»Hei, vartija, kello on yksi lyönyt!»

soi hiljaisessa, kuutamoisessa heinäkuun yössä, ja kadulta kuului kengänkorkojen kumeaa kopsetta kivitykseen.

Nuori mies oli ikään tullut kotiin yksinäiseltä kävelyltä metsässä ja istui nyt lamppunsa ääressä lukien runoelmaa kesäyön ihanuudesta, jonka hän juuri oli saanut valmiiksi.

Sydän sykähteli hänen rinnassansa. Hän meni avoimelle ikkunalle ja katseli ulos. Yksinäinen yövartija kulki ohitse katsellen valoisalle taivaalle ja hyräillen yksitoikkoista säveltään.

Mieli valoisana ja luottavana hän meni takaisin lampun luo, otti esiin valokuvan taskukirjastaan ja katseli sitä kaihomielin.

Kuinka kummallista kuitenkin oli, että hän tällä hetkellä käveli siellä kaukana... tai makasi makeata untaan — — siellä kaukana yksinäisessä talossa nummella!

Hän näki hänen pienen, hoikan vartalonsa, hänen ryhdikkään käyntinsä, hänen varmat liikkeensä, hän yhdisti kokonaisuudeksi hänen olentonsa vaatimattoman sulon, katseen ja puheen viattomasti kietovan herttaisuuden, kaiken sen sanomattoman, jonka hän muisti ja jota ei löytynyt kenessäkään toisessa koko maailmassa.

Ajatustensa lämmittämällä hän hetken aikaa käveli edestakaisin huoneessa ja istahti sitten rautasängylle nurkassa.

Ajatukset toivat muistoja idästä ja lännestä, kevätmuistoja lauluineen ja tuoksuineen, muistoja kilpa-ammunta illasta, lehtimajasta satamassa — ja näistä huoneista, joissa hän oli nähnyt hänen niin hellästi hoitelevan vanhusta.

Niin — — siihen aikaan näissä huoneissa viihtyi, niissä kun oli tuota kauneuden ja ilon tunnelmaa, joka tekee ihmisen hyväksi; nyt täällä oli tyhjää, niin kalvavan yksinäistä.

Ja kumminkin — hän ei tiennyt mistä se tuli — näissä huoneissa oli omituinen tuoksu, jotain selittämätöntä, houkuttelevaa, joka herätti unelmia uudesta ajasta.

Tulisikohan se uusi aika? Tulisikohan ne päivät, että täällä kävelisi kaksi yhden sijasta, kaksi onnellista, jotka auttoivat toisiaan täyttämään huoneita »onnen unelmilla»?

Miksi piti olla niin, että juuri hän, jota kohtaan hänellä koskaan oli ollut vakavia tunteita, oli köyhä tyttö. Hyppelihän tuolla kaupungilla niin monta kultalintua, jotka niin mielellään keikkuivat hänen portaillaan. Ja miksi hänen itsensä oli niin hullusti laita, että nuo kurjat rahahuolet aina herättivät hänet unelmistansa?

Hän rypisti otsaansa ja löi käsillä polviinsa kuin rangaistakseen itseänsä. Kuinka kurja mies hän oli, oikea kapakala, joka salli pelkän viisastelemisen lahottaa kaikki nikamansa! Miksei hän tytön lähtiessä ojentanut hänelle kättänsä ja sanonut: »Marie, tehdäänkö totta siitä romaanista ja annetaanko kellojen soida?» ja sitten — jos hän myöntyi — ottanut hänen kättänsä, koko käsivarren, koko hänen herttaisen olentonsa ja puristanut syliinsä, jossa hän tunsi olevan kylliksi lämpöä kahdelle elämälle!

Hän meni takaisin pöydän luo, nosti kuvan lampunvaloon ja katseli sitä kauan.

Se perjantai se oli sentään merkillinen päivä; sinä päivänä hän ensi kerran huomasi hienon väreen mielessään.

Hän muisti kuinka hän oli alkanut vedellä rajaviivoja vastaiselle yhdyselämälle hänen kanssaan — näissä huoneissa — ja ne viivat kävivät yhä varmemmiksi ja lujemmiksi. Ja hänen lähdettyään, kuinka sydäntä kirveli kaiken päivää!

Jos hän nyt kosisi? Jos kahdeksan päivän kuluttua kiiltäisi jotain keltaista sormessa? Jos hän puolen vuoden kuluttua, kokonaisen vuoden tai kahden vuoden perästä kävelisi täällä käsivarsi hänen vyötäisillään ja häntä silmiin katsellen!

Saattoihan se ihmisten mielestä olla kummallinen naimiskauppa. Eihän hän ollut mikään »hieno nainen» ja ne markat, jotka hän voisi tuoda hänen kauppaansa, olisivat pian menneeksi. Kyllä hän tiesi, että usea »himphamppu» kohottaisi kulmiaan ja nyrpistäisi nenäänsä: »Aa... tsii!» — aivastelkootpahan niin paljon kuin halutti. Hiiteen kaikki nuo ilmankuivaamat keikarit!

Hän oli taaskin mennyt avonaisen ikkunan luo.

Niin, niin — uuden ajan täytyi tulla, tulla murrosajan, joka toi mukanansa elämän suuren onnen! Eikö hänen mieltänsä päivä päivältään yhä enemmän vallannut mitä omituisimmat muistot onnenvaltakunnasta, jossa hänen henkensä kerran lienee elänyt, ja eivätkö häntä kiusanneet aavistukset, jotka ulottuivat maasta taivaaseen, jopa seitsemänteen taivaaseen asti!

Kauan hän seisoi tähtiä katsellen. Oliko salainen yhteys henkien välillä? Tänä ihanana yönä hänestä tuntui, kuin kulkisi viestit neitoselta tähtiin ja tähdistä taas hänelle — Jörgenille.

Hän käveli pari kertaa edestakaisin lattialla.

Vuoteeseenko? Kuinka kukaan ihminen voikaan ruveta nukkumaan sellaisena kesäyönä!

Hän heitti oven auki arkitupaan ja meni sisään. Lampusta lähtevä leveä valoviiva osotti tien lattian poikki ruokailuhuoneeseen. Senkin oven hän avasi ja jatkoi matkaansa pitkulaiseen huoneeseen rakennuksen päässä. Kaikki oli tyhjää. Mutta tässä huoneessa oli ilma kuin täynnä pyhää tuoksu, jotain, joka kosketti hänen sielunsa hienoimpia kieliä.

Hän asettui avoimen päätyikkunan eteen, josta oli vapaa näköala kattojen yli niitylle kaasulaitoksen takana, aina metsäisille rinteille asti. Ei kuulunut ääntäkään, kaikki oli unen taikakahleissa; mutta hänen sisällisissä korvissansa soivat vielä pitkäveteiset, pehmeät laulunliverrykset, jotka hän äsken oli kuullut metsässä. Selvästi hän kuuli nekin kuiskeet, jotka hän oli kuullut parista lehtimajasta ja hänen silmänsä näkivät kaksi vaaleapukuista lempivää, jotka toisiaan syleillen istuivat muutamalla penkillä metsänreunassa. Suloisen tuskallinen tunne valtasi hänet. Tuntematta omaa tunnelmaansa, tietämättä mitä hän tunsi ja ajatteli, hän unelmoi siitä, joka on kaikkien nuorten ikävöimisen esineenä, siitä, jota ei voi kertoa, siitä, josta virkeät pikkulinnut visertelivät kirkkaina kesäöinä, kaikesta siitä epämääräisesti menevästä ja tulevasta, joka väikkyy mielessä sanomattomin aavistuksin ja vihdoin vakaantuu pitkään, rakkautta uhkuvaan huokaukseen.

Sitten hän kääntyi jyrkästi ikäänkuin tehden väkivaltaa itsellensä ja kuin olisi hän tehnyt suuren päätöksen, joka heti oli toteutettava. Ohimoissa kolkutteli ja poskia poltteli. Unohtaen kaiken muun maailmassa ja ajatellen vain sitä yhtä ainoata ja suurta, joka parhaallaan muodostui lujaksi päätökseksi, hän meni sisään, otti esiin kirjepaperia ja istui kirjoittamaan:

Rakas neiti Marie Römer!

Teidän lähdettyänne kaupungista, ovat ajatukseni yöt päivät olleet luonanne...

Mikä ääni se oli...? Eikö porttikello soinut?

Hän käänsi päänsä syrjään kuunnellakseen. Nyt hän selvästi kuuli porttikellon äänen — ravakasti sitä soitetuinkin. Kukahan se mahtoi olla? Kello kahden aikana yöllä?

Yks kaks hän oli portilla avaamassa.