Advertisement
Jörgen kääntyi jyrkällä liikkeellä vasempaan ja käveli kotia kohti satamassa. Avoimelle satamapaikalle etuaan pieksi lumipyry ja tuulenpuuska häntä kasvoihin.
Kalisevin hampain seisoi veli tuijottaen ulko-ovessa, "Miksi odotutat itseäsi niin kauan?" torui hän surumielin. "Äiti on niin sairas, niin sairas!"
Kuinka syvästi ne koskivat, nuo lievät nuhteet! Tuskallisella tunteella hän lupasi itselleen luopua kaikesta, joka veti hänen ajatuksensa pois kärsivästä äidistä, ja nyt osottaa hänelle moninkertaista huolenpitoa ja rakkautta.
Hän astui ravakasti sisään ja heitti päällystakkinsa tuolille. Martalta hän sai tietää, että tohtori Kloster, joka ikään oli lähtenyt sieltä, oli ollut hyvin alakuloisena. Molemmin käsin puristaen päätänsä heittäysi hän hetkeksi tuolille. Tätä yötä, tätä yötä!
Kuulumattomasti hän astui sairashuoneeseen ja katsoi vuoteeseen päin. Samassa hän sattui vilkaisemaan syrjään. Oo, Jumalan kiitos! kaksi ihmistä, joiden läsnäolosta hänellä ei ollut aavistustakaan. Anna sisar ja veli Tage, (Viimeksimainittu oli kutsuttu sähköteitse, edellinen oli tullut itsestänsä väsyneenä ja rasittuneena matkailtuaan kaksi peninkulmaa pimeässä ja lumipyryssä). Jörgen nyökkäsi heille liikutettuna ja astui vuoteen ääreen, jossa äiti makasi katse ylöspäin kääntyneenä ja puolittain seinään päin.
Ikäänkuin jonkinlaisella yliluonnollisella havaintokyvyllä huomasi sairas Jörgenin tulon ja ojensi hänelle kätensä, mutta ei kääntänyt katsettaan katosta.
"Äiti, sinä voit huonosti."
Hän yhä vain tuijotti. Sellaista katsetta hän ei ollut nähnyt koskaan ennen, se katse oli täydellisesti irtaantunut maallisista ja katseli niihin rajaseutuihin, joihin sielun on niin vaikea päästä.
Jörgen istuutui vuoteen laidalle ja näki tuskanhien pisaroina puhkeavan otsan vakoihin.
Ajatukset ja tunteet hänessä pauhasivat kuin rajut ärjyaallot, jotka eri suunnilta tullen kohisten ja jyskyen törmäävät yhteen. Hän olisi voinut heittäytyä äitinsä rinnoille ja siinä itkeä ilmoille kaiken pohjattoman, syövyttävän tuskansa. Mutta — — hänhän istui kuolevan ihmisen luona.
Kului pari tuntia, St. Paulin kirkonkello löi 11. Juuri kun viimeinen lyönti kajahti yöhön, kuuli hän rouva Kongen äänen arkituvasta. Rinnassa tuntui iloista vavahdusta, jonka synnytti tieto hänen anoppinsa mielentyyneydestä ja käytännöllisestä kyvystä.
Hän meni toiseen huoneeseen ja tarttui hänen käteensä: "Kiitos, kiitos!"
"Amalie pistäysi kotona minun luonani", hän kuiskasi, "... väärinkäsitystähän se vain on, sen minä niin ymmärrän."
Typertyneenä, tykyttävin suonin hän istuutui tuolille, mutta nousi pian taas, hänellä ei ollut rauhan sijaa.
"Ole nyt hyvä ja ymmärtäväinen tyttö", kuuli hän rouva Kongen kyökissä sanovan Martalle. "Tulehan tänne, niin laitamme yhdessä vettä tulelle ja tulta uuniin; täällähän on kylmä kuin kellarissa... niin, niin... no, mene nyt vain sisälle äitisi luo sitten."
Yhdessä sisarensa kanssa meni Jörgen sairashuoneeseen, jossa äiti vielä aavistuksentapaisesti tuijotti... niin kukapa tietäisikään, mitä hän näki.
Jörgen laski hiljaa kätensä hänen käsivarrelleen ja kumartui alas.
"Minun on hyvä olla", kuiskasi äiti läähättävällä äänellä. "Minä en enää tunne tuskaa."
"Niin, mistäpä sinä, äiti, tuskaa tuntisitkaan?"
"Meillä kaikilla on niin paljon vastattavaa."
"Ei sinulla, äiti."
"On minullakin, mutta ne eivät tuota tuskaa minulle; yksi on, joka on velkani maksanut."
Jörgen ummisti silmänsä ja peitti ne kädellään — siinä oli jotain, jota hän ei tahtonut nähdä eikä ajatella.
Hiilipihtien kolinaa, astiain helinää ja levotonta häärimistä kuului arkituvasta sairashuoneeseen ja sai surevat sisarukset rypistämään otsaansa.
Anna kurkisti ovesta arkitupaan ja hämmästyi nähdessään, että pöytä oli katettu ja siihen pantu vehnästä, voita ja kahvikupit.
"Tulkaa!" viittasi rouva Konge.
"Oi, kiitos, kiitos, rouva Konge! Kunhan pääsemme... kuinka hauskaa ja lämpöistä täällä on!"
"Niin, koeta nyt houkutella toisetkin tänne; minä menen sairaan luo siksi aikaa."
Jonkinlaisella vastenmielisyydellä antoivat sisarukset vetää itsensä pois äidin vuoteen luota; mutta kun he olivat istuutuneet pöydän ympärille ja tunsivat kodin hyvän hengettären syleilyä entisajoilta, oli kuin olisi heidät muutettu elävien maahan ja kuin olisivat mielessään tunteneet rauhan löyhytystä.
Jörgeniin oli tämä elvyttävä vaikutus kuitenkin varsin lyhytaikainen. Ajatus, että tässä istui koolla viisi ihmistä, jotka niin uskollisesti pysyivät koossa, mutta joilla oli niin paljon, jota vastaan täytyi taistella ulkona siinä maailmassa, joka ei koskaan unhota, levitti sysimustan varjon hänen mieleensä.
Melkein samallainen ajatus lienee vaivannut Tagea, kun hän istui hämmentäen kuppiansa ja tuijottaen lampun jalkaa, sillä hän kysyi yhtäkkiä: "Eiköhän äiti koskaan ole saanut siitä tietää?"
"Ei ole", vakuutti Martta, "ei hän ole saanut sitä tietää?"
"Hiljaa!" varoitti Anna.
Jörgen nuhteli itseään, ettei kuolemaisillaan olevan äidin tila enemmän häneen vaikuttanut; sillä ei se ollut suru eikä huoli hänestä, joka häntä nyt syvimmin liikutti. Hän tunsi, että hänen sielunsa tänä iltana oli kahtia jaettu, yksi osa, kääntyi niihin, joiden seurassa hän oli täällä, ja toinen, joka kääntyi sisäänpäin siihen salakammioon, johon ei kenenkään silmä kanna. Oi tätä itsekkäisyyttä! Mutta hän ei mahtanut sille mitään, ei parhaalla tahdollaankaan hän saanut ajatuksiaan pysytetyiksi poissa luostarista — hänen kädenpuristuksensa, rakkauden säde hänen silmissänsä, hänen sydämensä kova sykintä hänen rintaansa vasten — —. Hänen kasvojansa poltteli, sydän löi kumeasti rinnan seinämiä vasten. Sitten hyökkäsi sieluun uusia itsesyytöksiä, jotka sairashuoneesta kuuluva raskas huokaus herätti.
Rouva Konge seisoi vuoteen luona puhuen lohdutuksen sanoja: "Elkää nyt enää sitä ajatelko, rouva Hahn kyllä se antautuu."
"Martta oli nähnyt hänen kulkevan ohi iltapäivällä", kuului heikolla äänellä.
"Niin, kyllä hän on kotona... elkää sitä nyt enää ajatelko."
Jörgen kuuli, että rouva Konge ja hänen äitinsä puhelivat. "Jääkää te vain istumaan", kuiskasi hän ja meni vuoteen luo.
Rouva Konge poistui, sairas oli sulkenut silmänsä ja makasi raskaasti hengittäen.
Äiti parka! Äiti parka! Kuinka hän kärsii! Tapahtuisikohan se tänä yönä? Ehkä jo muutamien tuntien kuluessa.
Kiireesti alkoi muisto muistoltaan väikkyä hänen sielunsa silmissä, muiden muassa myöskin kauhea ja raskas isän kuolinyö. Lumi löi ikkunoita vasten, myrsky ulvoi ja vinkui: "hu—uu, su—uu, hui—uu!" Oi tätä yötä, tätä yötä!
Jörgen seisoi kauan katsellen häntä, tuskan ja säälin piirteitä ilmestyi hänen suunsa ympärille ja jäivät pysyväisiksi. Kuinka monasti hän, joka _tuossa_ nyt makasi, olikaan sulkenut hänet suureen lämpimään rakkauteensa! Kuinka monta siunattua sanaa hän olikaan puhunut hänelle! Kuinka paljon hän olikaan täyttänyt tässä kodissa, hänen ja hänen sisartensa elämässä!
Muutoin äidin tila näytti hänestä nyt hiukan paremmalta; poskille oli noussut vieno puna, ja kasvot olivat ikäänkuin täyteläisemmät.
Taaskin kulkivat hänen ajatuksensa omia teitänsä, silmät näkivät vivahtelevia kuvia valkoisilla lakanoilla, näkyjä, jotka tulivat ja häipyivät kuin taikalyhdyn värisäteet.
Äkkiä syvä vavahteleva varmuudentunne raivasi itsellensä tietä kaikkien hänen ajatustensa läpi: _Marie taipuu_! Kaikkia hallitsevana tunteena tuli tämä varmuus vyöryen, täyttäen hänen rintansa tuskallisen onnen tunteella, joka melkein hervaisi sydämen.
Niin, hän oli varma asiastansa. Vasta tällä hetkellä hän oikein huomasi sen voiman, joka ilmeni koko hänen olennossaan, kun hän solakkana ja lämpimänä seisoi Amalien vastapäätä. Ja sitten hänen kätensä luja puristus, kun he hyvästelivät, hänen silmäinsä rohkea loiste — —! Mutta jos hän nyt läksisi varhain huomen aamuna, ilman että hän saisi puhua viimeistä päättävää sanaa hänen kanssaan? Kukapa tiesi, miten silloin kaikki voisikaan muuttua?
Hänet valtasi raju, kaiken muun syrjäyttävä tunne: hänen täytyi puhutella häntä, vielä tänä yönä! Tämä oli muuan niitä hetkiä, jolloin kokonaisen elämänonnen voi perustaa, jos tarttuu kiinni voimakkaalla kädellä.
Mutta äiti — —? Oi ei, ei, hän ei voinut poistua tämän vuoteen äärestä.
Sitten meni hänen mieleensä, että hän ehkä voisi lähettää Emilin viemään kirjelippua luostariin. Äänettömästi hän hiipi ovesta kyökkiin, sieppasi pöydällä palavan kynttilän, riensi portaita ylös ja kirjoitti isän pöydällä käyntikortille:
"_Pidättäkää Marie huomeneen asti! Minä tulen kello 10 illalla_ —" pisti kortin kuoreen ja kirjoitti päälle: "_Rouva Römer, St. Paulin luostari._"
Juuri kun hän oli laskenut kynän kädestään, astui Emil ovesta sisään.
"Äiti kysyy sinua", sanoi poika itku kurkussa.
"Minä tulen heti... kuules, Emil, etköhän voisi juoksuttaa luostariin tätä kirjettä? Soita kunnes avataan... Kirje pitää viedä _heti_... se _pitää_ viedä!"
Poika luuli veljen puhuvan tohtori Klosterista [Luostari = tanskaksi kloster. Suom. muist.] ja että kirje sisälsi tärkeän sanoman lääkärille. Mutta luettuaan päällekirjoituksen kuoresta, kohotti hän itkusta pöhöttyneet silmäluomensa ja katsoi nuhtelevasti veljeen: "Jörgen, että voitkin ajatella sitä, kun äiti..."
"Se on jotain..." olihan kerrassaan hirveätä, että hänen piti seisoa tässä sanoja keksimässä ja samalla tuntea kuinka kelvotonta oli lähettää poika pois äitinsä luota. "Ei se ole mitään, sinä rakas pikku veli... elä välitä siitä ollenkaan", hän pisti kirjeen taskuunsa. "Tule nyt!"
Hän juoksi alas äidin luo, joka vielä makasi silmät ummessa. Häpeä ja tuska valtasivat hänen mielensä, hänen omaatuntoansa poltti katumus ja pojanrakkaus ja hän laski tuolle puhtaalle vuoteelle huolenpitonsa hellimpiä lahjoja.
Äiti nosti kätensä: "Te kuiskasitte jotain äsken tiellä sisällä."
"Me puhuimme sinusta."
"Minä kuulin Tagen kysyvän, jos minä olin saanut tietää jotain."
Jörgen seisoi hetken aikaa puhumattomana.
"Se on jotain, jota te ette ole tahtoneet kertoa minulle", ohki hän.
Neuvottomuudessaan hän ei keksinyt mitään sen parempaa kuin kääntää hänen ajatuksensa omaan salaiseen sydänsuruunsa. "Tage tietää jotain siitä, josta olen sinulle puhunut, suhteestani Marie Römeriin."
Äiti avasi silmänsä ja katsoi häneen: "Hän _on_ läheisyydessä, Jörgen."
Hän vavahti. Mistähän äiti sen tiesi? Tuo rukoileva silmäys meni suoraan hänen sydämeensä.
Sairas makasi hetken aikaa hiljaa nähtävästi koettaen kiinnittää ajatuksen johonkin.
"Minä tunsin kaksi nuorta... monta vuotta sitten... jotka myöskin..." alkoi hän sitten puhua. "Heistä oli toinen myöskin naimisissa." Hän vaikeni hetkeksi ja pyyhkäsi otsaansa nenäliinalla.
Möllerin kertomus nuoresta papista muistui hänen mieleensä. Häntäkö ja rouva Brunia hän lienee ajatellut?
"Ne tulivat yhtenä yönä vanhan isäni luo..." hän vaikeni taas pari sekuntia ja oikoi sitten sanansa: "Mies tuli muutamana yönä pappilaan ja uskoi asiansa vanhalle isälleni... nainenkin oli saapuvilla; isän oli heitä niin sääli, hän kun näki kuinka he kärsivät; mutta hän oli aivan taipumaton sellaisissa asioissa... hän osotti heille raamatun sanaa: 'Katsokaa itse!' — Silloin he taipuivat, molemmat näkivät että heidän oli — mukautuminen."
"Sinä et jaksa puhua niin paljon, äitikulta."
"He pitivät niin paljon toisistansa", kuului taas hiljaa.
Jörgen kuuli vain puolittain, mitä äiti puhui. Hänen rinnassaan paukutteli ja jyskytti kuin olisi kaikki veri hänen ruumiissaan kokoontunut siihen.
"Jörgen!" pyysi sairas ojentaen hänelle kätensä. "Ethän tee sitä... ethän?"
"Äiti kulta!"
"Vedäthän vaimosi puoleesi, sen sijaan, että hänet luotasi työntäisit. _Sillä_ tavoin mukautuminen — ei ole kaikki surua. Se on hyvä ajatus elämässä tämä: jos voisin auttaa tekemään toisen ihmisen elämää rikkaammaksi ja paremmaksi; minä uskon sen _sinulle_ onnistuvan, ja niin en ole minä kumminkaan turhaan elänyt."
"Oi, äiti, elä nyt rasita itseäsi."
"Ja Herra, meidän Jumalamme, on siunaava sinua; Sillä sinä saat uskoa, Jörgen, että mitä _hänen_ tähtensä teemme, se kääntyy siunaukseksi meille itsellemme... taistelun kautta. Sen saat uskoa, Jörgen. Minä tiedän sen."
Hän ei _voinut_ kuunnella, hän tunsi itsessään puristusta, joka varmaan vihdoin halkaseisi rinnan. Voimatta mitään sanoa, istuutui hän vuoteen laidalle ja painoi kättänsä rintaa vasten.
"Silmäni käyvät niin himmeiksi", valitti sairas. "Luulenpa, että tahdon nukkua."
Hän makasi kauan äänetönnä. Kasvot olivat taas käyneet teräviksi, posket kalpeiksi.
Nähtävällä vaikeudella hän uudestaan hiukan kohotti kättänsä.
"Sinä tahdoit sanoa jotain, äiti?"
"Tahdoin pyytää teitä... laulamaan minulle vähän..." sai hän kuiskatuksi.
"Kyllä, mielellämme."
"Sinä muistat kyllä hänet jonka täytyi laulaa... kaikki ne laulut..." hän keskeytyi, ei jaksanut muistaa kaikkia sanoja.
Jörgen tuijotti häneen. Puhuiko hän houreissa? "Kaikki ne laulut...?"
"... kaikki ne laulut uudestaan, jotka hän lauloi pienelle lapselleen; nyt voitte te... laulaa ne laulut uudestaan, jotka minä..."
"Minä ymmärrän sinut, äiti kulta; minä kutsun toisetkin."
Kun hän astui arkitupaan, näki hän pitkän, vakavan rovastin tulevan sisään käytävästä, valkoisena kuin lumiukko. Hän tuli näinä päivinä joka aika vuorokaudesta.
Äänetönnä, ystävällisesti nyökäten vaan lapsille veti hän isot karvaiset rukkaset käsistänsä, antoi rouva Kongelle pitkän päällystakkinsa, hieroi käsiänsä ja lämmitteli niitä uunin edessä.
Jörgen virkkoi jonkun sanan, että hän ja hänen sisarensa olivat niin kiitollisia rovastille, kun tämä tänä yönä tuli heitä katsomaan. Rovasti, joka seisoi kasvot uuniin päin, ei vastannut, ehkei hän kuullut, mitä puhuttiinkaan.
Hän meni hitaasti sairashuoneeseen, otti tuolin ja istuutui vuoteen vieroen.
"Minä en voi nähdä teitä", sanoi sairas vaimo. "Minä näen vain, että siinä tuolilla istuu joku mies; mutta minä tiedän hyvin, että se olette, te, rakas rovasti."
Hän puristi sairaan kättä.
"Te olette tottunut istumaan sairasvuoteiden ääressä", sanoi sairas taas.
"Niin", virkkoi rovastin syvä ääni. "Ja minä uskon, että sairasvuoteiden ääressä istuminen on tehnyt minut terveeksi ihmiseksi." Tämä sanottiin matalalla äänellä, jossa kajahti sisällistä ylevyyttä. "Tämäkin sairasvuode on ollut minulle siunaukseksi — — enemmän kuin mikään muu", hän lisäsi ummistetuin silmin.
"Minä olen niin usein ollut kärsimätön", huokasi sairas. "Minulla on ollut niin paljon ajateltavaa sekä entisajoilta että nyt..."
"Teillä on ollut monen rakkaus."
"On — Jumalan kiitos!"
"Ja rakkaus antaa meille ihmisille voimaa kantaa paljon."
"Jumalan tiet ovat niin käsittämättömiä", sanoi sairas.
"Niin, ne ovat käsittämättömiä." Rovastin kauniit kasvot vaipuivat alas ja hän istui hetken aikaa äänetönnä.
"No", alkoi hän sitten taas ja oikasihe. "Teillä on hyvä piiri ympärillänne, tänä yönä."
"Niin, te rakkaani!"
Hän ei ollut ajatellut puhua sairaalle mitään sen enempää siitä, mikä oli odotettavissa; hän tiesi Jumalan puhuneen hänelle — monta kertaa ja monella eri tavalla; hän olisi vain tahtonut vetää kuolevan ajatukset lempeän iltaruskon rauhaan. Mutta hän ei saanut sanotuksi monta sanaa — ehkäpä sentähden, että hetken vakavuus niin syvästi liikutti häntä itseänsä.
Äkkiä hän nousi ja tuijotti sairaaseen — hän tunsi tuon kasvonpiirteiden terävän esiintymisen, nuo heikot nytkähdykset suun lihaksissa.
Taaskin ojensi sairas kätensä ja haparoi ilmassa. Häntä lähinnä sattui silloin seisomaan hänen nuorin poikansa, ja ehkäpä hän juuri hänen kättänsä tapailikin.
"Äiti pyysi meidän äsken laulamaan hänelle", ilmoitti Jörgen.
Rovasti nyökkäsi. Itse hän ei osannut laulaa.
Ja niin lauloivat nämä viisi lasta, niin hyvin kuin taisivat, rauhan saavuttaneista, autuaista sieluista. Tage ja Emil lakkasivat kuitenkin pian ja kääntyivät itkien pois, toiset kolme koettivat kaikin voimin ylläpitää veisuuta, ja Tage yhtyi siihen taas nähdessään että Jörgen pyysi apua. Mutta yhä epävakaisemmiksi kävivät äänet. Silloin pujahti äkkiä rouva Kongen syvä alttoääni kuoroon, ensin heikosti ja värähdellen, vähitellen voimakkaammin. Toisetkin malttoivat nyt mielensä ja varmasti vaikka matalasti soivat viimeiset säkeet sielunauringosta, joka ei konsaan laske.
Kuoleva makasi ummistanein silmin ja hengitti lyhyeen ja heikosti; mutta kasvot ilmaisivat, että säveleet kantoivat hänen henkensä vapautukseen ja iloon.
Laulun lomassa hän ummistetuin silmin nyökkäsi "Kaikki kääntyi siis kumminkin hyväksi."
Ja taas soi laulu — tahdosta, jota Jumala katsoo, iltaruskon tuottamasta rauhasta.
Sairas laski irti Emilin käden, ja kuin hänellä ei enää tässä maailmassa olisi mitään toimitettavaa, risti hän kätensä ja liikutti heikosti huuliaan pari kertaa.
Samassa loppui laulu.
Poika kumartui valkoisen pään yli ja kääntyi sitten toisten puoleen suurin, iloisin silmin:
"Äiti nukkuu!"
Rovasti tarttui hänen käteensä, kumartui ja tuijotti — tuijotti yhä, laski sitten varovasti käden alas lakanalle ja vetäytyi hiljaa pois — mutta pitkin hänen kasvojaan juoksivat isot kyynelkarpalot.
Jörgenistä näytti äiti niin tavattoman kalpealta, hän meni ihan vuoteen ääreen... silloin koko hänen ruumiinsa vavahti, ja sanaakaan sanomatta hän vaipui polvilleen ja laski päänsä ja kätensä vuoteelle.
"Ei, ei", nyyhkytti hän, "minä en tee sitä. Oi äiti kulta, äiti kulta — —."
Advertisement