Oli jouluaaton edellinen päivä, kylmä, usvainen ja talvinen iltapäivä, muuan niitä päiviä, jolloin taivas tuntuu painavan otsaa.

Kaksi isoa kelloa soi: piu pau — piu pau... mustiinpuettuja naisia, suruharsot pitkin selkää, univormuihin puettuja virkamiehiä, hienoja herroja vastasilitetyissä ranskalaisissa silkkihatuissa ja tasaisia porvareita kaikenmuotoisissa lakeissa ja melkein kaikenvärisissäkin virtaili kirkkoa kohti. Katu oli sirotettu vihreäksi, kaikissa kodeissa puhuttiin osanottavasti vainajasta.

Muutamassa ylimmistä penkeistä istui Jörgen Bang pää kumarruksissa ja sielussaan tavallinen ajatusten mylläkkä. Puoli tuntia sitten hän oli pistäynyt tänne katsomaan, oliko kaikki järjestyksessä, ja oli silloin tavannut Marien, joka oli ollut tuomassa seppelettä. Hän tiesi hänen vielä olevan kaupungissa, ja katse, jonka hän kadulla oli häneltä saanut, sanoi hänen jääneen tänne hänen tähtensä. Niin sanomattoman ihanana, niin tenhovana kuin ei koskaan ennen, oli hän tänään puristanut hänen kättään ja katsonut häneen syvän osanottavaisuutensa koko hellyydellä, jonka jälkeen hän kiireesti lähti kirkosta. Sykkivin suonin hän oli seisonut katsellen hänen jälkeensä, kun hän kulki kirkonkäytävää alaspäin, oli katsellut hänen vaalean tukkansa kiemuroita, koko hänen olentonsa omituista, vaatimatonta suloa — ja silloin hän äkkiä kauhistuen tunsi: yhtä kaukanahan minä vieläkin olen — —, ja äkkiä esiin kuohahtavan aavistuksen valtaamana, että suuri taistelu oli tulossa, taistelu taivaan ja maan suurimpien voimien välillä ihmisrinnassa, kumartui hän ja laski päänsä ja käsivartensa äidin arkkua vasten.

Taistelu alkoi hänessä jo ajatellessa, kuinka hänen tänään täytyi jakautua näille _kahdelle_ naiselle — ei, _kolmelle_ naiselle, mutta _sitä_ taistelua hän ei kauhistunut, vaan sitä, joka tapahtuisi sen suuren alemman voiman välillä.

... Mitäs tuo olikaan? Olivatko ne laulaneet? ja mitä se rovasti nyt puhuikaan kuorinovella? Oi, hän ei tahtonut kuunnella, hän ei voinut, tunsihan hän sitäpaitsi entuudestaankin niin hyvin nuo kauniit sanat kärsivällisyyden hiljaisesta kauneudesta ja kaiken sen muunkin. Sanojen yksitoikkoinen virta, kukkien ja havuköynnösten lemu, kuorikynttelien himmeä valo, varjot ikkunoissa, äänetön hiljaisuus, jota toisinaan häiritsi hiljainen huokaus — kaikki tämä oli hänen tietoisuudessaan vain taustana tuolle yhdelle ainoalle, suurelle, elävälle ajatukselle: _Marie_.

Mutta sitten kääntyi puhe siihen pieneen keltaiseen taloon viiniköynnöksineen, muutamia liikutettuja sanoja vaimon uskollisesta kestävyydestä kaikissa taisteluissa, äidinrakkauden ijäti valvovasta mielestä — ja silloin hän kumartui penkkiin ja painoi päänsä nenäliinaan. Oi, äiti kulta! Kuinka raskasta, kuinka käsittämätöntä oli, että hän nyt oli poissa!

Korkeana ja lämpimänä seisoi rovasti puhellen kristinuskon sukupolvien läpi virtaavasta sävelvirrasta:

"Tässä — tällä paikalla seisoi monta vuotta sitten mies" — hän osotti kädellään kuvaa seinällä — "mies, joka tunsi virkansa vakavuuden eikä koskaan vilpistellyt omassa elämässään. Monet muistavat hänet vielä, hän on vieläkin pappimme, minä itsekin olen hänen oppilaansa, ja usein tähän astuessani, — mutta ei koskaan niin syvästi kuin tänään — minä tunnen hänen henkensä vaikutusta ajatuksiini. Ja niinkuin hän itsekin oli peräisin vanhasta, kristillisestä suvusta, ankara ja kuitenkin lempeä, vaatimaton ja kuitenkin suuri, omaten voimaa kieltäytymään, voimaa rakastamaan, niin hän Jumalan armon avulla elämänsä monien ja kovien koetusten alla pyrki panemaan lastensa käsiin sen ainoan tarpeellisen kultarahan. Me tiedämme kaikki, että hän tässä viimeiseen asti piti kiinni kultarahastansa, ja tämä köyhä nainen kuoli rikkaana. Te lapset, te rikkaat perilliset, te voitte saattaa äitinne hautaan nauttien korkeinta lohdutusta, sitä suurta juhlailoa, että kaikki lopulta kuitenkin kääntyi hyväksi. Ja te olette siunaava häntä ja rukoileva hänen Jumalaansa, hänen isänsä Jumalaa, hänen esi-isäinsä Jumalaa, ettei se taivaallinen sävel, joka siinä suvussa on soinut vanhoista ajoista asti, ei koskaan vaikenisi teidän omien sielujenne muukalaislaulussa, vaan että se soisi kirkkaana ja selvänä sinä pohjasävelenä, jonka mukaan kaikki muut äänet ovat soinnutettavat."

Jörgen istui polvet yhteenpuristettuina ja vapisi sisällisesti.

"Dagen goor med raska Fjed",

kajahti sitten läpi kirkon. Jörgenin toivomuksen mukaan laulettiin tämä laulu, hän tahtoi että se soisi hänen vaarinsa kirkon läpi, hänen äitinsä arkun yli. Ja kuullessaan nämä sanat, elpyi hänessä jonkummoinen miehevä sukulaisuudentunne, vilpitön pojantunne, joka kääntyi kaikkia hänen takanaan istuvia ihmisiä kohtaan vastauksena niihin ajatuksiin, joita he arvatenkin olivat ajatelleet.

Pin pan — pin pan...

Nähdessään tämän ihmisjoukon, vakavissa kasvoissaan vilpittömän osanottavaisuuden ilme, tuntui Jörgenistä kuin saisi hän hyvitystä kaikesta nöyryytyksestä, jota hän oli kärsinyt isänsä takia, ja hänen sielunsa syleili heitä kaikkia ja antoi heille laitoksensa.

Lauluseura lauloi lyhyet jäähyväiset haudalla, ja surusaatto läksi kirkkomaalta. Jörgen ja hänen sisarensa, Olli Konge ja rouva Konge ja vielä pari sukulaista jäi hautaa koristamaan.

Rouva Konge sai tilaisuutta hiipiä rovastin luo ja seisoi hetken puhellen hänen kanssaan muutaman puun takana, vähä väliä kuumeentapaisesti vilkaisten vävyynsä. Rovasti kätteli häntä ja nyökkäsi ikäänkuin luvaten hänelle jotain.

Pieni sukulaisjoukko läksi sitten Jörgenin kotiin, jossa sievästi katettu pöytä odotti heitä. Amalie ei näet pahoinvoinnin takia ollut mukana haudalla.

Aterioitua, kun vieraat tekivät pois lähtöä, nykäsi rouva Konge tytärtään hihasta: "Nyt!"

Amalie kääntyi silloin lempeästi mieheensä: "Minun mielestäni Martta ja Emil nyt tulisivat meille asumaan."

Jörgen katsoi häneen liikutettuna ja aikoen sanoa jotain, mutta kuuli samassa kuiskattavan: "Rovasti!" — ja huoneessa syntyi liikettä.

Niinkuin tavallisesti nyökkäsi rovasti vain äänettömästi Jörgeniä tervehtiessään.

Olli Konge hypisteli lakkiansa ja katsoi rukoilevan kunnioittavasti korkeaan pappiin kuin seisoisi hän itse taivaan suuren tuomarin edessä.

"Olkaa hyvä ja käykää istumaan, herra rovasti", pyysi Jörgen kääntäen nojatuolin hänelle.

"Kiitos!" Laskiessaan lakin kädestään käänsi rovasti katseensa rouva Kongeen, mutta ainoakaan lihas ei liikahtanut hänen kasvoissaan. "Kiitos!" sanoi hän uudestaan. "Taitaisin mieluummin istuntaa tuonne ikkunan luo."

Rouva Konge, joka oli saanut vedetyksi Ollin ja ne toiset ulos käytävään, työnsi Amalien sisään ja sulki oven, jonka jälkeen hän miehensä kanssa läksi kotiin vakava katse katukivitykseen kiintyneenä.

"Istukaa, Bang", pyysi rovasti, "niin jutellaan vähän."

Puolisot katsoivat häneen, kuin aavistaisi kumpikin juhlallisen toimituksen olevan tulossa.

Rovasti kääntyi ensin Jörgeniin: "Tämä viimeinen aika on ollut teille koetusaika."

"Niin on."

Hetken äänettömyys.

"Koetusajat ovat parhaita kasvunaikojamme."

Jörgen ei tiennyt mitä sanoa. "Jumalan tiet ovat käsittämättömiä."

"Siitä äitinnekin usein puhui, mutta hän _pysyi_ niillä."

Jörgen vilkasi häneen pienen tutkivan katseen. "Äidillä oli niin vähä onnea elämässään", hän sitten vastasi.

Rovasti seisoi hetken aikaa mietteissään. "Niin − hän kuoli onnellisena naisena."

"Rovasti ei varmaankaan kuullut, mitä minä sanoin, sanoin että äidillä oli niin vähä onnea elämässään."

Taaskin istui rovasti hetken aikaa mietteissään. "Minä tulin ajatelleeksi muutamaa raamatun sanaa, joka niin merkillisesti sopii hänelle: 'Voima ja kauneus on hänen pukunsa, viimeisinä päivinä hän on hymyilevä'."

Jörgen nojasi kyynäspäätään tuolin selkämään ja painoi nenäliinaa silmiään vasten.

"Jörgen!" koetti Amalie lohdutella, "nythän hänen on hyvä olla."

Taaskin hetken äänettömyys.

"Teilläkin on ollut vaikea viime aikoina, pikku rouva, eikö niin?"

Syvä, punottava hämmennys kuvastui hänen kasvoissansa. "Se sairaushan antoi niin paljon ajattelemista." Hän laski kätensä miehensä olalle.

"Mutta nyt saamme toivoa pahimman taistelun päättyneen", jatkoi rovasti, joka yhä istui miettien ja vastasi kuin omiin ajatuksiinsa. "Tässähän Jumalan tie on aivan selvä."

Nuori aviomies ponnahti ylös ja alkoi astella lattiaa ylös ja alas.

"Jörgen!" pyyteli Amalie.

"Herra rovasti", puhkesi hän puhumaan, "sanokaa suoraan, että te olette tullut sovintoa hieromaan, eikö niin?"

Rovasti istui kauan kasvot kattoon käännettyinä kuin odottaisi hän ajatuksia ylhäältä.

Hienotunteisuudella, jota Jörgen ei olisi Amalielta odottanut, vetäytyi nuori vaimo ovea kohti, tuskallisesti katsoen toisesta toiseen, ja hävisi vihdoin äänettömästi ovesta.

"Minä olen tullut tekemään teitä onnelliseksi", sanoi vihdoin rovasti kääntäen kasvonsa Jörgeniin. "Jospa sitä voisin!" jatkoi hän sitten.

"Kaikessa tapauksessa tahtoisin estää vastakkaisuuden tapahtumasta", jatkoi rovasti. "Istuutukaa, Bang!" Tavallisella verkkaisuudellaan hän otti kirjeen povitaskustaan, kieritti sen auki, piti käsivarren päässä itsestään, luki muutamia riviä, mutta laski sen sitten ikkunalaudalle sen enempää sanomatta sillä kertaa.

Huoahdettuaan, joka tuntui sanovan niin paljon kuin "Olkoon niin" — alkoi hän:

"Minä tiedän salaisuutenne. Minä olen sen kuullut kahdelta naiselta — toinen on nyt poissa."

Nuori mies tuijotti jännitettynä häneen.

"Tunnetteko Kristuksen sanoja Mattheuksen evankeliumissa: 'Mies pitäytyköön vaimoonsa'?"

Toinen vaikeni, sormet hypistelivät kellonvitjoja.

"Ja joka eroo vaimostansa..."

"Minä tiedän sen hyvin, herra rovasti."

Taaskin pappi vaikeni.

"Edempänä seisoo: 'Tätä sanaa eivät kaikki ymmärrä.' Ymmärrättekö te, Bang?"

"En!" kuului rehellinen vastaus.

"En minäkään."

Kummasteleva vaikeneminen kuvastui Jörgenin kasvoissa.

Mutta rovastin suun ympärille ilmestyi omituinen hymy: "Mutta niin siinä seisoo."

Sitten hän ummisti silmänsä, kuin ajatellakseen mitä sanottavaa vielä olisi.

"Minulle on uskottu salaisuus", alkoi hän sitten taas, ikäänkuin ei ennen olisikaan ollut puhetta salaisuuksista. "Tunnetteko pastori Larsenin Ödumissa?"

"Olen nähnyt hänen jonkun kerran."

"Hän on parhaimman ystäväni poika; olen tuntenut hänet kasvavasta pojasta asti." Rovasti kääntyi ikkunaan päin ja otti kirjeen, piti sitä taas matkan päässä itsestään ja löysi sanat: "Neiti Römer..."

"Alussa puhutaan aivan yksityisistä asioista", hän sanoi. "Tahdotteko alkaa tuosta: 'Neiti Römer on...'" Mutta nuori mies alkoi useita riviä ylempää:

"... toivon Jumalan avulla pääseväni sen raskaan pettymyksen yli. Mutta minä en saa rauhaa, ennenkun olen asettanut olosuhteet teidän silmäinne eteen sellaisina kuin _minä_ ne näen, niin voitte te, jos tahdotte, tarttua asiaan — _minä_ en voi, niinkuin hyvin ymmärrätte edellisestä.

"Neiti Römer on kuin ne syvät vedet, joista ei pohjaa löydä; mutta minä olen nähnyt niin paljon elämässä, ja tiedän sitäpaitsi äidiltäni hänen uskotultansa, että hänen sielunsa syvyydessä vaikuttavat valtavat voimat, ja minä pelkään, että hänen rakkautensa intohimo ajattelemattomalla hetkellä voisi joutua niin väkevään pyörteeseen, että hän myöntyy; mutta minä pelkään myös, että hän, joka on Kristuksen sanan ja Hengen syvästi liikuttama nainen, jälkeenpäin joutuu sieluntaisteluihin, jotka tuottaisivat hänelle kärsimistä onnen sijaan."

Jörgenin käsi vapisi, jotta kirje liikkui siinä kuin viuhka.

"Kiitos!" Omituisella pidätetyllä hymyllä hän ojensi kirjeen rovastille takaisin. "Minä ymmärrän kyllä, mitä kaiken tämä _hyvänsuovan_ puheen takana piilee."

"Rakas ystävä", puhui rovasti rauhallisesti. "Minä tiedän Marie Römerin olevan kaupungissa, minä tiedän myöskin, että te salaisesti olette kohdannut häntä — pappi saa näet tietää niin paljon."

"Minulla ei ollut aavistustakaan, että neiti Römer oli täällä, kun menin alas hänen äitinsä luo."

"Saattaa olla. Naisia on leikissä mukana — kahdelta puolen. Ja nyt te saatte kaksi miestä mukaan leikkiin, niinkuin näette. Tiedättehän että auttavia henkiä niitä aina löytyy", jatkoi hän ja suun ympärille tuli taas hymy.

"Niin, kyllä niitä aina on", virkkoi Jörgen ja meni pöydän luo.

"Rakas Bang", sanoi rovasti, "sydämeni on teidän puolellanne, sen saatte uskoa — minulla itsellänikin on ollut lämmintä verta suonissani — mutta Jumalan sana on meitä vastaan", sanoi hän uudestaan. Hänen päänsä vaipui rinnalle. "Jumalan sana on meitä vastaan", sanoi hän uudestaan. "Ja ainoastaan Jumalan tahdon täyttäminen vie todelliseen onneen."

Jörgen ei mitään vastannut.

"Olen paljon ajatellut haaksirikkoanne, rakas ystävä; sillä minä olen jo kauan tiennyt kuinka teidän laitanne oli."

Nuori mies katsoi häneen.

"Ja minä olen _tuntenut_ kanssanne. Minä ymmärrän kuinka vaikea taistelu on. Vanhanaikaiset kristityt kestivät helpommin sellaiset surut; olosuhteet olivat niin yksinkertaisia, katsantokannat niin lujat, raamatun kunnioitus niin suuri."

Jörgen yhä vain katsoi häneen. Oliko hän ilmaisemaisillaan salaisuuden omasta elämästään?

"Nyt on toisin. Kansanhenkeä kiihottavat voimakkaat unelmat itselöllisyyden vapauttamisesta. Politiikassa, kirkossa, työväenpiireissä, kaikkialla vaaditaan vapautusta vanhoista elämänmuodoista. 'Ahdasmielisyyttä' kristinuskostakin tahdotaan poistaa; Kristus ei sovellu meidän ajallemme. Niin selitetään raamattua oman mielensä mukaan, kunnes saadaan ripustetuksi uudenaikaisempi takki suuren opettajan hartioille, jotta häntä vielä jonkun aikaa voitaisiin käyttää."

"Herra rovasti, minä en tiedä..."

Rovasti nosti kätensä: "Ei, ei, ei, rakas Bang, minä en tarkota _teitä_. Tahdon vain sanoa, että ymmärrän, kuinka teidän on vaikea. Te olette murrosajan lapsi, teidän sydämenne on jaettu kahdelle aikakaudelle. Vanhaan aikaan kestettiin tuska ilman muuta, nyt päästetään side, kun se rasittaa. Te _tahtoisitte_ mielellänne _kumpaakin_, mutta — te ette voi."

Taaskin tuo kaunis, vakava pää vaipui alas.

"Te ette voi", kertoi hän taas ja vaipui uudestaan ajatuksiin.

"Tulkaa luokseni, Bang!"

Kun Jörgen seisattui hänen eteensä, tarttui rovasti hänen käteensä ja katsoi häneen kostein silmin: "On yksi, joka on sanonut: 'Ei ole suurempaa rakkautta, kuin että joku antaa henkensä ystäväinsä edestä.'"

Jörgen tuli hämilleen. "Minun mielestäni se sana ei oikein sovi tähän."

"Saattaa antaa henkensä juostessaan palavaan taloon pelastamaan toista; mutta sen voi myöskin antaa uhrautumisella, kärsivällisyydellä ja sillä rohkeudella, joka mukautuu kärsimiseen Herran tähden."

Jörgeniltä puuttui taas vastausta.

"Te kestätte sen kyllä, rakas ystävä; teillä on tervettä verta ruumiissa. Ja sielussanne teillä on jotain, joka tekee teidät voimakkaaksi — äitinne usko. Ja se on hyvä", hän jatkoi; "meidän aikanamme tarvitaan voimakkaita miehiä."

Jörgen katsoi taas kysyvästi häneen. Mitä hän tarkoitti?

Sitten rovasti nousi ja seisoi hetken aikaa katsellen sohvan yläpuolella riippuvaa rouva Hahnin kuvaa. Ojentaessaan kätensä hyvästiksi nuorelle miehelle, seisoi hän hetken aikaa miettien, sulki hänet sitten äkkiä syliinsä ja painoi lujasti rintaansa vasten: "Me kaksi, me ikävöimme ja kaipaamme" — sitten hän otti hattunsa ja meni jäähyväisiä sanomatta ulos ovesta.

Käsi otsalla nojasi Jörgen seinään. Oi, eikö hänellä ollut kylliksi entuudestaan? Mikseivät ne voineet antaa hänen olla rauhassa, kaikki nuo siunatut auttajat.

Hänen katkeruutensa ei kuitenkaan kohdistunut rovastiin, ei, vaan häneen siellä nummella, siihen hyväätarkoittavaan pappiin arkoine ominetuntoineen. Kuinka kurjasti tehty, että pastori Larsen puki luulevaisuutensa tuohon kristillisen rakkauden ja tunnollisuuden helposti läpinäkyvään valepukuun!

Hän heittäysi tuolille: "Oi, miksi, miksi minua niin kovasti koetellaan!"

Ikäänkuin uudestaan soi äkkiä hänen korvissaan: "Me kaksi me ikävöimme ja kaipaamme —" ja muistellessaan kuinka vakavana rovasti oli seissyt tuijottaen hänen äitinsä kuvaa, välähti hänen sekaviin ajatuksiinsa suuri, värähtelevä ajatus, joka äkkiä valaisi salaisuuden, josta hänellä siihen asti ei ollut pienintäkään aavistusta.

Hän astui hitaasti ja kasvoissaan jännitetty ilme sohvan luo, asettui kuvan eteen, tuijotti siihen ja risti kätensä:

"Herra, minun Jumalani, nyt minä ymmärrän — —"

Ja hän unohti hetkeksi omat suhteensa nähden vain näiden kahden ihmisen elämän, kuinka nämä ihmiset olivat taistelleet nuoruudessaan ja sen jälkeenkin, kuinka heidän rakkautensa oli otellut heidän jumalantuntonsa kanssa — —

Ja hänen mielensä vaipui ihmettelemään ja ihailemaan sitä alistumisen ylevyyttä, joka henki näiden molempien ihmisten elämästä.