Eräs nuori rouva istui ja luki;

Ödumin pappilassa...

Amalie rakas

Miehesi on kirjoittanut minulle muutamasta asiasta, joka saattoi minulle syvintä tuskaa. Olin ajatellut, etten ollenkaan vastaisi, minusta kun tuntui varsin mahdottomalta siitä asiasta mitään kirjoittaa; mutta kahdeksan päivän miettimisen perästä olen tullut siihen päätökseen, että minun on siitä tehtävä selkoa, ja niin tulen minä nyt tässä luoksesi, Amalie rakas, pyytäen saada istua viereesi jonnekin yksinäiseen nurkkaan ja ottaa kätesi ja avata sydämeni sinulle, niin että näet pienimmänkin salakäytävän siinä.

Rakas Amalie, miehesi on sanonut minulle kaikki, kertonut minulle kuinka sinun ja hänen suhteensa on. Hän on rehellisesti sanonut minulle, että sinä rakastat häntä, senkin hän on rehellisesti tunnustanut, että sinä olet voittanut hänen kunnioituksensa ja mielihartautensa suuremmassa määrässä kuin koskaan ennen, mutta että hän sittenkin on onneton ja voisi tulla onnelliseksi ainoastaan aivan uusissa oloissa. Ja kun sinä nyt, Amalie rakas, itse olet tarjoutunut jättämään paikkasi, että hän tulisi onnelliseksi, niin olet sinä sillä antanut uhrautumisen ja hyvyyden todistuksen, joka pakottaa minun hartaaseen ihailuun. Mutta uhriasi ei vastaanoteta.

Nyt kai voinen sanoa sinulle, ilman että siitä vihastut, että minulla viime vuosina on ollut paljon salaisia ajatuksia, jotka ovat tehneet minun levottomammaksi kuin mikään muu elämässäni; mutta minä voin todistaa Jumalan edessä, etten hetkeäkään ole ajatellut häiritä suhdetta, jota ei kuitenkaan koskaan voi purkaa. Minut on kasvatettu vanhassa uskossa, ja minä arvelen, että se side, josta tässä on puhe, on niin pyhä, etteivät kristityt ihmiset sitä saa rikkoa.

Tahdotko tervehtiä miestäsi ja kiittää häntä uskostansa minun moniin hyviin ominaisuuksiini, joita minulla kuitenkaan ei ole. Hänellä on varmaan entisajoilta valokuva minusta, sen minä mielelläni ottaisin takaisin, kun tahtoisin antaa sen toiselle, joka on pyytänyt kuvaani.

Pyydän, että poltat tämän kirjeen ja lyhykäisesti kerrot hänelle minun vastaukseni.

Ja nyt hyvästi, sinä hyvä, rakas Amalie! Suokoon Jumala, että tulevaisuutesi olisi yhtä valoisa kuin sydämesi on hyvä!

Mielihartaudella

Marie Römer.

"Jörgen..." hän ei tiennyt mitä sanoisi. Sitten hän puhkesi itkuun ja paneutui hänen rintaansa vasten.

Hän ei hämmästynyt nähdessään kirjeen, hän Amalielle kirjoittaneensa neiti Römerille, ja hän arvasi että vastaus tulisi Amalielle. Mutta nähdessään sanat "Sinun uhriasi ei vastaanoteta", oli kuin kaikki suonet ja hermot hänessä olisivat jääksi muuttuneet.

Sitten kävi mieli katkeraksi. Että hän voi sanoa ei, kun hän piti hänestä ja tie oli auki! Ettei häntä vähääkään ollut koskettanut uuden ajan henki, tuo uusi vapaa käsitys ihmiselämästä ja kristillisyydestä!

Mutta tämän katkeruuden alla virtasi toinen maanalainen virta: hänen uskonsa kunnioittaminen — — joka oli hänen omansakin. Hän tiesi hyvin tämän pohjavirran olemassaolon, hän huomasi yöt päivät sen virtauksen; mutta sen kohina oli viime aikoina heikkenemistään heikentynyt, ja hän oli arvellut sen lopulta katoavan — ties mihin onkaloon hänen sielussaan.

Kun Jörgen oli mennyt puotiin, istuutui Amalie kirjoittamaan. Oikein sydämellisesti ja kauniisti hän aikoi kirjoittaa Marielle. Marie parka, ja Jörgen parka! Kun he nyt niin sydämellisesti pitivät toisistansa!

Muste oli sakonut, eikä tahtonut juosta kynässä; hän kaasi siihen pari tippaa öljyä, ja sitten se juoksi.

Yhä kuumempina virtasivat kyyneleet hänen kasvoillensa, sitä myöden, kun häntä vallitseva iloinen ja kaihomielinen tunne pääsi valloillensa.

Sitten hän lopetti monilla sydämellisillä terveisillä "ikuisesti uskolliselta ystävättäreltäsi". Kirjeen sivulle hän pani jälkikirjoituksen, jossa hän pyysi anteeksi haalistuneen kirjoituksen, johon oli syynä öljyinen muste. Ja toisella laidalla hän tunnusti olleensa hyvin luulevainen, mutta nyt hän oli rauhallinen ja iloinen, ja hän ajatteli Marieta niin rakkaasti, kun hän illalla pani maata ja tuli oli sammutettu.

Ja lähetettyään palvelijattaren viemään kirjeen, henkäsi hän pitkän vapautuksen huokauksen kynttiläkruunua kohti, ponnisti rintansa ulospäin ja meni nuoren kuningattaren ryhdillä toimiinsa. Kului muutamia päiviä. Jörgen kulki taas pää pystyssä. Luopuisiko hän elämänsä suuresta unelmasta tuollaisen kieltävän vastauksen takia, tuollaisen tuskaisen kiellon takia jonka oli pusertanut esiin väärinkäsitetty, vanhanaikainen opinkohdan kunnioitus, josta kristityt ihmiset nykyaikana irtaantuivat? Ei ja uudestaan ei. Niin, ellei hänellä sydämessään olisi se varmuus, että Marie rakasti häntä ja oli kirjoittanut kirjeensä onnettoman rakkauden tuskissa —. Mutta hänellä oli se varmuus, ja tämä varmuus olisi hänen voimanansa kaikissa tulevissa taisteluissa.

Kun hän eräänä iltana tuli ylös Amalien luo, kysyi tämä; "Jörgen, missä kynttiläjalat ovat?"

Jörgen vastasi äänettömällä, torjuvalla liikkeellä.

"Ei se nyt enää mitään tee", vakuutti Amalie luottavasti.

"Elä puhu siitä tänään", pyysi Jörgen.

"Jörgen!"

"Niin, minä en _voi._"

Ensi kerran näki Jörgen hänen silmäinsä kostean kiillon takana loimuavan hehkun.

"Onko hän sitten minua niin paljon parempi?" kysyi Amalie ja oikasihe.

"Ei hän sitä ole; mutta... oi, Amalie, anna minun päästä puhumasta siitä tänään; minä en _voi_."

Nopeasti hengitettyään muutamia kertoja jatkoi Amalie: "Minä en tiennyt muuta, kun että kaikki nyt oli selvillä."

"Kuinkapa se selviytyisi?"

Jörgen näki kaksi pyöreää silmää, joissa kiilsi heijastus jostain, jota hän ei voinut selittää — heräävästä hurjuudesta — — mitä se oli?

"Amalie...!" Jörgen laski kätensä hänen käsivarrelleen.

"Sinä lupasit kerran Jumalan edessä olla minulle uskollinen", puhkesi hän puhumaan. Hänen alahuulensa vavahteli kuin pienen tyttösen, joka tuntee, että hänelle tehdään vääryyttä.

"Amalie rakas, olethan itse tarjoutunut eroamaan minusta?"

Huuli vapisi yhä enemmän.

"Ole rauhallinen Amalie! Sinä et enää ole sama hemmoiteltu lapsi kuin meidän naimisiin mennessämme; täytyyhän sinun käsittää, ettei yhdyselämämme ole sellaista kuin sen tulisi olla, ja ettei se koskaan siksi tulekaan, siitä syystä, että siltä puuttuu oikeata perustusta."

"Miksi otit minut?"

"Niin — — miksi otin sinut?" Oli kuin hänen etevämmyytensä tunne olisi kerrassaan luhistunut. "Minä otin sinut pelastaakseni isäni Vridslöselillästa", vastasi hän vihdoin jonkinlaisen rehellisyyden kaiulla äänessään. "Minä otin sinut rahaisi tähden, eikä sentähden, että rakastin sinua, sillä sitä minä en tehnyt."

Amalie puristi kätensä yhteen ja hengitti lyhyeen. "Ja nyt sinä olet minut loppuun käyttänyt?"

Tällä Amalie kosketti sitä kohtaa hänen omassatunnossansa, joka vaikeroi tuskasta, kun hänet omat ajatuksensa siihen koskettivat.

"Niitä on niin paljon alojen elämässä, jolloin ei ymmärrä, onko se, jota on tekemäisillään, Jumalan tahto tai ei. Silloin on toimiminen oman parhaan vakuutuksensa mukaan — ja sen tahdon minä tehdä siinä asiassa, josta nyt on puhe."

Amalien ajatuskyvyn himmensi kuin usva. Mitä hän olikaan sanonut?

Koriseva ääni, puolittain kuin kiljahdus pääsi hänen kurkustansa.

"Amalie, tuollainen puhe ei vaikuta hyvää. Sinä tiedät, ettei kaksi kovaa kiveä jauha hyvin yhdessä."

"Niin", kuului hengästyneellä äänellä annettu vastaus, "minä tiedän kyllä — minä tiedän kyllä, että toisen kiven mieluimmin pitää olla pehmeän, niin käy kaikki hyvin — niin kuluu se pehmeä kivi vähitellen, ja sitten se heitetään pois."

Kenties nekin sanat sattuivat; hän ei vastannut mitään.

"Jörgen", pyysi hän äkkiä ja puristi molemmin käsin hänen käsivarttansa. Oli kuin olisi hän tuohon ainoaan sanaan pannut koko rakkautta huokuvan tuskansa.

"Pikku Amalie, minun on sääli nähdä sinun suruasi; sinähän tiedät, että minä olen alkanut pitää sinusta."

"No sittenhän — — oi, mitäpä auttaisi sitä sanoakaan!"

"Ole nyt järkevä, Amalie; minä kohtelen sinua niin hellästi ja varovasti kuin suinkin voin."

Amalie meni makuuhuoneeseensa ja istuutui pienelle jakkaralle, joka seisoi nurkassa hänen vuoteensa ja yöpöydän välissä.