Joulun alla.

Taaskin oli Jörgen valvonut yön, tällä kertaa sairaan äitinsä luona; nyt oli jo aamupuhde.

Kadulla oli vielä hiljaista. Pari valkoista leipurinsälliä seisoi uunin hohteessa Hermanin leipomossa kohennellen hiilestä pitkillä hiilikoukuilla. Seppä Örumin poika ja kisälli olivat jo saaneet tulen ahjoon, poika veti palkeen, vetimestä, kisälli, ilonen poika, sylkäsi alasimelle ja lauloi kaikuvalla äänellä:

"Hei lystisti tulikipinät ne lentelee ja roiskuu..."

"Pois tieltä, poika!" keskeytti hän laulunsa, nosti tulesta hehkuvan rautakangen, asetti sen vinoon alasimelle ja heitti sen voimakkaalla vasaraniskulla alas veteen, joka samassa räjähti kanuunanjyskeellä.

Se oli elämänsoittoa, joka tunki suoraan nuoren kulkijan sydämeen. Tuo laulunpätkä, tuo pamahdus... oli kuin tämä pieni kohtaus yhtäkkiä olisi muuttanut hänen raskaan sieluntilansa ja luonut uuden maailman hänen silmiinsä!

Mutta sitten hänen päänsä taas vaipui alas; nythän hänen oli mentävä kotiin. Oi, sitä kotia, kuinka vähä se häntä houkutteli! Ja kumminkin se nyt oli niin kaunis ja soma. Sillä aikaa kun hän Niilo Erhardtin kanssa oli ollut muutamassa kokouksessa Kööpenhaminassa, oli Amalie äitinsä ja muutaman taidemaalarin avulla muuttanut arkituvan herttaisimmaksi ja kauneimmaksi talviasunnoksi, huoneeksi, joka oikein viehätti kauneudellaan ja kodikkaisuudellaan.

Mutta mitäpä auttoivat nuo palmumetsiköt ja kukkaset, nuo japanilaiset viuhkot, nuo kallisarvoiset ja pontevasti ripustetut gobeliniuutimet ja oviverhot, tuo kaunis paksu lattiamatto, joka pehmeästi jousti jalan alla — mitä ne kaikki auttoi, kun siitä kumminkin puuttui se kodin sielu, joka oli henkivä onnea kokonaisuuteen.

Ei, hän ei tahtonut mennä kotiin, ilma oli niin raitista, hän ‘tahtoi mennä metsään kävelemään.

Omituista puhdasta iloa herätti hänessä kirkkotarhan ohi kulkiessaan sen härmäiset oksat, jotka riippuivat kuin isot, valkoiset joutsenensiivet ja välähtelivät kuin kristallit kimaltelevassa yöllisessä valossa.

Hänen katseensa etsi isän hautaa — tuollahan se oli salavapuun alla. Nyt kai äitikin pian laskettaisiin siihen hänen rinnallensa. Ja sitten _se_ — ui kuinka paljon raskasta hänellä oli odotettavissa! Oliko tuossa ajatus ylhäältä? Tahtoiko Jumala taaskin painaa alas sen, joka ponnisteli siellä hänen rinnassansa?

Sydämessä tuntui jonkummoista arasti piiloutuvaa nuhdetta Jumalaa vastaan hänen rakkautensa neuvokkaisuuden takia.

Hän meni kotiin Fiskergaden kautta. Eikös Olli Konge tuossa lakaissut lunta katukäytävältä?

"Mitä... sinäkö olet?" Olli pyyhkäsi ensin yhtä ja sitten toista kättään housuihinsa, mutta älysi sitten, että turhanpäiväistähän se oli puhdistaa muuta kuin sen, jota tarvitsi käyttää.

Ollissa huomasi jotain tavatonta, sieramet olivat kuin kokoonpainuneet? — Mieshän oli aivan laihtunut!

"Kuinkas sinä sieltäpäin tulet? Olet kai ollut kävelemässä?"

"Olen; ja sitäpaitsi olen valvonut äidin luona."

Ollin katse kohosi äkkiä. "Onko hän huonontunut?"

"On paljonkin. Isän kuolema sattui kovasti häneen, ja nyt hän itsekin pian on valmis."

"Hm!" Olli tunsi jotain kylmää pisartelevan otsallensa. Vapisevin käsin hän otti lakin päästään ja pyyhysi sillä otsaansa.

"Kas vaan — hyvää huomenta!" Rouva Konge se tuli puodin ovelle. "Tule toki sisään!"

"Kiitos — voinhan pistäytyä."

Puodissa hääri Tiina luudan ja ämpärin kanssa. Hän muistutti pörröistä sarvipöllöä ja kohotti joutuisasti siipiään päästäkseen ulos.

Allapäin ja laahustavin puukengin asteli Olli pihalla.

"Tule tänne sisään!" pyyteli rouva avaten arkituvan oven. "Istu alas!"

Päästyään varmuuteen, etteivät Tiinan korvat olleet makuuhuoneen ovella, istuutui hän vävynsä viereen ja katsoi häneen rukoilevasti:

"Elä puhu Ollille isästäsi."

"Miksei —?"

"Minä en ole puhunut siitä kenellekään ihmiselle", jatkoi rouva; "minun on niin vaikea hänen kanssaan."

"Oo—hoo."

"Öisin hän saattaa kopsahtaa ylös vuoteellaan, tarttua minua käsivarteen ja istua tuijottaen ilmaan: 'Näitkö niitä nenälasia?'"

"Mitä ihmettä!"

"Niin, se on niin kauheata, ja me olemme ostaneet uuden sängynkin, hän kun ei tahtonut maata siinä vanhassa; mutta antautuuhan se. Eilen illalla hän kävi hautausmaalla ja otti hiukan multaa haudalta, jota hän nyt kantaa rintansa päällä."

"Siitä päivästä astiko hän on ollut sellainen?"

"Niin; minähän onnettomuudeksi satuin sanomaan, että hän oli lyönyt isäsi kuoliaaksi. Sellaista ei pidä sanoa, sillä sitä ihminen ei koskaan unohda."

"Olisi kai se muutoinkin häneen koskenut yhtä kovasti."

"Eihän sitä tiedä, olisi kai se saattanut muutoinkin... eihän sitä tiedä; mutta kumminkin hän parisen kertaa on sanonut minulle: 'Kunhan sinä, äiti, et olisi sanonut niitä sanoja'."

Jörgen oli ääneti.

"Minun on häntä niin kovin sääli; minä kun kuitenkin pidän Ollista niin paljon." Tummissa silmissä kiilsi kyyneleitä, joita ne koettivat pakottaa takaisin, mutta yhtäkkiä ne murtautuivat ripsien yli ja viilasivat kasvoja pitkin. "Hän on aina ollut minulle hyvä mies, niin, sitä hän on ollut — hän on aina ollut minulle niin hyvä."

Jörgen laski kätensä anoppinsa käden päälle, joka makasi pöydällä.

Tiina oli sillävälin saanut tukkansa sileäksi kammatuksi ja seisoi puodissa odottaen, että hän saisi tervehtiä luutnanttia tuttavallisella nyökäyksellä; mutta onnettomuudeksi vei rouva Konge vieraansa ulos makuukamarin ja kyökin kautta.

Kyökissä jätti rouva Konge vävylle hyvästi, pyytäen häntä vieläkin kerran, ettei hän puhuisi Ollille isästään. Ja sitten hän meni takaisin askareihinsa otsa vakavana ja suu kiinni puristettuna.

Olli Konge lapioi lunta nurkassa.

"Eiköhän äitisi voisi nauttia hyvää portviiniä, sellaista, joka maksaa 3 kruunua pullo?" hän kysyi.

"Kiitos, en luule..." Jörgen huomasi, että hänen silmävalkuaisensa kovasti punottivat, kun hiushienot suonet verkon tapaisesti levisivät niiden yli.

"Minä voisin hankkia hänelle hyviä omenoitakin", tarjosi Olli.

"Kiitos, mutta sen pahempi hän ei voi mitään nauttia."

Olli katsoi häneen. "Oletpa sinä muuttunut."

"Minulla on ollutkin niin vaikea viime aikoina."

"Koeta nyt kestää."

"Minulla on niin paljon kannettavaa."

"Sinähän olet vielä nuori mies."

"Nuori tai vanha, kun ei elämällään tiedä sitä eikä tätä."

"Hm?"

"Minullahan on hyvä koti — niin; mutta mitäpä se auttaa, kun siinä on ainoastaan kärsimistä kumpaisellekin."

Olli vilkasi tähystelevän katseen kyökinovelle ja tarttui sitten Jörgenin käteen: "Eihän tiedä, kuinka hyväksi Jumala vielä voi muuttaa kaikki sinulle."

"Kuinka tarkoitat?"

"Onhan mahdollista, että voitaisiin sopia niin yhdestä kuin toisestakin asiasta, kunpa vain tietäisi sen Jumalan tahdoksi... sen että..."

Mitä mies tarkoitti? Mikä se pani hänen äänensä vavahtelemaan? Oliko se vastakaikua kiusatun sielun rukouksista, joka etsi sovintoa Jumalan kanssa? Jörgen tajusi, että kova kolaus se oli ollut, joka voi tunkea tuon miehen elefanttinahan läpi pehmeisiin osiin.

Uusi aavistusten maailma avautui hänessä astuskellessaan katua ylös, uusia mahdollisuuksia vilkutti etäältä. Kuka tiesi eiköpä Jumala vieläkin tahtoisi olla hänelle hyvä!

Hän päätti tästä lähtien käydä ahkerasti kirkossa. Bredgadelta tuli rouva Hahn hänelle vastaan; hän teki näet joka aamu kävelyretken. Kylmä tuuli oli pannut hänen poskensa punottamaan, silmät olivat säteilevän kirkkaat. Jörgen tervehti, mutta ei puhutellut häntä — niin, tai puhutteli mutta ei sanoin, vaan sen ajatusten ja tunnelman vaihdon kautta, joka voi tapahtua, kun kaksi katsetta kohtaa toisensa. Samassa silmänräpäyksessä, kun hän oli tervehtinyt ja vastaanottanut hänen silmäinsä tervehdyksen — nähnyt katseen ärsyttävän välähdyksen — tunsi hän omituisen rajun voiman uurtautuvan esiin itsessään. Oli kuin hänen rakkautensa koko intohimo äkkiä olisi siteensä katkaissut ja työntänyt syrjään kaiken muun — surun, velvollisuudentunnon — ja vaatinut häntä uuteen toimintaan.

* * * * *

Kun hän päivällisen aikaan seisoi kirjakaupassa katsellen kadulle, jossa lumi nyt pyörteinä pyrysi, tuli pieni luminen tyttö tuoden hänelle kirjeen. Hän kiskasi sen auki, meni syrjään ja alkoi lukea sitä jännitetyllä huomiolla.

Amalie, joka sattumalta oli paikoilla, seurasi häntä silmillänsä.

Jörgenin katse ahmi rivin riviltään.

"Mitä se on, Jörgen?"

"Rouva Römer pyytää minua tänä iltana tulemaan allekirjoittamaan jotain, minä en tiedä mitä se on." Hän ojensi Amalielle kirjeen välinpitämättömän näköisenä; käsi vapisi.

"Miksei hän tule tänne itse?"

"Hän ei ole terve — ole hyvä lue itse?"

Iltapäivällä tuli sana hänen sisareltansa, että äiti oli huonontunut, hänen pitäisi välttämättä tulla kotona käymään illalla.

Tuntien jonkinlaista uteliasta halua nähdä ja puhutella rouva Römeriä — joka nyt asui kaupungin vanhassa luostarissa — astui hän illalla sakean lumipyryn vallitessa, sisään luostariportista ja eteenpäin sitä pitkää kivitettyä käytävää, joka kulki koko rakennuksen läpi. Jotain salaperäistä, keskiaikaista löi hänelle vastaan käytävään astuessaan, ilma oli kostea ja ummehtunut, valkoiset kalkkiseinät koristetut viheriöillä vaakunoilla, lattiakivet ontoiksi kuluneet, ovet molemmin puolin matalat ja vinot kuin vanhat luukut.

Etäällä käytävän päässä loisti uninen tuli, josta pitkään käytävään levisi enemmän raaninhajua kuin valoa. Hän muisti tarun monesta valkopukuisesta nunnasta, joka joka öisin muka käveli täällä sanomattomassa tuskassa väännellen käsiään, sillä välin kun nuori munkki paljain polvin makasi porttikäytävän kivityksellä ruoskien alastonta yläruumistansa. Oikealta ensimäisen oven takaa kuului hiljaista virrenveisuuta, yksinäinen vapiseva naisen ääni, joka rukoili taivaallisten henkien varjelusta yöksi, vastakkaisen oven takaa kuului parin kolmen naisen kuiskaavaa puhetta. Ylempänä oli aivan hiljaista.

Hän kulki käytävää ylöspäin ja raapasi tulta tulitikuilla nähdäkseen lukea nimet ovilla. Kolkosti ja hiljaa kajahtelivat hänen askeleensa käytävässä, ontosti kumisten kuin matkan päästä. — Äkkiä hän huomasi naisen kaukana käytävällä, pienen kummallisen olennon, joka yläruumis eteenpäin kumartuneena ja kädellä silmiään varjostaen tähysteli käytävää pitkin. Hän ei voinut aavistaa, mistä tuo olento oli tullut. Hetken aikaa tuijotettuaan häneen hävisi se äänetönnä muutaman oven taakse.

Vihdoin hän löysi oikean oven ja kolkutti.

Kuin olisi taivaallinen näky astunut hänen eteensä, peräytyi hän askeleen ja nosti kätensä.

Avatessaan oven näki hän ensimäiseksi lampun, jonka punaisen silkkivarjostimen ovesta tuleva viima pani lopettamaan, ja sitten nuoren, hienopiirteisen naisen pään, joka näytti niin kummalliselta punaisessa valossa.

Nainen teki liikkeen, joka osotti, että hän yhtä paljon hämmästyi kohtauksesta.

"Äiti ei ole sisällä tällä hetkellä", ilmoitti hän hengästyneenä ja asetti lampun pienelle pöydälle oven suussa.

Hänen äänensä ja silmien kirkkaan säteilemisen tenhovoiman valtaamana astui Jörgen sisään ja seisoi hetkisen äänetönnä katsellen häntä. Sydän sykki haljetaksensa: nuo silmät, nuo vaaleat, täyteläiset hiuskiemurat, tuo puhtaus kasvojen piirteissä —!

"Että minä kohtaisin teidät täällä, Marie!"

Neitonen voi tuskin hengittää.

"Minä tulin eilen illalla; luulin äidin olevan hyvin sairaan."

Jörgen otti hänen pienen, vapisevan kätensä ja puristi sitä. "Kuinka ikävöin nähdä teitä ja puhutella teitä!"

Käytävältä kuului askeleita ja kepin kolketta kivitykseen.

"Tuossa äiti tuleekin!"

Ovi narahti. "Mitä! onko lamppu tuotu... kas tuossahan luutnantti on! Hyvää iltaa, herra Bang!"

"Hyvää iltaa!"

"Minä näin teidän kulkevan ohitse aamulla; te näytätte niin surkastuneelta, te tarvitsette varmaan puhella jonkun kanssa, joka teitä oikein ymmärtää... Marie, vedä nojatuoli luutnantille!"

Vanhus oli salaman-nopealla silmäyksellä lukenut hämmennyksen molempien kasvoissa; kun hän kääntyi siirtääkseen lampun tavalliselle pöydälleen, räpyttivät hänen silmänsä omituisesti.

Jörgen istuutui. "Te olette ollut sairas?"

"Olin oikein huonona, ja Marie pelkäsi, että minä..."

"Äiti, itsehän sinä kirjoitit, että jos tulisin kotiin."

"No niin... enpä tosiaankaan tiedä mitä kirjoitin; makasin tuossa vuoteella ja tunsin itseni niin yksinäiseksi ja huonoksi — ehm ehm ehm?" Hän istuutui korituoliin ja laski lihavan ojennetun kätensä kepin kahvalle. "Mutta Jumalankiitos, pääsinkin taas jaloilleni — paljon ennenkun olin luullutkaan."

"Te tahdoitte minun allekirjoittamaan muuatta asiapaperia?"

"Niin — niin — niin, päähäni pälkähti sellainen ajatus. Osaisitte kai te, herra Bang kirjoittaa sellaisen — sellaisen testamentin?"

"Asiapaperi siis ei ole valmis?"

"Ei ole; tulee niin kalliiksi kirjoituttaa sellaista, ja perästäpäin ajattelin sitten, että ehkei se hyödyttäisikään, sillä luostarihan se sen pahempi, joka on oikeutettu saamaan vähät tavarani — ehm ehm ehm!"

Marie katseli häntä silmin, jotka näyttivät suurenemistaan suurenevan. Jörgenkin katseli tutkivasti vanhaa naista, ja kun hän lopetti puheensa tapasivat nuorten katseet toisensa ymmärtävällä ilmeellä.

"Niinpä niin", huudahti rouva ja ponnahti ylös vanhalle raihnaiselle luostarinmuurille tavattomalla keveydellä, "nyt unohdin taas sanoa rouva Jensenille..." hän käänsi päätänsä ja pyysi hellästi supistetulla suulla; "ettehän suinkaan pahastu, herra Bang, että hetkeksi poistun; pelkään hänen ehtivän mennä levolle."

Hänen mentyään, kääntyi Jörgen nuoreen naiseen, joka istui käännellen muutaman kotihartauskirjan lehtiä.

"Oli niin raskasta lukea teidän kirjettänne, Marie."

"En voinut toisin kirjoittaa."

"Ettekö ole sitten muuttanut mieltä?"

Hän vaikeni hetkisen. "Olen miettinyt ja miettinyt; mutta — minä en _voi_."

"Jospa voisin päästä eroon Amaliesta — — Minä _voin_, sen minä _varmasti_ tiedän", jatkoi hän, kun ei kuulunut vastausta.

Kirjan lehdet rapisivat hänen sormiensa välissä.

"Olen puhunut asiasta vanhan rouva Larsenin kanssa", alkoi hän sitten, "ja hän taas on tiedustellut pastori Larsenin mieltä, se on, mitään nimiä ei ole mainittu."

"Mitä hän sitten oli sanonut?"

"Hän oli sanonut —" hän keskeytti puheensa yhtäkkiä, mutta alkoi sitten taas —, "että avioero oli rikos raamatun oppia vastaan, ellei se perustunut uskottomuuteen."

"Eikö hän sitten tiedä, että raamattu muutamissa tapauksissa sallii avioeron — sydämen kovuuden tähden."

"Olihan hän sitäkin sanonut; mutta sehän oli Vanhan Testamentin aikaan, eikä tässä ole sydämen kovuuttakaan olemassa, te pidätte paljon Amaliesta, ja hän _rakastaa_ teitä; sen hän kirjoitti muutamia päiviä sitten."

"Onko hän taas kirjoittanut?"

"Tässä hänen kirjeensä on." Hän otti kirjeen taskustaan ja työnsi sen hiljaa hänen luokseen.

Nuori mies heitti kirjeen syrjään ja rypisti kulmiansa.

"Hän kirjoittaa, ettei hän koskaan väsy kiittämästä minua, kun muka olen uhrautunut hänen onnensa tähden. Nyt vasta — tuskan ja taistelun kautta — hän oli oppinut, mitä rakkaus on."

"Mieluimmin olisin — siitä kuulematta."

"Luulen olevan parasta, että olemme rehelliset. Hän kirjoittaa yhä rukoilevansa Jumalaa, että hän saisi voimaa tehdä teille kaikkea hyvää, että te kerran voisitte katsoa häneen lempeästi ja sanoa: 'Tuo tänne kätesi, pikku Amalie!'"

Jörgen puristi ehdottomasti otsaansa ja painoi päänsä alas.

Pastori Larsen oli viitannut sekä Mattheukseen että Paavaliin, jatkoi hän, vaan Jörgen keskeytti häntä äkisti: "Papeilla on aina niin monta raamatun paikkaa, joihin he viittaavat. Koettaisipa hyvä pastori Larsen itse mitä onneton rakkaus on."

Jörgen ei nähnyt kuinka punaisiksi neitosen kasvot särähtivät, hän kun istui tuijottaen lattiaan ja kohotti katseensa vasta kun hän nousi panemaan pois kirjan.

"Olen itse katsellut sekä Mattheusesta että ensimäistä Korinttilaisepistolasta", virkkoi Marie hiljaa.

Jörgen hämmästyi. Oliko hänkin?

"Ja siellä seisoo selvin sanoin, ettei vaimo saa erota miehestänsä, eikä mies hyljätä vaimoansa."

"Mutta omasta puolestaan Paavali kumminkin salli eron joissakuissa tapauksissa."

"Kyllä minä tiedän, mutta niitä olosuhteita ei ole tässä." Hetken perästä hän jatkoi: "En ainakaan missään tapauksessa usko, että kukaan voi saada puserretuksi raamatusta sen, että jokaisella kristityllä miehellä ja naisella olisi vapaus mennä naimisiin erotetun kanssa."

Hän ajatteli entistä rouva Larsenia. "_Nyt_ ei enää ole niin", hän vakuutti, "ei nyt enää panna niin suurta merkitystä raamatunsanan ulkonaiseen sanalliseen täyttämiseen. Olemmeko me ihmiset, me kristityt sitten vielä lain alla? Eikö ole olemassa jotain, jota sanotaan kristilliseksi vapaudeksi — vapaus menetellä sen vakaumuksen mukaan, joka perustuu omaantuntoon."

"Ettekö usko, että me kaikki niin kauan tahtoisimme väännellä ja käännellä kristinuskoa, kunnes saisimme sen soveltumaan yhteen toiveittemme kanssa."

"On kuitenkin tunnettu asia, että monet kristityt ihmiset tässä suhteessa menettelevät oman vapaan vakaumuksensa mukaan. Ja kukapa sentähden tahtoo tai uskaltaa heittää heihin ensimäisen kiven?"

"Ei kyllä; minä olisin aivan viimeinen tuomitsemaan sellaisia kärsiviä ihmisraukkoja; mutta — — oo, en tiedä mitä sanoisin, en tiedä." Mutta ikäänkuin hän samassa olisi älynnyt, että hänen sanansa voitiin ottaa horjumiseksi, joka oli suostumisen ensi alku, jatkoi hän kiireesti: "En luulisi teidänkään voivan, kun niikseen tulee. En tiedä kuinka on, mutta minusta on kaiken aikaa tuntunut, kun te mielellänne tahtoisitte minun vahvistamaan kaiken mitä sanotte."

"Minä tahtoisin vain, että olisimme yksimieliset." Pastori Larsen oli vielä sanonut, kertoi hän edelleen, ettei kristitty voi eikä saa tehdä sisintä tuntoansa vastaan; se tuottaisi vaan omantunnonvaivaa ja ikuista levottomuutta, eikä koskaan onnea.

Jörgen istui tuijottaen lattiaan, tietämättä mitä enää sanoisi. Hän tiesi aivan hyvin, että kun löytyy kristittyjä ihmisiä, jotka samassa asiassa menettelevät toisin kuin muut kristityt, niin se tapahtui sentähden, että suhde Jumalaan muodostuu niin erilaiseksi eri sydämissä: oman omituisen sisäisen rakenteemme mukaan, ympäristömme vaikutuksen mukaan, sen mukaan mitä luemme, seurapiirimme mukaan, niiden ihmisten mukaan, joita rakastamme, ja joihin katsomme ylös. Maailmassa on niin monta maailmaa, ja se maailma, jossa itse hengitän, tekee minut siksi, mitä olen.

Aivan kuin olisi hän lukenut Jörgenin sisimmät ajatukset sanoi hän: "Me emme itsekään tiedä, kuinka sisin elämämme meissä muodostuu; mutta jos Jumala todellisesti ja elävästi on siinä mukana, niin se on meissä voima, korkein voima elämässämme, ja sen edessä täytyy meidän taipua."

"Olette kai kuullut jotain vaarini 'suuresta voimasta'."

"Olen minä monta kertaa; ja viime aikoina olen niin paljon ajatellut tätä voimaa."

"Se on niin vaikeaa, niin vaikeaa," sai Jörgen vaivoin sanotuksi ja nousi.

"Minä uskon, että se toinen olisi meille paljon vaikeampaa, se olisi sitä ainakin _minulle_, se että nähdä Jumalan silmät edessään läpi elämänsä, yöt päivät." He seisoivat ääneti hetken aikaa.

Kysymykseensä, kuinka hän viihtyi Jyllannissa, hän sai vastaukseksi, että hän hoiti tehtäväänsä ja sillä välin oleili huoneessansa tai teki pitkiä kävelyretkiä nummelle.

"Ja sankarihaudalle?"

"Siellä minä käyn usein."

"Ja katsotte itään päin?"

Hän oli ääneti, huulet vavahtelivat.

"Muutoin olen nyt saanut toisen paikan, johon minun on astuttava uudelta vuodelta", hän kertoi.

Minkätähden? Miksei hän tahtonut jäädä pappilaan?

Hän luuli, ettei ilma ollut oikein terveellinen hänen rinnalleen? Niin hän oli hakenut ja saanut johtajattaren paikan Sønderjyden lastenkodissa.

"Vai niin!" Jörgenin silmiin tuli hiukan loistetta.

"Olen iloinen, että nyt pääsen aivan uusiin oloihin; minä kaipaan sitä."

"Ja arvelette, että sitten kaikki pian unohtuu?"

"On hyvä päästä aivan uuteen ympäristöön ja saada uusi ja suurempi edesvastaus, joka päivät päästään pitää velvollisuudentunnon hereillä."

"Onko siis mielipiteenne, että meidän ainiaaksi täytyy luopua toiveistamme?"

Hänen rintansa aaltoili, hänellä ei ollut voimaa lausua sitä vähäistä sanaa, joka sulki kaiken onnen hänen elämästänsä.

"Marie, istuutukaa!" pyysi Jörgen ja veti tuolinsa hänen tuolinsa viereen.

"Emmehän me _voi_ luopua toiveestamme, me emme _voi_."

Lyhyin piirtein hän kertoi siitä surusta ja tuskasta, joka viime aikoina oli hänen mielensä täyttynyt, hän ei ollut unohtanut häntä, ei päiväksikään; mutta ihmeellistä — hän ei sitä ymmärtänyt — oli kuin hän olisi ollut hänestä niin kaukana, kaukana usvassa, sillä välin, kun hänen omat ajatuksensa harhailivat kuolleitten maassa; hänen mieleensä oli tunkenut niin syvä vakavuus, ajatuksia ijankaikkisuudesta, ajatuksia hänen omasta suhteestaan Jumalaan, niin harras halu päästä hengelliseen selvyyteen ja rauhaan. Nyt hänen äitinsäkin oli niin sairas, kuolema se varmaan oli; hän ei ymmärtänyt kuinka hän kestäisi, kun hän oli poissa.

Syvän osanottavaisuutensa tunnossa hän ojensi Jörgenille kätensä ja puristi hellästi hänen kättään: "Jumala on valmistava teitä."

"Jumalako? Niin — kyllä minä sen tiedän; mutta... oi, Marie, jos te olisitte minun, jos minulla olisi _teidät_ rinnallani! Muistatteko sitä päivää, kun seisoimme siellä vanhalla hautausmaalla... ne kaksi kättä?"

Hän tahtoi vetää kätensä pois.

"Marie, annetaan kätemme pitää kiinni toisistansa."

Ajatellessaan, että hän nyt ehkä ijäksi ottaisi jäähyväiset häneltä, valtasi Jörgenin intohimoisen rakkauden huimaus ja lohdutuksen kaipaus, ja ennenkun hänen valpas vartijansa korkosi varoittamaan kiersi hän käsivartensa hänen ympärilleen, puristi hänet syliinsä ja painoi suunsa hänen huuliansa vasten.

Ja siinä punaisessa valossa seisoi niin kaksi jumalaapelkääväisiä, rakastavaa ihmislasta, rinta rintaa vasten, nauttien hetken rakkaudenonnea.

Mutta ikäänkuin saman ajatuksen valtaamina: että he olivat vaarallisilla teillä, laskivat he irti toisensa ja punastuivat.

Tai käytävästä kuuluvat äänet ja askeleetko ne saattoivat heidät irtaantumaan toisistaan?

"Marie!" kuiskasi Jörgen kiireesti "Teidän pitää jäädä tänne muutamiksi päiviksi... minun täytyy lähemmin puhutella teitä."

"Minä en voi, minä en _uskalla_..."

"Teidän _täytyy_ muutamiksi päiviksi! Teidän _täytyy_! Minä kirjoitan teille muutamia sanoja..."

"Ei, ei, minä en voi. Ja mitäpä se sitten...:"

"Hiljaa!" huudahti Jörgen katsoen ovelle.

"Niin oikein — se ovi", kuulivat he miehen sanat, varmaan se oli postimies.

Ovi narahti, ja — — — siinä seisoi Amalie, kalpeana kuin ruumis ja läähättävin rinnoin.

"Minä menen heti taas", sai hän sanotuksi. "Tahdoin vain sanoa... että tuotiin sanaa... äidiltäsi taas."

"Amalie", pyysi Jörgen, "minä tahdon selittää sinulle..."

"Ei!" huusi Amalie äkkiä suoristautuen.

"Sinun _täytyy_ kuunnella minua!"

"Rakas Amalie!" pyysi Marie laskien kätensä hänen käsivarrelleen:

Nuori rouva kiskasi itsensä irti hänestä ja vilkasi häneen raivoisan katseen. "Sinun kanssasi minulla ei ole mitään puhuttavaa."

"On sinulla", jatkoi hänen miehensä taas. "Nyt sinun on oltava järkevä ja kuultava, mitä me sanomme."

"Etkö usko, minun hyvin ymmärtävän, että siinä kirjeessä tänään kätkeytyi jotain?"

"Minulla ei ollut aavistustakaan, että neiti Römer oli tullut kotiin..."

"Etkö sitten luullut minun näkevän, kuinka sinä ahmit rouva Römerin kirjettä?"

"Ahminko?"

"Luuletko minua niin kauhean typeräksi, niin kerrassaan idioottiseksi, etten voisi huomata sinun lukevan kirjeestä jotain muuta kuin mitä siihen oli kirjoitettu?"

Koskaan ennen hän ei ollut nähnyt, että hänen vaimollaan oli niin suuret silmät. Hänen intohimossaan oli jotain, joka miellytti häntä, oli kuin hänen raju katseensa ja hehkuvat kasvonsa olisivat herättäneet hänessä jonkunmoista ylpeyttä. Tällä hetkellä hän näki vaimossaan luoteenpiirteitä, jotka hämmästyttivät häntä, hän näki hänessä uuden naisen, henkilön, jossa oli Olli Kongen sakeaa, mustaa verta. Että hänen epäluulonsa muutti rouva Römerin kömpelön kirjeen salakirjoitukseksi, jota ainoastaan _hän_ ymmärsi, oli tosin itsessään mahdotonta ja mieletöntä, mutta todisti kumminkin älykkäisyyttä jota hän ei ollut luullut löytyvän Amalien päässä. Oli kuin hän olisi nähnyt, kuinka voimakkaasti luulevaisuuden intohimo temmelsi hänen aivoinsa soluissa kiihottaen kaikki elinvoimat.

"Amalie", pyyteli hän taas. "Sinä puhut järjettömyyksiä, kuulethan mitä minä sanon."

"Ei, ei, sinä valhettelet, sinä _valhettelet_!"

Marie seisoi syyllisyytensä masentamana.

"Oi sinä herttainen, pyhä ystävätär, sinä huora, joka kaiken aikaa näyttelet hurskasta ja kuitenkin vähä väliä pidät lemmenkohtauksia toisen..."

"Sinä olet vihainen ja teet vääryyttä neiti Römerille."

"Etkö usko, että minä hyvin tiesin hänen olevan täällä — hänen tuossa!"

"Kuule nyt, mitä minä sanon..."

"Ja etkö luule, että minä näin teistä molemmista, kun minä tulin sisään, että te... hyi, hyi, että voittekin!"

Marie oli oikaissut itsensä ja käynyt aivan kalpeaksi. "Amalie", hän sanoi, "hallitse toki suutasi hiukan..."

"Oo, sinä _huora_!" jatkoi nuori rouva äänenpainolla. "Te pyhät hyveenlinnut, jotka ette ole rahtustakaan paremmat niitä ilolintuja, joita te vihaatte ja sormellanne osotatte!"

Hän kääntyi rynnätäkseen ulos ovesta, johon samassa ilmestyi rouva Römer, joka kauhistuneena seisoi silmät selällään ja löi kepinkahvaa puristavaa toista kättään toiseen kämmeneensä.

"Taivaan Jumala!"

"Pois!" komensi kiihtynyt nuori vaimo ja pyöräytti muorin niin voimakkaalla kädellä syrjään, että vanhus oli vähällä kaataa pienen pöydän.

"Mutta onko ihminen raivostunut?"

"Raivostunut minä olenkin!" sähähti Amalie valkoisten hampaittensa takaa. "Varokaa te parittaja-akka! Ja te toiset — varokaa! Minä en tällä tavoin anna syrjäyttää itseäni, saatte uskoa sen!"

Valkoinen yömyssy ja kauhistuneet kasvot ilmestyivät lähimpään oveen, vähän etempänä toisessa ovessa tuli näkyviin eteenpäin kumartunut yöröijyyn puettu yläruumis, ja kun Amalie jäähyväistensä jälkeen vilkasi pitkin hämärää käytävää näki hän yhdellä silmäyksellä lukemattoman joukon vanhoja kauhistuneita päitä valkoisina myssyineen ja pörröisine tukkineen.

"Elkää antako häiritä itseänne!" huusi hän pitkin käytävää. "Tehkää hyvin, menkää vain rauhallisesti sisään ja lukekaa isämeitänne ja sulkekaa tiirasilmänne!"

Nuoren miehen ajatuksissa välähti kuin tervetullutta valoa. Kuiskattuaan pari kiireellistä sanaa Marielle ja iskettyään silmää typertyneelle rouva Römerille, joka vavisten seisoi ovenpielessä, sanoi hän kovalla äänellä: "Niin, te loukkasitte vaimoani, rouva Römer, sitä minä en kärsi, teidän täytyy pyytää anteeksi meiltä... niin, sen te teitte, niin, niin, hallitkaa toiste suutanne paremmin. Hyvää yötä!"

Kun Jörgen astui ulos portista, oli Amalie ja kerinnyt pitkän matkaa katua ylöspäin oikeaan. Mihin hän meni? Äitinsäkö luo? Hän astui kiireesti pidellen hameenhelmojaan, suoraryhtisenä ja antaen lumen ryöpytä paljaalle päälleen.