Rakkaus, sinä kaikkien sielujen itsevaltias, sinä salainen suurvalta, joka yhdistyt ihmisluonnon voimakkaimpiin viettoihin, hyviin ja eläimellisiin, joka mielessä elvytät aavistamattomia voimia, herätät, yllytät, kidutat, teet lempeäksi ja hyväksi, teet rajuksi ja pahaksi — rakkaus, sinä arvaamaton, sinä voimakas, joka pakotat yhden sydämen uhraamaan punaisen sydänverensä ja kiihotat toisen verhoihin — rakkaus kuinka tutkimaton ja arvoituksen tapainen onkaan olentosi!

Jotain tällaista kuuli Jörgen Bang, kun hän eräänä sunnuntaina meni kirkkoon etsimään sovitusta maailman hallitsijan kanssa. Mutta hän ei voinut käyttää kuulemaansa, se vain enensi hänen hämmennystänsä. Eikä se ollutkaan toivo saada kuulla rovastin suusta kehottavia sanoja, joka oli ajanut hänet tänne, vaan toivo lempeästä kohtauksesta itse rakkauden alkulähteen kanssa, toivo saada tuntea Jumalan myönnytystä siihen päätökseen, joka alkoi juurtua hänessä, ja saada siitä voimaa murtamaan vanhan elämänsä ja rohkeutta siirtymään uuteen.

"Mutta on olemassa rakkaus, jonka olento on yksinkertainen, kuin lapsen rakkaus", kuului edelleen saarnatuolista, "rakkaus, joka yhdistyy ainoastaan siihen ihmisluonnossa, joka on puhdasta ja hyvää: se on uskon ja toivon sisar, maailmallisen mielen voittaja ja joka virtaa liikutetuista syvyyksistä ja laskee intohimonsa uhrin, koko hellyytensä täydellisyyden Jumalan jalkojen eteen."

"Maailmallisen mielen voittaja", kertoi Jörgen itsekseen. Siinä se taas oli, se tavallinen nuotti 'kieltäytymisestä' ja 'alistumisesta'. Hänessä elpyi kova tunne, ja muuan ajatus välähti hänen mieleensä: eiköhän Feuerbachin sanoissa ole totta, että kristinusko on sydämetön, julma oppi?

Rovasti oli sillä välin joutunut puhumaan taistelusta lihan ja hengen välillä:... "Tämä lakkaamaton taistelu meissä Jumalan ja maailman välillä, tämä tunteminen olentonsa syvyydessä: sinä kuulut maailmaan, sinä olet ainetta maailman aineesta, elämä sen elämästä, kuohuen halua antautua sen nautinnoihin — tuo, että puristautuu kiinni siihen, jota rakastaa, että taistelee kaikilla sielunsa voimilla löytääkseen ja pitääkseen kiinni onnen niinä harvoina hetkinä, kun täällä maailmassa elämme — ja toisaalta tuntea, että rinnassa on Jumalan ikävöiminen, tuska ja pelko hänen armonsa menettämisestä, syvä tunne, joka lakkaamatta kuiskaa että kieltäymisen voitto, ja pyhä lämmin antauminen Jumalalle on elämän korkein onni — —."

Sen enempää Jörgen ei kuullut. Oli kuin rovastin isot harmaat silmät, jotka katsoivat alas suoraan häneen, olisivat hajottaneet hänen ajatuksensa joka taholle. Oliko tuo sanottu hänelle? Oliko äiti kertonut kaikki rovastille? Vai rovastin oma vanha taisteluko se kajahti noissa sanoissa?

Kotimatkalla hän kulki Möllerin kanssa, joka myöskin oli ollut kirkossa.

"Merkillinen mies se rovasti", virkkoi Jörgen, "hän puhuu aina niin paljon rakkaudesta".

"Tiedäthän sinä sen, että sydämen kyllyydestä suu puhuu — —."

Jörgen astui mietteissään. "Olipa surullista ettei hän saanut sitä, jota nuorena rakasti."

"Hän oli nainut vaimo."

"Niin, minä tiedän sen, se on, olen arvaillut, että se oli rouva Brun."

Vanhus vaikeni hetkisen. "Se on salaisuus."

Jörgen puhui äänellä, kuin olisi hänelle rovastin rakkausjuttu ollut yhdentekevä, mutta olihan jostain puhuttava.

"Eikö se _nainen_ sitten pitänyt _hänestä_?"

Möller seisattui ehdottomasti ja veti ylös kulmansa: "Hänhän oli nainut vaimo, sanoin minä."

"Mutta onhan niitä niin monta... niinkuin hänkin tuossa."

Rouva Hahn se miehensä kanssa ajaa suhisti ohitse ja tervehti säteilevine silmineen.

"Niin", mutisi Möller pannen taas jalkansa liikkeelle.

"Luopuivatko he kohta toisistaan?"

Vanhus seisattui taas ja katsoi taaksensa. "Sen verran vain voin kertoa sinulle, että hän nuorena pappina myöhäisenä iltahetkenä kuin muinoin Nikodemus tuli vaarisi luo neuvoa saamaan: 'Niin ja niin, me rakastamme toisiamme — mitä on meidän tekeminen?' — Silloin otti vanha pastori Raudrup raamattunsa ja avasi sen: 'Lukekaa tämä!' — Niin, sen paikan hän hyvin tunsi; mutta olihan Paavali lausunut sanoja, jotka kristityille ihmisille näyttivät avaavan tien eroon. — Mutta siitä ei tullut mitään; he eivät voineet."

Jörgen meni kotiin ja istuutui lukemaan. Mutta hän ei voinut lukea, ei istua. Aina ja alinomaa hän palasi takaisin pyhyyden rikkomiseensa, väkivaltaiseen avioliiton pyhyyteen murtautumiseensa. Pitäisikö hänen koko elämänsä ajan kärsiä tämän rikoksensa takia?

Mikä kärsimätön este se olikaan, tuo omatunto! Oli kuin uskonnollinen tunne olisi itseensä imenyt kaikki muut tunteet ja muodostanut ne pyörteiksi väkevään virtaansa.

Hän tuli ajatelleeksi rovastia ja rouva Brunia. Ja hän käsitti tällä hetkellä selvemmin kuin koskaan ennen, kuinka valtava voima Herran pelko on tuhansissa ihmissydämissä. Sillä välin kun miljoonat, joilla ei ole mitään tekemistä Jumalan kanssa, tyydyttävät elämänhaluansa sisällisten epäilysten vaivaamatta, niin vakava kristitty joka toinen päivä törmää omantuntonsa muuria vasten, jonka ovat muodostaneet Sinain käskyt ja äänet seitsemän autuuden vuorelta. Ja niin nämä kärsivät Jumalan lapset hiljaisesti nöyrtyvät ja laskevat kärsimisensä uhrin, hellyytensä täydellisyyden Jumalan jalkain eteen.

Kuinka he _voivat_? Kuinka voi kukaan ihminen niin tyynesti taipua asiassa, joka koskee sydämen sisimpiä juuria? Jos mikään maailmassa oli hänelle mahdotonta, niin oli _se_, että mielestään juurruttaa kaikki ajatukset yhdistymisestä Marien kanssa. Olihan hän yrittänyt sitä kerta kerraltaan, oli taistellut niin rehellisesti kuin voi. Mutta ei ollut sitä päivää, jolloin hän ei aamusta iltaan ajatellut häntä, ei ollut sitä yötä, jolloin hän ei häntä kohdannut; hän näki hänet kun aamu sarasti hänen ikkunoistansa, hän asusti hänen huoneissansa — Amalien hahmossa — hän kattoi hänen pöytänsä, järjesti huoneita, tuli portaita alas mustetölkin kanssa kirjakauppaan, hymyillen kummallisilla silmillänsä.

Oli päiviä, jolloin tuntui, kuin koko hänen sisällinen elämänsä olisi irtaantunut liitoksistansa ja uhmaten hyökännyt kaikkia niitä vastaan, joiden ahdasmielinen jumalisuus astui hänen onnensa tielle. Ja se ajatus, joka ennen varovaisesti nosti päätänsä hämärästä, kohoutui nyt kirkkaaseen valoon ja muuttui ääneksi, joka puhui voimakkaita sanoja hänen puhtaasta, selvästä ihmisoikeudestansa. Minkätähden se ei voisi tapahtua, kun Amalie vapaaehtoisesti uhrautui eikä rahoistansakaan välittänyt — minkätähden se siis ei voisi tapahtua?

Salaisella innolla hän ryhtyi lukemaan raamattua, luki läpi Mooseksen kirjat, tutki vuorisaarnaa ja Paavalin Epistoloita, tutki ja mietti päivät ja yöt.

Kun hän näin eräänä päivänä muutamassa vastailmestyneessä Etiikassa luki tunnetun yliopiston professorin kirjoituksen avioerosta, niin hänelle oli suuri ilo nähdä, kuinka vapaalla kannalla kirjan tekijä oli tähän kysymykseen.

Lakkaamatta hän mielisteli ja houkutteli omaatuntoansa. Ja päivä päivältään hän pääsi kappaleen eteenpäin. Hänen ajatustensa esine menetti tämän jokapäiväisen menettelyn kautta vähitellen terävät kulmansa ja kävi helpommin hallittavaksi. Hänen rakkautensa sai raamatun sanan taivutetuksi aivan uusien näkökohtien valoon, joita hänen sisin tunteensa tosin kieltäytyi hyväksymästä, mutta joihin se lähemmän ja tarkemman harkinnan perästä yön yksinäisinä hetkinä vähitellen yhä enemmän tutustui.

Sanomattoman keventävää iloa hän tunsi lukiessaan seuraavaa muutamassa vapaamielisessä kirkollisessa lehdessä:

"... Avioerokysymys on lopultakin omantunnonkysymys, josta jokaisen on päättäminen itsensä ja Jumalan kanssa salakammiossa, ja jota ei _saa_ eikä _voi_ alistaa minkään inhimillisen oikeuden tutkittavaksi..."

Vallan kuin hänen sydämestänsä puhuttu. Kun hän nyt kovan hengellisen taistelun perästä oli päässyt tähän varmuuteen: se ei ole ainoastaan luvallista, se on _välttämätöntäkin_, siitä riippuu kahden ihmisen onni — —! Oi, Jumalan kiitos, tuntui kuin koittaisi hänelle uusi päivä!

Joka kerran, kun pääkaupungista tuli kirjalähetyksiä, valtasi hänet levottomuus, kunnes hän ne sai avatuksi. Ensiksi hän aina taittoi romaanien ja runokokoelmien uutuuksiin. Niissä sykki uusi aika. Kenpä voi kieltää, että niissä, näissä kapinallisissa kirjoissa, oli omituinen voima, ne kun asettivat miehuullisen uhmansa vanhentunutta kirkollista tapaa vastaan ja lauloivat suuren intohimon korkeaveisuuta sävelin, jotka löysivät vastakaikua joka ainoassa nuoressa rinnassa yli koko maailman.

Mutta ne rahat, ne rahat! Eron hän saisi läpiviedyksi, hänhän tiesi, että Amalie pian toipuisi ikävästänsä ja kenties tulisi onnelliseksi toisen kanssa; mutta ne rahat? Se jäytäisi häntä läpi elämän — eniten Olli Kongen takia — jos todellakin kävisi siten, että side katkaistaisiin ilman että myötäjäiset maksettiin takaisin.

Silloin eräänä päivänä astuu kullan haltiatar hänen eteensä sormi kohotettuna: "Minä tulen."

Vanha Möller se tuli haltijatar kainalossaan. Hetken aikaa tirkisteltyään hän taskustaan otti esiin asiapaperin: "Tahdon nähdä, voisinko sinua hiukan ilostuttaa, pikku Bang."

Avatessaan paperin näki Jörgen ensiksi leiman, jossa oli kolme jalopeuraa ja kruunu. Silloin valtasi hänet vavahteleva aavistus.

"Olet kai aavistanut minkälainen 'viimeinen tahtoni' tulisi olemaan?" Vanhus otti hyppysellisen nuuskaa. "Minullahan ei ole ketään, jota voisin omakseni sanoa, paitsi sinä."

Nuori mies oli käynyt aivan kalpeaksi. "Minä en tiedä, kuinka teitä kiittäisin."

"Ei sitä niin paljon ole — kaikkiaan vain noin viisi-kuusitoista tuhatta."

Jörgen katsoi häneen, silmät kyyneltyivät, yhtäkkiä hän kiersi käsivartensa hänelle kaulaan ja säikäytti vanhan herran painamalla suutelon niille huulille, joita ei moniin, moniin vuosiin oltu suudeltu.

Nuoren miehen mieleen tuli ennen aavistamaton jäntevyys. Kaikki tiethän hänelle nyt tasoitettiin! Hän tunsi, että nuori veri vielä virtaili hänessä, rohkeus kiihtyi, kaihon, rakkauden silmitön rohkeus; toiminnan hetki oli tullut, mikään maailman mahti häntä ei enää pidättäisi. Hän tiesi kyllä, ettei hän Amalien kanssa vielä ollut viimeistä sanaa puhunut, mutta ei auttanut; hän tiesi myöskin, että odotusaika tulisi pitkäksi. Ja kumminkin — olisikohan se pitkä? Ei se olisi pitkä, sen täyttäisi koko se juhlailo, joka aina käy suurten tapausten edellä. Omantunnontuska ja hurmaava toivo täyttivät hänen sielunsa, oli kuin hellimmät, hennoimmat tunteet hänessä olivat taistelleet rajusti uhmailevien liikutusten kanssa — nyt piti selvityksen tapahtua; jos Marie kieltäytyisi, niin sitten Jumalan nimessä — —