkasteli kivitystä. »Kun käyttää saamaansa leiviskää ja Jumala siihen siunauksensa antaa.» Hän kohotti päätänsä ja loi taivaallekin kiitollisen katseen.

Jörgenin mieleen pälkähti ajatus: miltähän tuon miehen omassatunnossa näyttänee?

Kyllä Olli Kongen omantunnon laita oli hyvin. Sen näki hänen iloisista silmistään: Minulla, Olli Kongella, Kalastajakadun Sekakalu- ja Toimituskaupan omistajalla, on sisällinen tilini valmiina. Kun minun kerran on se esille tuotava, on Jumala tyytyväisenä sanova: »Sinä olet ollut toimellinen mies, Olli Konge — ja niin älykäs!»

»Me ansaitsemme markkoja, me kaksi», virkkoi Olli lyöden nuorta kirjakauppiasta olalle.

»Sen pahempi on _minulla_ »markoista» puute.»

»Ohoo! No entä kaikki ne romaanit ja nuotit?»

»No niin —»

»Malle täyttää pian kaikki huoneet aivan kirjoilla ja nuoteilla.»

»Hän on ostanut yhtä ja toista; ja oikeastaan käy kauppani aika hyvin.»

»Kauppako?» Olli nyökkäsi. »Minä sanon, että kiitä sinä sitä kauppaa, ja ole hyvilläsi, että sen sait.»

»Hyvilläni minä olenkin.»

»Ja kuinka hyvä maine sillä jo on... saitko oikein tervehdityksi Mallea?»

»Kyllä.»

»Sysss!» pani Olli kuunnellen. »Hän harjoittelee!»

Sisältä kuului heleä, vieno naisenääni pianon säestämänä. Jörgen ihmetteli, että ääni jaksoi tunkeutua kaikkien sokkeloiden läpi ja että se kuitenkin soi jokseenkin selvästi tänne uloskin. Mutta nyt hän huomasi että Mallen äiti oli avannut kaikki makuuhuoneen ikkunat ja juuri avasi arkituvan ovea selälleen.

Rouva Konge oli niin lempeän näköinen siinä ikkunakoukkujen kanssa puuhatessaan. Olli sitä vastoin oli pelkkänä korvana ja pelkkänä silmänä ja pelkkänä nenänä.

»Kuinka se tyttölapsi osaakin laulaa! Oikein se on hämmästyttävää.»

»Mutta hän onkin nyt jo vuoden ajan harjoitellut urkurin luona.»

»Hänhän ei muuta teekään kun laulaa ja visertelee päiväkaudet — niin tuota, lukeehan hän romaaneja ja huvinäytelmiäkin.»

»Ja maalaa.»

»Maalaa niin», huudahti mies isänylpeydellä. »Olisitpas nähnyt niitä tulppaaneja, jotka hän maalasi syntymäpäiväkseni! En ikänäni ole nähnyt sellaisia tulppaaneja missään puutarhassa, niin ihanoita ne ovat, niitä on sekä punaisensinerviä että sinisiä.»

»Eikö hän ollenkaan auttele taloudessa?»

»Minä sanon sinulle suoraan, Jörgen Bang, niinkuin asia on, minä olen ylpeä hänestä.»

»Vai niin.»

»Niin... hiisi vie, sitä minä olen.»

»Minkä tähden?»

»Hän on meidän ainoa lapsemme, ja kun Jumala viisaudessaan nyt on siunannut häntä niin tavattomalla älyllä ja hengen lahjoille, joita sitten on koulussa kehitetty ja kasvatettu — niin miksipä hän sitten meidän muiden tavoin raataisi?»

»Tosiaankin.»

»Kyllähän se äiti toisinaan sanoo, että hullustihan se on, aivan hullusti, hänen täytyy oppia jotain tekemään. Mutta hiisi vie! Kun tyttönen iltasin noin istuu ja livertelee meille, niin meillä molemmilla vanhuksilla oikein karsii selkää ihastuksesta. Ja minä sanon: »Laula sinä, Malle! Piironkini laatikossa on 15,000 kruunua arvopapereissa, ja ne sinä saat sinä päivänä, kun päähäsi pälkähtää seisoa morsiamena... mutta mennäänhän sisään.»

Oikeanpuoleisessa sivurakennuksessa asui Olli Kongen sisar, rouva Lund, kahden vanhanpuoleisen tyttärensä kanssa. Nämä kolme pitkää, laihaa naista seisoivat kartiiniensa takana vakoilemassa. Kun Jörgen sattui kääntämään kasvonsa sinne, täytyi hänen tervehtiä, johon vastattiin siten, että toinen neitosista avasi ikkunan ja alkoi jutella hänen kanssaan, ja kohta kiedottiin jutteluun laulava serkkukin, jolloin toisetkin kiihkeästi tarttuivat puheeseen, kurottausivat ikkunasta ja hymyillen ja nyökäten antoivat hänelle vihjauksia, että hänhän se oli laulun sisältö — tsii, hii hii! —

Mutta yhä soi viehkeä lemmenlaulu Jörgenin ja talonisännän kulkiessa sisään.

»No mutta!» Neitonen sävähti tulipunaiseksi nähdessään heidät ovella.

Hän olikin oikein sievä ja herttainen; ylleen hän oli pannut vaaleansinisen hameen ja sitaissut sinisen nauhan tummaan tukkaansa.

Pöytä oli katettu hienolla, valkoisella liinalla, lautasliinat olivat koruompeluksilla koristetut; keskellä pöytää oli pitkulainen lautanen täynnään pieniä, kullattuja lusikoita. Tuvassa oli kaikki puhdasta ja somaa, niinkuin ainakin kodissa, jossa emännän silmä kaikkia valvoo.

Tiina, joka toi sisään vadillisen tuoretta vehnäleipää, kiljasi ja katsoi isäntäänsä: »Olli, Olli, sinähän istuudut, rouvan uuden hatun päälle!»

»Minä nousen heti taas — uk, uk!»

Sivurakennuksen naisten nenään oli kahvinhaju lemunnut, he tulivat myöskin kestiin, ja pian täytti talon juhlallinen juttelun humina ja kuppien helähteleminen.

Jörgen oli kalpea ja äänetön. Tuolloin tällöin hän vilkasi setäänsä ja hänestä tuntui kuin kävisi hänen kaulansa joka kerran kahta paksummaksi, kuin sen piti olla. Yöt päivät hän oli miettinyt keinoa, oli kulkenut paikasta paikkaan hankkimassa lainaa, oli rukoillut, kerjännyt — — kaikki turhaan.

Hän poltteli sikaria, jonka Olli oli pistänyt hänen sormiensa väliin juhlallisesti räpäyttäen silmiään: »Puhdasta tavaraa, ukkoseni!» —

»Malle on niin hyvä ja herttainen tyttö», selitti rouva tyytyväisenä Jörgenille, kun he hetkisen olivat juttelusta erillään ja katselivat uutta valokuvaa tästä nuoresta naisesta.

»Sen kyllä uskon.»

»Kyllä hän on; sukkela hän on taloustoimissakin ja osaakin jo yhtä ja toista; mutta isällä on niin tuumat.»

Olli, joka oli kääntänyt isot korvansa heihin päin, kohotti päätänsä. »Minä arvelen, ettei meidän tarvitse nääjätä ketään tässä kaupungissa, ei asianajajan hempukoita eikä apteekkarin pattijalkaisia tyttöjä.»

Sitten sattui, että kaikki viisi naista pistivät päänsä yhteen katsellakseen uutta kuvaa, jonka kasvoissa he olivat keksineet ilmeen, joka ei ollut Mallelle tavallinen; tätä hetkeä käytti Jörgen viitatakseen setää kanssaan puotiin.

»Minä tulin tänne teille — hm? olen niin vilustunut — tulin tänne kysymään sedältä, voisitko antaa minulle rahalainaa.»

»Rahalainaa?» Pikku miehen suu jäi auki ja silmät mulkoilivat.

»Minä olen joutunut ahdinkoon.»

»Sinäkö ne rahat tarvitset?»

»Niin minä, olen satunnaisessa ahdingossa niinkuin jo sanoin.»

Olli pudisti päätänsä ja sylkäsi, asetti sitten leuan lepäämään peukalon ja etusormen väliin ja kasvoihin tuli sääliväinen ilme. »Kuinka paljon?» Kysyi hän vihdoin kohottaen päätänsä.

»Niin — hm! tarkoitan noin — hm — kaksitoista tuhatta...»

»Häh!» pääsi Ollin suusta ja hän teki liikkeen, kuin olisi hän säikähtänyt omaa ääntään.

»Niin, se on suuri summa, mutta minä toivon, että...»

»Ennen kuin jatkat... sinä tiedät, että tahto on hyvä; mutta elä harmistu — mitä ei ole, sitä ei voi antaa.»

»Sinä puhuit jotain arvopapereista.»

»Ihminen! — Ainoan lapseni toimeentulo tulevaisuudessa!»

»Sinulla on vähintään 15,000 sen lisäksi, setä.»

»Ei käy, kultaseni.»

»Elä kiellä, setä. Jos Jumala tahtoo, niin, saat takaisin joka äyrin.»

»Mutta ikävintä on, että on niin paljon, jota Jumala ei tahdo; hän on jokseenkin vastahakoinen tällaisissa asioissa.»

»Setä, minä lupaan sinulle...»

»Sulje ovi, Malle?»

Jörgen keksi, että neitosen pää oli ollut puodissa, vaikka ruumis oli kahviseuran luona; nyt se hupeni kuin rotan pää koloon, ja ovi suljettiin.

»Mihin sinä nyt tarvitsetkin rahaa? Ethän antanut äyriäkään, kun otit kaupan nimeeni.»

»Ei, mutta minun on joka vuosi maksettava Mailerille suurenlainen summa, ja sitten... juuri nyt... kun mielellään tahtoisi... lyhyesti...»

Hän huomasi itsekin, että puhui itsensä pussiin ja sävähti tulipunaiseksi. Hänellä oli kielellä selitys, jotain suuremman tavaramäärän ostamisesta haaksirikkoisesta laivasta — keinottelusta; mutta hänen oli aivan mahdoton saada sanotuksi se valhe. Ja kuitenkin, — mitä oli tekeminen? Niin hän valitsi pienen, jesuiittalaisen valheen, jota omatunto voi sietää ja puolustaa.

»Se on velka», hän jatkoi, »se tahtoo sanoa, minä voin varsin hyvin olla maksamatta ne rahat, mutta jotka...»

»Niin, anna olla, se on aina ollut minun periaatteeni.»

»Mutta se on kunniavelka, velka, joka kipeimmin koskee kunniaani.»

»Ah — pelivelkaako?»

»Niin — tavallaan.» Hänen ajatuksensa kiemuroivat tuskasta. Eiköhän olisi parempi puhua suunsa puhtaaksi ja epätoivon luottamuksella uskoa koko asia sedän käsiin? Ei, hän ei _voinut_, hän tiesi liian varmaan, että se olisi turhaa, ja hän olisi vain pahentanut asiaa, saattamalla salaisuuden tiedoksi.

Olli kertoi, kuinka hän kerran oli menettänyt 100 taalaria keilapelissä, mutta hän sai sen asian sovituksi maksamatta. Niin piti Jörgeninkin koettaa saada asia selvitetyksi — uk, uk, uk!

Toinen asia olisi, jos Jörgenillä oli muita aikeita — mutta eihän siitä kannattanut puhua, sellaisen piti tulla itsestänsä.

»Setä!» rukoili nuori mies toivonsa viimeisellä voimalla.

»Mennäänhän nyt sisään samaan vielä kupillinen kahvia ja uusi sikaari suuhun! Eläkä nyt sen takia pahastu; ollaan silti yhtä hyvät ystävät», vakuutteli setä rakkaasti ja löi taas sukulaistansa olalle.

Tuvassa oli ilo ylimmillään. Jörgen istuutui paikalleen ja hämmensi kuppiansa, hämmensi pöytää ja koko seuraa, tuntui hänestä.

Oi, tuota kärsimätöntä lörpötystä, sietämätöntä lavertelemista, johon hänen tuon tuostakin oli pakko sekaantua ja sille hymyillä! Hänen mielensä kävi nurjaksi kaikkia noita ihmisiä kohtaan, jotka mässäsivät ylellisyydessä ja ilossa, ja hänen ajatuksensa kulkivat kotiin, jossa hiljainen äiti kärsi tautivuoteella. Ja hänet valtasi äkkiä avuttomuuden ja tuskan koko voima: hän ajatteli sairasta äitiä, häntä, joka nyt oli kaukana, sitä, joka odotti isää, häntä itseänsä, heitä kaikkia...

Tiina kutsui Ollin jonkun kauppatuttavan luo.

»Mutta rakas Jörgen», huudahti rouva Konge, »sinä näytät vallan siltä, kuin olisit myrkkyä ryypännyt.»

»Minä luulen tämän väkevän sikarin vaikuttavan pahoinvointia.»

»Menehän ulos raittiiseen ilmaan! Malle, mene serkkusi kanssa puutarhaan!»

»Oo, kyllä, kyllä!» kuului kuorossa kolmen vieraan naisen suusta kuin olisi heistä kukin ollut Malle, jota oli kehoitettu menemään puutarhaan nuoren luutnantin kanssa. Molemmat nuorimmat ponnahtivat ylös sellaisella vieterin notkeudella, kun nelikymmenvuotisissa jaloissa vielä voi olla.

Amalie, joka kohta oli valmis, tarttui päivänvarjoonsa ja katosi serkkunsa kanssa sokkeloon; hänen äitinsä ja ne kaksi serkkua, jotka olivat heidän kintereillään, kutsui rouva Konge kovalla äänellä takaisin: heidän piti toki tulla kuulemaan uutista asianajajan rouvasta.

Amalie seisattui serkkunsa kanssa pieneen, aidattuun nurkkaukseen, jonka mehiläispölköt melkein kokonaan täyttivät. He katselivat hetkisen laventeli-istutuksia ja niitä harvoja kuihtuvia kukkia, jotka kaunistivat puutarhaa. Mutta kun eivät jaksaneet suojella itseään auringolta ja mehiläisiltä, valitsivat he toisen paikan pienessä-puuhökkelissä, jolla oli nimenä huvimaja, mutta jossa hyvin kyllä voisi olla tämä kirjoitus: »Ei vain huviksi»; sillä se ei ollut todellakaan vain huviksi, sen tunsivat nämä molemmat, kun majassa vallitseva paahtava kuumuus alkoi heitä ahdistaa. Nuori neitonen leyhytteli itseään kokoonlasketulla päivänvalolla, mutta piteli sitä niin taitamattomasti, että se putosi, ja pieni, valittava huudahdus seurasi sitä matkalla alas Jörgenin saappaille.

»Kiitos!» hän rasittuneesti virkahti, kun Jörgen otti sen ylös ja ojensi hänelle. »Oi, minä olen niin tavattomasti hermostunut.»

»Vai niin.» Sanoissa oli ivallinen sointu, kun hän lisäsi: »Sittenhän on oikein huonosti.»

»Niin, oikein huonosti.»

Mehiläiset surisivat päiväpaisteessa, keltainen, laventelituoksun täyttämä auer himmensi ilman, ja maja, jossa he istuivat, tuntui kuumenemistaan kuumenevan.

Amalie huoahti ja vilkasi Jörgeniin hellan, kainon katseen.

Mitäs _tuo_ olikaan? Taaskin se sama yhdennäköisyys. Jörgen oli samassa tuntevinaan orvokin tuoksua ja verensä kuohahteli. Mutta sitten hän katsoi ilmaan, jossa hän oli näkevinään pään, niin kauniin pään, joka elvytti kaikki hänessä piilevät puhtaat voimat.

Amalie huokasi uudestaan.

»Sinä huokaat?»

»Niin.» Hän vaikeni hetken aikaa. »En minä enää kauan elä.»

Jörgen kääntyi pelästyneenä häneen.

»Oikein se on ikävää. Minua vaivaa sydänvika.»

»Hm!» mutisi Jörgen kiertäen viiksiään. »Onko lääkäri tutkinut sinua?»

»Minä en uskalla antaa hänen tutkia; olisi niin kauheata saada varma tieto.» Amalie painoi nenäliinan kasvoilleen ja kääntyi pois hänestä.

»Mitä päähänpistoja ne ovat, Amalie? Olethan muutoin niin terve ja tyytyväinen.»

»En ole koskaan tyytyväinen; en ole koskaan iloinen.»

»Mikä siihen sitten on syynä?»

»Oi, en tiedä. Minua ei ymmärretä.»

»Ohoo.»

»Niin.»

Omituisen avosydämisellä naivisuudella, herttaisella lapsen, tuttavallisuudella ja neitsyeellisellä kainoudella hän nyt alkoi kertoa jokapäiväisistä taisteluistaan, ikävöimisestään — mitä hän ikävöi, mitä halusi? — sitä hän ei tiennyt — kaikkea tuota outoa ulkona maailmassa, tuota, josta runoissa kerrottiin, tuota, josta laulettiin ja soitettiin kuun paistaessa ikkunasta, ja tuosta, joka oli sivistyneiden ihmisten elämää — Jörgen ei voinut tietää, kuinka suuressa ristiriidassa hänen makunsa ja sivistyksensä oli vanhempien alhaisten tapojen kanssa — — oi, kuinka sanomattoman vaikeata hänen elämänsä oli!

»Eivätkö vanhempasi sitten kohtele sinua hyvin?»

»Ei, pahoja he ovat.»

»Mutta, Amalie!»

»Jörgen», hän puhkesi puhumaan vavahtelevin huulin, »joka ikinen päivä ja hetki he minua sinulla kiusaavat», viimeinen sanottiin nyyhkyttävällä ja katkonaisella äänellä.

»Vai niin», hymyili Jörgen hiukan hämillänsä.

»Ja täti Lund ja Miina ja Rikkelin — joka ikinen päivä ja hetki. Koko kaupunki siitä puhuu, kaikki ihmiset kiusaavat minua niin ettei se enää ole siedettävissä.»

»Mutta, Amalie kulta, mitäs se nyt oikein on?»

Jörgen jutteli hänelle kauan aikaa ja lohdutteli sillä, etteihän se mikään onnettomuus ollut, josta hän nyt oli puhunut.

»On se — on, on — kun tiedän, etten koskaan ole tarjoutunut — vai olenko, Jörgen?»

»Amalie, aivanhan sinä...»

»Olenko, Jörgen, olenko?»

»Et todellakaan! Sinä et itse tiedä...»

»Oi, Jörgen!» Hän nojasi Jörgenin rintaan. »Minä olen niin sanomattoman onneton! Minä tahtoisin toisinaan keventää sydäntäni sinulle... saanko joskus käydä kirjakaupassasi? Kukaan ei ymmärrä minua niinkuin sinä.»

Ehdottomasti oli Jörgen laskenut käsivartensa hänen vyötäisilleen ja hyväili hänen poskeansa.

»Kiitos, Jörgen, sinä hyvä, rakas serkku — kiitos!» hän katsoi Jörgeniä silmiin.

Tytön kauniit kasvot ja kirkkaat silmät lämmittivät häntä; mutta samassa kun hän käden puristuksella oli vastannut hänen kiitokseensa, hän nousi ja katsoi kelloansa.

»Minun täytyy mennä.»

Nenäliina kädessä, hohtavin kasvoin ja suuret silmät kosteina hän riensi Jörgenin jälkeen, kun tämä astui käytävää ylös taloon.

»Ethän siellä sisällä tästä mitään kerro... lupaatko ettet kerro... lupaatko, Jörgen? _Tahdotko?_»