Samassa kun hän avasi portin, valaisi kuun säde tummia silmälasia.

»Onko äiti kuollut?» kysyi hän hätäytyneenä.

»Rakas Jörgen, saanko puhua kanssasi?» Käheä ääni soi niin aavistuksentapaiselta ja raskaalta.

»Onko äiti kuollut?»

»Ei, ei, sitä se ei ole... saanko puhua kanssasi?» Pieni, lihava mies tunkeusi sisään aukosta ja tarttui pojan käsivarteen. »Autapas hiukan... minä voin pahoin.»

Väkevä konjakin ja rommin haju löi Jörgenille vastaan; mutta se ei häntä huolestuttanut, hän oli siihen niin tottunut; mutta häntä hätäännyttivät vanhan miehen ruumista tärisyttävät kummalliset puistatukset, kun he käsi kädessä laahustivat portaita ylös.

»Isä, sano minulle kohta, mitä se on.»

»Anna minun hetken puhaltaa ensin... eihän sinulla taida olla vettä?»

Jörgen kaatoi hänelle lasillisen vettä, josta vanha, epävakainen juomarin käsi läikytti puolet lattialle.

»Niin, Jörgen», kuului sitten, »se on ikävä, pieni rahajuttu... niin, niin, kuule nyt.»

»Eihän isä vain ole —?»

»Lainasin vain kassasta pienemmän summan.» Hän ojentausi suoraksi tuolille, väänsi kaulustansa ja nyökäytteli omituisesti isoa päätään, jolla ei ollut ensinkään kaulaa.

Jörgen heittäytyi raskaasti isän vieressä olevalle tuolille.

»Enhän minä olisi sitä tehnyt; mutta minä olin niin kovin ahtaalla; sairas äitisi, velat, vuokra... niitä on ollut niin paljon asioita.» Hän nojasi tuolinselkään ja vaipui taas kokoon.

»Isä, isä!»

»Elä sano minulle mitään, Jörgen, minulla on jo monet vuodet ollut niin vaikeata.»

»Isä on siis monena vuonna — lainaillut?»

»Rakas Jörgen, kaikki voi vielä tulla hyväksi, jos vain tahdot auttaa minua. Tage ei voi — elä ensinkään puhukaan hänelle koko asiasta — Ole Kongen luo emme tahdo mennä, eikä se muutoin mitään hyödyttäisikään. Rovastinkaan luo et saa mennä, se sinun täytyy luvata minulle. Sinä tiedät etten koskaan ole voinut sietää rovastia.»

Hikikarpalot kiilsivät hänen otsallansa.

Pojalle oli kovin uutta kuulla isän kerjäävän hänen suosiotansa, kun tämä vanha, kankea mies muutoin tavallisesti aina esiintyi jyrkän käskevästi omiansa kohtaan ja ainoastaan vieraille osotti sivistyneen seuramiehen huomaavaa kohteliaisuutta.

Puolittain säälin ja nurjamielisyyden valtaamana hän istui tuijottaen isää, tämän vuorotellen puhuessa ja juodessa lasista.

»Onko johtaja sen jo keksinyt?»

»En luule, en tiedä, mutta viime aikoina hän on niin oudosti minua katsellut.»

»Kuinka suuri se summa sitten on?»

»Niin, kuinka suuri? Pelkäänpä sen nousevan kolmeen, neljään tuhanteen kruunuun.»

Pojan käsi putosi hervakasti polvelle ja hän vaipui tuolinselustaa vasten.

»Enhän minä olisi tehnyt sitä; mutta sinä et tiedä kuinka olen taistellut... sairas äitisi, velat...»

»Minun on mahdotonta hankkia niin paljon rahaa.»

»Sinun täytyy auttaa minua. Suoraan sanoen asiat ovat aivan hullusti. Johtaja haki minut äsken kestissä käsiinsä; hän on keksinyt sen tänä iltana.»

»Niin olemme siis kaikki onnettomat.»

»Ei, ei! Borch lupasi vaieta, jos voin hankkia rahat takaisin ensi kassatarkastukseen — ensi tarkastukseen... noin neljän viikon kuluessa.»

»Minulle on _mahdottomuus_ hankkia niin paljon rahaa, _mahdottomuus_.»

»Sinun täytyy hankkia neljän, viiden tuhannen kruunun laina, tai paljonko sitä nyt taas olikaan.»

»_Viidenkö_ tuhannen?»

»En tiedä paljonko sitä lienee; _ehkäpä_ vain viisi tuhatta, en tiedä.»

»Isä, sano minulle totuus suoraan. Onko sitä enempi?»

Vanhus otti pois silmälasinsa, painoi nenäliinalla punareunaisia silmiään ja kumartui pöytää vasten.

Jörgen nousi ja asteli muutamia kertoja edestakaisin lattiaa käsiään väännellen.

»Niin, Jörgen», virkkoi vihdoin isä, joka istui heiluttaen päätään ja lattiaan tuijottaen, »sitä on enempi, paljon enempi, _paljon_ enempi.»

»Kuinka paljon? Sano!»

»Minä olen onneton mies. Sillä sinä et voi pelastaa minua, minä tiedän sen liiankin hyvin, minä tahdoin vain valmistaa sinua, ettei se kohtaisi sinua liian äkisti.»

Vielä kerran toisti poika kysymyksensä ja sai vihdoin vanhuksen epäselvistä vastauksista urkituksi, että summa nousi noin kahteentoista tuhanteen kruunuun.

»Minä tiedän niin hyvin, ettet sinä voi, Jörgen; minä tahdoin vaan tulla tänne pyytämään sinulta anteeksi... ja etkö myöskin tahtoisi valmistaa äitiäsi, kun minä olen... kun minä tarkoitan, kun huomenna olen mennyt konttoriin?»

Jörgen, joka oli istuutunut vuoteen laidalle ja tuijotti lattiaan, kuuli tuskin puoliakaan isän puheesta.

»Olin kerran kirkossa Vridsløselillessä», kuului tuolilta. »En voi koskaan unohtaa niitä harmaita naamioita ja niitä monia nuoria silmiä, jotka tuijottivat väliseinien yli... ei, ei, sitä en kestäisi... kanslianeuvoksen arvonimeni ja kaikki muu... ei, ei, minä en voisi kantaa sitä!»

»Mene kotiin, isä!» pyysi Jörgen raukeasti, »niin minä tulen huomenna aikaisin sinne.»

»Niin tulet aamulla aikaisin sinne, ja puhut äitisi kanssa. Sanothan sen hänelle soveliaalla tavalla, noin vaan vähitellen.»

»Äiti!» ohki Jörgen ja väänsihe syrjään.

Vanhus oli noussut, hän otti valokuvan ja katseli sitä, pudisti päätänsä ja nojasi pöytään.

»Tiedänhän, että Ole Kongella olisi rahaa, tiedän sen hyvin», sanoi hän; »mutta minä en voi mennä Ole Kongen luo, sen sinä hyvin ymmärrät — me emme ole sellaisessa suhteessa; minä en voi mennä Ole Kongen luo.»

Poika pudisti toivottomasti päätään.

»Niin, hyvin minä ymmärrän, ettei ole mitään pelastuksen toivoa. Oi, minä olen onneton mies, onneton mies.» Hän hoiperteli vuodetta kohti. »Jörgen, isäsi se tässä seisoo ja pyytää sinulta... anteeksi.»

»Mene nyt kotiin, isä!» virkkoi poika hiljaa ja laski kätensä isän käsivarrelle.

Kun Jörgen vähä sen jälkeen oli laskenut hänet ulos portista, seisoi hän vielä hetkisen katukäytävällä katsellen hänen jälkeensä. Kurja, hoippuva mies se tuossa astui katua alaspäin, sortunut mies, joka kulki oman taakkansa painon masentamana... Nyt tuli hänelle vastaan valkoinen olento, leipurinsälli; hän oikasihe, nykäsi kaulustaansa ja kulki suorana ja kankeana sällin ohitse, mutta luhistui sitten taas kokoon ja kumaraan. Vihdoin hän kääntyi kadunkulmassa ja hupeni näkymästä.

Jörgen jäi seisomaan ja hengitti raskaasti, tuskansa ja sekavien ajatusten raatelemana.

Silloin iski häneen äkkiä ajatus, joka hyydytti veren hänen suonissaan: Jos hän nyt —?

Ja huomaamatta, että hänellä oli vain tohvelit jalassa ja paljain päin hän läksi juoksemaan pitkin katua — rajusti, vimmatusti, kääntyi kulmasta, juoksi toisia katua, kääntyi vielä toisesta kulmasta — ja seisoi äkkiä avoimella paikalla kuutamossa tuijottavin, etsivin katsein... niin, oikein, tuossa seisoi aallonmurtajalla pieni, musta olento katsellen veteen.

»Isä!» hän kiljasi ja läksi taas juoksemaan, »isä on mennyt harhaan, ei tämä ole... isä on mennyt harhaan!»

Vihdoin hän sai hänet kiinni. »Isä on vallan sekaisin... ei tätä tietä!»

Vanhus hoiperteli ja nyökkäili hajamielisesti.

»Tule nyt, niin menemme yhdessä!»

»Mitä tahdot, mitä tahdot?»

»Tule nyt, vain, olemmehan aivan kodin luona. Tartu nyt käsivarteeni!»

»Turhia!»

»Tule nyt pois, sanon minä!»

»Jörgen, muista, että puhut isällesi!» Hän kiskasi kätensä irti ja kääntyi.

Mutta poika tarttui samassa hänen toiseen käsivarteensa ja piteli kiinni voimainsa perästä.

»Poika, laske irti minut!»

»Nyt pitää isän kuunnella. Tässä ei ole aikaa tyhjää jaaritella!»

»Oi, poikani, poikani!» ohki vanhus vaipuen pojan syliin. »Pelasta minut, pelasta minut! Sinä voit kyllä, minä tiedän sen varmaan.» Kipeät silmät rukoilivat ja kerjäsivät tummien silmälasien yli.

»Menemme nyt kotiin levolle, niin katsotaan huomenna, mitä olisi tehtävä.»

»Luuletko, että voit?»

»En tiedä, mutta tule nyt!»

»Sinä ymmärrät, etten _minä_ voi puhutella Ole Kongea; eikä se vähääkään auttaisikaan, hän ilkkuisi minua, hän osottaisi minua sormellaan: »Tervetuloa, herra lanko!»

»Tule nyt, tule!»

»Oi, Jörgen, poikani, poikani! Sinä olet aina ollut silmäteräni ja äitisi myöskin... Elä sano sitä liian äkisti äidillesi.»

»Minä en sano mitään äidille; ei koskaan maailmassa ole äiti sitä minun suustani kuuleva.»

»Ei, parastahan olisi... oi Jumala, oi Jumala!»

Hän löi kädet yhteen ja väänteli niitä.

Hitaasti kulkivat isä ja poika soraisen satamapaikan yli.

Kotona oli kaikki hiljaista, kukaan ei aavistanut mitään. Sairas vaimo avasi kaksi hämmästynyttä silmää, kun hänen poikansa näyttäytyi ovella. Yölampun himmeässä valossa hän ei heti voinut tuntea häntä; mutta kun Jörgen reippaasti tervehti »hyvää iltaa», nousi hän ponnistaen voimansa kyynäspäilleen.

»Mutta Jörgen — tähän aikaan!»

»Niin; isä istui luonani ja jutteli tähän asti, niin minä saatoin hänet kotiin.»

Äiti pudisti päätänsä. »Minä kuulin kyllä kun hän kuppuroi.»

»Mitään sellaista ei ole siellä tänä iltana — pari lasia vain.»

»Tapasikohan pankinjohtaja häntä?»

»Pankinjohtajako?»

»Niin; hän kävi täällä noin maatapanon aikana etsimässä.»

»Vai niin — vai niin. Taisihan se isä mainitakin, että johtaja oli käynyt häntä tapaamassa kekkereissä. Varmaan oli kysymys siitä ylimääräisestä työstä...? ei se ole mitään... minusta näyttää, että poskesi alkavat käydä punaisiksi, äiti.»

Äiti ojensi kätensä ja kysyi tuskan valtaamana: »Jörgen, mikä sinun on?»

»Onhan nyt niin kylmä; harmittaa etten ottanut päällystakkia ylleni... kuule, elä nyt tiedustele isältä mitään johtajasta... minä en tiedä, hän on niin kummallinen, se työ on varmaan niin mutkallista.»

Äiti huokasi raskaalla, itseensä sulkeutuneella katseella. »Se pankki se tappaa hänet. Hän ei ole koskaan iloinen kotiin tultuaan. Ja sitten hän menee tiehensä. Se on niin ikävätä.»

»Koetetaan kaikki auttaa isää», lohdutteli Jörgen. »Ehkäpä hän tästä puoleen pysyttelee paremmin kotisalla.»

Äiti tuijotti häneen. »Mikä sinua vaivaa Jörgen?»

»Minä en voi oikein hyvin, ei se mitään merkitse... sinä olet saanut uutta rohtoa?»

Äiti tuijotti pitkään eteensä ja oli hetken aikaa ääneti. »Hän menettää niin paljon rahaa», kuului sitten. »Minä luulen hänellä olevan paljon sellaisia arpajaispapereita. Enkä tiedä, hänhän on niin umpimielinen; mutta luulen sen niin kuitenkin olevan.» Hän hääri kuumeentapaisesti nenäliinallaan. »Aamulla hän sanoi olevansa huolestunut tulevaisuudesta», alkoi äiti taas. »Me olemme köyhiä, Jörgen, — mutta ei se mitään tee.» — Hän pysähtyi joka lauseen perästä. »Se muu on pahempaa — se ikävä —»

»Elä nyt enää ajattele isää», pyysi Jörgen. »Hän ei kuitenkaan nyt ole sellainen... humaltunut.»

Äiti puristi kätensä Jörgenin käsivarren ympäri, kaksi laihaa, kapeaa kättä: »Jörgen!»

»Minä tulen huomenna taas tänne. Hyvää yötä, äiti!»

Rantakadulla tuli yövartija häntä vastaan, tämä pysähtyi ja katseli ihmetellen Jörgenin päätä ja jalkoja. »Hyvää huomenta, Nielsen!» tervehti nuori mies. »Minun pisti päähäni käydä vähän ulkona; nythän on niin ihana ja lämmin yö.»

Päästyään huoneeseensa, jossa lamppu käryten paloi, heittäysi hän vuoteelleen, piilottaen kasvot ja kädet tyynyyn.

Kaiken muun maailmassa hän olisi voinut kantaa, kaiken muun, _kaiken_; mutta tätä — oi ei, ei, ei, tätä oli mahdoton kestää!

Isä oli äkkiä muuttunut hänelle vallan toiseksi ihmiseksi, kun hän oli ennen. Pari tummia silmälasia, isot ja ulkonevat kuin lehmän silmät, töhkeröinen takinkaulus, korkea kaulus, jonka reuna alinomaisesta korvien kosketuksesta oli musta, punainen pystynenä, joka ilmaisi verratonta oman arvon tuntoa — tämä kaikki yhtyi näyksi, joka pani hänet vapisemaan; sillä hän tunsi, että tämä näky se asettuisi hänen ja kaikkien hänen tulevaisuudentoiveittensa väliin, puodissa se väikkyisi ilmassa ja täällä huoneissakin, jokaisen valoisan hetken se pimittäisi, se huutaisi hänelle kasvoihin: »_Sinä olet rikoksentekijän poika!_»

Ja äiti siellä kotona! Jos äiti saisi sen tietää? Eikö hänelle ollut kylliksi entisistäkin suruista? Mikäpä muu olikaan syynä hänen hermotautiinsa kuin se salainen, kalvava suru, tuo alinomaa jäytävä harmi, joka on sitä vaarallisempi terveydelle, kun se piilottautuu jokaiselta.

Syövyttävä katkeruus valtasi hänen mielensä ja synnytti ankarimpia tuomioita. Eikö ollut valhetta ja teeskentelyä kaikki tuo tänä iltana, nuo rukoukset, tuo vääntelevien käsien epätoivo? Voiko katumus olla vilpitön miehellä, joka oli istunut pöytänsä ääressä ja kylmäverisesti varastanut vuosikaudet?

Sitten hän taas äkkiä näki kaksi kipeää, kyyneltynyttä silmää hartaasti rukoillen tummien silmälasien yli, ja samassa tapahtui niin ihmeellinen seikka, että hän muutettiin kauas, kauas taaksepäin ajassa ja tuli pieneksi pojaksi, jota isä talutti, ja joka ratsasti isän polvella ja sai niin paljon lempeyttä noilta kahdelta harmaalta silmältä. —

»Oi, isä, isä!» hän puristi päätänsä. »Herra, minun Jumalani, mitä pitää minun tehdä?»

Hän harkitsi, eiköhän olisi oikeinta antaa isän langeta oikeuden käsiin, että eiköhän ainoa pelastuksen ja parantumisen tie kulkenut vankikopin kautta? Niin, eihän muuta voinutkaan, ei _voinut_... Isähän oli rikkonut yhteiskuntansa lakia, ja ainoastaan alistumalla kärsimään yhteiskunnan säätämää rangaistusta saisi hän siveellistä voimaa jatkamaan elämäänsä tässä yhteiskunnassa. Sitäpaitsi — juoppous, ja niin paljon muuta — eikö hän todella _parantuisi_... Mutta äiti? Ja Marie? Ja hän itse ja hänen sisarensa? Ei, ei, se ei _voinut_, se ei _saanut_ tapahtua.

Kuinkas sitten? Olihan mahdottomuus, sula _mahdottomuus_ ajatellakaan sellaisen rahasumman hankkimista.

Lampunkäry saattoi hänen katsomaan pöytään päin. Hän nousi, otti valokuvan ja kohotti sen sammuvaan valoon. Kasvojenpiirteet olivat hämärät, silmien kiilto ja hieno hymy suun ympäriltä oli hävinnyt.

Hän sulki silmänsä, seisoi hetkisen epätietoisena — — ja kätki sitten kuvan taskukirjaansa.

Aivan koneellisesti hän sitten väänsi alas lampun ja avasi ikkunan.

Sitä ihanata ilmaa!

Nythän olikin jo aamu — ajatteles, kello oli jo puoli neljä! Hänen ei tehnyt mieli mennä levolle. Hetkisen hän seisoi katsellen pienen pientä tähteä, joka lempeänä ja rauhallisena loisti etäisessä kaukaisuudessaan.

Tietämättä oikein mitä teki, vetäsi hän saappaat jalkaansa, otti hattunsa ja keppinsä ja läksi metsään.

Illan valkoinen usva oli hävinnyt, koko yön lumous hälvennyt. Hän ei ymmärtänyt, että oli kulunut vain muutamia tunteja siitä, kun hän kuuli kuisketta penkeiltä ja itse värisi onnenhalajamisesta, hänestä se oli tapahtunut kauan aikaa sitten, se kuului ikäänkuin kaukaiseen unelmaan, joka oli loppuun unelmoitu ikuisesti.

Väsyneenä ja hervaantuneena hän ohjasi askeleitansa muutamaan syrjäiseen nurkkaan, jossa hän eräänä sunnuntainiltapäivänä oli istunut Marie Römerin kanssa, ja jossa hän myöhemmin oli viettänyt monta hetkeä rakennellen unelmia sydämen hienoimmista haluista... Ei, hän ei tahtonut mennä niin kauas, saattoihan yhtä hyvin istua tässäkin, jossa ne vaaleavaatteiset olivat illalla istuneet — — hän peräytyi askeleen: »Rouva Ranch!»

»Kas, tekö olette? Hyvää huomenta!» soi nuoren rouvan heleä ääni hänelle vastaan, ja kiiltävä silkkihattu teki samassa pienen kaaren ilmassa hänen vieressään.

»Pyydän anteeksi!»

»Ei mitään anteeksipyyntöjä! Te tiedätte etten koskaan tee sydämestäni mitään rosvonpesää — me olemme istuneet tässä nauttien ihanata kesäyötä... Te tiedätte kyllä: no valoisat yöt, ne valoisat yöt!»

Hän seisoi katsellen heidän taaksensa, kun he läksivät. Keveänä ja iloisena, ikäänkuin leijuen hän kulki kuulakassa aamuilmassa vaaleassa kevättakissaan vaaleapukuisen ystävänsä rinnalla. Kotona nukkui hänen pikku Johanneksensa yksin. Kun hän tulee kotiin, suutelee hän poikaa ja laskeutuu niin iloisena ja turvallisena levolle. Kööpenhaminassa makasi hänen entinen miehensä ja nukkui makeata unta nuoren naiskuvanveistäjän vieressä. Ja aurinko nousisi ja paistaisi heidän ja Lydian huoneeseen, myöskin herra Holmin makuuhuoneeseen, ja kaikki ne heräsivät uuteen iloon ja uuteen nautintoon siinä elämässä, joka oli heidän, se »suuri, houkutteleva, ihana elämä.»

Metsän reunassa ne molemmat seisattuivat, antoivat suuta toisillensa, nyökkäsivät ja menivät kumpikin tiehensä.

Muutaman minuutin ajan hän katseli penkkiä, jossa ne molemmat olivat istuneet. Sitten hän molemmin käsin tapasi päätänsä, kääntyi ja alkoi astua kotiin.