Juhlallisesti soivat St. Paulin kirkonkellot jouluaamuna. Ne soinnut muistuttivat Jörgenille hänen lapsuuttansa, Jumalan rakkautta, Jumalan kuritusta.

Päällystakki yllään, hattu päässä ja virsikirja kädessä astui Amalie arkitupaan.

"Nythän on aivan liian aikaista vielä", virkkoi Jörgen.

"Lupasin vanhemmilleni tulla _sitä_ tietä ja ottaa _heidät_ mukaan."

"Mene sinä sitten edeltäpäin."

Tuskin oli hänen pienen soman olentonsa tuoksu hälvennyt huoneesta, kun Lydia Hahn kiireesti avasi oven.

"Minä näin vaimonne menevän... oo, minä olen niin hengästynyt, saanko istahtaa hetkeksi?" Hän pyöräytti nojatuolin ympäri ja heittäytyi siihen. "Istukaa tuohon... joutukaa... minä lähden laivassa."

Hänen povensa kohoili ja laskeutui päällystakin alla, raitis ja herttainen hän oli säteilevinä tummansinisine silmineen ja sysimustat kutrit ohimoilla.

"Minä puhuin hänen kanssaan eilen puistossa — toista tuntia varmaankin."

"Vaimoniko kanssa?"

Rouva teki harmistuneen liikkeen. "Onko teille koko maailmassa olemassa muuta kuin yksi ainoa 'hän'... istuutukaa, ihminen!"

Niin, — — elköön rouva pahastuko, mutta hän oli luvannut vaimolleen tulla kirkkoon hänen kanssaan.

"No niin!" rouva hyppäsi ylös. "Menkää te kirkkoon, hyvästi!"

"Mitä se sitten oli?"

"Minä sanon teille, että te olette puupölkky, ellette nyt käy käsiksi, nyt juuri, kun onni vilkuttaa nenänne edessä."

"Puhuitteko hänen kanssaan..."

"Sadoista asioista niin — tietysti sadoista asioista; kun tahtoo puhua _yhdestä_ asiasta, niin alkaa aina kierrätellen, ymmärrättekö?"

Hän kysyi, mitä hän sitten oli sanonut.

"Mitäkö hän sanoi? Luuletteko, että hän sanoisi minulle suoraan vasten silmiä: 'Minä olen kanssanne yhtä mieltä, tervehtikää häntä, että minä olen valmis.' Sellaista ei sanota; mutta kun hän itse tulee, hän, se oikea, hän, jolla on silmiinsä kokoontuneina kaikki taivaan ja maan voimat, niin heittäytyy hänen syliinsä ja antaa kaikkein lakein ja alttarikirjain viisi."

"Luuletteko todellakin..."

"Ettekö tiedä, että nainen heittäytyy vaikka syvyyteen sen kanssa, jota hän rakastaa?"

Vavisten koko ruumiistaan otti Jörgen hattunsa, joka oli pöydällä.

"Menkää te vain kirkkoon, hyvästi!"

"Te ette aavista kuinka tuskallista elämäni on."

"Ellette te tunne rakkauden rohkeutta ja rakkauden mistään piittaamattomuutta, niin te ette _laisinkaan_ rakasta, te _ette_ rakasta."

Vähän hyödyttäisi puhua rouva Hahnille siitä pyhästä karista hänen sydämessään, johon hänen rakkautensa oli menemäisillään haaksirikkoon, hän ei voisi ymmärtää häntä. Hänen ei auttanut muuta, kuin sanoa, että Amalie se muka yksin hänet sitoi.

"Yhden ihmisen koko elämänonni on kysymyksessä."

"Niin antakaa sen huilata! Menkää naimisiin Marie Römerin kanssa ja kaksi ihmistä tulee onnelliseksi ja yksi — niin, mitäpä me tiedämme, ehkäpä hän tulee onnelliseksi jonkun toisen kanssa; jos te pysytte kiinni vaimossanne, niin huilaa kolme ihmiselämää — siinä teillä on se laskuesimerkki!"

Hänestä tuntui halpamaiselta seisoa siinä valhetellen uskollisuudentunteista, joita hän ei omannut; sillä ei se ollut Amalie, joka sitoi hänet, ei ensi sijassa ainakaan.

"Rouva Hahn me tulemme aina ja yhä uudestaan takaisin siihen, että me elämme kahdessa eri maailmassa."

"Siinä se juuri solmu onkin! Teillä on kaksi elämää, minulla vain yksi. Ja kun on kaksi elämää, niin on varaa heittää toinen pois; mutta kun on vain yksi, niin sen elää."

"Jos minäkin voisin elää elämän!"

"Minä sanon teille, että ottakaa hänen myönnytyksensä nyt, kun hän sydämessään säälii teitä, ja tuli palaa täyttä voimaa; torstaina hän lähtee, ja nummen ilma viilistää."

Jörgen seisoi kulmat rypistettyinä ja katse lattiaan kiintyneenä.

"Mitä teidän vaimoonne tulee, niin otan _minä_ hänet omalletunnolleni", jatkoi rouva Hahn. "Hän on hyväluontoinen, lempeä pikku nainen — minä puhuttelen häntä, minä todistan sen hänelle, niin hellästi, niin osanottavasti, ja hän on lopulta sanova: 'Jumalan nimessä siis!'"

"Sen minä kyllä uskon hänen sanovan."

"No, toimikaa sitten, mies — toimikaa, _toimikaa_!"

Kalpeana ja hermostuneena asteli Jörgen ympäri huonetta asettaen tuolit paikoilleen. Sitten hän pyyhkäsi otsaansa ja jäi miettimään.

"Mistä syystä te, rouva Hahn, niin innokkaasti näihin suhteisiin sekaannutte?"

"Ettekö voi käsittää, että omatuntoni vaatii minua? Minun _täytyy_ auttaa teitä. Minä olen syntynyt saattamaan niitä yhteen, jotka yhteen kuuluvat, ja minä tahdon tehdä teidät onnelliseksi, suurin ilo elämässäni on auttaa nuoria eteenpäin; heidän onnensa lämmittää minun omaa kotia... oo, kaikkihan me janoomme, _janoomme_ onnea, jokin meissä huutaa onnea, rakkautta, nautintoa sen lyhyen kesän kuluessa, minkä lyhyt, köyhä elämämme meille suo." Hän tarttui Jörgenin käsiin ja katsoi häneen kyynelten takaa säteilevin silmin: "Te hyvä, suuri lapsi, teidän ja Marie Römerin pitää olla onnelliset, _onnelliset_! Hyvästi!" Ja hän pyyhkäsi ulos ovesta.

Hänen tulisen luonteensa säteily katseessa ja kasvojen ilmeessä valloitti Jörgenin voimalla, joka tulistutti hänen oman olentonsa ja pani hänen uskonsa ja mielipiteensä pyörteinä kiehumaan.

Oli kuin tuntisi hän tyrkkäyksiä kahtaalta, kahden voiman pakottamista. Toinen kehotti: "Mene oikeaan — _siellä_ on Jumalan huone ja taivaan portti, siellä on _onni_!" Toinen taas: "Mene toki vasempaan, mies — _siellä_ on luvattu puutarha, siellä on onni!" Ei koskaan hän ollut tuntenut niinkuin tänä päivänä, mitä oli seisoa tienhaarassa, jossa kaksi elämänkatsantokantaa tuli vastakkain.

Ja hänen astellessaan siinä lattiaa ylös ja alas, näkyjen vivahteitta kuvasarja silmissänsä, valtasi hänen rakkautensa hänet ennen aavistamattomalla voimalla. Oi Marie! Eihän hän voinut kestää elämää ilman häntä! Hänen rakkautensahan oli yhteydessä parhaimman kanssa hänen olennossansa, hänen miehuutensa kaihon, hänen kauneuden ja onnenkaipuunsa kanssa, se oli sekoittunut hänen vereensä ja oli häntä kannattavana voimana.

Ja hänen rakkautensa vaati ja houkutteli, mielisteli häntä, kietoutui hänen ajatuksiinsa, kerjäsi ja kujeili lupauksilla tuhatkertaisesta korvauksesta kaikesta, mitä hän nyt saisi kärsiä, jos hän vain taipuisi katkaisemaan kaikki siteet ja sokeasti heittäytyisi lumottuun puutarhaan...

Syntisen tuska povessaan hän ohjasi askeleensa kirkkoon. Viimeisestä kulmasta kääntyessään hän huomasi Marien, joka myöskin oli matkalla kirkkoon. Samassa sydämen täytti kapinallinen halu uhmailla Jumalan ja ihmisten takia, rientää hänen luokseen, ottaa hänet syliinsä ja viedä hänet pois ikuisena omaisuutenansa.

Ihmisiä tulvaili joka taholta; mutta hän tajusi ainoastaan Marien läsnäolon.

Hän istui kirkossa Amalien vieressä ja muisteli kaikkia hautajaispäivän tapahtumia. Laulu soi joulutunnelman koko iloisella voimalla, puhe saarnatuolista virtasi juhlallisesti ihmisten yli. Hän kuuli sanan "Maaria" ja puhtainta, mitä maailmassa löytyi, kuvastui elävästi hänen sielunsa silmiin.

"Iloinen joulu, ihana joulu!" soi äkkiä hiljaisena kaikuna hänen sielunsa syvimmässä, ja hänen mielessään alkoi vilistä muistojen paljous, muistoja siitä ajasta, jolloin nuo sävelet soivat hänen lapsuutensa kodissa ja vanhassa pappilassa. Ne toivat mukanaan jotain pyhää, elämänsovintoa ja puhdasta iloa, ja hän tunsi että hän koko elämänsä ajan tuntisi sukunsa elämää suurena voimana itsessänsä, ja hän huomasi, että tämän elämän tuhannet hienot hopealangat mitä ihmeellisimmin olivat kutoutuneet hänen kirkon kunnioittamiseensa, hänen vakavaan Jumalantuntoonsa.

Hän suoristausi ja katsoi vaarinsa kuvaa. Oli kuin nuo tyynet silmät tummien, tuuheiden kulmien alta olisivat katsoneet häneen koko sukumahtavuudellaan ja kristityn voimalla. Ja hän kuuli sanoja alttarikirjasta ja katkismuksesta, koko hänen oma syvä uskonnollinen tuntonsa nousi häntä vastaan: "Elä tee sitä, elä tee sitä!"

Mutta — tuolla vastapäätä istui Marie, niin kauniina ja puhtaana ja hyvänä rakkaudessansa.

Joka hetki hän käänsi päänsä syrjään ja katsoi häneen, ja joka kerran hän kohtasi hänen polttavan katseensa. Kumpaisenkaan mieleen ei juolahtanut, että ihmisten huomio voisi kiintyä heihin. Siinä oli kaksi ihmissydäntä — erotettuna kaikesta yhteydestä kaikkien muiden ihmissydämen kanssa — jotka rakkautensa hurmauksessa antautuivat toisillensa. Jörgen luki hänen katseestansa huudon: "_Minä olen valmis, ota minut ja pidä minut kiinni, vaikkakin koko maailman kärsiminen polttaisi meitä_!"

Mutta juuri tämä rajaton antautuminen täytti Jörgenin samassa jonkinlaisella pyhällä pelvolla, ja hänet valtasi painostava tunne, että he molemmat istuivat tässä kapinallisina Herran seurakunnassa, vaipuneina kiellettyihin unelmiin, Jesuksen nimen soidessa heidän korvissaan.

Kuumeentapainen vavistus Amalien käsivarressa, joka kosketti hänen omaansa, sai hänet kääntymään − Amalie oli kelmeä kuin ruumis.

Jörgen itsekin tunsi kasvojensa kalpenevan. Tällä hetkellä hän sai voimaa tuntea vaimonsa rakkautta.

Ja sitten tuli viimeinen, ratkaiseva taistelu hänen rinnassaan. Oliko Jumalan sallimusta, että se taisteltaisiin täällä kirkossa? Hän katsoi alttarille; muistellessaan sitä lupausta, jonka hän siellä oli antanut vaimollensa, Kaanaan häiden suuren mestarin katsellessa häneen alttaritaulun maalauksesta, ajatellessaan kaikkia niitä tuhansia ja taas tuhansia taistelevia kristityitä, jotka ottavat himonsa ja halunsa vangiksi uskon kuuliaisuuden alle, Herran pelko hänen omassa sielussaan, sen rauhan kaipuu, joka vilvoittaa rinnan poltteen, sielun huuto sen suurimman onnen perään, joka on sen viimeisen oven takana, joka sulkeutuu tämän maisen elämän jälkeen — kaikki tämä, kaikki se käsittämätön, yliluonnollinen elämä, joka yhtäkkiä humisee ilmassa ja pullistaa sydämen suonet, kaikki tämä se tällä hetkellä kokoontui yhteen ja muodosti sen _suuren voiman_. Ja tämä voima se voitti. Hänessä tapahtui kuin murros, kuin olisi hän joutunut ennen aavistamattoman pyhän lumousvoiman valtaan, niin että hän tunsi itsessänsä Jumalan hengen voimaa, joka teki hänen rakkautensa polttavan himon voimattomaksi.

Niin hän taivutti päänsä, puristi kätensä yhteen ja ummisti silmänsä: "Herra, minun Jumalani, minä lasken pääni sinun rinnallesi ja taivun!"

Hän tunsi kuinka vaimonsa vapisi.

"Tule, Amalie, lähdetään!"

Tuskin he pääsivät asehuoneeseen, kun hän tunsi kahden käsivarren kietoutuvan kaulaansa ja nyyhkyttävän rinnan painautuvan hänen rintaansa vasten.

"No no, Amalie!"

Koko sillä rakkauden intohimolla, joka ei mitään kuule eikä mitään näe, koko rajattoman rakkauden yksinvaltiashalulla hän piti häntä kiinni ja puristi itseensä voimalla, kuin tahtoisi hän hänet siinä pitää ikuisesti.

"Amalie, Amalie, laske irti nyt! Kaikki on tuleva hyväksi!"

Mutta hänen oli mahdoton saada hänet irroitetuksi itsestänsä.

"Amalie, laske nyt, laske!"

Rouva Konge ja Martta, joita oli huolestuttanut Amalien vääntyneet kasvot tämän kulkiessa kirkonkäytävää alas, tulivat ulos heidän luokseen ja pelästyivät nähdessään Jörgenin seisovan siinä koettaen irroittaa vaimonsa käsivarsia kaulastansa.

"Amalie!" torui hän hiljaa. "Minähän sanon, että kaikki on tuleva hyväksi... Amalie, etkö ymmärrä ettemme voi seisoa tässä..."

"Etkö kuule!" virkkoi rouva Konge vetäen häntä puoleensa. "Laske nyt irti, lapsi... Martta, avaa hänen kätensä!"