"Ajan aallot" — nuo äänettömästi juoksevat vedet — vierivät seuraavina kuukausina vanhan kauppakaupungin yli aivan samalla lailla kuin ne olivat vierineet edellisinäkin kuukausina. Ne vierivät säännöllisesti tuoden mukanaan aamuruskoa ja iltahämärää, ottivat mukaansa riemua ja huokauksia ja salaisten syntien mainingeita ja kantoivat kaikki siihen mereen, josta ne kaikki kerran nostetaan tutkittavaksi.

Jörgen Banginkin kodissa vieri aika aivan säännöllisesti. Ensimäiset ajat sen ankaran mielentäristyksen jälkeen, olivat hänelle kovin vaikeat, nyt oli parempi — nyt, kun kottaraiset taas visertelivät.

Mutta hän tunsi sydämensä varmuudella, tunsi jäytävällä tuskalla, mutta samalla jonkinlaisella onnellisella värähdyksellä, että hänessä koko hänen elämänsä ajan, pulppuaisi lähteenhuoko, joka ei koskaan yhtyisi hänen vaimonsa elämänvirtaan, salainen hete muistoja ja ajatuksia, jotka liikkuivat hänen mielessään joka kerran, kun hänen mielikuvituksensa loi kuvan toisesta naisesta. Kyllä niin oli, hän tajusi sen nyt, että niitä on monta ihmistä, joiden rinnassa sellainen salainen lähteenhuoko pulppuaa, hiljaisia, vakavia ihmisiä, ijäti juoksevine virtoineen, joita kukaan ei näe.

Hän ei koskaan voinut unohtaa noita kahta sanaa Marien kirjeessä: "_Toimelias elämä_". Ne siunatut sanat! Kuinka ne olivat häntä vahvistaneet, kuinka ne olivat hänen mieltään lohduttaneet, ne kun levittivät sovituksen heijastusta hänen tulevaisuutensa yli.

Eräänä iltana hän istui lukien kirjettä ystävältään, Kaarlo Brunilta Jyllannissa, jonka kanssa hän viime aikoina oli ollut ahkerassa ja tuttavallisessa kirjevaihdossa.

"... Täällä etelä-Sveden seuduilla olen kuukauden päivät ollut mittauspuuhissa ja voin tervehtää Marie Römeriltä. Hän on tunnokas nainen ja seudulle suureksi siunaukseksi, osittain toimensa kautta lastenkodissa, osittain johtamallaan sairashoitoyhdistyksellä, jonka hän perusti. Minä näin hänet eilen muutamissa vihkiäisissä kirkossa. Kuinka kaunis hän oli vakavuudessaan kun lauloimme sanat:

"Men Gud ske Lov, i Vorherres Stad För evig samles de hjertens kære",

[Mutta kiitos Jumalalle, hänen kaupungissaan yhtyvät vihdoin rakastavaiset. Tanskal. virsi —]

katsoi hän, unohtaen itsensä, kuorikattoon ja hänen silmiinsä tuli taivaallisen toivon loiste."

Kaikki oli hänestä kuin kummallista unta. Oli hetkiä, jolloin hän oli epävarma tällaisten kysymysten suhteen: olivatko he todella vaihtaneet niitä ja niitä sanoja, oliko hän istunut hänen kanssaan siellä ja siellä, tehnyt ne ja ne kädenliikkeet — vai oliko kaikki unennäköä. Mutta kaikissa mielikuvituksissa, joissa hän oli mukana, oli juhlallista onnea, sitä mieluisata huumetta, joka jää mieleen yöllisten näkyjen perästä seuduissa, joihin ei koskaan hereillä ollessaan pääse.

Ja vieläkin oli hänestä usein kuin päivän tuhansista pikku tapauksista yksi tai toinen — etäinen ääni, kukkain tuoksahdus tai muu — olisi vaikuttanut hänen mieleensä kuin jonkin yliluonnollisen kosketus, ja silloin voi hänen mielikuvituksensa luoda kuvia tulevaisesta valtakunnasta, jossa hän katsoi häntä silmästä silmään, ja hän oli näkevinään läheisyydessään ruusuja ja kuulevinaan kaukaisia harpunääniä.

* * * * *

Amalie oli niin hyvä ja ahkera, hänestä oli tullut kodin valpas hengetär, joka johti kaikkea ja ylläpiti mielialaa, sen vähä rauhaa ja iloa, jota voi olla kodissa, jossa onnea on niukalta. Jörgenin oli ollut niin vaikea saattaa oman surunsa mukaantumaan _hänen_ voitoniloonsa, hän ei vielä oikein voinut, mutta entistään paremmin se nyt kuitenkin meni.

Hänen kirjakauppansa edistyi tasaisesti. Hän oli päässyt selville siitä, että oli väärin sekä Amalieta että häntä itseäänkin kohtaan ja hänen toimintakykyänsä lamauttavaa antautua sen miehuuttoman masennuksen valtoihin, joka oli anastanut häneltä niin monta tuntia ja usein lamauttanut hänen työkykynsä. Ja erhetyksen myöntäminen herätti tahtoa, ja tahto pakotti häntä tarmokkaasti ryhtymään toimeen. Uudella innolla hän lähetti kirjoja nähtäväksi kauppatuttaville, perusti lukuseuran, johon hän itse hankki kirjoja ja lehtiä. Ja sitten kerran tuli Möller-vanhus tiirottaen: "Jörgen Bangin kustannuksella — eikös se joltain kuulu?" — se oli sen kaupungin historia, jota vanhus oli kirjoittanut monen vuoden kuluessa, oikein hauska ja mieltäkiinnittävä kirja — se kirja se kannattaisi, sitä ei ollut epäilemistäkään. Nuorelle kauppiaalle tuli kova kiire hankkia kuvia kirkosta, luostarisia, vanhoista taloista, kuvia papeista ja hänen vaaristansakin! Oo, sitä siunattua työtä, joka veti sairaan veren sydämestä ja teki mielen pirteäksi ja raittiiksi!

* * * * *

Puolitoista vuotta oli kulunut siitä suuresta suorituksesta. Oli pidetty yleinen amtin ampumajuhla- ja voimistelunäyte metsässä, oikein onnistunut juhla, ja yleinen osanotto osoitti, että Jörgen Bang oli saanut ampumaseurakysymyksen kohotetuksi kansankysymykseksi amtissa. Iltapuoleen olivat Jörgen ja Niilo Erhardt hiipineet pois juomaseurasta, jonka muutamat janoiset henkilöt olivat toimeenpanneet, ja molemmat ystävykset kävelivät nyt jutellen metsässä.

Niilo Erhardt parka ja Karen Kirstin parka, nyt oli tullut heidän vuoronsa! Kaikista ponnistuksista huolimatta oli heidän puoli vuotta sitten ollut pakko lähteä rakkaasta vanhasta kartanostaan. Niilolla oli nyt pieni toimi karjanhoitajana muutamalla viinapolttimon omistajilla kaupungissa, ja Karen Kirstinä rupesi muotikauppiaaksi. Huutokaupan edellinen aika oli heille kovin katkera, ja katkera oli matka isosta talosta niihin kahteen pieneen huoneeseen, jotka he olivat vuokranneet Stengadella; mutta ei valitustakaan kuulunut näiden kahden — hyvässä merkityksessä — ylpeän rahvaanihmisen suusta.

Jörgen koetti ilostuttaa ystäväänsä, joka äänetönnä kulki hänen vieressään. "Sinä et tiedä, Niilo Erhardt, mitä olet ollut minulle."

"Niin niin, onhan hyvä, että me ihmiset voimme olla jotain toisillemme; on niitä muutoin monta muutakin, joille sinä olet kiitollisuuden velassa."

Jörgen käveli hetken aikaa ääneti. "Yhdelle ennen muita — äidilleni."

"Niin, kyllä se oli hän, joka sai meidät muut tukemaan sinua."

"Ja hän auttaa minua vieläkin", jatkoi Jörgen miettivästi.

"Niin", huoahti Niilo Erhardt, "meillä kaikilla on koetusaikamme, ja silloin on hyvä, että on joku, joka auttaa — minulla on yksi siellä kotona."

Useita tuntia he kävelivät jutellen valoisassa kesäyössä. Kulkiessaan he joutuivat metsän toisella puolen oleville maaseurakunnan niittymaille ja etäällä näkyi talo.

Niilo Erhardt seisattui. "Ei mennä edemmä enää, lähdetään jo kotiin vaimojemme luo."

Jörgen puristi päätänsä. "Niin, mennään kotiin; mutta minä tahdon ensin olla yksin hetken aikaa ja muistella tätä päivää."

"Ei laisinkaan, tulehan nyt vain!"

"Mielessäni liikkuu niin paljon; minun tarvitsee hiukan rauhoittua."

Niilo läksi. Jörgen seisoi hetkisen katsoen hänen jälkeensä. Kuinka hän oli muuttunut ja hänkin siellä kotona. Niin paljon kuin he kokivatkin antaa jonkinlaista hyvinvoinnin leimaa köyhyydelleen ja näyttää maailmalle, ettei vastoinkäyminen ollut masentanut heidän itseluottamustansa ja tarmoansa, niin tarkka silmä kumminkin voi nähdä äänettömän, kalvavan surun heidän rinnoissaan. Tuolla hän nyt kulki pitkin lahden rantaa, pian hän istuisi nuoren vaimonsa vuoteen laidalla: "Nukutko sinä?" — "En; minä en voi." — Sitten hän äänetönnä ottaisi hänen kätensä. — Jörgen tunsi, että hänellä usein olisi asiaa siihen kotiin.

Hän meni vanhalle hautausmaalle, jossa hän ei ollut käynyt pitkään aikaan.

Aina, kun hän astui siitä portista sisään, oli hänestä kuin astuisi hän satumaailman lumottuun tarhaan. Kuu valoi valoaan pitkinä, sinertävinä juomuina kukkaisella nurmelle puiden alla, laventeli ja Pietaryrtti kaunistivat yksissä tuumin kaatuneita ristiä, muuan ruusu, poskellaan kimmeltävä kyynel, nojasi punaisensinertävään verenpisaraan.

Hän katsoi raunioille. Tuo kummallinen hiljaisuus, tuo unelmoiva, yöllinen loiste vanhoilla muurinjätteillä.

Taaskin hän joutui ajattelemaan sitä omituisuutta, että nämä kivet vuosisata vuosisadaltaan olivat nähneet sukupolvien tulevan ja menevän, että ne säilyttivät muistoja vihkivedestä ja syntisten kyyneleistä, hääilosta ja hautajais-surusta. Nyt ne siinä kuiskailivat muistojaan yölle, sukupolvet ovat mullaksi muuttuneet, heidän surunsa ja ilonsa ovat haihtuneet, heidän taistelunsa unohtuneet — —

Mutta maailmassa on vielä taistelua.

Hän istuutui muutamalle muurikivelle ja vaipui ajatuksiin. Niin monesta salaperäisestä tapauksesta oli hänen nuoruutensa romaani rakennettu. Mutta hän tunsi nyt enemmän kuin koskaan, nyt, kun hänelle oli koittanut rauhallisemmat ajat, että hänellä itsessään oli suuri, siunattu lohdutus: se tietoisuus, että hän oli säilyttänyt itselöllisyytensä sisimmän ja paraimman osan menetellessään sydämensä korkeimman lain mukaisesti.

Kuinkahan _hänen_ laitansa nyt oli? Hän kaiketi ei koskaan enää häntä kohtaisi, nyt kun hänen äitinsäkin oli poissa.

Kaksi kirkasta silmää oli hänen edessään ja katsoivat häntä silmiin. Oli ilta — tuolla ruusun luona — — "Niin monet kädet laskevat irti toisensa."

Syvä huokaus nousi hänen rinnastaan. Niin monen monta toivetta oli häneen haudattu siitä ajasta, hänen rakkautensa oli luhistunut kokoon, hänen unelmansa muuttuneet kuiskaaviksi muistoiksi. Mutta yhtä varmasti kuin hän tunsi, että hänen rakkaudessaan oli ollut jotain pyhää, yhtä varmasti hän tunsi, että se oli ollut ja tulisi olemaan hänelle siunaukseksi.

Hän nousi ja katsoi ilmaan. Mitä — oliko jo aamu!

Niityt peitti keveä, vaalea usvaharso, joka hitaasti lipui lahdelle, metsästä kuului jokunen vieno liverrys, joka pani hänen mielikuvituksensa toimimaan. Hän kuvaili kuinka luonnon elämä havahtui: puut hengähtivät pitkään ja alkoivat liikkua, miljoonittain pieniä hengettäriä leijaili ulos niiden suojasta, kohottivat varovasti kukkasten päitä, pudistivat kastepisarat hienoista kuvuista, hivelivät hennoin, pehmein kätösin lintusten selkiä: Aamu on.

Salaisten luonnonvoimien toiminnan salaperäisyys, hiljaisuus, vaalean usvan liikehtiminen — kaikki se, joka yhteensä muodostaa tunnelman, sai hänet valtoihinsa ja pakotti hänen ajattelemaan tämän kokonaisuuden sielua.

Äkkiä hän ajatuksissaan ikäänkuin syleili kaikkia niitä lukemattomia ihmislapsia, jotka nyt heräsivät uuden päivän työhön ja taisteluun. Jokaisella on omansa, kohtalo liittyy kohtaloon, toisen elämä yhdistyy toiseen, sama kohtalo yhtäältä masentaa toisaalta, kohottaa, ja kaikkein näiden monimutkaisten elämänolojen ohessa, näiden, epäilyksen ja uskon ja onnen kärsimisen miljoonien vaikuttimien ohella vaikuttaa maailman suuri sielu salaperäisessä hiljaisuudessa.

Hän kulki kotiin lahden rantaa pitkin. Tuolloin tällöin kimmelsi hänen silmäänsä punaisen sinervä vivahdus kosteasta ratamosta, yksinäinen suosirriäinen juoksi pitkin vedenreunaa tuontuostaankin kylvettäen pientä, kirjavaa rintaansa aamuvilppaassa vedessä.

Pari työmiestä, jotka olivat matkalla tiiliruukille metsän takana, tervehtivät ystävällisesti lakkejaan heilauttaen. Tuo pieni tervehdys — kuinka se häntä ilostutti! Hän kuuli lintusten laulua, iloisia huutoja muutamasta veneestä ulkona lahdella, etäistä kärrynpyörien räminää — elämän läpimurtautuva voima tunki joka puolelta esiin uuden päivän ohella.

Hän katsoi St. Paulin tornin huippuun — oikein, siellä hohti jo pieni punainen täplä kultapallossa. Pian olisi aurinko niin korkealla, että se ylti kurkistamaan sisälle ikkunoista huoneisiin. Jonkinlaisella säälivällä ikävällä hän lähetti vaimolleen lempeän hyvänhuomenen.

Saapuessaan asunnolleen ja nähdessään kirjainselkäin kultakirjainten hohtavan suurten peililasi-ikkunoiden takaa oli kuin olisi hänen mieltänsä valoisa valonsäde ja hänen elämäntyötänsä kannattanut rohkea tunnelma.

Portilla hän kääntyi ja hengähti. Oli kuin hän äkkiä olisi saanut selvitetyksi olentonsa pimeydestä kaikki, mikä hänessä vielä oli nuorta, ja hän kokosi sen Jumalan suurta, punottavaa taivasta kohden kohentuvaksi lupaukseksi.

Sitten hän meni nuoren vaimonsa luo ja istuutui hänen vuoteensa reunalle: "Anna kätesi tänne, pikku Amalie!"