Advertisement

Iltapuoleen eräänä pimeänä syyspäivänä istui eräs nuori tyttö sankarihaudalla Ödumin nummella katsellen Vejlen metsiin päin. Nummi levitteleikse hänen ympärillänsä kuni iso, ruskea kokos-syistä tehty matto, etäällä idässä seisoi metsä sinertävänä ilmapohjana, luonto oli synkkä ja raskas.

Niin monta, monta kertaa hän oli istunut täällä haudalla katsellen itään päin, muutamaa metsänaukkoa kohti; sillä sielläpäinhän — —

Niin elävänä hän siinä hänen edessänsä seisoi; niin korkeana, niin terveytimisenä, hiukan ryhditönnä liikkeissään — sinä suurena lapsena, joksi Möller häntä aina sanoi.

Hän näki hänet sellaisena kun hän oli puodissa, aina terveenä, raittiina ja iloisena, jutellen yhtä ystävällisesti rikkaiden kuin köyhienkin kanssa, avuliaana ja herttaisena, hän näki ja kuuli hänet, sellaisena kun hän seisoi korokkeella konserteissa, vilkaisten iloisia silmäyksiä tuttavilleen kuulijain joukossa, ja myöskin hänelle, kierrellen tummia viiksiänsä ja singahuttaen voimakkaita barytoni-säveleitään tuolla lapsellisen iloisella reippaudella, joka pani kaikki sydämet sykkimään mieltymyksestä.

Hän näki hänet useissa eri tilaisuuksissa, jotka hän oli säilyttänyt muistissansa; siinä hän istui pianon ääressä laulaen kasvot ylöspäin käännettyinä, tuossa hän juoksi hakemaan vettä, kun palvelijatar oli sairas — tuossa hän hyppäsi ulos luhdinikkunasta noin 5—6 kyynärän korkeudelta, joutuakseen pelastamaan erästä poikaa, joka satamassa oli pudonnut veteen.

Mutta sitten oli äkkiä hänen silmäinsä edessä se viimeinen kuva, mikä hänellä oli hänestä — mies, jonka silmistä puhui sydänsuru.

Värähdellen vilusta kääriytyi hän isoon saaliinsa, puristi käsivarret kylkiinsä ja kyyristyi kokoon. Kauan hän istui siinä liikkumatta, katsoen ylös ilmaan suurine säteilevine silmineen, jotka kerta kerraltaan kysyivät Jumalalta. "Miksi olet tehnyt tämän?"

Miksi oli Jumala sytyttänyt liekin hänen ja Jörgenin sydämessä, kun hän ei kuitenkaan tahtonut heidän käsiään yhdistää? Miksi piti hänen istua tässä tämä tuska rinnassansa, sydämessä tämä kalvava kaiho, ja kauas kantava katse, joka metsien ja vesien yli näki suorastaan siihen kotiin, jossa hänellä oli ollut vaikutusalansa, ja jossa hänen henkensä vielä nytkin asui yöt ja päivät, mutta johon hän ei koskaan enää saanut astua? Miksi kirjoitti Jumala niin monen ihmisen elämälle lakeja niin arvoituksentapaisella kirjoituksella, ettei sitä kukaan voinut lukea?

"Hyvää iltaa, neiti!" hän kuuli miehen äänen sanovan.

Hän katsoi tielle päin. "Onko teillä kirjettä minulle?"

"Onhan minulla."

Vanha postimies oli poikennut pari kyynärää tieltä ja nousi haudan sivua...

"Ei, ei, kyllä minä tulen alas teidän luoksenne."

"Kiitos, kiitos, vaikea minua kankeilla säärilläni onkin nousta noin jyrkkää mäkeä", sanoi hän hengästyneenä, "ne täyttävätkin seitsemän kertaa kymmenen ja nuo hevoset tässä", jatkoi hän osottaen vääriä sääriään.

Postimies hääräili laukkunsa kanssa ja vilkasi vähä väliä neitiin.

"Tehkää hyvin, neiti!"

"Kiitos!" Hän vilkasi kirjeen päällekirjoitusta ja kalpeni. "Tuo iso 'F' leveine koukeroineen — —"

"Siitä olisi pikkunen maksu, hyvä neiti, siitä kirjeestä —"

Mitä ihmettä kirje häneltä!

"Niin, niin, sehän on totta, kiitoksia nyt!" hän otti esiin kukkaronsa ja hypisteli sitä kuumeentapaisesti.

Postimies vilkasi kukkaroon: siinä oli sekä 5, 10 että 25 äyrisiä.

Neitonen ojensi hänelle 25 ävrisen: "Olkaa hyvä, Walle!"

"Suuret kiitokset, neiti, liikaahan tämä on."

"Ei ole. Kiitos nyt vaan!"

Postimies pyyhkäsi nenäänsä ja nuuhkasi ilmaa sieramiinsa.

"Tämä pussi on raskas kantaa", jutteli postimies.

Neitonen ei kuullut mitä hän puhui, hänen sormensa hypistelivät kirjettä, hän katsoi postileimaa, päiväystä, hänen sydämensä sykki kiihkeästi odotuksesta.

Postimies hääri yhä laukkunsa kanssa. Kun remmi oli vedetty niin tanakasti kiini remmin ylipäänsä voi vetää, alkoi hän napittaa takkiansa ja asettaa laukkua olalleen. Ja kestääpä kotvasen, ennenkun saa sellaisen vanhan, vastahakoisen laukun, joka aina vain pyrkii hankaamaan, riippumaan oikein alalla.

Kun laukku vihdoinkin otti asettuaksensa, pyyhkäsi hän taas. "Käsivarttakin pakottaa, ja se on käynyt kankeaksi monivuotisesta kantamisesta."

"Onhan teillä vielä muitakin myttyjä kannettavana kuin postilaukku."

"Ainahan niitä on."

"Ja kaiketi teillä on kovin pieni palkkakin, Walle? Kas tässä on toinen 25 äyrinen — olkaa hyvä!"

"Paljon kiitoksia, neiti! Te olette kovin hyväntahtoinen."

Hän nyökkäsi: "Terveisiä Marenille!"

"Kyllä niitä menee. Hyvästi nyt, ja suuret kiitokset, neiti!"

Ja vääräsääri läksi astumaan tietä kohti.

Vapisevin sormin veti nuori tyttö kirjeen kuorestaan ja katsoi allekirjoitusta. Sen luettuaan hän kulki haudan vastaiselle puolen, viitasi katseen oikeaan, katseen vasempaan ja eteenpäin ja istuutui sitten muutaman pensaan alle. Ja luettuaan kirjeen vaipui käsi alas ja hän katsoi eteensä mitään näkemättä, hengästyneenä, voimatta selvittää ja järjestää ajatuksiaan.

Sitten hän käänsi katseensa taivaalle — kaksi suurta, säteilevää silmää, jotka kysyivät jumalalta: "Mitä tämä on?"

Aurinko, joka siihen saakka oli piiloutunut ja vaaninut pilven takana, ikäänkuin odotellen, että hän lukemisensa lopettaisi, tuli nyt äkkiä näkyviin ja valoi nummen ja etäisten metsien yli punaisenkellertävän valovirran. Hän muisti ehdottomasti sen aamun siellä Himmelbjaergetillä. Hänen sydämensä sykki veren koko levottomalla voimalla, vavahteleva valo- ja värivirta, käsittämätön paljous väikkyviä ajatusvivahduksia lipui mieleen ja pani hänen sisimmän sielunsa vapisemaan.

Samassa alkoi Odumin kirkon iltakellot soida. Kellojen ääni ja iltarusko yhdistyivät elvyttämään hänessä uusia muistoja, joukottain mielikuvia, jotka tunkivat sieluun heleän, hellän soiton ja loistavan auringonkehän ohella.

"... Pankaa kernaasti minutkin siihen romaaniin... kaksi nuorta, joiden täytyy paljon kokea; mutta vihdoin viimein — ja sitten soivat kirkonkellot."

Hän puristi käden rintaansa ja ummisti silmänsä. "Taivaan Jumala, mitä tämä on?"

Ei, olihan se mahdotonta, tämä, että aivan äkkiä tulla muutetuksi maailmaan, joka säteili ja välähteli onnesta... että tämä käsittämätön tapahtuisi... että Jumala nyt tahtoisi tulla yhdistämään heidän kätensä...

"Ei, ei, eihän se ole Jumala", kuului samassa hänen sielussaan. "Erotettu...?"

Samassa hän myöskin tunsi pettymyksen kylmän virran valahtavan sieluunsa. Hän avasi silmänsä, värisi, katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Missä hän oli?

Nyt hän huomasi valonhohteen kadonneen nummelta ja metsästä, aurinko oli jälleen mennyt pilven taakse, nummen peitti synkkä hämärä, metsä oli entistään pimeämpi.

Hän pyyhkäsi käsiään ja vaipui kokoon niin tuiki avuttomana, kuin ikänään sydän voi olla, joka on vapaana lennellyt rajattomissa korkeuksissa, mutta äkkiä tuntee itsensä heitetyksi takaisin entiselle paikalleen Jumalan järkkymättömien lakien taakse.

"Niinpä luulinkin...!" kuului samassa miehen ääni, ja pikku tyttönen riensi hänen luokseen.

Marie pisti kirjeen taskuun, pyyhkäsi pari kyyneltä silmistään ja nousi.

"Minä olin näkevinäni sinun istuvan täällä ylhäällä... kuinka, sinä näytät niin surulliselta?"

"Tietoja kodista."

Nuori pappi nyökkäsi ymmärtävästi päätään. "Niin", kuului kuin keskellä huokausta — "siihen tarvitaan aikaa."

Neitonen ymmärsi hänen puhuvan hänen ja hänen äitinsä surusta.

"Kaikki olemme jotain semmoista kokeneet", puhui hän edelleen. "Mutta aika ja Jumalan johdatus parantaa kaikki haavat." Hän taputti neitosta osanottavasti olalle.

"Me koetamme viihdyttää sinua kotona, niin hyvin kuin käsin voimme; sinä olet tehnyt niin paljon meidän eteemme."

"Minä en voi kärsiä, että sinä siitä aina puhut."

"Mutta onhan se totta, Marie rakas. Sanoin juuri äsken äidille — pikku Kaja kuuli sen —: 'Eikö ole kumma, että yksi ainoa ihminen voi tehdä kodin niin miellyttäväksi ja herttaiseksi monelle? Täällä Marie on asuskellut ja rakentanut puolittain hävitettyä kotia ja saanut siihen entisen herttaisen, kodikkaan tunnelman...' niin, sen sinä olet tehnyt, ja sitä emme koskaan unohda."

Neitonen katsoi häneen. Hänen äänessään oli niin syvää kiitollisuutta.

"Menemmekö kotiin?"

Aivan itsestänsä järjestyivät he siten, että nuori pappi ja nuori taloudenhoitajatar otti kumpikin pienen lapsenkäden omaansa ja kävelivät näin pappilaa kohti.

Keskustelu ylemmän ja alemman luomakunnan sopusoinnusta ja tämän sopusoinnun vaikutuksesta ihmissydämeen, tunnelmien yhtyminen hiljaisen illan loppuakordiin käänsi vähitellen Marien ajatukset uusille urille.

Nuori leskimies käveli katsellen kotiaan, joka näytti pieneltä lehdettömältä metsiköltä jossa oli aukko ja savua tupruava uunin piippu.

Taaskin virtasi lounaasta punertavaa valoa.

"Kas, tuossa on aurinko taas!" huudahti pappi. "Yhtäkkiä näkee kymmenen kertaa niin kauas kuin tavallisesti! Ja koko maailma on purppurahohteessa!"

Neitonen ei vastannut, hänen mielensä oli kaukana muutamassa paikassa, jossa eräs toinen oli puhunut niistä väkevistä valovirroista, jotka äkkiä tulla kohahtavat ja elvyttävät meissä elämän.

Pappi vilkaisi katseen häneen. Niin hienolta ja kauniilta hän näytti tässä valaistuksessa. Katsoi sitten pientä tytärtänsä, käänsi katseensa taivaalle ja sitten kotiinsa.

Hänen silmänsä säteilivät. Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan olisi nähnyt kotiansa niin ihanassa rusohohteessa.

Advertisement