Jörgen ohjasi kaikuansa »vanhalle hautausmaalle», hiljainen syrjäinen paikka lahden ja metsän välillä.

»Tuollahan tulee Niilo Erhardt?»

Sadan kyynärän päässä luutnantti ja nuori tilan omistaja tervehtivät toisiansa sormet lakinlierissä ja kyynäspäät ulospäin ojennettuina.

Tämä vastaantulija oli oikea voimanmies, pitkä, ahavoittunut, ja kasvoja ympäröi tuuhea, vaalea kähärätukka ja parta.

»Mitä on paronille tekeminen?» hän kysyi jo ennenkun ehti tarttua luutnantin käteenkään.

»Hirttäkää hänet!»

»Niin te laskette leikkiä; mutta meillä on edesvastausta yhtä hyvin kuin esimiehelläkin.»

»Me emme pääse taosta tuohon, yhdistyksen asioissa, ennenkun paroni ja ne toiset neljä »dromedaria» on syrjäytetty.»

»Ne täytyy saada syrjäytetyiksi! Eikö tila amtissamme ole kerrassaan häpeällinen: epäjärjestystä ja välinpitämättömyyttä joka taholla, yleinen kokous, joka olisi ollut pidettävä maaliskuulla, on vielä pitämättä...»

»Noustaan kapinaan!»

»Tila on kerrassaan kurja!»

»Saanko minä puhutella paronia?»

»Seis, minä olen varaesimies ja tahdon pitää ohjakset käsissäni. Minä sanon hänelle suoraan kasvoihin, että ellei hän määrätyn ajan sisällä pidä kokousta, niin kirjoitan minä piirihallitukselle. Sen sanon minä!»

»Hyvä! Minä yhdyn kapinoiviin.»

Molemmat nuoret mullistuksen miehet kohottivat kätensä ilmaan ja löivät kättä veljesliitoksi.

Sitten meni kumpikin tietänsä, ja molempia lämmitti nuoruuden epäselvä kapinanhalu.

Jörgen kulki silmät maahan luotuina. Kimalteleva ukonkivensiru elvytti syrjäisessä mielensopukassa piilevän, puolittain unohtuneen muiston. Omituisia nuo muistot asioista, jotka jo aikoja sitten luuli unohtaneensa. Mitäs se nyt taas olikaan? Niin, se tapahtui metsätiellä, kilpa-ammunta päivänä, kun he kulkivat yhdessä neiti Römerin kanssa, ja hän yhtäkkiä kysyi, huomasiko Jörgen kuinka sora kimmelsi, ja hän hämmästyneenä kääntyi tyttöön: »Kuinka omituista, että te kysytte minulta! Minulla oli juuri sanat suussa kysyä teiltä samaa ja myöskin, jos teillä on kokemusta niistä aavistuksen tapaisista välähdyksistä, joita toisinaan tuntee mielessään...»

Vanhalla hautausmaalla oli aina ollut selittämätön vetovoima häneen etenkin vanhoilla raunioilla, jossa oli kirkon perustuskivien ja tukipylväiden jäännöksiä. Satoja vuosia oli tämä Jumalan huone ollut raunioina; mutta lähimmillä maaseurakuntalaisilla oli tämän vuosisadan keskipalkoille asti ollut oikeus haudata kuolleensa tähän hautausmaahan, jota oikeutta kumminkin vaan harvat olivat hyväkseen käyttäneet. Taru, kertoo muutaman nuoren ritarin aikoneen rakentaa siihen linnan itselleen ja lemmitylleen, mutta ettei linnasta koskaan valmistunut muuta kuin yksi sivurakennus, ritarin lemmitty kun näet kuoli. Pari vuotta surtuansa muutti hän rakennuksen kirkoksi ja laitatti kivivallin sen ympärille. Kolmesataa vuotta kirkko rauhallisesti kuvastelihe lahteen, joka siihen aikaan ulottui valliin asti. Sitten joukko villejä rantaryöstäjiä hävitti kirkon. Mutta siihen sijaan rakennettiin seudulle kaksi kirkkoa: St. Paulin ja maaseurakunnan kirkko. Vanhan kirkkotien peittivät pensaat ja rikkaruoho. Kivivalli sortui ja sijaan kasvoi orjanruusuista ja seljapensaista jylhä viidakko, joka teki paikan salaperäisen juhlalliseksi. Mutta hiljaisina kuutamoöinä saattoivat, herkkäkuuloiset korvat kuulla heleätä kellonsoittoa raunioilta.

Vaahteranlehvien varjostamia kiviportaita nousi Jörgen muinaiselle hautausmaalle. Maan pinnan peittivät kaikenlaatuiset metsä- ja puutarhakukat, jotka olivat levinneet mielivaltaisesti. Kaikkialla sikin sokin kaikenlaisia pensaita ja pikkupuita: syreenejä, kuusia ja iänikuisia piilipuita, jotka surren seisoivat tasoittuneilla hautakummuilla, luhistuneella vallilla makasi tuolla täällä joku vaalennut ihmisluu tai pääkallo. Muutamassa paikassa oli läjittäin kuivia lehtiä tuoreella nurmella, ja siitä eteenpäin näkyi joitakuita puolittain lahoneita puupylväitä, joiden ruostuneissa rautalevyissä vielä voi lukea jonkun nimen tai vuosiluvun vanhoilta ajoilta. Nurkissa ja sivuilla kasvatti lihava multa kokonaisia aarniometsiä karkiaisista ja muista pensaskasveista, joiden oksia vanhat humalanvarret kietoivat toisiinsa, ja maassa rehenteleikse hymyilevän viheriä nurmikko. Pienen kivikasan tukemana seisoi ulkolaidassa huono tamminen risti, johon oli kuvattu kaksi toisiaan puristavaa kättä.

Oi niitä käsiä, niitä käsiä!

Jörgen istuutui muutamalle kivelle ja katseli eteensä.

Tässä hiljaisessa, raivaamattomassa metsikössä hän lapsuudessaan oli istunut vakavissa unelmissa, täällä hän hämärässä oli ollut näkevinään vaarinsa kantaisän, Matz herran seisovan alttarilla kädet kohotettuina ja rukouksen tuli silmissään, täällä hän väristen oli kuulevinaan aaveentapaisia huokauksia pensaista ja oli näkevinään valkoisten vaatteiden vilahtelevan puiden välissä.

Hän katsoi kiviä. Ne olivat kuunnelleet säveleitä ja rukouksia, kellonsoittoa ja itkua, ne kertoivat munkeista ja lukkareista ja tuoksuavista suitsutuspilvistä...

Pitkään hän istui hypistellen kellonsa perissä riippuvaa pientä pistoolia, ja silmät tuijottivat ilmaan.

Sitten hän pyykkäsi otsaansa. Ne silmät, tuo kummallinen punastuminen...

Mitä se oli?

Hän kohotti päätänsä, katsoi sisäänkäytävälle ja nousi.

Nuori neitonen vaaleassa takissa ja päässä musta olkihattu tuli näkyviin pensaikosta, hän peräytyi hämmästyksestä askeleen ja kasvot karahtivat tulipunaisiksi.

»Niin, minä se olen — olkaa hyvä ja tulkaa lähemmä.»

»Minä luulin teidän olevan kotona vanhempianne luona.»

»Minä tulen juuri sieltä ja palaan kohta taas kodin äidin luo... oliko puodissa paljon väkeä?»

»En minä nähnyt ketään muita kuin Möllerin ja pojan.»

Neitonen katseli ympärilleen: »Kuinka kummallista täällä kuitenkin on!»

»Niin, minä istuin juuri kuvaillen mielessäni tuota vanhaa kirkkoa, mutta nyt se jo taas hävisi näkymättömiin.»

»Niin ne ilmalinnat aina luhistuvat, jopa kivisetkin.»

»Sen näkee tässä. Mutta tiedättekö, että öisin soivat kirkasääniset kellot täällä raunioilla?»

»Olen minä siitä kuullut; varmaan kansanrunous —»

»Niin, se voi todella levittää ihanan ja syvällisen loisteen menneiden aikojen ja elämän suhteitten yli.»

»Mitä te sitten luulette kellonhelinän merkitsevän?»

»Minä ajattelen että» — hän vaikeni ja katsoi eteensä — »kuinka nyt oikein sanoisin?»

»Että paikassa on jotain pyhää?»

»Niin, ja että hyvät henget soittavat: »Rauhaa, rauhaa!» sille ja kaikille muistoille... tulkaahan tänne, niin saatte nähdä.»

Hän vei hänet tammipatsaalle, jossa oli ne molemmat kädet.

»Tuota minä olen katsellut lukemattomia kertoja», sanoi Jörgen. »Kaksi tuollaista kättä — siinä on niin paljon tuossa vertauskuvassa.»

»_Voihan_ siinä olla.»

»Ne eivät laske irti toisiansa nuo kädet, _ne eivät laske irti toisiansa._»

»Niitä on paljon käsiä, jotka laskevat irti toisensa.»

»Niin, mutta ne eivät silloin ole pitäneet kiinni toisistaan — eivät näin» — Jörgen tarttui vilpittömästi hänen käteensä — »näin. Anteeksi — puristinko liian kovasti?»

Neitonen väänsi suutansa. »Te olette kovin voimakas.»

»Niin, minä tiedän, että olen paha puristamaan liian kovasti.»

Kummallisesti hämmentyneen näköisenä vetäytyi neitonen hiukan syrjään ja taittoi oksan muutamasta ruususta.

Taaskin katsoi Jörgen häneen kummastuneena. Mikä hänen oikein oli tänään?

Muutoin oikein herttainen tyttö, kun veri vain karahti hänen kasvoihinsa ja hän hermostuneesti nyppi sormillansa... kuinka se ruusu tuoksui! Taaskin tunsi Jörgen itsessään aavistuksen tapaista vavistusta, hän ei tiennyt, mitä se oli, se tuli ja katosi samassa.

Hän oli vetäissyt oikean hansikkaan pois kädestänsä ja katseli sormeansa. »Sain eilen sormeeni puikon, se se siinä pisti.»

»Saanko katsoa?» Jörgen tarttui käteen. »Onko teillä silmäneulaa?»

»Annetaan sen olla; minun täytyykin lähteä kotiin.»

»Turhia!» Hän tarttui lujasti neitosen käteen estääkseen häntä lähtemästä.

»Mutta minulla ei ole silmäneulaa.»

»Odottakaas, minulla onkin itselläni nuppineula tässä takinkäänteessä.»

Hänen pieni kätensä oli Jörgenin kädessä kuin lämpösessä kotelossa; Jörgen tunsi valtasuonen kovan sykinnän.

»Kas — tuossa se nyt on! Sellainen liekapulu!»

»Kiitos; olipa oikein hyvä, että se läksi pois!»

»Saanko siis kustantaa romaaninne?»

»Antakaahan, kun sen nyt ensiksi kirjoitan.»

»Pankaa kernaasti minutkin siihen; onhan uudenaikaista piirustaa »elävän mallin» mukaan... nyt soitetaan!»

Maaseurakunnan kirkosta niemen toiselta puolen kuului hiljaista kellonsoittoa.

»Kuinka se on kaunista!» neitonen katsoi kirkkoon päin, jonka torninhuippu pisti esiin puiden latvojen takaa.

»Siihen romaaniinkin pitää tulla jotain kellonsoitosta», alkoi taas Jörgen. »Mieluummin runomitassa.»

»Minä en osaa runoilla.»

»Minä kirjoitan runot... voimmehan yhdessä kirjoittaa sen romaanin; tietysti jotain rakkaudesta — kaksi nuorta, jotka saavat kokea hirveän paljon, mutta kumminkin lopulta saavat toisensa... ja sitten soivat kellot heidän häissään.»

Jörgen oli katsellut kirkkoon päin. Nyt hän käänsi katseensa niittyyn ja jatkoi:

»Katsokaa tuolla alhaalla... nuo pienet utuhattarat, jotka rupeavat ilmaan nousemaan — kuin valkoiset hengettäret!»

Nuo hienot, valkoiset utuhattarat, yön hiljaiset sanantuojat, olivat aina erinomaisella tavalla panneet hänen kuvitusvoimansa toimimaan. Rahvashan luuli niitä niityllä kuutamossa tanssiviksi, leijaileviksi olennoiksi. Mahdollista, että se taian tapainen, jonka keskiajan taikausko yhdisti leijailevaan usvaan, oli osallinen siihen syvään, omituiseen tunnelmaan, joka valtasi hänet aina, kun hän näki valkoisen usvan nousevan.

»Aurinko vetää viimeistä virttänsä», huokaili Jörgen.

Kun hän ei saanut mitään vastausta kaikkiin puheisiinsa, niin hän kääntyi — — minnekkä ihmeeseen oli tyttö hävinnyt? Kas vaan semmoista, kun lähtee tiehensä sanaa sanomatta!

Hänen mielessään kävi outo muutos. Miksi oli hän mennyt? Mikähän hänen oikeen oli tänään?

Hetken hän vielä siinä seisoi katsellen kirkasta toukokuun iltaa. Auringon viimeiset säteet loimusivat leveänä juovana lahdessa, muuan kalastajavene halkasi punaiseen tien ja tuli ulos vastaiselta puolen, oikealla loistivat vehreinä ruis- ja apilasvainiot, ja niiden takana makasi vanha kauppakaupunki rusohohteessa.

Tuo rakas, vanha kaupunki hauskoine porvarikaartineen, vanhoine luostarineen, laulavine yövartijoineen ja pienine, keltaisine viiniköynnöksien peittämine taloineen — tuossa viimeisenä vasemmalla!

Hämärä vuoti maahan, tuo omituinen vaihe auringon punottavan jälkihohteen ja tähtien kalvaan valon välillä.

Hän istahti uudestaan vallinrauniolle.

Ajatukset kiertelivät. Mitähän täällä öisin tapahtui, kun ne kirkkaat kellot tuolla ylhäällä helähtelivät? Nousiko ritari lemmittynsä kanssa käsi kädessä haudasta ja leijailivatko ne raunioilla?

... Mutta se ruusuntuoksu! Hänessä heräsi omituinen rakastamisen ja onnenkaipuun tunne. Hän nousi ja hengitti syvään. Samassa hän huomasi jotain valkoista muutaman saarnipuun alla. Oliko se hän? Minne hän jäikään?

»Neiti Römer!» hän kutsui.

Kaiketi se ei kuitenkaan ollut hän. Jörgenin olisi muutoin kovasti haluttanut hiukan jutella hänen kanssaan kirjakaupasta ja muistakin asioista. Mitähän hän oikeastaan ajatteli? »Olkoon onneksi!» hän oli sanonut — niin herttaisesti. Hän kuuli sen vieläkin: »Olkoon onneksi!»

Sitten hän joutui ajattelemaan, kuinka omituiselta se tuntui siinä äsken pidellä hänen lämpöistä kättään...

Yhtäkkiä hän painoi kädet rintaansa vasten ja nousi ylös. Kuinka hänen laitansa olikaan tänä iltana? Mikä se tuolta ilmasta kuiskaili ja välkkyili kosteilta oksilta? Hän tunsi, kuin voisi hän avata suunsa ja pitkin siemauksin hengittää tuota keväisen ilman kiihottavaa eloa.