Advertisement

Syksyn huvitukset olivat täydessä käynnissä. Huviteltiin teatterissa, seuroissa ja kodeissa. Laulu- ja soittoyhdistykset antoivat konsertteja realikoulun voimistelusalissa, puotilaiset naisineen pitivät tanssikekkereitä ulkosalla, kodeissa pidettiin päivälliskekkereitä ja peliseuroja, ja postitalon vakinaiset vieraat hörppivät isoista laseistaan ja juorusivat kaupungin tapahtumista.

Kaikkialla kaupungissa puhuttiin vielä pankinkavallus-huhuista ja maajaista uutisista Storgadelta. Nämä viimeiset, olivatkin oikein uteliaisuuden haluttua tavaraa, niitä kun vielä peitti epäselvyyden huntu, joka antoi mielikuvitukselle aihetta mitä hurjimpiin arvailuihin, ja ne vaikuttivat kuin virkistävät rypäleet kaikkiin uutisia janoaviin kurkkuihin ja panivat monet siveät silmät — etenkin vanhojen, naimattomien naisten — kääntämään valkuaiset taivasta kohti.

Mitä Jörgen pelkäsi, tapahtui: hänen isänsä sai eron kassöörin virasta.

Niin, kertoi vanha herra kaupungilla, hän oli kestänyt paikoillaan niin kauan kuin mutta silmät — ja hermot — —. Nyt hänen täytyi tyytyä olemaan jonkinlaisena päällysmiehenä — em! — pitämään silmällä kirjureita ja pankin alempia virkamiehiä ja kiireessä käänteessä itse tarttua kynään, milloin toiset eivät kyenneet suoriutumaan.

Niinkuin entisinäkin aikoina astui hän nytkin iltasin postitalolla sijaitsevaan klubiin koko itsetuntonsa kankeus niskassansa, tervehti tuttaviaan armollisella kädenliikkeellä sekä istuutui pitkäveteisellä huudahduksella "Aa—h!" ja kasvojen ilmeellä, kuin olisi hänellä pankissa isokin kapitaali.

Hänen hyvinvointiansa ei laisinkaan häirinnyt se seikka, että hänellä itsellänsä harvoin nyt enää oli rahaa kosteisiin virvokkeisiin; sillä tässä hyvässä pikkukaupungissa oli kuin kaikissa muissakin hyvissä pikkukaupungeissa, hyväntahtoisia sieluja, joiden mielestä oli kunnia saada tyhjentää, totilaseja _kanslianeuvoksen_ kurkkuun.

Toisinaan tuli kanslianeuvos kirjakauppaan saamaan sikarin tai jotain muuta. Hän oli aina kankea ja pönäkkä ja antoi ylhäisyytensä vaikuttaa masentavasti puotilaiseen. Mutta Jörgen näki, mitä kukaan muu ei nähnyt: sen aran katseen, joka toisinaan vilahti esiin silmälasien takaa.

Isän ja pojan välille oli kehittynyt kummallinen suhde. He olivat jonkinlaisella äänettömällä sotajalalla keskenään, joka oli tuskallista molemmille, sillä molempien veri halusi rauhaa.

Nuori mies ajatteli kumminkin tähän aikaan suhteellisesti vähä isäänsä; hänen mielensä täytti se toinen — se, joka oli takaisintungettava unhotuksiin, mutta joka joka päivä puhkesi esiin uusissa ajatuksissa.

Muutamana aamuna hän näki Amalien puuhailevan pelipöydän ääressä hänen huoneessaan. Mitähän se oli? Hän meni lähemmä. Samassa Amalie kääntyi syrjittäin, varmaankin nähdäkseen paremmin — — siinä hän seisoi kyynel poskelle vierähtäneenä pyyhkien pölyä toisesta kynttiläjalasta.

Jörgen hiipi pois; mutta myöhemmin päivällä hän sai tilaisuutta korjata pois kynttiläjalat, eikä niitä enää sen perästä näkynyt hänen pöydällänsä.

Amalien aivot tarvitsivat tavallisesti hyvän aikaa jotain ajatusta valmistaaksensa, eikä hän vielä sinä päivänä saanutkaan mitään valmiiksi; mutta yöllä hereillään maatessaan hän niin ahkerasti mietti, että sai muodostetuksi arvelun; sillä seuraavana päivänä hän katseli Jörgeniä silmissään syvää, kunnioittavaa kiitollisuutta.

Jonkun aikaa he harjoittivat tällaista onnetonta näyttelemistä keskenään, milloin silmillä, joissa oli hartaasti kysyvä katse, milloin työllä, pienillä vihjauksilla, jotka puhuivat enemmän kuin sanat.

Nuoren vaimon silmissä saattoi välähdellä omituinen, väijyvä ilo, ja yksin ollessaan hän saattoi ristiä kätensä, katsoa taivaalle ja kuiskata: "Oi, suokoon Jumala, suokoon Jumala...!"

Mutta sitten eräänä iltana tuli taas levottomuutta leiriin. Jörgen istui lukien muuatta sanomalehteä. Lukiessaan erästä kuolemanilmoitusta tunsi hän äkkiä, kuin jos käsi olisi kouristanut hänen sydäntänsä.

Amalie, joka jo ennakolta oli uutisen lukenut, ja jonka päättelemiskyky tässä tilaisuudessa oli tavattoman nopea, istui vaarinottaen häntä levottomin silmin.

Sanomalehti oli vaipunut hänen syliinsä ja hän istui syvissä ajatuksissa tuijottaen eteensä: Nyt hän siis tulisi kotiin — muutamien päivien kuluttua hän tapaisi hänet ja katsoisi hänen syviin, surullisiin silmiinsä.

Hän nousi ja alkoi astella edestakaisin lattialla alinomaa vaieten. Aavistukset ja kysymykset kuohahtivat sieluun; kieltäytymisensä ohutta kuorta, joka oli muodostunut hänen rakkautensa ympärille, järisytti sisällinen täristys.

Yöllä hän taisteli olikohan oikein, että hän meni hautajaisiin? Tiesihän hän niin hyvin, että hänessä hehkuva tunne, tuo aina kytevä kaivos-tuli, puhaltaisi uusi kohtaus taas täyteen liekkiin.

Tuskallinen levottomuus kiusasi seuraavina päivinä nuorta vaimoa. Joka kerran miehensä nähdessään hän kävi hengästyneeksi.

Kun he hautajaispäivänä istuivat aamiaispöydässä, ja Jörgen juuri oli nousemaisillaan pöydästä tavalliseen tapaansa lyhyesti kiittäen, kysyi Amalie:

"Menetkö hautajaisiin?"

"Menen," vastasi Jörgen ja nousi. "Tiedäthän hyvin, että Römer oli kauppatuttaviani."

"Tulenko minä mukaan?" Ääni vapisi itkun rajoilla.

"Tahdotko _vartioida_ minua?"

Lapsen rehellinen vastaus helmeili hänen silmissään.

"Jos hiukankin pelkäät siinä suhteessa, niin tee niin hyvin!"

Hän kävi oikein liikutetuksi kiitollisuudesta, että hän saisi mennä mukaan häntä vartioimaan.

Heidän kulkiessaan katua ylöspäin — Amalie seppele käsivarrellaan — ja sitten eteenpäin kirkkotarhan kappelia kohti, Jörgen melkein iloitsi siitä, että hänen vaimonsa oli mukana; nyt hänellä kaiken aikaa olisi omatuntonsa läheisyydessä ja että he olivat yhdessä saattaisi olla kaupungille selityksenä, että he olivat täydessä sovussa ja halveksivat kaikkia huhuja.

Vain pieni joukko ihmisiä oli kokoontunut siihen huoneeseen, jossa arkku oli. Neljä naista istui seinivierellä oikealla, puolikymmentä miestä vasemmalla.

Hänen katseensa lipui pitkin naisten riviä ja hän sai epämääräinen vaikutuksen mustista harsoista; mutta — — eihän hän ollutkaan siinä — oli, oli _tuossa_! Tuskallinen ilo puristi hänen rintaansa, kun Marie käänsi päätänsä ja hän tunsi hienopiirteiset kasvot kirkkain, kummallisin silmineen.

Jörgen istuutui muutaman maalarinsällin viereen. Yksi ajatus valtasi hänet täydellisesti, suuri kaikkia vallitseva tunnelma. Ja tämä tunnelma sai ajan seisattumaan, niin että kului puoli tuntia hänen elämästään ilman että hän siitä mitään tiesi.

Siinä oli kaksi silmää, kaksi ruskeata lapsensilmää, jotka seurasivat jokaista hänen liikettään, näkivät hänen ajatuksensa ja katsoivat hänen sydämeensä.

Marie, joka kaiken aikaa oli istunut katse lattiaan kiintyneenä, kalpeana ja kyyneletönnä, huomasi Amalien vasta, kun arkkua lähdettiin kantamaan ulos. Sen kiitollisuuden tunteen valtaamana, jonka pieninkin osanottavaisuuden ilmaus herättää surevassa sydämessä, tarttui hän molemmin käsin Amalien käteen ja puristi sitä, ja se vaikutti, että tämän pikku rouvan sielussa heräsi sellainen tunteiden sekasorto, että hänen täytyi istuutua ja painaa sydäntään.

Kun vieraat hyvästelivät haudalla, laittoi Jörgen niin, että hän ja Amalie olivat viimeisiä. Hetkeä, jolloin pari naista hyvästeli leskeä, käytti Jörgen ojentaakseen kätensä Marielle. Ja siinä hän seisoi katsellen noihin syviin surullisiin silmiin; hänen ajatuksensa hämmentyivät, oli kuin hänet olisi vedetty alas hänen olentonsa pohjattomaan syvyyteen.

Mutta sitten selveni hänen päänsä taas, hän sanoi tyynesti hyvästi, kääntyi ja läksi.

Hänen vierellään oli seissut pieni itkettynyt rouva, joka jännitetyin hermoin seurasi kohtausta. Ei ole hyvä tietää, mitä hän ajatteli ja tunsi nähdessään ne kärsimisen piirteet, jotka kuvastuivat näiden kahden ihmisen kasvoissa; hän ei sanonut mitään eikä hänellä ollut voimaa lausua jäähyväistäkään Marieta hyvästellessään.

Mutta Jörgenin kodissa tapahtui sinä iltana jotain, jonka hän ei koskaan ollut luullut voivan tapahtuvan, ja se mitä tapahtui oli, että yksinkertainen, surullinen ihmissydän rakkaudesta uhrautui kahden ihmisen onnen eteen.

"Jörgen — —" virkkoi hän hiljaa. "Minä näen kyllä, kuinka vaikea teidän kumpaisenkin on."

Jörgen katsoi häneen kuin odottaen jotain enempää.

"Ja minä ymmärrän", hän jatkoi, "ettet sinä tätä pitkään kestä... tällä lailla." Viimeiset sanat tulivat epäselvinä ääninä.

"Mitä sitten arvelet, pikku Amalie?"

Hetken aikaa hän istui hiljaa hengittäen. Sitten saivat vihdoin vapisevat huulet sanotuksi sanottavansa.

"Minä tahdon — erota sinusta."

Jörgenin silmät täyttyivät kyynelillä ja hän tarttui hänen molempiin käsiinsä: "Amalie, sinä olet niin hyvä."

Mutta mitäpä hän muuta vastaisikaan? Hänen päänsä meni vallan sekaisin eikä hän tiennyt miten asian ottaisi.

"Oi Amalie, tämä asia on niin monimutkainen, niin vaikea," kuului taas hetken päästä. "Minulla sitä paitsi ei ole niitä rahojasi."

Toisinaan, kun hänen onnistui saada syrjäytetyksi jumalantuntonsa, hän oli ajatellut sitäkin mahdollisuutta että hän vuotuisesti maksaisi hänelle määrätyn summan pitemmän aikaa, mutta tätä mahdollisuutta hän ei oikeastaan itsekään uskonut; sillä hänellä oli vielä monta vuotta jälellä, ennenkuin hän pääsisi selväksi Mölleristä, jonka lisäksi hänen vielä piti melkein kokonaan elättää omaisensa kotona.

"Minä en voi hankkia niitä," hän lisäsi.

"En minä rahoista väiltäkään." Se tuli niin rehellisesti, mutta samalla niin surullisesti.

Jörgen näki, kuinka hänen rintansa aaltoili, hän näki — ensikerran — että hänen kasvonsa olivat kuihtuneet ja että hän oli laihtunut, vaatteet olivat väljät, kasvot surkastuneet ja itkettyneet. Häntä säälitti nähdä sitä.

Mutta keskellä hänen sääliänsä oli pieni loistava kohta, joka säteili salaisille ajatuksille. Olihan hän nyt _itse tarjoutunut_ eroamaan hänestä? Olipa rahoistakin luopunut.

Hän teki pitkän kävelyretken pitkin lahden rantaa, selvittääkseen itselleen sen päivän syvät vaikutukset.

Päivä paistoi metsään, raitis tuuli puhalsi lahdelta hänelle vastaan, kalakaijat ja tiirat leijailivat ilmassa. Ja hänen mielessään leijailivat tuhansin siivin toiveet, jotka tosin eivät uskaltaneet liikkua aivan vapaasti, mutta kumminkin elvyttivät hänen rinnassaan omituisen juhlallisen tunnelman.

Paluumatkalla hän kulki vanhempiensa puutarhat ohitse. Muutamalla käytävällä harjoitelihe Emil käsillä kävelemistä. Merkillistä kuinka nuo sääret pysyivät ilmassa. Mutta Jörgenillä oli sanomattoman raitistuttavaa nähdä noiden huolettomien jäsenten potkivan ilmassa.

Hän oli huudahtamaisillaan: "Poika tule tänne, että saan syleillä sinua!" — mutta sitten hän huomasi sisaren seisovan vilkuttamassa kahvelilla kyökin ikkunassa.

Rakas Martta sisko — noiden neljän harmaan vanhan muurin sisällä hän raatoi kaiket päivät ja kerkesi tuskin koskaan hengittämään raitista ilmaa ulos metsään, — ja ehkäpä siitäkin syystä, ettei hänellä ollut sellaisia vaatteitakaan, millä ulkona näyttäytyä. Hän tunsi äkkiä voimakasta pakotusta olla sisarelle oikein hyvä ja hellä.

"Jörgen, minulla on paistetulta omenoita," ilmoitti nuori kalpea tyttö kyökin ovelta. "Tule tänne!" Yksi kaks oli kyökkituoli vedetty esille ja tehty tilaa pöydässä.

Kuinka hauskaa oli istua tässä kuin muinoin, tässä herttaisessa, vanhassa kyökissä ja syödä omenoita! Hellä tunne valtasi hänet uudestaan ja sai hänet kiertämään käsivartensa tytön vyötäisten ympäri ja painamaan suutelon hänen huulillensa: "Kiitos rakas pikku sisko!"

Kun sisar avasi kätensä, jonka Jörgen oli puristanut kiinni pienen esineen ympäri, jonka hän oli siihen pannut, kiilsi hänelle vastaan uusi, kahdenkymmenenkruunun raha.

"Mutta Jörgen!"

"Osta sillä itsellesi kesätakki... niin, niin... pois nyt... minun pitää mennä äidin luo!"

"Tervetuloa!" hymyili sairas vaimo hänelle vastaan ja ojensi kätensä.

"Kuinka jaksat, äiti kulta?"

"Kiitos, luulenpa että hiukan paremmin."

Paremminko? Jörgen tuijotti häneen. Oliko hänen kasvonsa pienenneet tai tuliko se siitä, että hänen sankka valkoinen tukkansa tänään oli alempana otsalla ja poskilla...?

"Kyllähän sinä tiedät," laski hän leikkiä ja silmät välähtivät tummien kulmien alla, "ettei niitä vanhanaikaisia kyntteliä paksuine sydämineen niinkään helposti puhalleta sammuksiin."

Jörgen istuutui tuolille hänen viereensä: "Me emme tulisikaan toimeen ilman sinun kynttilääsi, äiti."

"Se on niin vanhanaikainen."

Iloisena kuin lapsi piti Martta ilmassa uutta kirkasta rahaansa.

"Katsos, äiti, uudeksi kesätakiksi!"

"Jörgen rakas, nytkö taas..."

"Ei ei ei ei!" hän keskeytti äidin. "Minä en voi kärsiä, että te pidätte niin paljon porua turhasta. Minun avustani ei todellakaan kannata puhua."

Liikutettuna puristi äiti hänen kättänsä, mutta ei virkkanut mitään.

"Kuinka unen laita on?" kysyi Jörgen.

"Kiitos, hyvin."

"Äiti kulta", puuttui puheeseen Martta, "kuinka, sinä kumminkin niin reippaasti voit sanoa 'kiitos hyvin', kun et kuitenkaan kahteen yöhön ole silmiäsi ummistanut."

"Olenhan minä! Mitäs se nyt on... kuulepas ennenkun menet... oletko käynyt teurastajan luona?"

"En ole, mutta minä menen nyt heti."

"Koeta hankkia meille vähän lihaa liemeksi härän lavasta."

"Kyllä minä."

"Ja sittenhän puhdistat isän mustat housut."

"Sen minä olen jo tehnyt."

"Kiitos, tyttöseni! Ja pidäthän sitten huolta, että hänen tohvelinsa ovat paikoillaan ja että yönuttu riippuu oven luona."

"Kyllä, äiti kulta... minun täytyy mennä paistoksiani katsomaan."

Hetken aikaa jutteli Jörgen äidin kanssa näppärästä Martta siskosta ja kelpo pojasta ulkona, jonka iloinen ääni juuri rallatti jotain laulunpätkää.

Yhtäkkiä hän tunsi syvää halua saada ilmaista äidille koko sydämensä — lähestyä häntä hellästi mielitellen, mahdollisesti saadakseen hänen myönnytyksensä ajatuksillensa.

Hän laskeutui polvilleen vuoteen ääreen, tarttui hänen käteensä ja hyväili häntä kuin pieni poika. Ja sitten: "Äiti kulta — —."

Mutta kuinka se jumalaa pelkääväinen vaimo säikähtyikään kuullessaan mitä hän ajatteli! Jyrkällä liikkeellä hän puolittain kohoutui kyynäspäiden nojaan ja tuijotti häneen:

"Jörgen, kuinka voit sellaisia ajatuksia pitää?"

"Niin, sellaista minä ajattelen."

"Mutta, onhan se mahdotonta."

"Miksi se mahdotonta olisi?"

Hän vaipui takaisin vuoteelleen ja tuijotti kauan eteensä niinkuin katsoo silloin, kun henki käy omia teitänsä.

"Mitä sinä sanoitkaan?" kysyi hän sitten.

"Minä sanoin, etten voi käsittää miksi se olisi niin mahdotonta."

Äiti ojensi hänelle hellästi kätensä ja virkkoi, äänessä omituisen murtunut sointu:

"Minä niin mielelläni soisin sinulle sen, jota rakastat. Mutta eihän sille mitään voi."

Niin jos Amalie olisi ollut uskoton, jatkoi hän, niin olisi hänellä ollut puolellaan Jumalan sana; mutta sitä hän ei ollut ollut.

"Mutta tapahtuuhan tuhansia avioeroja ilman uskottomuuden perusteetta."

"Tapahtuu, vaan se ei ole oikein. Jotka kerran on yhteen vihitty — —. Se on pyhä side, Jörgen. Vaarisi koetti aina estää..."

"Vaari oli niin vanhanaikainen, niin ahdasmielinen raamatunkäsityksessään", keskeytti Jörgen häntä ja veti käden luokseen.

"Mutta tiedäthän itsekin, että Jumalan puhtaassa, selkeässä sanassa on kirjoitettu: Minkä Jumala on yhteensovittanut..."

"Mutta Jumala ei ole yhteensovittanut Amalieta ja minua. Jos niin olisi, niin minun täytyisi joutua epätoivoon sen tähden että hän voi kohdella minua niin ankarasti."

"Jörgen, sinä et tiedä, kuinka sanasi toisinaan sattuvat minuun."

"Niin, mutta se on totta äiti. Jos Jumala tässä jotain on tehnyt, niin hän on sytyttänyt syvän ja sydämellisen rakkauden Mariessa ja minussa ja määrännyt meidät elämään yhdessä verrattomassa onnessa."

Äiti vaikeni taas hetken aikaa ja katsoi eteensä miettivästi. "_Minulla_ ei ole ollut verratonta onnea", kuului sitten hiljaa. "Ja kumminkin minä kiitän Jumalaa elämästäni."

"Niin — — on hyvä, että voit sen tehdä."

"Me emme käsitä Jumalan teitä, Jörgen; me tahtoisimme mieluummin laittaa teitä itse."

Nyt he olivat siinä entisessä umpisokkelossa, jossa ei ollut uloskäytävää; mutta hänen täytyi kerrankin saada tyhjentää sydämensä.

"Äiti, sinä, joka muutoin olet niin hyvä, kuinka voit sinä tässä ainoassa suhteessa olla niin kova? Miksi täytyy minun olla onneton, miksi minä en saa tulla onnelliseksi, kun minä nyt _voisin_."

"Enhän se ole _minä_ Jörgen, sehän on Jumala."

"Onko se sitten niin, että ainoastaan sellaisilla ihmisillä kuin rouva Hahnilla ja hänen aatetovereillansa on lupa laittaa omia teitä? Onko kristittynä oleminen sitten vain itsensäkieltämistä ja kiduttamista?"

"Meillä on ilo, jota _he_ eivät tunne."

"Niin sanomme _me_. Ja ne toiset sanovat: 'Tehkää hyvin, pitäkää ilonne Herrassa', ja niin he itse ottavat kaiken sen elämänonnen, jonka voivat kokoon haalia. Loppupäätös on, että he saavat kymmenen kertaa niin paljon iloa ja nautintoa kuin me muut."

"Synnillistä iloa ja nautintoa."

"Ei ole oikein puhua siitä noin ylimalkaisesti. Heidän joukossaan on monta hyvää, kelpo ihmistä. Syntiähän on ainoastaan se, minkä itse tuntee rikokseksi; mutta eivät he tunne omantunnonsoimauksia omien teiden laittamisesta, niinkuin sanoit, rouva Hahnissa ei ole vähääkään sitä, joka näyttäisi synnintunnolta, hän on niin ilonen ja terve kuin kukaan ihminen olla voi."

"En minäkään kiellä, että sellaisilla ihmisillä on paljon enemmän nautintoa, kuin meillä muilla _tässä_ elämässä; mutta meillä on onnemme talletettuna."

"Ja täällä sitten kiusata itseänsä tuolla ijankaikkisella: Sinun pitää kieltäytyä, tuohon sinä et saa kajota, tuota sinä et saa tehdä."

"Sinä tiedät, mitä pyhä raamattu sanoo: 'Älkäät rakastako maailmaa, eikä niitä kuin maailmassa ovat'..."

"Niin, mutta emmehän voi olla maailmaa rakastamatta. Ei kaikki täällä maan päälläkään ole pelkkää jumalattomuutta ja pirullisuutta. Sinä elät yliluonnollisessa maailmassa, äiti, sinä et koskaan ole kokenut, mitä se on, että rakastaa sitä, jota ei voi saada, että päivät päästään väännellä tuskasta."

Äidin suun ympärille tuli omituisen raskas hymy, hän hääri nenäliinallaan ja hengitti kiivaasti mutta ei puhunut mitään.

"Jörgen", kuului sitten hetken perästä, "on yksi asia, joka kuuluu meille kaikille ihmisille — ennen kaikkia muuta — se, näet, että vakaasti pidämme silmäimme edessä sitä suurta, ijankaikkista päämäärää... että sen saavutamme, kun lyhyt matkamme täällä maan päällä päättyy."

"Pitääkö sitten luopua kaikesta, jota onneksi sanotaan täällä maailmassa."

"Ei, sitä meidän ei pidä; mutta se onni, joka kiusauksena tulee luoksemme, joka viekoittelee meitä luopumaan kristillisestä totuudesta ja jumalantunnostamme, ja josta luovumme _Jumalan tähden_, se muuttuu korkeammaksi onneksi, joka piiloutuu sisimpäämme ja jää sinne, kun kaikki muu onni maailmassa pettää; saat uskoa sen, Jörgen."

"Äiti, sinä teet elämän minulle niin ahtaaksi, niin kerrassaan sietämättömäksi!" Hän ponnahti ylös. "Minä en _tahdo_ enkä _voi_ taipua siihen, josta nyt olen puhunut."

Rouva Bang tunsi sen ranskalaisen sanan, että ymmärtäminen on anteeksiantamista. Ja hän ymmärsi poikansa ja antoi hänelle anteeksi hänen kiivautensa. Se, joka omassa rinnassaan kätkee kokemuksia siitä, kuinka nuori, rakkauden kiihottama veri voi joutua kuohuksiin, kun se törmää yhteen jumalantunnon kanssa, se, joka tuntee tuon niin syvällä ihmisluonnossa piilevän ja ikuisesti sykkivän onnenkaipuun ja luonnon tulisen vaatimuksen oikeudestansa päästä seuraamaan omien hyvien viettiensä lakia, se tuomitsee lempeästi nuorta rakkautta.

Äiti makasi katsellen häntä silmillä, joista puhui syvimmän osanottavaisuuden äänetön kieli. "Minun on sinua niin sääli", kuului vihdoin vavahtelevalla äänellä. "Saat uskoa, että minä hyvin ymmärrän, mitä sinä kärsit. Minä ymmärrän sen hyvin."

"Sitä ei voi kukaan ihminen", sanoi Jörgen heittäytyen tuolille.

"Minä voin, Jörgen, minä voin. Mutta minä en voi lohduttaa enkä auttaa sinua. Se taistelu on loppuun taisteltava."

Huoneessa oli kauan hiljaista.

"Avioliitto on niin vakavaa", kuului sitten taas vuoteelta. "Se on niin vakavaa", hän sanoi uudestaan ja tuijotti eteensä. "Mutta kristityille ihmisille, jotka ovat sitoutuneet Jumalan kasvojen edessä, ei ole muuta tekemistä kuin kestäminen."

"Mutta kun tuntea henkisesti sortuvansa... että on vaarassa menettämään ei ainoastaan ajallisen mutta ijankaikkisenkin onnensa?"

Tämä ei ollut häneltä oikein rehellisesti sanottu, sen hän hyvin tunsi; sillä hän ei voinut kieltää itseltänsä, että hän varsinkin viime aikoina oli huomannut mahdolliseksi tehdä elämästä jotain Amalienkin kanssa.

"Niin — —" virkkoi äiti nähtävästi hämmentyneenä. "Mutta sitä _sinä_ et tee, Jörgen. Etköhän sinä ole verrattain onnellisissa oloissa?" kysyi äiti. "Amalie on hyvä. Ja hän on heristäytynyt tositoimiin, ja hän _rakastaa sinua sitä paitsi_. Saat uskoa, Jörgen, Amaliesta voi jotain tulla."

"Mutta itseäni minä en saa ajatella?"

Äiti pyyhkäsi kasvojaan nenäliinallaan: "Saanko sanoa, miten sinun pitää ajatella? Sinun pitää ajatella näin: Amalie on nyt kerran minun vaimoni; minä tahdon olla hänelle uskollinen aviomies ja pitää Jumalan antamana elämäntehtävänä, että johtaa hänen elämäänsä ja elää niin hyvin ja kauniisti hänen kanssaan kuin suinkin voin. — Sillä tavoin teet jotain elämästä, usko se. Sen voiton saa jokainen ihminen, joka elää jonkun hyvän eteen, ja jolla aina kaikkien huokausten ja taistelujen takana on tämä tietämys: _sinä teet mitä voit._"

Hänen tummiin silmiinsä tuli äkkiä omituinen loiste: "Tee itsesi _väkeväksi_, Jörgen! Meidän ihmisten on kestettävä koetuksemme."

"On niin helppo muiden sanoa, että on kestettävä."

"Niin, — —", vastasi äiti itsekseen ja vaikeni.

Mutta sitten hän taas käänsi katseensa Jörgeniin: "Vaarisi puhui niin paljon siitä suuresta voimasta meissä..."

"Niin kyllä minä tiedän", keskeytti hän häntä ja nousi.

"Niin, sinä sanot sen kyllä tietäväsi; mutta ajatteletkos sitä myöskin oikein, rakas Jörgen? Otatko sen vakavasti?"

"Hän kertoi, että hänen vanha isänsä niin usein oli mieliin painanut, että kristittyin ihmisten oli nähtävä avioliitossa jotain enempää kuin vain maallista yhdistystä; he olivat etsineet ja saaneet kirkon siunauksen ja heidän oli joka päivä muistaminen, että heillä oli pyhä tehtävä toisiinsa nähden: heidän oli rukoiltava toistensa puolesta, rukoiltava rakkautta ja voimaa, ja auteltava toisiaan kasvamaan ijankaikkisuutta varten..."

Jörgen seisoi äänetönnä ja katsoi synkkänä ikkunaan päin.

"Sinä puhuit kerran joidenkuiden kirjain julkaisemisesta", alkoi äiti hetken päästä ikäänkuin päästäkseen toiseen puheaineeseen.

"Minä en voi tehdä mitään."

"Kyllä sinä voit; meissä on enemmän voimaa, kun me tiedämmekään, kun vaan _tahdomme_."

Hän väänsi ruumistansa syrjään, niinkuin hänelle oli tullut tavaksi.

"Jörgen!" — Äiti tarttui taas hänen käteensä, "Muistatko, kun olit pieni — kun panit nukkumaan vuoteellesi ja minä olin laulanut sinulle: Nyt silmän' ummistan', niin sinä et tiennyt kuinka ristisit pienet sormesi, kun meidän viimeksi oli rukoiltava isämeidän; niin minun oli otettava kätesi ja pantava ne ristiin — sillä kertaa sain sen sinulle niin kauniisti opetetuksi."

Kaksi kyyneltä vierähti Jörgenin poskelle: "Hyvästi, äiti!"

Advertisement