Katua alas kulki uljain askelin kaunisvartaloinen, tanakkaruumiinen luutnantti käynti tapansa mukaan hiukan vaappuva, leyhytellen kädessään vehreitä pyökkipuun oksia ja katsellen iloisia, P. Paavalin kirkontornia kierteleviä pääskysiä.

Rantakadulla hän katseli salmen ja meren sinipintaa vaappuvin kalastajaveneineen. Toukokuun ilmaa, kevätaaltosia, leijailevia lokkia... ja nyt laillisessa ijässä, täyteen 25-vuotias... ja sitten tämä tarjous, _tämä tarjous_! Oi, mitä tunteita ruumiissa saattoikaan olla! Ikäänkuin olisi siivet kantapäissä kuin Hermeksellä ja hiukan vauhtia otettuaan voisi lennättää tuonne salmen yli ja pudota jaloilleen tuolle puolen metsän luona!

Laillisessa ijässä — vaalikelpoinen kaupungin porvari — hm! _Hän!_

Niska oikasihe ja rinta paisui. Oliko hän olevinansa? Ei, mutta voinee kai, olematta itserakas, sanoa että Jörgen Bang nimen ympärillä oli hiukan loistetta. Olihan hän hyvin huomattu niissä piireissä, joissa pormestari oli määräävänä, häntä ihailtiin ampumaseuran voimistelujuhlissa, ja soitannollisissa piireissäkin hän oli suosittu, joissa — niinkuin muuan kaupungin lehdistä kirjoitti — »ihastuksekseen sai kuulla hänen soinnukasta barytoniääntänsä».

Niin hän saapui pienelle keltaiselle talolle viiniköynnöksineen. Puutarhassa muutamalla omenapuun oksalla hän näki heilumassa pari vaaleanharmaata säärtä.

»Poika, oletko hullu, oksahan katkeaa!»

Samassa rusahti oksa ja roiskahti maahan heiluvine säärineen.

»Elä kerro äidille», pyyteli säärten omistaja, joka ryömi esiin oksan alta kasvot punottavina ja voimistelukenkä toisessa kädessä.

»Onko isä kotona?»

»Ei ole — rovasti on sisällä; isä juoksi ulos kyökinovesta, kun näki että...»

»Vait, poika — tuossa hän tulee!»

Kookas, vähän kumara mies, kasvot hiukan ryppyiset — vaikka vielä nuorekkaat, tuskin viisissäkymmenissä — tuli näkyviin porstuvanovessa; hän puristi nuoren miehen kättä, nyökkäsi ja poistui mitään sanomatta.

Jörgen katsoi hetkisen hänen jälkeensä. Tuuli heilutteli pitkiä takinliepeitä; hitaasti, kevein askelin kulki tuo pitkä mies katua pitkin.

Sisällä tapasi Jörgen kaikki täysi-ikäiset sisaruksensa koolla. Siinä oli Toge, vanhin joukossa, hiljainen mies, jonka parta ulottui kellonperiin asti, hän oli kauppiaana naapurikaupungissa; siinä oli Anna, vanhin sisar, tummaverinen, leuan ja poskien kuopat täynnään raisua iloisuutta, tähän aikaan opettajattarena muutamassa kartanossa parin peninkulman päässä — ja Martta »kaunotar», joka vasta oli täyttänyt 16 vuotta, mutta nuoruudestaan huolimatta kykeni täyttämään taloudenhoitajattaren, palvelijattaren ja sairaanhoitajattaren tehtävät, — nämä olivat kaksi oikein iloista nuorta leivosta, jotka eivät milloinkaan jaksaneet hallita heissä asuvaa sävelten paljoutta. Ja sitten vielä »pikku veli» vielä punoittavana ja polvissa vehreitä täpliä — oikea vekkuli, vasta ripille päässyt mutta kumminkin jo kirjurina pankissa.

Koko joukko kokoontui vuoteen ympäri, jossa tyyny painui kuopalle paljaista kukkasista ja pikkulahjoista.

»No, äiti, sinä et voi sanoa muuta, kuin että olet »juhlan kuningatar» ja että sinua juhlitaan kevään kukkasilla ja onnitteluilla — ja katsokaa tässä» — Jörgen polvistui vuoteen ääreen — »tässä on runoutta ja kevään lehviä!»

Sairas katsoi nuoria lehviä, neljän vuoden auringon ja metsäntuoksun kaipaus lainehti mieleen ja nostatti pari kyyneltä lempeiden silmien nurkkiin.

»Äiti kulta!»

Sitten hän luki runon, pyyhkäsi silmiä nenäliinalla ja ojensi Jörgenille hienon kätensä: »Kiitos, Jörgen!»

Äiti rukka! Hänen elämänsä oli niin tukalaa. Mutta hän oli niin hyvä, niin kärsivällinen, niin iloinen neljästä pitkästä lapsestansa, ja myöskin lyhyestä lapsestansa.

Jörgen silmäili huonetta. Tämä kamari oli aina hyvin siisti, mutta tänään se oli sitä entistään enemmän, mahonkipuiset tuolinselät olivat kiiltävän kirkkaat, Martan vuoteenpeite oli niin sileä, kuin olisi se päistä pingoitettu, ja äidin liidunvalkeissa lakanoissa oli vielä kaikki laskokset näkyvissä. Mitä äitiin itseensä tulee, niin oli valkoinen tukka niin säntillisesti laitettu ettei hiuskarvaakaan pistänyt esiin ohimoilla, ja valkoisen yöpaidan kaulus ympäröi niin sirosti kaulaa, kuin olisi se ikään röyhelletty, niinkuin se kai olikin. Kuinka kaunis hän vielä on! ajatteli Jörgen.

Hän kuvaili mielessään kuinka äiti monta päivää makuultaan oli järjestänyt taloa tätä juhlaa varten: »Martta, oletko muistanut sitä?» »Oletko tehnyt sitä, Martta?» — Äidin ajatus kävi joka paikassa: Isän ja Emilin kamarissa yläkerrassa, kyökissä ja ruokahuoneessa, hänen hienoa järjestysaistiansa huomasi joka paikassa — oi, sitä hyvää, säästäväistä, siistiä äitiä!

Jörgen istuutui vuoteen laidalle: »Puhutteliko rovasti kauankin sinua?»

»Parisen sanaa hän vain sanoi; eihän tässä ollut tilaisuuttakaan.»

»Minä katsoin äsken hänen jälkeensä tuolla ulkona; minusta siinä miehessä aina on ollut jotain arvoituksen tapaista; tuntuu kuin painaisi häntä kaiken elämänsä ajan huokaus, jota hän ei voi saada ilmoille.»

»Hänellä on sydämessään rauha Jumalan kanssa, ja se on kaikista paras, Jörgen.»

»Jumala ties mitä se on. Möller luulee hänen nuoruudessaan onnettomasti rakastuneen.»

»Voinee niin ollakin; niitä on monta hiljaista ihmistä, jotka hautovat yhtä tai toista salaisuutta.»

»Nuorena katekeettana hän kuulemma asui apteekkarilla ja oli siihen aikaan iloinen ja hilpeäluontoinen, sanoo Möller; noin vakavaksi hän sitten muuttui vähitellen.»

»Niin, hyvin minäkin sen muistan.»

»Oliko se rouva Brun?»

Äiti ei ollut kuulevinansa. Eikö hän tahtonut ottaa puheeksi ystävättärensä salaisuutta?

»Vakavata se lienee ollut, koskapa hän ei ole mennyt naimisiin.» Äkkiä liiti hänen ajatuksensa kirkkoon. »Kun hän vain voisi luopua noista papillisista puhetavoista! Minä olin viime sunnuntaina kirkossa... hänen puheensa oli todellakin syvällistä ja kaunista; mutta vähä väliä keskeyttivät sitä tämäntapaiset huudahdukset: »oi, niin ajatelkaamme siis...»»

»Hyi, Jörgen! Istutko siinä ja matkit!»

»Oi, äiti!» huudahti hän samassa, »aivanhan unohdan asiani; Möller taas tänä iltana sanoi...»

Äiti arveli, että hän Jumalan nimeen tekisi kaupat, jos luuli voivansa suorittaa vuotuiset osamaksut; samaa mieltä olivat sisaretkin.

»Tarvitseisin vain alkuun päästäkseni nyt heti noin pari kolme tuhatta kruunua. Mutta kyllähän se menee, sen _täytyy_ mennä!»

Emil poika piilottelihe vehreine polvineen perheentuvassa.

»Emil!» torui äiti. »Mitä sinä sen kissan kanssa ilvehdit? Varmaankin sinä vedät sitä hännästä.»

»Ei, kissa vetää itse.»

»Tule tänne!»

Punakkana ja herttaisena, mutta arka katse kirkkaissa silmissä ja naurettavalla tavalla ristien jalkojaan, sentähden, että toinen polvi alinomaa pyrki piiloutumaan toisen taakse, astui hän äidin luo.

»Kuinka sinä kävelet noin sääret ristissä, poika.. mutta, Emil, Emil?»

Niin, sen oli tehnyt se ilkeä oksa, selitti Emil harmistuneesti rypistäen suutaan.

Jörgen puolusti häntä: se oksa oli ilkeimpiä koko maassa — niin monasti kuin se muinoin oli houkutellut hänetkin keinuunsa ja sitten kavalasti repi rikki hänen housunsa, olipa pari kertaa heittänyt hänet alas käytävällekin ja sitten hetkahdellut vahingonilosta!

»No niin, onhan nyt syntymäpäivät», puhui äiti leikillisesti ravistaen poikaansa niskasta.

Perheentuvassa laulettiin ja soitettiin. Sairas äiti iloitsi Jörgenin kauniista äänestä. Mutta sitten nousi raskas huokaus hänen rinnastansa: jospa hän edes olisi voinut tarjota rakkaille lapsilleen suklaatia ja kaakkua!

»Ajatteles, Amalie Konge toi appelsiineja», alkoi äiti taas, kun nuori laulaja tuli ovelle. »Sukulaisena hän oikein ylpeili menestyksestäsi konsertissa viimein.»

Jörgen käänsi kasvot ikkunaan päin ja puhalsi ilmaan kuin karkottaakseen liiaksi lähentelevää itikkaa.

»Kävihän rouva Ranchkin täällä», pisti Jörgen väliin.

»Mistä sen tiedät?»

»Hän kävi puodissa iltapäivällä; hän pistäytyy sisään melkein joka päivä.»

»Jörgen, ole varuillasi!»

»Mutta, äiti, kuinka voit uskoa että —?»

»En minä sitä tarkoita, mutta hänellä on niin arveluttavia mielipiteitä.»

»Hyh!»

Anna istui pianon ääressä soittaen muuatta Chopinin valssia, Jörgen nojasi selkää ovenkamaraan ja katsoi kadulle.

»Me tuskin enää voimme jutellakaan», jatkoi äiti, »meillä ei ole sama elämänkatsantokanta. »Te elätte kahta elämää», sanoi hän minulle, »yhtä todellisuuden maailmassa ja toista sen ulkopuolella; minä elän vain _yhtä_, mutta siinä on minulle kylliksi, se on niin suurta, houkuttelevaa, ihanaa!»»

»Minä en luule häntä niin huonoksi, kuin hän on olevinansa, hän tahtoo vain herättää huomiota. Se on tuollaisten ihmisten tapa.»

»Minä en voinut muuta, kun maata ja tuijottaa häneen. Sellainen nuori, kaunis, villiytynyt olento!» Äiti pudisti päätänsä. »Ja perästäpäin ajattelin, ettei oikeastaan ole ihmettelemistä, että sellaiset ihmiset kuin hän ja hänen aatetoverinsa sanovat: »Seuraa himojasi», — heillähän ei ole samaa vastuunalaisuuden tunnetta kuin meillä muilla, kun näet eivät usko Jumalaa eikä elämää kuoleman jälkeen, niin he kokoovat kaiken elämänhalunsa niihin harvoin vuosiin, jotka täällä elävät, kun me muut sitä vastoin keskitämme parhaimman sisällisen voimamme todellisuuden ulkopuolella elämiseen, niinkuin hän sanoo.»

Jörgen katseli miettiväisenä eteensä hetken aikaa. »Sinä olet varmaan oikeassa, äiti.»

»Minä tiedän hyvin, että vanhemmat ihmiset aina valittavat ajan huonontumista, ei ole muka nyt niinkuin _heidän_ nuorena ollessaan... »siihen aikaan kun minä olin tyttönä...» sanovat.»

»Niin juuri. Mutta aika onkin koko lailla muuttunut. Kaikki tämä »uudenaikainen» — ja mitä on tämä uudenaikainen muuta kuin sen vanhan uudistamista? On kuin vanha pakanallinen aika ulkonaisten kauneusmuotojen ihannoimisineen ja hienon hienoine nautintoineen elpyis uudestaan.»

»Niitä on vain pieni joukko pakanoita, jotka pyristeleivät; kristinuskon luoma kulttuuri on liiaksi juurtunut voidakseen...»

»Elä sano niin, Jörgen. Se synnyttää taistelua, ihmisluonnossa on jotain, joka kapinoi kristinuskon oppia vastaan, kieltäytymistä, himojensa hillitsemistä vastaan... Näemmehän kuinka nykyaikana vastustetaan kristillisyyden moraalia, onpa kristittyjenkin joukossa ihmisiä, jotka irroittautuvat raamatun puhtaasta ja selvästä sanasta — niinkuin nyt rouva Jansen esimerkiksi, joka sai eron miehestään ja nyt on uudestaan naimisissa.»

»Puhuitteko sinä ja rouva Ranch erokysymyksestä?»

»Ei, minä en laisinkaan tahtonut puhua hänen kanssaan siitä. Mutta hän istui ja jutteli ja sanoi suoraan: »Minä pidin toisesta, samaa teki Ranch — mikäpä meitä sitten olisi estänyt?»»

»Samaa hän minullekin sanoi.» Hän hymyili. »Se on saakelin keveätä menettelytapaa — juosta sylistä toiseen.»

»Häntä se ei laisinkaan haittaa, hänellä kun ei ole sydämessä rahtustakaan Jumalantunnetta; mutta että _kristityt_ ihmiset voivat antautua sellaisee —!»

Nuori, keikarimainen herra kulki ohi kadulla ja katsoi melkein ylimielisen ivallisella hymyllä Jörgeniin ja antoi uuden uutukaisen silkkihattunsa ylhäisestä tehdä kaaren ilmassa.

Jörgen liikahti kuin olisi joku näpsähyttänyt häntä nenälle, mutta nyökkäsi kohteliaasti seuraavassa tuokiossa.

Martta juoksi ikkunaan. »Anna, joudu, joudu!»

Anna syöksyi ylös kesken lopetelmaa valssissa ja oli yhdellä hyppäyksellä ikkunassa. »Kuka se on, kuka se on?»

»Etkö tunne häntä? Se uusi hammaslääkärihän se on, Svend Hahn... uuh, minä olen tänne asti tuntenut hajuvoiteen tuoksua.»

»No, kylläpä se on kaunis mies!»

»Oi niin... hänen perässänsähän se rouva Ranch juoksee.»

Nuoret tytöt kurottautuivat nähdäkseen hänestä viimeisen vilahduksen.

Jörgen pisti kädet takintaskuihin ja alkoi astella lattiaa ylös ja alas pää taaksepäin heitettynä.

»Kyllä niitä niin monta sen herran perässä juoksee», virkkoi Toge. »Hän kuuluu jättäneen Jyllantiin kokonaisen kehlollisen ulosvedettyjä hampaita ja joukon nuoria, särkyneitä sydämiä.»

»No, no, no!» kuului makuuhuoneesta.

Mutta tytöt rupattelivat kilvan kuuntelematta äidin varoitusta.

»Halloo!» huusi Jörgen äkkiä, »te ette ole kuulleet lauluani Möllerin kukosta.»

Hän istuutui pianon ääreen ja lauloi tekemänsä laulun kukosta [kukko = tanskaksi Hahn. Suom. muist.], kuinka se keikailee ja mielistelee milloin yhtä milloin toista kanaa, aina, vakuuttaen uskollisuuttansa ja rakkauttansa, mutta käännettyään selkänsä kanoille nauraa niiden herkkäuskoisuutta ja typeryyttä.

»Jörgen!» kutsui ääni makuuhuoneesta.

»Mitä, äiti!» hän meni äidin luokse.

Äiti uhkasi sormella ja pudisti päätään.

»Turhia, täytyyhän tutkia luontoa ja elämää.»

Martta ja Anna tulivat kantaen arkituvan pöytää, jonka he asettivat vuoteen viereen.

Äiti katsoi heitä kiitollisena. »Onko kello jo puoli kuusi! Pikku Marttaseni, tänään me otamme käsille äiti-vanhuksen kiinalaiset kupit, niistä maistaa tee aina niin tavattoman hyvältä. Oletko koristanut salaatin sievästi persiljalla?... Kiitos, se oli hyvä! Nyt sinä varmaan muistat leikata hienoja viipaleita suolaisesta lihasta ja oikealta puolen.»

»Kyllä minä autan häntä», lupasi Anna.

Vähitellen kokoontui sisarusparvi juhlapöydän ympärille.

»Isä!» huudahti Martta äkkiä.

Lapset katsoivat toisiinsa ja nousivat ylös.

»Istukaa — istukaa vain!» pyyteli äiti. »Minä selitän kyllä hänelle, että on _minun_... Emil, siirrä tuolisi hiukan syrjään ja käy korituoli!»

Pieni, kankea kanslianeuvos astui huoneeseen toisessa kädessä korkea, harmaa hattunsa ja toisessa punaiseksi lakeerattu, hopeapäinen espanjalainen ruokokeppi.

Hän peräytyi. Hänen tummanharmaissa silmälaseissa näytti kuvastuvan hämmästys tästä säännöttömyydestä talossa, jossa säännöllisyys oli lakina.

»Niin, tässä me istumme elämää nauttien», pisti äiti leikiksi hiukan epävarmalla hymyllä. »Minun alkoi niin tehdä mieli, että joisimme teetä täällä sisällä.»

»Ja sinä voit sietää tätä teuhaamista?» kysyi kanslianeuvos nuhtelevasti. »Minä olen tottunut sietämään yhtä ja toista... Martta, tuo puhdas lautanen!»

»Ei minulle», kiirehti kanslianeuvos kieltämään ja antoi keppinsä tehdä pienen estävän liikkeen tyttärelle. »Minä lupasin valtuusmies Jensenille Laurenin ja Schmidtin kanssa tulla hänen vieraaksensa, hän pyysi minua niin _hartaasti_.»

»Nyt on minun syntymäpäiväni. Bang.»

»Onpa onnetonta, että nyt myöskin on _hänen_ syntymäpäivänsä; minä en voinut kieltäytyä. Minä kuulin, että hän enimmäkseen _minun_ tähteni on tilannut neljä ruokalajia ja kolmenlaista viiniä — minä en voinut kieltäytyä, minä tiedän hänen pitävän kunniana, että menen, vieläpä _suurenakin_ kunniana.»

»Sittenhän sinun on mentävä», virkkoi rouva ja hänen suunsa ympärille tuli katkera ilme.

»Se on ikävätä — että näin voi sattua; mutta tietysti minä pian tulen takaisin.»

Lapset katsoivat taas toisiinsa.

»Niin, niin, lapset, nauttikaa te nyt vain elämää! Hyvästi siksi aikaa!»

Sitten jatkettiin juhlimista voileipien, keksin ja teen ääressä. Viisi teekuppia ojennettiin sairasta äitiä kohti kilistettäväksi, ja niin paljon hyviä toivotuksia loisti hänelle vastaan näistä monista kirkkaista silmistä.

Aurinko laski; kirkontornissa löi kello kahdeksan. Togen piti mennä käymään muutaman tukkukauppiaan luo, saadakseen häneltä rahalainaa. Annan piti tallustaa tiehensä, niinkuin hän sanoi — ja pieni seura oli kohta hajonnut.

Sairas äiti laski kätensä ristiin: »Kiitos, Jumala, näistä neljästä, onnellisesta tunnista!»