Torstai päivä oli tullut, Marie oli matkustanut pois — kai hän oli matkustanut, Jörgen ei ollut nähnyt häntä, ei kuullut hänestä vähintäkään sitten joulupäivän. Kirjelippu, jonka samana aamuna oli tuonut sama pieni tyttönen, joka edelliselläkin kerralla toi rouva Römerin kirjeen, sisälsi kai jotain hänestä, hän ei tiennyt mitään eikä tahtonut kysyä.

Joulupäivinä hänessä riehuva taistelu oli ollut sitä vaikeampi, kun juhlan hiljaisuus vallitsi kaupungissa — ei kuulunut ajamista kadulta, ei ollut mitään tekemistä kirjakaupassa, kaduilla vilisi vain iloisia ihmisiä, onnellisia ylensyöneitä ihmisiä juhlapuvuissaan.

Hän seisoi huoneessaan yöllä, niinkuin hän kerran ennen oli seisonut siinä entisessä pienessä huoneessa, pitäen Marien kuvaa lampunvalossa, tuijottaen siihen rakkautensa koko intohimolla.

Makuuhuoneessa yski Amalie äänellä, joka sattui häneen kuin nuhteet. Niin, eihän ollut oikein, että hän näin tässä seisoi, sen hän hyvin tiesi; mutta tässä viimeisessä jumalattomuudessa oli jotain niin puoleensa vetävää, ettei hän voinut vastustaa.

Hän huomasi pöydällä kirjeen. Tuohan se juuri olikin! Hän sieppasi sen ja luki:

"Rakas Amalie!

Omatuntoni ei ole antanut minulle rauhaa, sittenkun joulupäivänä tapasimme kirkossa, ja minä tulen nyt luoksesi tällä hartaalla rukouksella: Anna anteeksi minulle, anna anteeksi onnettomalle, katuvalle ystävättärelle!

Kun matkustin kotiin, olin päättänyt välttää kohdata miestäsi. Enkä minä tiennyt, että äitini kirjeellisesti oli pyytänyt häntä luoksensa tulemaan; sikäli olen viaton siihen, että tapasimme toisemme. Mutta minä tunnustan, että kumminkin olen menetellyt väärin, olen ollut niin hämmennyksissä, etten osaa sitä sanoakaan. Vasta tänään olen päässyt oikein selville siitä, että on luopuminen kaikista toiveista sellaiseen yhdistykseen nähden kuin typertyneessä tilassani olen ajatellut. Sinä joka tiedät, mitä rakkaus on, olet käsittävä erhetykseni, sinä olet lempeästi tuomitseva käytöstäni ja anteeksiantava.

Minä pyysin kerran saada takaisinlähetetyksi valokuvani, joka on miehelläsi; kun en silloin sitä saanut niin pyydän sitä nyt uudestaan.

Tänään matkustan Jyllantiin. Minä tiedän, että tieni tulee olemaan yksinäinen ja raskas; mutta minä tahdon taipua Jumalan tahdon alle ja kaikin voimin pyrkiä saamaan lohdutusta ja lääkettä hänen sanastaan ja toimeliaassa elämässä.

Ja sitten lopuksi harras toivomus, että tulisi se aika, jolloin sinä ja miehesi, rauha sydämessä ja valoa kodissa voitte kiittää Jumalaa uudesta elämästä.

Sinun

Marie Römer."

Hän luki kirjeen vielä uudestaan, istuutui ja painoi kädellä kuumaa otsaansa. "Toimelias elämä", sanoi hän itseksensä katsoen hänen tulevaisuuteensa.

Sitten hän taas nousi, otti jälleen hänen kuvansa ja nosti sen valoon. Viimeiset jäähyväiset olivat niin sanomattoman vaikeat. Käsi puristi vavisten kuvaa, käsivarsi puristausi ruumiiseen kiinni, sydän tykytti ja kirveli, silmä tuijotti virtaavien sadekaariusvain läpi, ja — — siinä luhistuivat hänen suuren elämänunelmansa viimeiset jätteet, ei rajusti ja väkivaltaisesti, ei, vain hiljaa, pitkine, vaikeroivine jälkisointuineen.

Sitten hän meni pimeään arkitupaan ja pisti kuvan Amalien ompelurasiaan, asettui sitten ikkunan ääreen ja katseli tähtikirkasta talvitaivasta.

Siellä ylhäällä ne niin rauhallisesti tuikkivat, nuo lukemattomat kaukaiset maailmat, niin huolettomina, niin iloisina suuressa rauhassansa. Ja täällä alhaalla, tässä pienessä maailmassa monine kuolleina kukkasineen ja kuolleine toiveineen, täällä tuikkii niin monta silmää, jotka palavasti rukoilevat hiukankaan rauhaa.

"Ylös, vartija, kello on yksi lyönyt", kuului alhaalta kadulta, ja ne tutut, isojen jalkojen kumeat askeleet kuuluivat hänen korviinsa, kasvaen voimakkuudessa kuin yltyvä äänijakso.

Oo—oi, mitä se olikaan kaikki tuo, joka kuohui hänessä, tuo tuskallinen ounenkaipuu, joka ei ottanut kuollakseen, nuo ihanat unelmat huiluarioineen, kastekimmellyksineen ja kuutamoisine metsineen!

Hän laski kätensä ikkunanpielelle, painoi päänsä niitä vasten ja puhkesi itkuun, lämpimään, vienoon, sydämen lähteistä vuotavaan itkuun, jossa kummallisessa sekoituksessa virtaili epäilystä ja uskoa, onnea ja intohimoa.

Amalie tuli kynttilä kädessä ja kääriytyneenä saaliin, joka kuitenkin vain puoleksi peitti hänen yöpukunsa. Hiljaa hän asetti kynttilän ompelupöydälle, hiljaa hän hetkisen seisoi siinä vavisten, hiljaa hän laski kätensä Jörgenin käsivarrelle; hän ei liikahtanut.

Kun hän huomasi valokuvan, joka pisti esiin rasiasta, otti hän sen esiin ja piti kynttilän valossa, teki ihmettelyä ilmaisevan liikkeen, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tuli kasvoihin liikutetun ilon ilme, hän pisti kuvan takaisin rasiaan ja väänsi lukkoon.

"Jörgen!" virkkoi hän sitten uudestaan laskien kätensä hänen käsivarrelleen. "Nyt minä kyllä lähetän valokuvan ja kirjoitan niin sydämellisesti ja kauniisti ja pyydän häneltä anteeksi sen viimeisen... sen siellä luostarissa; minä en voinut sitä ennen tehdä."

Nyt vasta Jörgen suoristausi ja kääntyi häneen päin: "Pikku Amalie!"

"Hän kirjoitti minulle aamulla pyytäen saada sen valokuvan; muuta minä en ole voinut sanoa..." sanat tarttuivat kurkkuun.

"Pikku Amalie!" kuului taaskin kuin katumuksen kuiskaus. Ja hän katsoi vaimoonsa voimatta mitään sanoa. "Minähän en ole sinun arvoisesi", sai hän vihdoin sanotuksi ja laski kätensä hänen käsivarrelleen.

"Tuhat kertaa sinä olet minun arvoiseni, Jörgen, tuhat kertaa."

"Tässä olen vaan käynyt omissa mietteissäni enkä ole koskaan oikein ajatellut, mitä sinä olet kärsinyt; olethan sinä taistellut samaa taistelua kuin minäkin ja kuitenkin ollut — — niin hyvä."

"Minä olen pitänyt sinusta niin paljon."

Voiton onni paisutti hänen rintaansa, ilon itku poltti hänen kurkkuaan; mutta hän pakoitti itkun takaisin, hän tunsi, että tässä oli varovaisesti meneteltävä, että tässä oli jotain uutta versomassa, elpyvää elämää, jota ei saanut kosketella liian korkeilla kiitollisuuden tunteilla.

Tietämättä itse mitä teki, hän vaipui polvilleen, ja molemmin käsin puristaen miehensä käsivartta katsoi hän häneen kyyneleisissä silmissä sydämensä koko nöyrä kiitollisuus.