Marraskuu tuli sateineen, rämsyineen ja myrskyineen.

Iloinen Tiina seisoi sekatavarakaupassa käännellen ylösalaisin vaatekasaa, jonka rouva Konge juuri oli saanut hilatuksi ovesta sisään.

"No", huusi Tiina rouvalle, joka arkituvasta tuli puotiin kädet täynnään hintalippuja ja nuppineuloja, "nyt olette saanut asianajajan rouvan koko vaatevaraston!"

"Hiljaa, elä huuda niin kovasti; Olli ei voi kärsiä, että minä teen kauppoja sen ylpeän rouvan kanssa."

"Ohoo!" Tiina pyyhkäsi nenäänsä. "Uh sentään, tuskinpa tuohon uskaltaa kajotakaan — niin monessa hienossa seurassa, kun se on ollut!"

"Niin, minä muistan hyvin milloin hän teetti sen, se oli kilpa-ammuntaan vuotta ennen kun Malle meni naimisiin."

Rouva Konge huoahti. "Kuinka aika rientää!"

"Jospa _minä_ sen nyt pukisin päälleni ja levittäisin päivän varjon niskaani ja kävellä hissuttaisin kadulla, ja sitten joku noista hienoista herroista tulisi vastaan ja nostaisi lakkiansa minulle — taivas kuinka hän sitten hämmästyisi nähdessään kuka se on!"

Tiina nuuhkasi liiviä. "Oh, hajuvettä!" Hän nauroi että olkapäät hytkyivät. "Minun tekisi niin mieleni ostaa tämä leninki!"

"Se on liian ahdas sinulle."

"Ohoo! En tuota minäkään _niin_ kovin paksu ole... antakaahan niin koetan liiviä."

Juuri kun hän sai avatuksi oman liivinsä ja aikoi heittää sen yltään, tuli tumma silmälasipari näkyviin puodin lasioven takana. Kiljahdus ja ryntäys pois puodista.

Kanslianeuvos astui sisään ryhdissä tavallinen, tottumuksen kautta saavutettu arvokkaisuus.

"Mutta — Kaarle Fredrik!"

Niin, hänelle oli sattunut pieni rahapula; eiköhän hän voisi saada lainaksi puolisansataa kruunua.

"Hiljaa, ihminen!" navahti rouva. "Ollihan istuu tuolla sisällä."

Kanslianeuvos vetäsi äkkiä takaisin yläruumiinsa. Hän oli ollut näkevinään Ollin lankon kauppiaan kanssa ajavan pitkin Fiskergadea ja oli pitänyt hetken sopivana mennä "vippaamaan" pientä lainaa hyväsydämiseltä sisarpuoleltaan.

"Hyvää päivää, herra lankomies!" tervehti Olli Konge ovessa pureksien leipää ja paistettua ankeriasta.

"Pyydän — pyydän anteeksi", sai kanslianeuvos vaikeasti sanotuksi ja kääntyi lähteäkseen.

"Ei; tehkää hyvin, herra kanslianeuvos, astukaa sisään ja käykää istumaan! Harjataan sohva hyväksi ensin."

Lanko vilkusi silmälasien yli kylmän katseen Olliin.

"Rahoistako herra puhui?" kysäsi Olli, astuen tiskin luo silmissään tuo punertava häränkatse.

"Minulla ei ole mitään puhuttavaa teidän kanssanne, minä halveksin teitä."

"Tehkää niin vain."

Vaimo näki, että Ollin päänahkaa punastui ja siirtyi otsalle, samalla kun silmät ja sieramet pullistuivat.

"Olli!" hän pyyteli.

"Herra kanslianeuvos ehkä halveksii rahojanikin?"

"Niin teen!"

"Vai niin teette. Herra entinen Pankinkasööri luulee ehkä, että minä olen saanut rahat siten, että olen pistänyt sormeni muiden kassoihin?"

"Kuulehan Olli!"

Kanslianeuvos nykäsi takaisin yläruumiinsa, veri hyökkäsi päähän, silmävalkuaiset kääntyivät ulospäin, suu vääntyi vinoon ja — käntsis! siinä makasi raskas ruumis lattialla.

Rouva Konge kiljasi, Olli heitti auki laskulaudan ja hyppäsi kaatuneen luo, joka makasi siinä väristen kankeat sormet harallaan.

"Hyvä Jumala!" kuiskasi rouva Konge. "Löitkö sinä miehen kuoliaaksi?"

"Kutsu Tiinaa!" huusi Olli. "Tiina, _Tiina!_"

Tiinan oli rouvan huuto jo kutsunut paikalle. "Ih, sinä kir..."

"Lääkäriä hakemaan sinä, kiireesti, joutuun... Mihin sinä jäit, äiti...?"

Kaikki tällaisissa tilaisuuksissa tavallinen neuvottomuus ja hämmennys uudistui tässäkin. Rouva oli juossut hakemaan vettä, Tiina seisoi viittaillen ilmaan ja päästäen kaikellaisia hämmästystä ilmaisevia ääniä, Olli makasi polvillaan kaatuneen miehen vieressä toimien hänen kaulahuivinsa kanssa.

"Tuokaa tänne lihaveitsi... ei ei, juokse sinä vaan lääkäriä hakemaan... äiti, pane pois vesi ja tuo tänne lihaveitsi?... Seis, _Tiina_!" hän kiljui. "Tule tänne ensin auttamaan meitä! Meidän täytyy saada hänet sängylle ja vaatteet auki."

Kun hervoton ruumis oli laskettu isoon sänkyyn, lähetettiin muuan poika viemään sanaa Jörgenille.

Lääkäri, joka pian saapui, heitti auki ikkunat ja tutki kuollutta tai kuolevaista — mitä hän nyt oli.

Olli Konge seisoi väristen vieressä. "Luuletteko, hän on kuollut?"

Jörgen tuli juosten kauhistuneena. "Mitä on tapahtunut?"

Rouva Konge selitti kiirein sanoin kuinka kaikki oli tapahtunut: Olli oli sanonut pari varomatonta sanaa... pieni riitaisuus... "ole nyt järkevä, Jörgen."

"Enhän minä tätä ajatellut", ohki Olli.

Sängyssä makaava mies ei liikahtanut. Kankeana ja jäykkänä, kalpeissa kasvoissa tavallista järkkymätöntä ylhäisyyttänsä hän makasi kädet suoristettuina pitkin kylkiä kuin vanha sotilas, joka on tietoinen arvokkaisuudestansa.

Lääkäri ei antanut suurta toivoa. Hän arveli, että olisi parasta saattaa sairashuoneelle; mutta toistaiseksi täytyisi hänen jäädä paikoilleen makaamaan.

Sairas liikautti samassa sormeansa, silmäluomet kohosivat hieman, ja ruumis värähti.

"Isä!" virkkoi Jörgen ja tarttui häntä käteen.

Mutta isä ei kuullut.

Rouva Konge meni Jörgenin luo, taputti hänen käsivarttaan ja nyökkäsi kehoittavasti. "Ajattele äitiäsi!"

Rauhatonna ja voihkien käveli Olli Konge makuuhuoneesta arkitupaan, arkituvasta makuuhuoneeseen hykertäen käsiänsä, "Hyvä Jumala taivaassa, varjele minua!"

"Jättäkää minut hetkeksi aikaa kahdenkesken hänen kanssaan", pyysi Jörgen, kun kalpeisiin kasvoihin alkoi nousta vieno puna ja silmissä näkyi tietoisuuden vilahdusta, vilahdusta siitä sielusta, joka kenties hetken päästä muuttaisi ijankaikkisuuteen.

Tuskin oli kuitenkaan Olli päässyt kynnyksen yli, kun hän jo hiipi takaisin: "Luuletko hänen kuolevan?"

"En tiedä, en tiedä. Mutta tahtoisin nyt olla kahden hänen kanssaan vähän aikaa."

Olli, joka muistutti harmaata vahakuvaa, jolla on silmät lasista, ei kuullut mitä Jörgen sanoi.

Vaimo veti häntä hihasta, mutta hän ei liikahtanut.

"Kaikki voisi tulla hyväksi, niin yksi kuin toinenkin asia, kunhan vain saisit hänen sanomaan sanankaan, että hän..."

Jörgen ei kuunnellut mitä hän puhui, viittasi hänelle vain kädellänsä.

Vaimo yhä veti häntä pois: "Tule nyt ihminen!"

Kun Jörgen vihdoinkin jäi yksin isänsä kanssa, värisytti häntä: jos hän nyt kuolisi, menisi pois suuren, hirveän tilinsä kanssa!

"Isä, rukoillaanko yhdessä me kaksi? Täällä ei ole ketään sisällä... rukoilemmeko: Anna meille meidän syntimme anteeksi?"

Mutta isä ei kuullut, ei vastannut, silmät olivat uudestaan ummistuneet, hän makasi kuin nukkuva.

Ja avuttomuuden tunteella, johon yhtyi hellää huolenpitoa, peitti poika hänen ja jätti rauhassa nukkumaan.

Kului tunti tunniltaan. Jörgen istui puristaen otsaansa, jossa ajatukset myllersivät. Mitä se rouva Römer sanoikaan, äsken puodissa käydessään? Huomasihan hänestä selvästi, että Marie oli kertonut hänelle kaikki ja viimeisessä kirjeessään ilmaissut ajatuksia, joissa vilahti myöntyväisyyden mahdollisuutta... Rouva Römer siinä päällystakissa! Ja omena, jonka hän hänelle antoi... tuota omenantuoksua, kuinka monenlaisia muistoja se hänessä elvyttikään!

Ovi avattiin hitaasti raolleen, ja pää kurkisti sisään: "Onko hän kuollut?"

Rouva Konge juoksi kanslianeuvoksen kotiin ja kertoi hiljaisella tavallaan miten asiat olivat.

Rouva Bang otti sen niin kauniisti. "Sanokaa hänelle, etten voi _mitään_ muuta kuin rukoilla Jumalaa hänen puolestaan, ja sen minä teen, niin hartaasti ja sydämen syvyydestä."

Yhteen aikaan yöllä näytti siltä, kuin kuoleman sairas mies elpyisi elämään ja tulisi tuntoihinsa. Jörgen, joka istui hänen vieressään, otti hänen kätensä ja alkoi varovaisin sanoin valmistaa häntä siihen, joka mahdollisesti saattoi tapahtua.

"Isä, sinä tiedät, että me kaikki olemme syntisiä Jumalan edessä, me olemme kaikki niin suuressa, velassa."

Vanha mies tuijotti hänen huuliansa, kuin lukisi hän niistä sanat. "Kiitos!" ohki hän ja liikautti päätänsä. "Kiitos, että maksoit puolestani!"

"Ei, isä, ei se ollut sitä!"

Isä tuijotti häneen jännittyneesti, hän näytti ihmettelevän, että pojan huulet liikkuivat eikä mitään ääntä kuulunut. Vihdoin älysi Jörgen, ettei hän varmaankaan enää voinut kuulla.

Hän katsoi isäänsä syvästi silmiin ja sanoi kovalla äänellä:

"Isä, kuuletko mitä minä puhun?"

Mutta isä sulki silmänsä ja vaipui taas horroksiin.

Ja siinä istui poika kaiken yötä, kaikki hermot jännitettyinä odottaen hetkeä, edes vähäistä valoisaa hetkeä, että kuolevan miehen kuuloaisti elpyisi tajuamaan muutamankaan sanan hänestä, joka vapahtaa.

Mutta sitä hetkeä ei tullut; aamupuoleen sammui elämä.

Jörgen läksi kohta äitinsä luo. Oli vielä pimeä, niin aaveentapaista, hiljaista kuin kirkossa, niin kummallista. Hän katsoi ilmaan ja oli huomaavinaan ympärillään honkien läsnäoloa.

Sitten hän mietti kuinka hän saisi sanotuksi nuo kolme sanaa: "Isä on kuollut."

Martta tuli avaamaan, hän seisoi yöröijyssään ja värisi.

"Nukkuuko äiti?"

"Ei hän ole silmää ummistanut koko yönä... kuinka isä voi?"

"Laske minut äidin luo."

Kun hän astui äitinsä huoneeseen oli kuin kaikki lihakset hänen ruumiissaan olisivat kutistuneet vilusta. Hän astui vuoteen luo ja tahtoi puhua, mutta ei voinut "Sinun ei tarvitse sanoa mitään, Jörgen — hän seisoi juuri tuossa vuoteeni jalkopäässä — — —"