Oh elokuu. Ampumaseurassa vallitsi hiljaisuus ja kirjakaupassakin. Ilma oli painostavan lämmin, nuoren miehen veri aaltoili kuumana ja levottomana.

Kaikessa salaisuudessa hän teki käsinkirjoitusta pesästänsä, ei silti, että hän sillä oikeastaan mitään tarkoitti, mutta että — olihan kuitenkin hauska tietää — —. Mutta loppupäätös oli kerrassaan surkea. Mitä oli tehtävä? Mielettömyyttä olisi ajatellakaan parinkymmenen tuhannen lainan hankkimista.

Hänen ainoa lohdutuksensa oli, että se uhkaus, jonka hän mielensä kiivaudessa oli viskannut Ollille vasten silmiä, näytti aikaansaaneen levottomuutta koko Konge-joukkiossa. Mutta huono lohdutus se oli.

Silloin hän sai tietää, että Möllerin yksi veli, tukkukauppias pääkaupungissa, oli kuollut ja jättänyt jälkeensä perinnön. Kukapa tiesi, eikö siinä ollut toivon pilkahdusta!

Mutta kaikki hänen erontuumansa olivat vain väreitä hänen minuutensa pinnalla. Tutkiessaan itseänsä, hän tunsi varsin hyvin, että vaikka hänellä olisikin kymmenentuhatta kruunua kumpaisessakin kädessä ja sen lisäksi vielä korvissaan Amalien myöntymys, niin epäröisi hän sittenkin; niin se sittenkin olisi kuin rouva Hahn oli sanonut: hänessä oli esteenä yksi raamatunlause, monia raamatunlausetta, hänessä oli Jumalantuntoa, ja se tunto oli hänen elämänsä perustunne.

Monta sanaa eivät aviopuolisot tähän aikaan vaihtaneet. Isänsä rikoksesta hän harvoin sanoin oli tehnyt selkoa; mutta Amaliella ei näkynyt olevan voimaa tajuamaan sen kauhistavaisuutta, tai lieneekö suru lamauttanut hänen arvostelukykynsä.

Amalien olentoon oli tullut jotain säikähtynyttä, jonkinlaista lapsellista kauhistusta, joka sai hänet vavahtamaan joka kerran, kuullessaan miehensä askeleet. Tuo hymyilevä, mielistelevä, koiranpenikantapainen hänen olennossaan ja käytöksessään oli kuin tuskaksi muuttunut; joka ainoa katse, jonka hän Jörgeniin vilkasi, puhui tuskallisesta pelosta.

Tuon kauhean päivän perästä hän ahtaissa aivoissaan oli suorittanut voimiinsa nähden melkoisen työn. Hän oli näet herkeämättä arvaillut, muistellut ja harkinnut kaikellaisia muistoja ja pikku piirteitä Jörgenin ja Marien entisyydestä ja keksinyt mahdollisuuksia tulevaisuutta varten.

Hänessä törmäsi yhteen kaksi päätunnetta: sääli omasta surkeasta pettymyksestänsä ja tuska, että Jörgen nyt suorastaan potkaisisi hänet luotansa. Hän saattoi maata sohvilla ja tuoleilla ja itkeä, jotta koko ruumis hytkyi, sitä, että hänen täytyi niin julmasti kärsiä ja että Jörgen oli niin katalasti käyttäytynyt häntä kohtaan − _häntä_, joka kumminkin oli ollut hänelle niin hyvä, niin hyvä.

Mutta vähitellen syrjäytti tuskantunne kaiken muun.

Ensi kerran hänen elämässään tapahtui täydellinen mullistus hänen uneliaisuuteen taipuneessa olennossansa, ja oli kuin lyhyessä ajassa hänen lellittelevä rakkautensa olisi kerrassaan uudistunut, kuin olisi hänessä puhjennut aivan uusi lämpövirta — nyt, kun hän oli hänet menettämäisillään. Oli päiviä, jolloin hänen rakkautensa Jörgeniin kuohahti tuliseksi hellyydeksi, joka hänessä itsessään vaikutti tuskaa ja kauhistusta: hän ei tahtonut menettää häntä, hän ei tahtonut.

Vähitellen Amalie alkoi itse hoitaa talouttaan. Paljoa ennenkuin aamuaurinko valaisi St. Povlin kirkon kultaista palloa, hän jo punaisine käsineen hääri kyökissä ja huoneissa. Kun Jörgen nousi ylös ja näki huoneiden olevan järjestyksessä ja Amalien itsensä kahvipöydän ääressä puhtaassa valkoisessa aamupuvussaan, jota koristi pieni sininen nauharuusu, niin hän ei voinut kieltää, että se vaikutti hänessä jonkinlaista hetkellistä mielihyvää.

Toisinaan oli Jörgenin häntä niin sääli, hän saattoi istua pöydässä ja sanoa itsellensä, että hänen pitäisi kiittää vaimoaan siitä, että hän nyt niin hyvin hoiti kaikkia; mutta hänessä ei ollut miestä saamaan sanaakaan huuliltansa, sillä hän tiesi, että samassa silmänräpäyksessä, kun hän sanoisi ystävällisen sanan, puhkeisi Amalie itkemään, heittäytyisi hänen syliinsä ja kertoisi, kuinka sanomattoman paljon hän piti hänestä.

Vihdoinkin hän eräänä päivänä sai hänelle sanotuksi muutamia tyytyväisyyttä ilmaisevia sanoja.

Mutta Amalie ei heittäytynytkään hänen polvellensa, istui vain paikoillaan, hämmensi kuppiansa ja antoi kyyneleidensä vuotaa.

Tämä hiljainen surun näky pysyi hänen mielessään koko aamupäivän. Heidän kahvia juodessaan iltapäivällä tarttui hän Amalien käteen ja veti hänet viereensä tuolille.

"Pikku Amalie, me emme ole onnelliset."

Taaskin täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä, mutta hän istui rauhallisena ja katsoi alas.

"Minä näen kyllä, että sinä kärsit", jatkoi Jörgen, "Ja saat uskoa, että minun on tuskallista sitä nähdä!"

Kun Amalie ei virkkanut mitään, täytyi Jörgenin puhua yksin. Hän kärsi — puhua yksin. Hän kärsi — puhui hän — sillä tiesihän Amalie, kuinka hänen laitansa oli; hän oli voimainsa takaa taistellut, tunteittensa voittamiseksi, hän taisteli joka ikinen päivä, joka ikinen yö, mutta mitä auttoi se? Kärsimistä — ja yhä uudestaan kärsimistä.

"Me emme kumpikaan kestä tätä elämää, pikku Amalie."

Hänen katseensa kohosi ja hän katsoi kyynelten läpi Jörgeniin. Hän tiesi Jörgenin kärsivän — hän kuuli sen hänen tuskallisista huokauksistaan, kun hän öisin — vielä 2, 3 aikoina — rauhattomana heittelihe vuoteellaan, hän näki sen hänestä aamulla, oli nähnyt päivällisen aikana ja illalla. Ja ellei hän ennen olisi nähnyt, niin näki hän sen nyt, näki sen hänen terävistä kasvoistaan, silmien syvästä tuskasta.

"Tahdotko luvata minulle vain sen, Jörgen, että vielä jonkin aikaa koetat kestää minun kanssani?"

Hänen surullinen katseensa ja hänen liikuttava lapsellinen pyyntönsä vaikuttivat syvästi Jörgeniin.

"Minä lupaan sinulle enemmän, Amalie, minä lupaan että taistelen kuin rehellinen mies itseäni vastaan. Ja muutoin saamme asettaa kaikki Jumalan käteen."

Kyyneleet kumpaisenkin silmissä, ja sanat, joita kumpainenkin lausui, ovat aviollisen salakammion kyyneleitä ja sanoja; mutta kaksi vierasta korvaa kuulivat ovella sanat, ja kaksi vierasta silmää näki kyyneleet; korvat olivat palvelijattaren ja silmät olivat Niilo Erhardtin.

Nuori tilanomistaja oli tullut tavallisella raittiilla reippaalla tavallaan ja yritti jo kolkuttaa ovea, kun palvelija kuiskasi:

"Odottakaa ehkä hiukan."

"Minkätähden?"

"Siksi että —" Mariane ravistelihe ja nyrpisti nenäänsä.

Silloin Niilo Erhardt ymmärsi; mutta sen sijaan, että olisi välittänyt hänen sanoistansa näpsäytti hän häntä nenälle: "Kas vaan neitsy uteliasta, kun käy oven takana kuuntelemassa!"

Kumminkin hän hiukan varovasti astui nuorten luo, ja nähdessään neljä kosteaa silmää ja ne kaksi nenäliinaa, joilla kiireesti pyyhäistiin silmiä, ja joka tarkoittaa sanoa: "Ei mitään, ei mitään", kävi ensi hetkellä hänen sydämessään kummallinen väre, mutta pää kohosi pian: "Vai istutte tekin täällä ja aivastelette... minäkin olen niin vilustunut ja minulla on sellainen nuha, että verenvuodolta tuskin mitään näen. Hyvää päivää, Bang!... Ei, istukaa te vain, rouva Bang; minulla oli vain asiana jutella muutamista vanhoista harjoituskivääreistä."

Amalie meni kumminkin. Hän ei sietänyt sitä "talonpoikaa"; hän kun aina kohteli niin tuttavallisesti hänen miestään, joka kuitenkin oli luutnantti ja porvari.

Niilo Erhardt veti vaaleat kulmakarvansa ylös ja katseli hetkisen tutkivasti ystäväänsä.

Jörgen kävi levottomaksi. "Istu alas! Minä olen saanut kirjeen piirihallitukselta niistä kivääreistä... minä käyn sen."

Jörgenin ollessa puodin takaisessa kammarissa, joutui Niilo Erhardt jutteluun rouvan kanssa, jonka hän kutsui sisään.

Hän näytti surulliselta ja voi tuskin puhuakaan.

"Rouva Bang!" Hän tarttui häntä käteen. "Teidän pitää tulla ulos meidän luoksemme; katsokaas minulla on niin hyvä vaimo."

Nyt sen näki hänen silmistään, että hän oli vilustunut, silmät kun sävähtivät aivan vetisiksi. Amalie tuijotti häneen hämmästyneenä.

"Hän osaa aina puhua niin hyvästi muille ja minullekin, kun sydäntä jostakin syystä pakottaa. Tulkaa luoksemme!"

Tuota silmäystä ja sanojen hyvää, lämmintä sointua pikku rouva ei voinut vastustaa.

"Kiitos, Niilo Erhardt! Te olette oikein kiltti, kun minuakin ajattelette; minun mieheni pitää teistä niin paljon!"

"Minä luulen, että meidän neljän pitää oikein liittyä yhteen. Te, rouva, tulette paljon pitämään minun vaimostani, hän on sellainen kelpo nainen."

Niilo Erhardt ja hänen vaimonsa, Karen Kirstine, jotka hyvin tiesivät syyn Jörgenin ja hänen vaimonsa väliseen suhteeseen, olivat tästä päivästä lähtien heille uskollisena tukena. Niilo Erhardtia säälitti yhtä paljon Amalie kun Jörgenkin ja hän lähetti usein vaimonsa viemään nuorelle rouvalle kukkasia ja huvittamaan häntä iloisuudellaan. Ja kun Amalie oikein tuli tuntemaan tämän nuoren talonpoikaisvaimon, mieltyi hän kerrassaan häneen: hän oli todellakin herttainen, ja ajatella, että hänellä oli meijeri ja hän keitti ruokaa heinälaatikossa ja saattoi istua ja jutella Jörgenin kanssa Darvinista ja Georg Brandesista — ja ties mistä kaikista. Ja Niilo Erhardtin luona oli niin kodikasta ja puhdasta ja somaa. Huomasihan sen kyllä puheestakin esimerkiksi, että Niilo Erhardt ja Karen Kirstine olivat talonpoikia, mutta eihän heiltä voinut vaatiakaan, että he puhuisivat kuin sivistyneet.

Olipa oikein hauskaa, kuinka hyvälle tuulelle Jörgen tuli aina Niilo Erhardtin luona käydessään tai kun Niilo Erhardt oli heidän luonaan.

* * * * *

"Ptruu!" seisautti tilanomistaja muutamana syyskuun sunnuntaina Ruskojansa kirjakauppiaan portille. Hänen vaimonsa ja tämän sisar sekä muuan nuori maanviljelysopistolainen Erhardtin vaimon sisaren sulhanen, istuivat vaunuissa ja niissä oli myöskin iso, neliskulmainen kori.

Avonaiseen ikkunaan ylhäällä tuli näkyviin naisen pää leveälierisessä hatussa: "Me olemme valmiit — päivää, päivää! Nyt minä tulen."

Portista tuli nuori kirjakauppias kirjava vaippa käsivarrella ja kaksi sikaria kädessä, "No, nyt lähdetään! Ole hyvä, poltatko?" (He sinuttelivat nyt).

"Ei kiitos, vatsani ei ole kunnossa, minä en uskalla."

Amalie nousi naisten ja maanviljelysoppilaan luo, ja Jörgen istuutui kuskille ystävänsä viereen.

"Mikä vatsaa vaivaa?"

"En tiedä; kai siellä viime yönä on pidetty valtiollista kokousta, sillä siellä oli sellainen mellakka, jotta on silmääkään saattanut ummistaa."

Jörgen puhkesi nauramaan ja iloinen mieli oli kohta viritetty.

Sitten ruoskansivallus ja lähdettiin matkalle. Kulettiin kirkkaan syystaivaan alla, kesantovainioiden keskitse ja unelmoivien metsien läpi, jossa oravat ja linnut hyppelivät oksien välissä.

Niilo Erhardt oli pahoinvoipa, sitä paitsi taloudelliset huolet painoivat häntä; mutta hän oli päättänyt, että se päivä olisi ilopäivä niille kahdelle kaupunkilaiselle, jotka niin harvoin yhdessä tulivat maalle.

"Minä en ymmärrä minkälaiset vatsat nykyajan ihmisillä on", valitti maanviljelysopiston oppilas. "Vanhat talonpojat saattaisivat syödä vaikka pikkukiviä ja naulasia ilman että se heitä laisinkaan haittaisi."

Niilo Erhardt arveli, että olisi kasvatettava aivan uusi sukupolvi. Voimistelua — voimistelua! Itsekin hän nyt tahtoisi juosta, juosta.

Sitten syötiin ja juotiin ulkosalla, hypättiin pukkia ja poltettiin kuusenkäpyjä.

Ajopelit, joissa oli pieni ajaja ja vanhempi naishenkilö vieri parinkymmenen kyynärän päässä rinteestä, jossa he loikoivat. Jörgen nosti päätään.

"Hyvää päivää!" tervehti rouva Römer ja nyökkäsi heille. "Päivää, päivää!" hän yhä nyökkäili.

Jörgen muisti nyt, että rouva Römer oli Niilo Erhardtin luona olevan metsäpäällysmiehen sisar.

Amalie istui katsoen mieheensä, joka oli käynyt äänettömäksi ja nyreäksi.

Onneksi Niilo Erhardtin vatsa äkkiä täydellisesti parani.

Nytkähdys käsillä ja jaloilla, ja yks kaks hän seisoi siinä sormet lakinreunassa: "Herra esimies, nyt lähdetään virkamatkalle! Et varmaankaan vielä ole nähnyt 10:nen piirin uutta ampumarataa... juostaanpa sinne, se on tuossa Hjortesöenin luona."

Jörgen ja Niilo Erhardt läksivät, nuoret kihlatutkin pistäysivät pois, ja molemmat vaimot jäivät kahden.

Amalie laski päänsä nuoren talonpoikaisvaimon rintaa vasten ja puhkesi itkuun.

Karen Kirstine hiveli hänen selkäänsä, "Minä tiedän, minä tiedän. Mutta elkää kuitenkaan sanoko hänelle mitään, eihän hän sille mitään mahda."

"Se on niin — kauheata. Minä en tiedä mitä tehdä. Toisinaan käy mieleni niin katkeraksi heitä molempia kohtaan."

"Siitä ei ole mitään hyötyä; teidän pitää puhutella häntä tyynesti."

"Koetunhan minä pakottaa itseäni, minä koetan olla hänelle niin hyvä."

"Niin — enhän minä tiedä; kenties liiaksi riiputte hänessä, vain yhtenään kädet kaulassa."

"En minä sitä enää tee, minä en uskalla."

"Minä luulen olevan parasta, ettei olla mistään tietävinänsä ja tehdä koti hänelle niin hauskaksi kuin suinkin; niin sanoo teidän..." hän katkasi äkkiä puheensa kuin tavatessaan itsensä varomattomasta puheesta. (Asianlaita oli siten, että kanslianeuvoksetar oli saanut käsiinsä Karen Kirstinen ja pyytänyt häntä ja hänen miestänsä tekemään voitavansa saadakseen asiat oikealle tolalle. Hän — rouva Hahn — se oli tämän maamatkankin aikaansaanut).

"Mutta sitähän minä teen", alkoi Amalie; "kaiket päivät minä häärin; ja siistin ja näen vaivaa laittaissani hyvää ruokaa, ja kumminkin — —."

"Elkää nyt itkekö. Sellainen ajan oloon häipyy."

"Se on niin kauheata! Ja toisinaan minun on häntä niin sääli, minä kun näen, että hän on niin onneton kanssani." Sitten seurasi pari uutta itkun puuskaa.

"Ei hän sitä ole. Mariane on kertonut, ettei hän salli teistä sanottavan pahaa sanaa."

"Onko hän kertonut niin?" Nuoren rouvan silmiin tuli äkkiä uutta eloa.

"On hän. Se on totta. Ja kun hän tässä viimein kävi meillä ja juteltiin kodista ja sen semmoisesta, niin hän yhtäkkiä sanoi: 'Niin, meidän, Niilo, pitäisi kiittää Jumalaa että olemme saaneet niin hyvät vaimot, miten asiat muutoin lienevätkin.' Niin hän sanoi. Se on totta."

"Jumalan kiitos siitä!" Katkerain kyynelten perästä seurasi keventävät ilokyyneleet.

"Ja me vaimot, me voimme sanoa: Jumalalle olkoon ikuinen kiitos, että me olemme saaneet niin hyvät miehet, jotka eivät tee muuta, kuin minkä tietävät oikeaksi Jumalan ja ihmisten edessä."

"Niin — — Jumalalle kiitos, sen me tiedämme."

"Kaikilla ihmisillä on jotain kärsittävää, on minullakin ja Niilolla: olemme taloudellisessa ahdingossa, emme tiedä kuinka kauan jaksamme pysyä pystyssä, ja meidän on niin ikävää ajatella, että jos Niilon pitää mennä syntymätalostaan."

"Onko asiat niin hullusti?"

"Ei voi enää paljon hullummin olla kuin on. Meille tuli suuri vahinko viime vuonna, kun veljeni täytyi mennä talostansa, ja sitten muitakin vahingoita sen lisäksi. Mieleni on niin surullinen Niilon takia. Mutta Niilo on niin hyvä ihminen ja ymmärtää ohjata omat ja toisen ajatukset ylöspäin; ja niin se aina menee eteenpäin."

"Sinä olet onnellinen vaimo, Karen Kirstine."

"Niin olen, ja minä kiitän siitä Jumalaa joka päivä. Kun Niilo tulee kotiin pellolta ja laskee kätensä olkapäilleni, katsoo minuun ja sanoo: 'Me pidämme yhtä, me kaksi!' — niin tekee mieleni itkeä sulasta ilosta."

Molemmat nuoret kihlatut, jotka olivat istuneet toisiaan syleillen puunkannolla muutamien pähkinäpensaiden takana ja puhelleet heidän tulevasta kodistaan ja päiväpaisteisesta tulevaisuudestaan, palasivat nyt takaisin rinteelle ja panivat pitkälleen nurmelle vaimojen luo. Niilo Erhardt ja Jörgenkin palasivat. Eipä ollut helppo arvata, mitä ne molemmat olivat puhelleet, mutta Jörgenin kasvot olivat kokonaan muuttuneet, ja hän puhui innokkaasti ystävänsä kanssa kilpa-ammunnasta ja maan ampumayhdistyksistä.

Niilo Erhardt puristi vatsaansa ja väänsi suutansa. "Onko taaskin hullusti?" kysyi hänen vaimonsa. "Siellä pidetään taas kokousta tänä iltana, minä kuulen kuinka siellä huudetaan eläköön!"

"Sehän nyt on ikävätä."

"Mitäs me siitä nyt välittäisimme; me olemme tulleet metsään huvittelemaan. Ylös nyt ja leikkimään kaikki!"

Nuori tilanomistaja oli pelkkää iloisuutta ja hilpeyttä. Keltaiset kähärät valuivat alas lakin alta, silmät loistivat.

"Tulkaa tänne! Jokainen tarttuu omaansa käteen, sitten juoksemaan, niin nähdään kutka ovat kestävimmät."

Kolme nuorta paria juosta livisti niittyä pitkin...

* * * * *

Puiden välissä lännessä alkoi jo punottaa. Nyt oli jo aika lähteä.

Niilo Erhardt viittasi kädellään Jörgenille: "Ei teidän tarvitse mennä metsäpäällysmiehen talolle, minä tuon kyllä ajopelit tänne; ajetaan toista tietä kotiin."

Kotimatkalla kirkkaassa kuutamossa ystävykset juttelivat ja tuumailivat reippaasta talvielämästä, voimistelusta ja esitelmistä piireissä.

"Kelpo lailla voimistelua, kelpo lailla voimistelua!" intoili Niilo Erhardt. "Se tekee niskat suoriksi ja antaa rohkeutta rintaan."

Katseet harhailivat joka taholle kirkkaassa syyskuun ilmassa, kuu valaisi lahden pintaa, kaupungin kirkot ja savupiiput kuvastuivat selvästi valkovasken keltaista länsitaivasta vasten, maaseurakunnan seudut etelässä peitti sinertävä huuru.

"Siunattu ilta!" huudahti Niilo Erhardt katsellen ympärilleen säteilevin silmin, "Tällaista lienee ollut alhaalla Sorössä, kun Ingemann runoili unohtumattomat iltalaulunsa... eikö lauleta?"

"Rauha peittää maat ja mantereet, hiljaisuus on kaikkialla vaan:" lauloi kuorossa kuusi nuorta ääntä. Hevoset kulkivat astutellen, rattaiden ratinaa tuskin kuului. Jörgenin raikas ääni, jonka selvästi erotti kuorosta, saattoi monen tiellä kulkijan pysähtymään ja kuuntelemaan. Häntä itseään iltatunnelma ja ylhäältä hänen mieleensä vuotava rauha niin liikutti, että hänen silmänsä kostuivat ja hän näki hienoja sadekaaria ilmassa.

Ja kun vaunut niin taas seisattuivat kirjakauppiaan portille, sieppasi Jörgen vaimonsa syliinsä ja keikautti hänet alas kadulle.

"Ja sydämellinen kiitos nyt, rakkaat ystävät, tästä raittiista hauskasta päivästä!"

"Ei kestä, ei kestä!" Niilo Erhardt puristi molempien käsiä. "Tulkaa pian luoksemme taas! Meillä on kypsiä omenia, ja nuoria kananpoikia ja neljä huonetta ja iloista mieltä."

Sitten ruoskan läimäys ja taas matkalle. Pienen keltaisen talon avonaisessa ikkunassa rannalla seisoi Martta katsellen ulos. Vaunujen vieriessä ohi, tervehti Niilo Erhardt piiskanvarrella ja huusi: "Terveisiä äidillenne! Luutnantti itse sanoi, että tämä päivä oli oikein raitis ja hauska päivä!" Ja Karen Kirstine ja hänen sisarensa huiskuttivat nenäliinojansa; "Terveisiä, terveisiä!"

Sinä iltana siinä pienessä keltaisessa talossa ristiytyi kaksi hienoa naisen kättä tavattoman hartaasti:

"Kiitos, Jumala, tästä hyvästä päivästä!"