Sairaalle äidilleni hänen syntymäpäivänään toukokuun 12 päivänä 188—.

Ma tulen — »pitkä poikasi» — viestillä keväisellä ja peitän valkovuoteesi toiveilla puhtaimmilla. Ma suutelen sun kätostäs ja katson syvään silmähäs: onneksi, äitikulta!

Kevättä hiukan tuon ma vain ja lintuin liverrystä. Sai Luoja vasta vastahain — häneltä tervehdystä! Tervehdys oksain vihantain ja kaiken hyvän rinnassain, mi kevätvirttä soipi.

Sain sulta lapsuuspäivinäin niin paljon päivän kultaa, se muisteloina mieleen jäi — oi, mitä sainkaan sulta! Mi hyvää piilee povessain, sen kylvit sinne sinä vain ja kastoit kyynelilläs.

Ja siksi lasken polvilleen kuin ennen lapsenakin, ja rukoukset, kiitokseen sun nousee puolestasi. Silitän hasta valkeaa — oi, koetuksen kantajaa Sä siunaa, suuri Luoja!

Vapisevalla kädellä ja kostein silmin kirjoitti nuori luutnantti ja kirjakauppa-apulainen tämän onnentoivotuksen kirjepaperille. Tuo runo oli lämpimän tunteen luoma — puhjennut suoraan sydämestä.

Oi niin, äiti raukka! Hänen ajatuksensa oli kokonaan äitiin kiintynyt, kun hän aamulla kello viiden tienoilla kävi metsästä hänelle tuoreita pyökkipuun lehviä. Neljä vuotta hän jo oli maannut vuoteen omana, ja hermosto heikkeni heikkenemistään, rampeutuminen jalassa yhä vain paheni. Kuinka vanha se nyt äiti tänään olikaan? Hän oli 18 vuotias naimisiin mennessään, silloin oli isä 33, nyt oli hän 63 vuoden, siis äidin täytyi olla 48. Eikö vanhempi! — ajatteles, ja hänen tukkansa on jo aivan valkoinen. Hän näki naisen pään, paksuine, liidunvalkoisine tukkineen, joka melkein kuin suli yhteen päälaen peittävän valkoisen tanun kanssa, hän näki mustat kulmakarvat ja kaksi tummaa silmää, jotka tässä valkoisessa ympäristössä näyttivät niin omituisen teräviltä. Katse ei ollut kova, ei, se oli lempeä, niin lempeä; mutta joskus se niin tavattoman selvästi puhui salaisista taisteluista.

Ja paljonhan hänellä oli ollutkin kannettavaa, etenkin näinä viime vuosina. Mutta hän olikin käynyt oppinsa tarmokkaiden vanhempien luona.

Mummoansa Jörgen ei muistanut, mutta vaari, vanha, ankara ja kuitenkin lempeä pastori Randrup isoine nenälasineen ja pitkine valkoisine tukkineen oli vielä elävästi hänen mielessään. Omituinen, kunnioittavan ilon tunne valtasi hänet aina kulkiessaan vanhan pappilan ohi tuolla alhaalla lehdossa; täällä hänen lapsenmielensä oli saanut niin paljon vanhanaikaisen jumalanpelon ja vanhanaikaisen ilon syviä vaikutteita. Vaari oli niin tavattoman vaatimaton — käytti isoja talonpoikaisia puukenkiä pihalla ja puutarhassa kävellessään ja päässä kauheata ketunkarvaista nahkatakkia, joka varmaan oli yhtä vanha kuin harmaa pääkin, johon se oli painettu. Mutta siinä miehessä oli ajatuksia, kymmenen papin oppi ja syvällisyys. Ja hänen lempeässä mielessään asui vakavuus, joka ei tiennyt tinkimisestä lihan ja veren kanssa, milloin tämä liha ja veri oli ristiriidassa sen pyhän opin kanssa, jota hän julisti. Polveutuen vanhasta pappissuvusta, joka uskonpuhdistuksen ajoilta asti »lujasti oli pysynyt puhtaassa opissa», niinkuin hänen sukukirjaansa oli merkitty, toimi hän hiljaisuudessa sydämensä pyhällä lämmöllä sekä kotona että seurakunnassaan viimeiseen hetkeensä asti, ja vieläpä kuolemansakin jälkeen, saattoi sanoa, sillä hänen maalattu muotokuvansa, jonka seurakuntalaiset olivat lahjoittaneet hänelle hänen 70:tenä syntymäpäivänään, ja joka nyt riippui kirkon seinällä, puhui äänetöntä, kehoittavaa kieltänsä kirkossakävijöille.

Häneltä se äiti varmaan oli enimmän oppinut, muun muassa senkin sanan, joka oli hänen mielilauseitansa: »Meidän tulee olla kestäväisiä!» Ja sitten oli _hän_ − hänen pitkä poikansa — taas vuorostaan oppinut häneltä. Lukemattomat kerrat hän oli huomannut, että hänellä itsessään oli niin paljon äidin henkistä elämää, että hänen ikäänkuin täytyi punnita kaikki ajatuksensa ja tunteensa _äidin_ omantunnon vaa’alla. Pienestä pitäen oli hänen korvaansa laulettu, että hän aina olisi »Jumalan lapsi», hänen vuoteensa ääressä oli rukoiltu, että hänelle annettaisiin voimia kulkea puhtaita teitä; kehotuksissa ja rukouksissa, mutta enin äidin omassa esimerkissä, hänen ihanassa kieltäytyvässä elämässänsä, oli aina ollut tämä sama pohjasävel että hän itsekieltäymyksen ja rukouksen ohella etsisi ijankaikkista iloa, käyköön sitten maallisenkin ilon kuinka hyvänsä. Ja tämä kaikki oli hänessä kehittänyt tarkkaa tunnollisuutta.

Oi se koti, se koti, hyvien tunteiden tyyni tyyssija, lapsuusajan valoisa turvapaikka, jossa äiti oli laulanut Ingemannin lauluja pianon ääressä, jossa hän oli iloinnut ja riemuinnut, ja jossa hänelle niin ihanasti ja järkevästi oli opetettu kärsimisen ensi alkeet.

Kärsimisenkö? No niin, oikeastaan hän ei ollut kärsimisestä paljon mitään tiennyt niinä 25 vuotena, jotka hän oli elänyt Jumalan maailmassa. Silmäillessään lapsuusaikaansa ja ensimäistä nuoruuttansa, vilahteli se hänen silmissänsä niin valoisana ja herttaisena. Kaiken varmaan hän eniten »kärsi» äidin kärsimisiä kuin omiansa.

Isän tähden oli näet yhtä ja toista »ikävätä», niinkuin äidin oli tapana sanoa. Niin, »ikävätä», mutta ihmiset tunsivat nyt kerran isän ja antoivat hänelle erhetykset anteeksi. Ne seikat, että hänellä oli hyvä virka pankissa, että hän jo monet vuodet oli ollut kaupunginvaltuustossa ja nyt riemujuhlasta saakka kanslianeuvoksena — ei todellisena, mutta kumminkin oikeana kanslianeuvoksena — se kelpasi tietysti vastapainoksi yhdelle ja toiselle virheelle. Kunpa hän vain olisi tahtonut pitää hiukan parempaa huolta ulkonaisesta ihmisestään — olisi harjannut takkinsa ja sen semmoista — jotta se paremmin sopisi yhteen suoran vartalon kanssa; luutnanttina ollessaan hän kumminkin oli oppinut käymään siistinä ja koreana, mutta oli melkein kuin hän sotilasajaltansa olisi säilyttänyt vain suoran ryhdin ja rypistetyt kulmat.

Luutnantti? Kummallista ajatella, että isä — tuo lyhyt paksu mies — oli luutnantti. Siinä kai se syy oli, että hänestä itsestäänkin — Jörgen Hvide Bangista — oli tullut sotilas. Isä oli nähnyt paljon vaivaa saadessaan hänet sotilasuralle, ja saikin tahtonsa niin pitkälle täytetyksi, että pojasta tuli reserviluutnantti, sittenhän saisi taas nähdä, arveli isä —. Mutta ei tullutkaan mitään »näkemisestä», sillä poika ei ollut luotu sotilaaksi, hän oli luotu hengittämään uusien kirjojen tuoksua ja rupattelemaan kotikaupunkinsa nuorten neitosten kanssa.

»Hyvää päivää, rouva Römer!» hän tervehti ohikulkevaa liikkaavaa naista.

Kuinka lempeästi hän nyökkäsi! Jörgen meni ovelle ja katsoi rouvan jälkeen. Tuossa kierossa naisen selässä oli jotain siisteyden, jumalisuuden ja viekkauden ilmettä. Hän käänsi päänsä toisaalle. Oh — Amalie Konge! Jörgen peräytyi ehdottomasti askeleen ja rypisti nenäänsä. No, mutta eihän hänellä ollut mitään syytä Amalieta pakoilla. Hän tervehti kädellään, ja näki huviksensa nuoren neitosen nyökkäävän onnellisen näköisenä samassa kun hän kirjalaukkuineen keikaillen kääntyi urkurin pihaan.

»Hyy—i hyy—i!» viserteli kottarainen naapuritalon katolla.

Hän seisoi hetkisen katsellen lehmuksia apteekin luona, katseli ilmaan, katseli kadulle! Saattaisipa tehdä mieli laukata vanteen kanssa pitkin tuota katua!

Oi sitä kultaista aikaa, kun oli kaksitoistavuotias, kun pureskeltiin lakritsaa ja talonpoikaistyttöjä ommeltiin hameista yhteen puotien edustalla! Voi taivas niitä aikoja! Kuinka monet housunlahkeet lieneekään siekaleiksi revitty, kuinka silloin halusta tappeli, kuinka silloin lauloi, ulvoi elämänilosta!

Mutta entäs ne porvarikouluun lähetettävät laskuopit! Hiukan vauhtia otettuaan lennättää Jörgen itsensä tiskin yli puolittain jo laatikkoon pakatun kirjakasan ääreen..

Möller, hänen monivuotinen isäntänsä, nyttemmin köykkyniskainen, 72 vuotias leskimies, tulee alas yläkerroksesta ja astuu puotiin takaovesta. Hänen tuuhea, harmaa tukkansa valuu otsalle ja korville kuin mikäkin lerppahattu.

»No, Bang, oletko nyt selvillä asiasta?» kysyi hän hitaisella tavallaan ja silmät tiirallaan.

»Olenhan minä miettinyt — kaiken yötä ja tänäänkin vielä.»

»Ne on huokeat ehdot.»

»On kyllä; ja kylläpä olisin merkillinen ihminen, ellen tarttuisi käteenne ja kiittäisi teitä.»

»Niin, niin; voithan nyt iltapäivällä neuvotella vanhempiesi kanssa.» Hän nyökkäsi ja meni ulos ovesta portille päin.

Nuoren miehen katse lipui pitkin hylly- ja kirjarivejä, hän ikäänkuin ahmi niitä suurin, iloisin silmin. Ajatteles! Ajatteles!

Pienissä syntymäpäiväkekkereissä iltapäivällä hän aikoi juurtajaksain neuvotella asiasta vanhempien ja sisarusten kanssa. Mutta eihän siinä oikeastaan ollut mitään mietittävää, ei rahastakaan.

Hän tarkasti hyllyrivejä, aukoi kaappien ovia ja huitoi keveästi nenäliinallaan kullattuja kirjain selkiä. Pistäikse sitten pöydän luo, jossa oli vastasaapuneet kirjauutuudet. Hän järjesti ja asetti paikoilleen, käytti kädessään milloin mitäkin esinettä ikkunalta ja katseli sitä jonkunlaisella lellittelevällä ylpeydellä. Olikohan Söbygaden kirjakaupassa tuollaista kirjevaakaa...?

Aivan uudella vakaavalla mielenkiinnolla vaikutti häneen kokonaisuus — pöytä, tiski, kaapit, kirjat. Ja kukapa tiesi, miksi hän vielä voisi kauppaansa kehittää? »Käy, käy, vaan!» seisoi muutaman kirjan selässä. Niin juuri! Suuria, rohkeita ajatuksia syntyi hänen aivoissaan: »uusi lukukirja, uusi almanakka, kaunokirjallisuutta Jörgen Bangin kustannuksella»... »toimelias, nuori firma...»

Niin, ja muutamien vuosien perästä talo ja koti, vaimo ja lapset, oikein lempeä ja herttainen pikku vaimo, joka aina tulisi avosylin vastaan. Sydän lämpeni ajatellessa kuinka hyvä hän olisi pikku vaimolleen, ja kuinka hauska koti heillä olisi, paksut lattiamatot ja punainen liekehtivä takkavalkea hämärässä.

No tässä hän nyt käyskenteli edestakaisin ja hieroi rystyitä toisiinsa ja rakensi tuulentupia ja unohti kerrassaan, että äiti makasi odottaen siellä kotona!

* * * * *

Pitkänä, ryhdittömänä, kuusitoistavuotiaana nuorukaisena oli Jörgen tullut sukulaisensa kirjakauppa-apulaiseksi. Hiukan haaveileva, hiukan taipuvainen kävelemään nenä pystyssä mutta mieleltänsä terve oli nuori apulainen ensi vuosina. Lapsuudesta asti hänellä oli veressä koko entisajan valoisa romantiikki, hänen mielensä oli hyvin taipuvainen kristinuskon mystiikkaan ja hän ravitsi sitä evankeliumin lupauksilla kaikille jumalaapelkääville ihmislapsille. Olihan elämällä vakavuutenakin — oi niin — mutta itse kärsiminenkin saattoi olla ihanata, voi sitä, ken ei ymmärtänyt tuskan runollisuutta! Elämä oli ihanaa, ilma oli täynnään lempeitä hengettäriä, jotka kutoivat auringonpaistetta maailmalle ja kantoivat kaikki hyvät sielut Jumalan luo, kun ne päättivät maisen matkansa.

Nuoruuden koko levoton elämänhalu pulppuili hänessä läpi nuorukaisijän; epäselvä, alinomaa vaihtelevien tunnelmien maailma oli se tunnevirta, joka hänen sieluansa paisutti. Illoin hän kyynelsilmin voi rukoilla isänsä, äitinsä ja koko kaupungin edestä, ja jokaisen tuntemattoman mierolaisen, joka päivällä kumarruksissa ja huokaillen oli kulkenut hänen ohitsensa, ja aamulla hän saattoi tuntea halua saada heiluttaa lakkiansa jollain korkealla mäellä.

»Varmaan sinusta tulee runoilija, poika», oli hänen äitinsä kerran sanonut luettuaan Jörgenin runomittaisen kirjeen muutamalle koulutoverille ja ystävälle, Runoilijako? Tuo sana oli sitten hänessä muodostunut valoisaksi toiveeksi. Itse hän tunsi, kuinka hänen rinnassansa lauloi, ja kun hänen oli jokseenkin helppo pukea tätä laulua poljentaan ja riimiin, virtasi värssy värssyltä näistä sisällisistä lähteistä paperille. Edellämainitun ystävän, apteekkarinpojan Kaarle Brunin kanssa, joka oli tummasilmäinen nuorukainen ja myöskin kannelta soinnutti, hän useiden vuosien kuluessa joka viikko vaihtoi runoja ja häntä huvitti tavattomasti tällainen postin kautta tapahtuva lyyrillisten tunnelmain vaihto.

Vihdoin tuli sekin aika, jolloin hän alkoi »seurata» kirjallisuutta. »Lue vain, Bang; kirjakauppiaan tulee tuntea tavaransa», sanoi Möller vanhus. »Mutta» — saattoi hän lisätä — »minä neuvon sinua ottamaan vilvoittavaa pulveria ja kolmasti lukemaan Isämeidän, ennenkuin ryhdyt uudenaikaiseen kirjaan.» Äitikin varotti häntä. »Minusta on kauheata, mitä ihmiset nykyaikana saattavat kirjoittaa lehtiin ja kirjoihin», puheli äiti. »Uskonto —; pelkkää pappien lorua! Lapset — miksi pitäisi niiden kunnioittaa isää ja äitiä? Ja miksi pitäisi rakastaa isänmaataan enemmän kuin mitään muutakaan maata? Nuoriso — oi, minusta on vallan hirveätä, mistä ne uudet runoilijat kirjoittavat, kaikkea tuota aistillisuutta! Kun ajattelen Oehlenschlägeria, Hauchia, Herziä, Hostrupia ja keitä he kaikki ovatkaan... kaikkea ihanata ja puhdasta, joka painettiin meidän mieliimme minun nuoruudessani, ja _nyt_... Mitä se auttaa, että ne kirjoittavat hienosti ja taidokkaasti, kun hienosta tuoksusta kuitenkin erottaa turmelevan hengen... pidä varasi, Jörgen, pidä varasi!» No sen hän saattoi luvata äidille. Sillä hänestä tuntui todellakin, että Möller ja äiti olivat oikeassa.

Aika ajoittain hän kumminkin tunsi, että yhtä ja toista tuosta uudesta opista oli livahtanut hänen sydämeensä, ja huomasi silloin omituista levottomuutta omassatunnossa. Oli kuin laulaisivat kirjat puodissa hänen ympärillään, kuin huutaisivat ne hänen korviinsa ajatuksia ja kehoituksia, joita hän ei _tahtonut_, mutta joita hänen täytyi kuulla. Näin tapahtui varsinkin illoin, kun hän jonkun uuden kirjan luettuaan kiusattuna mietiskelijänä makasi vuoteellaan tietämättä sitä tai tätä.

Sitten tuli sotilasaika, joka tuli hänelle jonkinlaiseksi »Sturm und Drang-aikakaudeksi». Päivä päivältään yltyi hänen mielensä kuohustila pääkaupungin varieteistä ja kapakoista saadusta tartunnasta; usko ja epäilys, uhmailu ja katumus temmelsivät sydämessä ja puristivat toisinaan rintaa kuin uhkaisivat ne sen särkeä.

Mutta rinta ei särkynyt.

Ensimäisenä vuonna kirjakauppaan palattuaan kiinnittivät hänen mieltänsä enemmän nuorten tyttöjen silmät, jotka tiskin yli säteilivät hänelle, kuin ne kirjat ja nuotit, jotka hän laitteli kääröihin silmien omistajattarille.

Hän tiesi varsin hyvin, että hän tähän aikaan elämästänsä — sotilasaikana ja ensimäisenä vuotena kotiintulonsa jälkeen — oli mieltynyt punssiin ja tyttöihin enemmän kuin terveellistä olikaan; hän muisti hyvin, kuinka mieli himoitsi kiellettyjä nautintoja, samalla kun heräävä miehevyydentunne kapinoitsi niiden piirien tekosiveyttä vastaan, joissa elettiin vanhojen tätien moraalin mukaisesti. Ettei hän tänä vaarallisena aikana syvästi langennut, siitä hänen oli kiittäminen puhdasta rakkauttansa äitiinsä — ja häntä tuolla ylhäällä, ehkäpä enimmän juuri häntä.

Ensimäisestä kerrasta asti, kun Jörgen tapasi hänet tässä talossa — joulunaikana siitä oli kaksi vuotta kulunut — oli hänellä ollut tavaton vaikutusvoima Jörgeniin. Ei niin, että Jörgen olisi ollut rakastunut häneen, ei ensinkään, pikemmin päinvastoin; tytössä oli jotain, joka harmistutti häntä, jotain ylhäistä, joka piti häntä matkan päässä, ja jonkinlainen taipumus ivata hänen turhamaista iloansa uusista kultanyöreistänsä. Hän saattoi vieläkin korvissaan kuulla äänen ivallisen soinnun, kun hän sanoi: »herra luutnantti» — »herra upseeri». Mutta sitten hän niin omituisesti hymyili ja se hymy se Jörgenin harmin sulatti.

Myöhemmin, kun he tässä talossa joutuivat jokapäiväiseen kanssakäymiseen, oli heidän suhteensa kuin sisaren ja veljen. Ne hyvin tähdätyt iskut, joita hän saattoi antaa Jörgenille punssikestien perästä lauluseurassa tai jostain armastelujutusta, joka oli sattunut tulemaan hänen korvillensa, saattoivat Jörgenin häpeämään. Hän melkein pelkäsi kohdata häntä aamusella oltuaan yön juomingeissa. Ja kumminkin hän nuhdeltuansa saattoi olla niin herttainen ja kohdella häntä sisaren hellyydellä. Jörgen ei ymmärtänyt mistä ihmeestä hän oli voinut saada sen valtansa, että hän kuljetti häntä ikäänkuin ohjaksissa milloin oikeaan milloin vasempaan, aivan mielensä mukaan. Hänen taitonsa saada harvoilla sanoilla sanotuksi paljon, koko hänen olentonsa salaperäisesti houkutteleva voima, hänen tapansa kertoa saarnan sisältö kirkosta tultuaan — niin, kaikki hänen lukemattomat vaikutustapansa ne olivat pitäneet Jörgenin hairahtumishalun ohjaksissa ja pakottanut hänet takaisin puhtaille teille. Ja hän mukautui niin helposti ja luonnollisesti aivan kuin itsestänsä. Väliin hän ihmetteli, että heillä oli niin paljon yhteistä; sillä hän tiesi varmaan, ettei kumpikaan heistä pannut mitään syvempää merkitystä tähän suhteeseen. He voivat korkeilla heittää toisiansa päähän, torailla, irvistellä toisilleen, toisin ajoin myöskin neuvotella vakavista asioista; mutta kaikki, niinhyvin leikki kuin vakavatkin nuhteet olivat vain hetkellistä, jotka syrjäytyivät kohta, kun he käänsivät selän toisillensa.

Viime päivinä oli hänen käytöksessään ollut jonkinlaista ylhäistä kylmyyttä, jotain, joka muistutti tuota varovaista naisenarvokkaisuuttansa heidän tuttavuutensa ensi ajoilta. Varmaan hän tavalla tai toisella oli loukannut häntä — tuossahan hän juuri tulikin! Nyt täytyi koettaa saada nuo rypyt kulmien välissä tasaantumaan.

»Neiti!» Jörgen kopsautti kantapäät yhteen ja nosti nopeasti sormet ohimolle.

Oikuin ihanteellista iloa herättivät hänessä tuo kaunis otsa, kirkkaat sinisilmät ja tuuhea, vaalea tukka. Mutta tähän iloon sekaantui toinenkin tunne, josta hän ei päässyt oikein selville, eikä hän tahtonutkaan sitä selvittää. Hän pyysi saadakseen mustetta pulloon, jonka ojensi esiin.

»Kirjoitatteko _hänelle_?» kysyi Jörgen.

»Niin, sille hänelle, joka toimittaa meille voita.»

Jörgen huokasi. »Olisinpas minä Per Persen, jolla on 17 lehmää navetassa.»

»Ja vaimo ja yksitoista lasta tuvassa.»

»Niistä en huolisi, tahtoisin olla parrakas, sivistynyt nuorimies.»

»Mutta tuskinpa tahtoisitte olla Per Persen.»

»En; nimeni tahtoisin pitää.»

»Senkö suuren historiallisen?»

»Arvatkaapa mitä, neiti Römer...»

»Olettehan itse sanonut sitä historialliseksi.»

»Totta puhuakseni, niin lienee minulla lupa hiukan ylpeillä siitä, että taru johtaa nimen Bang Skjalm Hviden suvusta.»

»Mutta oletteko niin varma, että...»

»Elkää siitä nyt sen enempää, neiti Römer! Minulla ei ole mitään muuta mistä ylpeillä, kun sukunimeni ja perheeni tahraton maine... haluatteko alizeuiria?»

»En, jotain punaisensinertävää.»

»»Keveä kuin untuvainen on ystävyys, löytyneekö niissäkään» — löytyneekö täällä puodissa?»

»Kyllä kai, hyvin usein.»

»Ei, minä tarkoitan nyt — _nyt, nyt!_»

»Antakaa minulle nyt se mustetolppo.»

»Sitä siis ei ole?»

— 14 —

»Kirjeellä on kiire — antakaa nyt, _antakaa_!»

»Kuinka ne pienet saappaat osaavat tanssia! Oliko hauskaa lauluseuran tanssiaisissa?»

»Oli; olittepa aika kohtelias kavaljeeri, kun narrasitte minua ensimäisen ylimääräisen valssin suhteen.»

»_Minäkö?_»

»Niin juuri, ja vaikka itse kirjoititte nimenne korttiini.»

»Pyydän tuhat kertaa anteeksi, niin, tuhat ja yksi kertaa! Minulla oli yhtä aikaa kädessäni teidän ja Amalie Kongen kortti... tiedänhän tanssineeni ensimäisen valssin teidän kanssanne... miksi ette ennen sanonut sitä?»

»Siksi että olin siitä niin kokonaan välinpitämätön.» Hänen pieni kätensä vavahteli, ja poskien hieno puna katosi hetkeksi kuin olisi väri niistä imeytynyt sisään.

Jörgen oikasihe ja kierteli kauniita, mustia viiksiään. »No, kun olette siitä niin välinpitämätön, niin voinen kai vähentää siitä ne tuhat kertaa ja tyytyä siihen yhteen!»

»Sen voitte hyvin.»

»Kuulkaa nyt, neiti Römer, minä en todellakaan tiedä, että olin _teiltäkin_ pyytänyt ensimäistä ylimääräistä valssia.»

»Tahdotteko antaa minulle postimerkinkin?»

»Annan ja kirjeenkuoren kanssa ja koko kantamuksen terveisiä hyvälle ystävälleni Per Persenille. Olkaa hyvä!»

»Kiitos!»

»Te saatoitte minut oikein ikävälle mielelle, olin äsken juuri niin iloinen.»

»Mistä?»

»Niin, luuletteko että minussa nyt on miestä sitä oikein juhlallisesti ilmoittamaan.»

»Minä tiedän sen varsin hyvin.»

»Mitäs siihen sanotte?»

»Minä sanon: olkoon onneksi!» Hän sanoi sen niin herttaisesti, sydämellisesti.

»Kiitos; ja... ja tahdotteko edelleenkin hoitaa taloutta, jos nyt vuokraan huoneetkin?»

»En voi; olen jo luvannut serkulleni, pastori Larsenille, tulla hänen luokseen hoitamaan taloutta ja hänen pikku tytärtään.»

»Aijotteko asettua, asumaan kunnianarvoisen leskimiehen luo, Jyllannin ikäville nummille?»

»Vanhan?» Hän puhkesi nauruun. »Vanhan, kunnianarvoisan 32 vuotiaan luo!»

»No niin...»

»Minusta nummi ei ole ollenkaan ikävä — päinvastoin.»

»Niinpä niin, leikkipuhettahan se enimmäkseen olikin.»

»Niin, mutta monikin arvelee minun kuihtuvan ja kuolevan, kun minut muutetaan lihavasta själlantilaisesta mullasta nummen hiekkaan; minä itse uskon, että juuri _siinä_ parhaiten menestynkin.»

Niissä sanoissa soinnahti voimaa, joka saattoi Jörgenin ajattelemaan hänen ensimäistä nuoruudentointaan. Pari vuotta ripille pääsemisensä jälkeen hän näet oli ollut apulaisena kaupungin turvakodissa ja osoitti silloin tavatonta toimeliaisuutta ja uurautta. Melkein yksin hän hoiti kodin, ja kulki sitäpaitsi — aivan omasta halustansa — kodista kotiin auttaen lasten köyhiä äitejä sekä kotiensa että pienokaistensa hoidossa. Myöskin pappilassa, jossa hän myöhemmin oppi taloudenhoitoa, osotti hän nuorelle tytölle tavatonta kestävyyttä, milloin uhrautuminen muiden hyväksi oli kysymyksessä m.m. rovastin vanhaa, heikkoa äitiä hoitaessaan. Ja tässäkin talossa — kuinka toimelias hän oli, ja kuinka hellää huolta hän piti vanhasta miehestä! Kuinkahan hänen aikansa riittikään vielä tehdä ompelutöitä äidille ja kirkonkäyntiin ja lukemiseen ja sen semmoiseen, se oli kerrassaan arvoitus.

»Miksi luulette parhaiten siellä menestyvänne?» kysyi Jörgen.

»Sentähden ettei siellä mieltä häiritse ne lukemattomat vaihtelevat vaikutteet kuin täällä, siellä ei juoruaminen ja huolenpito muiden vaatetuksesta hajaannuta mieltä; siellä pakottaa hiljaisuus, terveet elämänmuodot — se kaikki — se pakottaa ihmisen kohdistumaan omaan toimintaansa, omaan sisälliseen elämäänsä.»

»Siellä kai te oikein syväydytte lukemiseen?»

»Niin, jos vaan aikaa saan. Ja sitten teen kävelyretkiä nummelle ja makaan pitkälläni sankarihaudalla katsellen metsää vuononrannalla ja teen romaaneja...»

»Joita _minä_ toivottavasti saan kustantaa?»

»Ei, ne annetaan tuulen toimitettaviksi.»

»Pitääkö minun sitten mennä metsään kuuntelemaan mitä tuuli kertoo?»

»Oi, varmaan on teillä kylliksi tekemistä kuunnellessanne näiden kotoisten romaanien sointuja.»

»Se oli kai taas joku hieno pistosana.»

»Ei ollutkaan, sillä eihän se minua vähintäkään liikuta, mitä te kuuntelette.»

»Mutta enhän minä saanutkaan nähdä sitä valokuvaanne, vaikka lupasitte?»

»Olen unohtanut.» Hän pisti käden taskuunsa.

Möller palasi samassa. »Ai, ai», sanoivat tirkistävät silmät.

»Oikein hyvin onnistunut», sanoi Jörgen.

Vanhus katsoi viekkaasti kuvan omistajaan. »Saan kai minä niistä yhden, jota saan tallettaa...»

»Suurimmalla mielihyvällä.»

»... sydämelläni.»

»Niin, jos tahdotte.»

Möller katsoi toiselle puolelle: »Entä hän tässä?»

Sitä koreata punaa, joka nyt syöksyi hänen kasvoihinsa ja kaulalle!

»Jos Bang siitä välittää...»

»Saatte uskoa, että välitän.»

»Minun täytyy lähteä ylös», sanoi hän äkkiä.

Nuoren miehen silmiin tuli kummasteleva katse: mikä tytön oli. Mutta samassa hän jo oli poissa.

»Hm!» mutisi Möller ja läksi hyvin välinpitämättömän ja typerän näköisenä nuoren tytön jälkeen.

Pari sekuntia seisoi Jörgen miettiväisenä tuijottaen oveen, joka oli mennyt kiinni heidän jälkeensä, kierrellen viiksiensä toista kärkeä etusormensa ympäri.

»Anteeksi!» pyysi ovelle tullut nuori nainen.

»Pyydän!» Jörgen kumarsi hymyillen.

Hänen povellaan keinuvasta orvokkikimpusta ja nuorekkaasta kauneudestansa tuoksahti Jörgenille kevään hurmaavaa eloa.

»Kuinka hän punastui — ja te myöskin!» virkkoi hän.

Jörgenin hymy muuttui harmistuneeksi. »Siinä tosiaankin erehdytte, rouva.»

»Vai niin; no _hän_ ainakin punastui.»

»No, entäs sitten?»

»Ei mitään, ei mitään. Mutta te ette aavista kuinka hauskaa on salaa syrjästä katsoa — tuollaista sydämen salaisuutta — nuoren, viattoman tytön hämmennystä.»

»Niin, eihän vanhempi ja kokeneempi ihminen niin helposti hämmenny.»

»Kuinka tuo herttainen vihastus teitä kaunistaa! Mutta minäpä uskon teille salaisuuden: minä olen vasta 28 vanha, en päivääkään vanhempi.»

»Nythän tosiaankin onkin teidän syntymäpäivänne!»

»Aivan oikein!»

»Saanko luvan...»

»No, elkää nyt luvista! Tarttukaa vain käteeni ja toivottakaa, että tämä vuosi olisi onnekas, niin rehellisesti ja vilpittömästi kuin te voitte.»

»Niin, no — olkoon tämä vuosi onnekas teille!» »Kiitos! Ja että minulla olisi mies ennen vuoden loppua!»

»Kenties jo ennenkin.»

Tämä viimeinen lausuttiin puoliääneen, melkein kuin urkkien.

Rouva kääntyi syrjin ja hiveli pienellä hansikoidulla kädellään uusia kirjoja.

»Entäs sitten?» kysäsi hän äkkiä ja käänsi päänsä jyrkällä liikkeellä Jörgeniin.

Oli kuin koko hänen kauneutensa ja raittiutensa siinä samassa olisi heitetty Jörgenin omaan nuoreen vereen: kirkkaitten, tummansinisten silmien sielukkaisuus, kasvojen hieno puna, sysimustan tukan kauniit kiharat valkoisilla ohimoilla.

»Eihän mitä», virkkoi Jörgen ja lisäsi hetken perästä! »onnittelen vain uudestaan — niin rehellisesti ja vilpittömästi.»

»Mutta kaikkein pyhimmässänne te ajattelisitte rouva Ranch — eron saanut vaimo!»

»Monet eron saaneet menevät uusiin naimisiin.»

»Mutta sitähän Jumalan lapset ankarasti tuomitsevat.»

»Jumalan lapset? Te sanotte sen niin ivallisesti.»

»Ei, ei, ei, uskokaa vain mitä tahdotte.»

»Muutoin kai olosuhteistakin paljon riippuu.»

»Niin, minun olosuhteeni te tiedätte, ne ovat 'kehitä' — eikö totta?»

»Rouva Ranch, miksi puhutte noin?»

»Niin, katsokaas —, minä en koskaan tee sydämestäni mitään rosvonpesää. Minä pidin toisesta, hän samoin — niin jätimme hyvästit toisillemme.»

»Hm!»

»Nyt _hän_ on uusissa naimisissa — _arvaan_. Ne tulivat molemmat minua vastaan viime sunnuntaina Frederiksbergin puistossa — tiedättehän kuvanveistäjätär Jenny Lundsgaard.»

»Vai niin!»

»Molemmat tervehtivät minua ystävällisesti, _minäkin_ heitä.»

»Ja te puhuttelitte heitä?»

»Puhuttelin? En; minulla oli mukanani pikku Johannekseni.»

»Kas vaan!»

»Niin, totta puhuakseni, Ranch säälitti minua; hän kääntyi pari kertaa katsomaan meitä.» (Kirkas kyynel kimmelsi hänen silmissään). »Mutta eihän sille mitään voi.»

Jörgen hieroi neuvotonna tiskiä sormillaan.

»Niin, tiedänhän tarkoin, mitä te ja äitinne sanotte kaikesta tästä.»

»Äiti ei ole koskaan sanallakaan maininnut teitä minulle.»

»Ei; hän kun ei ole niitä Jumalan lapsia, jotka ottavat koko kaupungin huoneeseensa parjailtavaksi; mutta hän _kurittaa_ lempeillä, surullisilla silmillään.»

»Oletteko ollut hänen luonaan tänään?»

»Tulen juuri sieltä nyt. Minun on häntä niin sääli. Siellä hän kituu vuoteellaan, ja me muut nautimme kevään ihanuutta.»

»Niin —» huoahti Jörgen.

»Edesmenneinä aikoina me molemmat puoliserkukset olemme käyneet toistemme luona syntymäpäivinä; mutta en tiedä — sitten, kun minä aloin kirjoitella, on väliimme tullut jotain vierasta ja kylmää. Ja jotain sellaista on teidän ja minunkin välillä.»

Möller, joka aina kulki nuuskien talossa, silmäillen milloin oikeaan, milloin vasempaan ja näki kaikki, kuuli kaikki, palasi nyt puotiin, vilkasi katseen rouvaan, kumarsi hiukan ja ryhtyi järjestämään muutamia kirjoitusvihkoja.

Rouva otti pöydältä kirjan ja rypisti nenäänsä. »Uh, oletteko nyt taas siinä jumalisine romaaneinenne!»

»Niin, lukisittepas sen.»

»Ei kiitos! Oikea jumalisuus kaikessa kunniassa; mutta sillä ei ole mitään tekemistä kaunokirjallisuuden kanssa.»

Möller seisoi niska kyömyssä, otsa rypyssä ja puhui syvämielisesti: »Yksitoista — kaksitoista...»

»Oletteko pannut huomiolle, rouva Ranch, että me kaksi aina joudumme puhumaan »jumalisuudesta»?»

»Niin, mutta minkätähden? Senkötähden, että te olette uskonnollinen?»

»Eiköhän siksi, että jotain _teissä_ ja _minussa_, törmää yhteen?»

»Niin, katsokaas, minun ajatukseni ja tunteeni pyrkivät julkisuuteen. Ilmaa!»

»Ja tiedättehän — tehän olette suorittanut opettajatartutkinnon — tiedättehän liikeopista, että tyrkkäys saattaa liikevoiman muuttumaan lämmöksi.»

»Ja niin kiivastumme.»

»Aivan niin!» Jörgen ja Möller vilkasivat toisiinsa. »»Jumalisuudella» on se merkillinen ominaisuus, että se tuottaa lämpöä — niin monella eri tavalla, se luo vastakkaisuuksia, taistelua...»

»Niin, se on kyllä totta.»

»Eikä ainoastaan ihmisten kesken vaan jokaisessa yksityisessä ihmiselämässäkin...»

»Minä en tänään halua lähteä sille alalle.»

»Mutta teidän täytyy. Minä en voi kärsiä, että te rypistätte nenäänne jollekin, jota ette tunne. Onko vakavan ihmisen elämässä mitään suurempaa pakotusvoimaa kuin se, jota sanotte jumalisuudeksi? Onko olemassa mitään, joka enemmän määrää hänen tekojansa, jotain luonnetta enemmän muodostavaa...»

»Paljonko tuo albumi maksaa?»

»Ja eikö kirjallisuus kuvasta murrosaikoja meissä — tekojamme...»

»Minä kysyin paljonko tuo albumi maksaa?»

Katse rouvaan kiintyneenä seisoi vanhus puodin toisessa päässä johdattaen mieleensä hänen lyhyen elämänsä kulun. Hän näki ankaran, pietistisen räätälin kodin Fiskergadella, kodin hajaantumisen vanhempain kuoltua, hänen oman ja muiden ihmisten avuliaisuuden; hän näki hänet tummasilmäisenä, kauniina pikku tyttösenä, joka oli yleisesti tunnettu lahjakkaisuudestaan, hän näki hänet heikkona, viluisena opettajattarena kulkevan neiti Tomsenin tyttökouluun, ruokakäärö kainalossaan, kalpeana, silmissään elämänhalun hehku. Sitten hän häipyi hänen näkyvistänsä; sillä hän tiesi niin kovin vähän siitä, mikä sitten seuraavina vuosina täytti hänen elämänsä, hänen olonsa Kööpenhaminassa, hänen toimensa levottomassa sanomalehtikonttorissa, hänen olonsa suuressa, nautinnoihin vajonneessa Babylonissa, hänen matkansa Pariisiin rikkaan maailmanmiehen kanssa, jonka nimeä hän nyt kantoi eikä hän välittänyt siitä tietääkään. Mutta nuoren miehen, joka seisoi ja jutteli hänen kanssaan, tuon pitkän lapsen, tulisi olla varuillaan noiden silmien ja valkoisten hampaiden viehätysvoimaa vastaan. Ja olkoot kaupungin nuoret varoillansa hänen kynänsä suhteen, tuon pienen, vaarallisen kapineen, jossa oli hehkuva kärki ja joka pärskytti myrkkyä. Eikö nuoria tyttöjä alinomaa käynyt kirjakaupassa ja vilkaistuaan joka puolelle salaperäisesti kuiskasivat: »Onko teillä »Ungt Liv»... saanko sen!» ja sitten pistetään kirja tuota pikaa piiloon ja riennetään vinnikammariin antaakseen Lydia Ranchen tulivirtojen vavahdellen virrata läpi suonten!

»Me emme voi päästä yksimielisyyteen, rouva Ranch» kuului pöydän luota. »Me elämme kahdessa eri maailmassa.»

»Kaiketi te pidätte minua kauheana yltiöpäänä; mutta sitä en ensinkään ole, minä olen vain maailman lapsi, jumalaton.»

»Jumalaton, joka tahtoo liipotella vapaana ja nauttia elämän makeaa mettä...»

»Niin, sitä olenkin. Minä sanon: pois sormet siivistäni! Ja niin kauan kuin voin kynää liikuttaa, tahdon viimeiseen asti puolustaa persoonallista lentovapautta... hengen vapautta!»

»Ja...?» Ei, hän ei uskaltanut sitä julkilausua.

»Sanokaa te vain »ja ruumiinkin». Mutta te erehdytte. Minä tahdon vain irtaantua vanhasta, ahtaasta moraalista ja niin hyvin kuin voin, toteennäyttää että ihmisluonto itsessään on aatelinen, puhdas, ja on oikeutettu estämättömästi kehittymään kauneuden ja rakkauden täydessä nautinnossa... niin, minä en tee sydämestäni mitään rosvonpesää, minä sanon sen teille peittelemättä, herra Möller.»

Herra Möllerin katse kohosi ilmaisten tavatonta hämmästystä.

»Anteeksi!» pyyteli rouva. »Me puhumme ihmislapsia erottavista kuiluista.»

»No niin, niitä kuilujahan onkin paljon nykyaikaan.»

»Mutta eikö ole harmillista, että on erottavia kuiluja niiden välillä, jotka muutoin pitävät toisistansa, ja vain siitä syystä, että heillä on eriävät mielipiteet uskonnosta, moraalista ja sen semmoisista!»

»Niin», huoahti Möller surullisena ja katsoi häneen syrjästä kumminkaan kääntämättä kankeata niskaansa, »onhan se tosiaan ikävätä, että niin vähäpätöiset asiat avaavat erottavia kuiluja.»

Rouva seisoi hetkisen epäröiden ja katsoi vaanien vanhusta, käänsi sitten päänsä Jörgeniin: »Kuinka kirjani menee kaupaksi — mitä te siitä pidätte?»

»Minä olen yhtä mieltä kuin P.P.»

»P.P.? Vainooko hän minua?»

Jörgen juoksi hakemaan lehteä. »Ja se on kumminkin vasemmiston lehtiä.»

»Antakaas kun katson! _Kirjallisuutta_», hän luki. »Kevein silkkikengin kepsutellen, keikailevasti nyökäten ja riettain silmäyksin, hymyten, himoten, hajuvesille tuoksuavana tulee ranskalainen kevytmielisyys maahamme ja heittelee sormisuukkosia karhunluonnollemme, joka peräytyy, alkaa hehkua ja levittää sylinsä...» »En kehtaa lukea sitä!» huudahti hän äkkiä ja heitti lehden luotansa. »Välitänkö minä siitä, mitä P.P. kirjoittaa!» jatkoi hän ja kyyneleet nousivat silmännurkkiin.

Jörgen hyppäsi tiskin yli ja otti ylös lehden.

»Kuinka ne voivatkaan kirjoittaa noin?» torui hän edelleen rypistäen tummat kulmansa.

»Ettehän lukenutkaan vielä kaikkea.»

»Siinä puhutaan jotain soitosta», kuului kuivasti puodin toisesta päästä.

Hän sieppasi lehden, luki eteenpäin, hymyili, pudisti päätänsä heristelläkseen kyyneleet pois»... Kieli on kuin soittoa...? kuin noreaa, rytmillistä tanssia; joka hurmaa mielen ja kantaa ajatukset sanomattomiin...» Jörgen seisoi tuijottaen häneen. Kuinka kaunis hän oli, tuo helakka hohde poskillansa ja pienet, kirkkaat timantit mustissa silmäripsissä!

Puolittain nuhteleva ja kiitollinen silmäys singahti hänen silmistänsä, kun hän pani lehden pois.

Jörgen olisi sillä hetkellä voinut kiertää käsivartensa hänen ympärilleen ja suudella hänen valkoisia hampaitaan.

Mitään sanomatta kääntyi hän ovelle ja hyppäsi alas kiviportaita. Kulki sitten katua nenä pystyssä, liehahtelevin helmoin ja liehahtelevin ajatuksin, hengittäen orvokkiensa huumaavaa tuoksua.

»Hän ottaa kai nuoren hammaslääkärin», arveli Möller.

»Arvattavasti; yhdessähän ne matkustavat Kööpenhaminaan joka hetki.»

»Niin, ja rouvalla on mitä hammaslääkäriltä puuttuu sanotaan — rahaa.»

Möller seisoi hetken aikaa miettien. »Oikeastaan minä hyvin siedän häntä.»

Nuoren miehen silmät kiilsivät: »Hänessä on jotain... en tiedä mitä.»

Vanhus pudisti päätänsä. »Pelkään, että elämä kumminkin tulee puristelemaan hänen siipiänsä.»

Hän ajatteli nuorta hammaslääkäriä. Tämä — keveämielinen kööpenhaminalainen — oli parisen vuotta sitten alkanut lääkäritoimensa pienessä juutinmaalaisessa kauppakaupungissa, mutta käsitteli nuorten juutinmaalaisten neitosten ja rouvien suita suuremmalla mielenkiinnolla, kuin näiden sulhaset ja miehet kärsivät. Ikävien riitojen perästä parin aviomiehen ja nuoren kihloissa olevan sepän kanssa, joilla oli tukevat nyrkit — täytyi hammaslääkärin palata takaisin pääkaupunkiin, jossa hän parisen vuotta oli harjoittanut hammaslääkärin tointa, kumminkaan voimatta hankkia itselleen elämäntapojansa vastaavia tuloja. Syynä siihen, että hän nyt oli asettunut tähän pikkukaupunkiin, oli, että tämä nuori naiskirjailija, jonka tuttavuuteen hän oli päässyt pääkaupungissa, asui täällä kesillä ja oli luvannut suosittaa häntä ystäville ja tuttaville.

Möller meni taas tiehensä. Jörgen seisoi viiksiään kierrellen.

Että tuollaisen hajuvoiteisen keikarin pitikin saada anastetuksi nuoren, herttaisen Lydia rouvan! Noo — vieköön! Kuinkapa kauan sitäkään suhdetta kestänee? Nuo uudenaikaiset rakastumiset — tänään hehkua ja iloa ja huomenna hyvästi — ei kiitos!

Olipa nykyinen aika sentään ravakkata! Tuolla valtaa yksi toisen miehen vaimon ja ottaa omakseen muitta mutkitta, täällä pitää ikkunat avoimina niin sanoakseni, kahta yhtaikaa, »virallista» vaimoa, joka omistaa miehen nimen, ja rakastajatarta, joka omistaa miehen itsensä. Sanomalehdet ja kirjat julistavat äänekkäästi »suuren intohimon» oikeutta ja puolustavat luonnollisena, terveellisenä ja oikeana asiana sitä, että ihmisten lapset laskevat luonnonvietit valloillensa. Neroilla, yli-ihmisillä, joilla on kauas kantava katse ja hehkuvat halut, niillä pitäisi muka olla »vapaus mielensä mukaan palvella joko Jumalaa tai pirua» − mitään raja-aitoja vapautetulle ihmiskunnalle?

Ja mihin johti sitten tämä vapautettu elämä? Yhä useampia uhreja vaativa heikkomielisyys ja lukemattomat itsemurhat kertoivat tuloksista yhtä ja toista.

Oi, te vapaat sielut väljin ominetuntoinenne, te keveämieliset maan pojat ja tyttäret, jotka olette luonnon jumalien ystäviä ja iloiten niille suitsutatte... tästä voisi kirjoittaa runon.

Niin, jospa osaisin kirjoittaa oikeen hehkuvan runoa nykyajan lapsille, jotain puhtaasta rakkaudesta ja kodin merkityksestä!

Hän asteli muutamia kertoja edestakaisin tiskin takana miettien, tarttui sitten kynään ja alkoi kirjoittaa runoa »_Nykyiselle sukupolvelle_». Kirjoitti »elämän vakavuudesta», »rauhaisasta paikasta, jossa rakkauden ruusu puhkeaa»?

Sitten hän luki sen läpi, pudisti päätänsä ja heitti kynän kädestään... tuossa Möllerkin juuri tuli! Ja hän istui tässä kirjoitellen runoja sen sijaan, että...

Hän punastui ehdottomasti, kun vanhuksen katse kiintyi häneen. Yks kaks hän rutisti paperin kokoon ja heitti paperikoriin.

Vanha herra ei koskaan ruvennut urkkimaan sen vähemmin nuhtelemaan nähdessään neuvottomuuden punan, nuoren apulaisensa kasvoilla, hän tutki vain hetken aikaa kasvojen ilmettä, ryhtiä ja liikkeitä jos mahdollista näistä yksityisseikoista kootakseen johtopäätöksensä.

»Nyt voit mennä äitisi luo, Bang», virkkoi hän vihdoin ja kaivoi nuuskarasiansa esiin liivintaskusta.

»Kiitos, minä lähdenkin hyvin mielelläni.»

Möller vilkuili paperikoriin, otti hyppysellisen nuuskaa ja pyysi nuoren miehen sanomaan paljon terveisiä häneltä.