Niilo Erhardt, joka aina toi mukanaan maaseudun raittiutta ja voimaa, tuli eräänä päivänä käsi ojennettuna ja kulmat ylös vedettyinä.

"Tänään minun täytyy jutella, kanssanne tärkeistä asioista. (Möller vilkuili syrjään ja nyökkäsi salaperäisesti.) Teidät on valittu amtin ampumaseuran esimieheksi!"

Luutnantin silmät suurenivat.

Viimeisessä yleisessä kokouksessa oli hellittämätön nuori talonpoika innolla ja kaunopuheisuudella saanut ajetuksi läpi sen, että syrjäytettiin kolme vanhaa ampumaseuran pylvästä ja niiden sijalle valittiin kolme nuorta, toimeliasta miestä. Suuri oli voitonriemu. Mutta kun alakynteen joutuneiden kasvot venyivät pitkiksi kuin aukivedetty kiikari, heltyivät omattunnot, ja ikäänkuin valaakseen hiukan palsamia avonaisiin haavoihin oli uudessa vaalissa aito tanskalaisella hienoteisuudella valittu parooni esimieheksi, josta jalomielisyydestä rakastattava parooni kiitti liikutettuna. Mutta paroonin aika oli nyt ohi.

"Se on aivan totta", vakuutti Niilo Erhardt lyöden kämmentä tiskiin. "Parooni on myönyt Gyllingholman ja luopunut esimiehisyydestään."

"Minä tiedän sen... se on, minä tiedän että hän muuttaa Kööpenhaminaan."

"Ja varaesimiehenä olen minä nyt toimittanut vaalikokouksen torstaiksi; _ja silloin luutnantti Jörgen Hvide Bang tulee amtyleyhdistyksen esimieheksi!_"

"Luuletteko todellakin, että toiset jäsenet..."

"Me talonpojat olemme yksimieliset, siinä on kylliksi. Nyt me luotamme teihin, Bang."

"Minusta olisi parempi valita teidät, joka..."

"En minä tahdo olla esimiehenä, minä en ole 'edustuskelpoinen', minua kainostuttaa esiintyä puhujana suurissa juhlissa: sitäpaitsi — minun täytyy raataa yöt päivät pysyäkseni pystyssä... minulla ei ole aikaa; mutta minä autan teitä, voitte luottaa siihen!"

"Niin saatte nähdä, Niilo Erhardt, että minä sekä _tahdon_ että _voin_ saada jotain aikaan."

"Minä uskon sen — lyökäämme kättä!"

Taaskin yhtyivät nämä kaksi kättä rehelliseen lyöntiin. Nuoruus, voima, tahdontarmo loisti kumpaisenkin silmistä.

Ampuma-asia, joka siihen asti nuorelle luutnantille oli ollut vain hauskaa urheilua, muuttui tästä lähtien isänmaalliseksi ja kansanasiaksi, josta oli edesvastuuta. Ennen aavistamattomia tunteita liikkui hänen rinnassaan, Hvide-veri joutui kuohuksiin: isänmaa kutsui, aateluus velvoittaa — no niin, tässä oli hänen kätensä ja hänen sydämensä — — jospa hänellä olisi onni tehdä jotain vaikka kuinkakin vähän kansansa eteen!

Tuskinpa hän itsekään oli selvillä siitä, missä määrin tätä isänmaallista harrastusta lietsoi kaipaus täyttää rintaa uudella innolla, joka voi jännittää mielen, ja missä määrin sitä yllytti, nuoren sydämen kunnianhimo — inhimillisen intohimon muodot ovat niin monivaiheiset.

Varmaa on, että hänessä uhkui kuin uusi voimarunoilu syrjäytettiin joksikin aikaa, mielen lämpöä käytettiin kehoittaviin kirjoituksiin sanomalehdissä, että yleisesti yhdyttäisiin ampumaseuraan, "tähän kansamme henkiseen ja ruumiilliseen kehitykseen nähden hyvin tärkeään asiaan". Ja hänelle tuli kiire matkustaa maaseudulle, jossa perustettiin poika-yhdistyksiä, harjoiteltiin ampumaan ja innostutettiin nuorisoa, miehiä ja naisia ryhtymään voimistelu-urheiluun.

Möller hykersi käsiänsä.

Mutta nuoren isänmaan ystävän mielessä temmelsi salaa ajatuksia, joista harvat mitään aavistivat. Pulpetin ääressä puodin takaisessa huoneessa, jossa hän vietti suuren osan päivää, hän lakkaamatta kuuli keinutuolin ääntä ylhäältä. Tuo alinomainen kumea jalasten kolina ja istuimen ratina, jalan kopse joka kerran tuolia liikkeelle tyrkätessä se oli hänelle intohimon soittoa.

Amalie oli saanut kiinni hienosta "nimbus" sanasta ja käytti sitä kaikissa tilaisuuksissa. "Nimbusta" oli esimerkiksi niiden kahden kynttiläjalan ympärillä, jotka solakoin punaisine kynttilöineen seisoivat pelipöydällä Jörgenin huoneessa.

Mutta tuo nimbus hälveni, kun hän eräänä päivänä sattumalta näki samallaiset kynttiläjalat muutamassa korukaupassa torin varrella ja jutellessaan puotineidin kanssa, joka oli neiti Römerin sukulaisia, sai selville sen arvoituksen tapaisen salaisuuden.

Kun hän sitten muisti Marie Römerin omituista kiirettä ja kalpeutta viimein heillä käydessään ja Jörgenin alakuloisuutta hänen mentyänsä, ja kun hän sitäpaitsi sai tietää Jörgenin käyneen Vejlessä — siinä kaupungissa joka oli lähinnä Marie Römerin olinpaikkaa — niin hän kokosi tietonsa ja arvaili. Hitaasti se kävi, mutta kävi kumminkin.

Kauheata vallan jos niin olisi? Mutta niin se oli, se oli niin, siitä hän nyt oli aivan varma.

"Jörgen, miksi et ole tahtonut sanoa sitä minulle?" kysyi hän eräänä sunnuntaina, kun Jörgen luki sanomalehteä.

"Mitä minä en ole tahtonut sanoa?"

"Minä tiedän sen hyvin." Kaksi kirkasta helmeä tunki esiin hänen ruskeisiin silmiinsä. "Sen kynttiläjalkajutun."

"Mitä tarkoitat?"

"Minä tiedän hyvin että olit Vejlessä." Kyyneleet kasvoivat, täyttivät silmät ja putosivat kuin kaksi suurta sadepisaraa hänen hameelleen.

"No mitä sitten?"

Amalie oli hetken aikaa ääneti, silmät täyttyivät taas. Hän laskeusi alas polvilleen: "Etkö ensinkään välitä minusta?"

"En", vastasi Jörgen rehellisesti.

Hänen huulensa vavahtelivat, uusia pisaroita putosi, silmäterät loistivat surullisina kyynelten takana, hänen maatessaan siinä äänetönnä ja katse Jörgeniin luotuna odotellen vielä yhtä ainoata sanaa, pientä ystävällistä myöntymistä tai kovaa kieltoa.

Jörgenin oli sääli häntä, hän oli jo ojentamaisillaan hänelle kätensä sanoakseen jonkun lempeän sanan; mutta Amalie nousikin samassa, meni ikkunan luo ja tuijotti ulos — äänetönnä, niin köyhänä, niin surullisena.

Mutta oli kuin äkkiä pieni paha henki olisi lennättänyt läpi ilman hänen luokseen ja pudistanut häntä: "Tuotako sinä suvaitset?" Arvaamatta hän kääntyi ja huudahti puolittain harmistuneesti ja epätoivoisesti itkien:

"Niinpä menen minäkin suoraa päätä Collinin luo ja sanon, että rupean uudestaan soittamaan!"

"Ole hyvä", puhkesi Jörgenin suusta kuin vapautuksen huokaus.

"Niin, sinä sanot 'ole hyvä' niin reippaasti — mutta hän on suudellut minua _kerran, kahdesti, kolmasti_", tuli kuin kolme armotonta tikarinpistoa.

Vaikkei Jörgen ehdottomasti ilostunut saadessaan tämän ilmoituksen, josta hänelle selvesi, että hän kihlaussuudelmaa antaessaan oli saanut hänen huuliltaan jonkinlaista Collinilaista nektaria, hymyili hän kuitenkin ja kysyi, tuuliko hän ensinkään hänen välittävän sellaisesta ilveilystä.

"Niin on parasta, että sitten eroamme", jatkoi nuori rouva rohkeasti. "Niin saat _sinä_ mennä _tietäsi_ ja _minä tietäni_."

"Tehdään niin."

Sanat lensivät niin helposti hänen suustansa, kuin keveän naurun kannattamina; mutta sydämelle laskeusi samassa raskas paino.

"Jörgen!" kuului nyt taas kokonaan erilaisella äänellä ja hän puhkesi rehelliseen lapsenitkuun. "En minä sitä tarkoittanut; minä en tahdo erota sinusta, kyllä minä olen hyvä, mutta sinä et saa pitää muista kuin minusta, minä en voi kärsiä että pidät hänestäkin."

"Ole nyt ihmisiksi, Amalie!" huudahti Jörgen ankaralla äänellä, joka pani Amalien vavahtamaan.

Jörgenin tuli häntä sääli nähdessään hänen katseensa, jossa kuvastui syvää tuskaa ja neuvottomuutta.

Hetken aikaa hän mietti tunnustaisiko hänelle rehellisesti täyden totuuden, tai... mutta hänhän olikin jo mennyt tiehensä.

Kunhan hänen päähänsä vain ei pälkähtäisi juosta suoraa tietä vanhempiensa luo...

Jörgen juoksi etsimään häntä makuuhuoneesta, kyökistä, kaikkialta. "Amalie! Amalie!" Mutta hän oli kuin olikin poissa.

* * * * *

Moni kaupunkilainen ihmetteli sinä iltapäivänä nähdessään muutoin niin iloisen pikku rouva Bangin juoksevan katua alas silmät punaisina itkusta.

Päästyään vanhempiensa asunnon ovien sisäpuolelle, puhkesi hänen surussa nyyhkytysten ja kyynelten rankkasateeksi. Hän oli aikonut heittäytyä äitinsä syliin ja tyhjentää surunsa siihen: mutta onnettomuudeksi ei se syli ollutkaan saapuvilla, ja hänen täytyi tyytyä nyyhkyttämään: "oi, isä!"

Olli Konge, joka juuri piti ettonetta ja sytytteli sikariansa, käänsi päätänsä ja katsoi suu auki tyttäreen.

"Oi, isä .. minä olen... minä olen niin sanomattoman onneton!"

Hänen kerrottavansa oli pian kerrottu. Olli, joka oli joutunut sellaiseen voimantilaan, johon kolme ryyppyä ja pari väkevää sikaria voi pinnistää ihmisen, oli pian selvillä siitä, kuinka tämä asia olisi järjestettävä.

"Pyyhi silmäsi, Malle!" hän virkkoi ja otti lakkinsa.

"Isä, eihän suinkaan aikone mennä hänen luokseen?"

"Istu, kunnes äitisi tulee."

"Sinä et saa, sinä et saa, isä! Sinä et saa!"

"Päästä minut menemään, Malle!"

Olli kulki kädet nyrkiksi puristettuina katua ylös, hänen kasvonsa olivat tummanpunaiset, kuin olisi hänen verensä äkkiä muuttunut mustanpunaiseksi.

Puhkuen ja sieraimet pullistuneina hän astui Jörgenin luo.

"Ei mitään katumusta", hän alkoi. "Minä kuulen että sinulla on muita naisia niinkuin ainakin hienoilla herroilla."

Nuoren miehen sydän seisattui silmänräpäykseksi kuin äkillisen halvauksen kohtaamana.

"Mitä eno tarkoittaa?" sai hän sitten kysytyksi jokseenkin rauhallisella äänellä.

"Rakas vävy ja luutnantti ei ole erittäin älykäs milloin on kysymys suoran ja selvän puheen ymmärtämisestä."

"Syytätkö minua uskottomuudesta Amalieta kohtaan?"

"No vihdoinkin heräävät sisälliset elimesi."

"Eno!" Hänen täytyi vaieta muutamia sekuntia.

"Jos Amalie on kertonut mitään siihen suuntaan, niin hän on valehdellut!"

"Valehdellutko?"

"Niin — _valehdellut_!"

Ollin kalju päänahka vetäysi eteenpäin. "Voitko kieltää, että kesällä olit Jyllannissa tapaamassa häntä, johon olet suhteissa?"

Jörgenille kiusallisina oli että kun hän äärimmäisilleen kiihtyi, niin alkoi häntä ylenannattaa ja hänen oli vaikea puhua.

"Näetkös?" pisteli häntä Olli ja nyökkäsi.

"Eno, ellet sinä olisi appeni, niin ajaisin sinut ovesta ulos."

"Kiitos! Minä tiedän missä ovi on. Mutta nyt minä poikaseni sanon sinulle sanan, jonka tarpeessa jo kauan olet ollut. Minä en ole mikään hieno herra lornjetissä ja 15 kruunun silkkihatussa, minä voin tyytyä tavallisiin silmälaseihin ja toisen hylkäämään nukkavierulakkiin; mutta minä luulen olevani yhtä hyvä porvari kuin sinä ja kaikki sinun ylpeät aateveikkosi, jotka täällä pullistelevat ja rehentelevät, ja minä olen mies, jota ei minun itseni eikä perheeni tarvitse hävetä — minä sanoin _perheeni_."

"Eno, joku tulee!"

Käytävästä kuului askeleita ja kuisketta. Raollaan oleva ovi työnnettiin auki ja rouva Kongen säikähtynyt pää tuli näkyviin.

"Herrajumala mitä tämä on?"

"Minulla ei ole omallatunnollani mitään naisten rakasteluja", jatkoi Olli. "Eikä minulla perheessäni ole ainoatakaan mustaa lammasta, jota minun tarvitseisi hävetä."

"Olli, Olli, sehän on minun veljeni!"

"Sinä tulit kerran alas minun luokseni hännystelemään rahaa jonka puutteessa olit", jatkoi mies vähääkään välittämättä siitä, että hänen vaimonsa veti häntä hihasta ja koetti tyynnytellä. "Minä kieltäydyin, kun en tahtonut pettää ja nylkeä omaa lastani."

"Anna sen nyt jo riittää", pyyteli rouva.

"Sitten palasit rehellisenä miehenä ja kosijana, ja sinä ja äiti ja Malle me suostuimme."

"Ehkäpä teitte sen pakosta?" puuttui puheeseen Jörgen, joka muutoin ei laisinkaan ollut puhetuulella.

"Pakostako? Sinä sanot pakosta. Annahan kun sanon sinulle jotain, poikaseni?..."

"Isä, isä!" rukoili Amalie, joka itkien oli seisonut käytävällä, mutta nyt juoksi sisään huitoen nenäliinallaan.

"Jos silloin olisimme tienneet, mitä sitten arvaamalla olemme panneet kokoon, rahakiipelistä, ja mitä koko kaupunki nyt tietää ja juoruaa, niin voit olla kerrassaan varma poikaseni, että kyllä me olisimme pitäneet kynnyksemme puhtaana siitä sukulaisuudesta."

Jäinen kylmyys karsi nuoren miehen selkää. Nöyryytettynä, lannistettuna, kalpeana kuin kuolema hän istuutui ja kuiskasi: "Eno!"

Nuori rouva, joka oli seisonut nenäliinaansa kierrellen repäsi auki silmänsä ja katsoi yhdestä toiseen.

"Amalie", kuiskasi hänen miehensä, sillä välin, kun Olli ja hänen vaimonsa astelivat edes takaisin oven luona, "minä olen erehtynyt siinä, etten ole kertonut sinulle mitään isästäni, se on ollut minulle niin rakasta... mutta sinä saat tietää kaikki."

"Rakas Jörgen, mitä se on, mitä se on?"

"Ei käy, äiti", kuulivat he nyt vihaisen miehen virkkovan samassa kun hän heitti syrjään vaimon käden.

"Nyt minä olen antanut sinulle sen salvan reseptin jolla sinua tästä lähtien voidellaan", kuuluivat Olli Kongen jäähyväissanat vävyllensä. "Hyvästi!"

Ne kolme naista piharakennuksesta, rouva Lund tyttärineen, jotka mielenkiinnolla ottivat osaa Jörgenin ja hänen vaimonsa yksityisiin asioihin, ja jotka vilahdukselta olivat nähneet Mallen itkettyneet ja rouva Kongen hämmästyneet kasvot, olivat kohta siepanneet naulasta päällystakit ja hatut ja rientäneet nuoren rouvan ja hänen äitinsä jälkeen, varmana että joku onnettomuus oli tapahtunut ja että tämä onnettomuus tulisi rajattomaksi, elleivät _he_ aikanaan saisi sen syitä selville ja sen seurauksia johdetuiksi oikealle tolalle. Juuri Ollin kulkiessa portaita alas tulivat ne ohkien ja kurkottavin kauloin hänelle vastaan portaitten puolitiessä, tarttuivat kiinni häneen ja tiedustivat: mitä on tapahtunut... miksi oli pikku Malle raukka niin katkerasti itkenyt?

"Huonoon valoon joutuneet!" virkkoi Olli tehden suuren liikkeen kädellään.

Tämä ilmoitus saattoi naisten luomaan kolme rukoilevaa silmäystä korkeuteen, sillä välin kun Olli kolmella harppauksella riensi portaita alas ja ruiskautti ilmaan ruskean suihkun ajattelematta, että se helposti olisi voinut kohdata pientä pyhäpukimissa olevaa tyttöstä, joka viattoman iloisena leikki nukkensa kanssa alhaalla.

Eipä sattunut paremmin eikä pahemmin, kuin että tämä kiihtynyt mies juoksi pahki maalari Römeriin ja hänen vaimoonsa, jotka olivat matkalla kotiin pieneltä sunnuntairetkeltä. Raju ja mistään välittämätön kun hän oli, milloin hänen verensä joutui kuohuksiin, alkoi hän nyt useiden ihmisten läsnäollessa sättiä vanhuksia heidän tyttärensä haureellisesta elämästä tässä talossa.

Maalari Römer ja hänen vaimonsa olivat sitä kelpo pikkuväkeä, jotka köyhyydestä ja vaikeista oloista huolimatta pitävät kotinsa somana ja siistinä, mutta elävät yksinkertaisesti voidakseen antaa lapsilleen hyvän kasvatuksen, ovat käytökseltään häveliäitä ja hiljaisia, mutta joiden siivon ulkokuoren alla piilee paljon kunnianhimoa.

Molemmat vanhukset seisoivat vavisten Ollin edessä. Mitäs se Olli Konge siinä puhuikaan? Heidän tyttärensä haureellisesta elämästä tässä talossa?

He katsoivat ylös muutamaan ikkunaan, jossa nuoren kirjakauppiaan kalpeat kasvot juuri tulivat näkyviin.

Mutta hyvä Jumala, mitä tämä tiesi?

Hoiperrellen, toisiinsa tuijottaen he etsivät suojaa porttikäytävässä.

"Minä otan selvän tästä", selitti Römer lujasti. "Koeta yksin hiipiä kotiin."

Vaimo kulki kepin nojassa ja hänen oli vaikea suoriutua ilman miehen käsivartta, sitäpaitsi hän oli niin utelias saamaan selitystä tähän outoon asiaan, että hänen oli mahdoton odottaa miehen kotiintuloa. Keskustelun loppupäätöksenä oli sentähden, että hän sulki portin ja istuutui alimmalle portaalle.

Vähän alempana kadulla tapasi Olli Konge Emil Bangen ja muutaman toisen pojan, jotka seisoivat katukäytävällä syventyneenä katselemaan taskukellon keltaisen koneiston salaisuuksia.

"Pois tieltä!" kiljasi Olli käyttäen nyrkkejään kuin karja-auraa.

"Mitä nyt?" Kanslianeuvoksen poika, jota nyrkin rystäillä oli niskaan tyrkätty, ryntäsi nyrkit ojoina Ollia kohti.

"Katsopas heittiötä!" ivaili Olli. "Mene veljesi luo ja sano hänelle terveisiä minulla, että sellaista löylytystä annetaan tästä lähtien kaikille nenäkkäille pojille, jotka vasta asettuvat Olli Kongen tielle — hirtä ja teilaa minut!"

Olli purjehti eteenpäin, poika seisoi vavisten paikoillaan. Mikä tervehdys se oli? Raivoisana hän läksi ryntäämään veljen luo.

Tämän tapahtuessa ponnisteli maalari Römer kirjakauppiaan portaita ylös. Hengästyneenä hän seisattui joka portaalle, ja seisoi hetkisen leväten, pyyhki otsaansa, kävi yhä hengästyneemmäksi ja seisoi vihdoin kauan läähättäen käytävällä. Että sellaista sanottiin Mariesta! Suurta hämmästystä herätti hänen esiintymisensä salissa, etenkin Lundilaisissa, jotka hänen kauhistuneessa katseessaan ja jännitetyissä kasvojen lihaksissa luulivat näkevänsä surua asian ilmitulemisesta.

Jörgen, joka oli kauppa-asioissa Römerin kanssa ja suuresti kunnioitti tätä vanhaa kelpo miestä, oli kaikista hämmästynein, hän kun kohta arvasi, että Römer tuli vaatimaan häntä tilille.

"Saanko minä puhua pari sanaa luutnantin kanssa?"

Jörgen ei uskaltanut viedä häntä huoneeseensa tietäen, että kymmenen korvaa heristäisi ja tapaisi lennosta joka sanan.

"Tahdotteko tulla tänne", hän pyysi ja vei hänet puodin takaiseen huoneeseen.

"On kysymys tyttärestäni", alkoi Römer. "Oletteko ollut missään tekemisissä hänen kanssaan?"

"Römer, minä luulin voivani olla vapaa sellaisista epäluuloista."

Tummasilmäinen poika, kasvot tulipunaisina ryntäsi sisään, mutta Jörgen pidätti häntä.

"Olli Konge se on!" kiljui poika oven takana. "Minä en ikinä kärsi sitä!"

"Odota vähän!"

Kymmenen minuutin kuluttua astui Römer kirkastunein kasvoin vaimonsa luo.

Rouva Römer, jonka oli täytynyt vartioida portilla estääkseen joukon uteliaita neniä tunkemasta sisään kääntyi häneen kuumeentapaisesti tutkiakseen hänen kasvojensa ilmettä.

"Ei se mitään ole, äiti. Hän oli vain ajatellut häntä, sitä hän ei kieltänyt, olipa hän ollut aiheessa kesiäkin, mutta se jäi kuitenkin siksensä — syytä en tiedä."

Marien äidin rinta kohoili. Ajatella että luutnantti oli ollut kosimaisillaan Marieta! Olihan hänelläkin ollut heistä niin monta ajatusta! Silmiin tuli hymyilevä kiilto, kädet kohosivat kerta kerraltaan; Hyvä jumala, että luutnantti oli ollut kosimaisillaan Marieta!

Emil juoksi sisään veljensä luo. "Jörgen!" hän läähätti, "minä kuulin, mitä te juttelitte... tulin nojanneeksi päätäni oveen... mutta se ei tee mitään, sillä minä olen sinun puolellasi, minä olen."

"Mitä sinä sanoit Olli Kongesta?"

"Ooh, minä olen raivostunut, vimmastunut siihen mieheen! Hän tyrkkäsi minua nyrkillä niskaan ja sanoi minua nenäkkääksi pojaksi ja sinuakin... ja että hän tästä lähtien löylyttäisi meitä..."

Kumealla valitushuudolla oli Jörgen heittäynyt pulpetin yli kuuntelematta mitä poika sanoi.

"Jörgen", lohdutteli poika, "ei se mitään tee — minun suhteeni... sinun on paljon pahempi; mutta kyllä siitä vielä hyvä tulee... eroa sinä vain Amaliesta." Hän alkoi kiskoa veljeään takista. "Kuuletko, Jörgen! Marie ottaa sinut kyllä... Olli Kongelle kyllä pidämme puoltamme. Tulkoonhan vain se kaljupää!"

Jörgen vääntelihe. Kuinka hän jaksaisi kestää! Kaikki luhistui hänen päänsä päälle, isällä oli rikoksentekijän merkki otsassansa — se merkki, joka nyt oli kaikille ihmisille tietty — hänen äitinsä odotti kuolemaa, häpeä ja suru kalvoi hänen sisariaan — selvästihän hän näki, että sisaretkin nyt tiesivät kaikki — hän itse oli kuin rikkiraastettu sisällisesti, masentunut, onneton. Ja nyt alttiiksi annettu appensa raakuudelle!

Silloin käsi kosketti hänen käsivarttansa. "Jörgen..."

"Ooh, Amalie, mene ylös!"

"Jörgen..."

"Mene ylös! minä sanon. Mene ylös, mene ylös! sanon minä."

"Vai niin sinä sanot!" kuului samassa samea ääni puodista, ja Jörgen näki, että lakkia viskattiin pitkin tiskiä.

Olli Konge oli sillä välin tehnyt kävelyretken kaupungille ja kiihottanut itsensä sellaiseen hurjistuneeseen tilaan, että tappeluhalu ajoi hänet takaisin paikalle.

"Vai ajat sinä Mallen ulos!" Ollin kiiltävä päänahka vetäytyi eteenpäin ja puristi otsalle joukon tummia vakoja.

"Minä en tahdo puhua kanssasi, eno... tee minulle se palvelus, että menet tiehesi!"

"Kiitos! Tämä on jo toinen kerta!" Olli meni hänen luokseen ja katsoi häntä suoraan silmiin punottavalla tiikerinkatseellaan. "Tahdotko jotain?"

"Isä, isä!" rukoili Amalie. "Isä kulta..."

"Mene tiehesi, Malle!" raivosi Olli ja tyrkkäsi hänet syrjään.

Ne neljä naisia arkituvassa olivat kuulleet kovat äänet alhaalta ja tulla jytistivät nyt portaita alas. Kun Jörgen kuuli heidän kantapäittensä jytinän portaissa ja huomasi lattian notkuvan, valtasi hänet raskas hervottomuus ja huone meni pimeäksi hänen silmissään.

Mutta kuullessaan Ollin puhisevan huudahduksen, tuntiessaan lämpimän hengityksen hänen suustaan ja sieramistansa ja vihdoin huomatessaan poskellaan pari pientä mällipärskettä, oli kuin hänessä äkkiä olisi jännittynyt hurja voima.

"Varo itseäsi, Olli Konge!"

"Lyö pois!"

"Ihminen!" varoitti hänen vaimonsa ja vetäsi miehensä syrjään.

"Olisitpas koettanut, poikaseni!" alkoi Olli taas ja näytti vävylleen pelättävän nuijan, "... teilaa minut, ellen olisi antanut sinulle sellaista löylytystä, jotta silmät olisivat kuopissaan kääntyneet ja jääneet nurin päähäsi!"

"Mies, mies!" torui rouva Konge entistään kovemmin, "Tule toki järjillesi!"

Niin, kyllähän hän oli järjillänsä, eihän hän ollut humalassa eikä hullu — "hirtä ja teilaa minut" — hän, vaimo saattaisi huoletta mennä kotiin, ja Mallesta kyllä myöskin sovitaan sen suhteen ei ollut mitään esteitä, kun Malle vaan sai rahansa takaisin; hän saisi kyllä koota kamsunsa, puhdistaa kenkänsä pohjat ja pyristellä sormensa kaikesta hienoudesta, mihin hän tässä talossa oli kajonnut. "Sinä päivänä, kun hän antaa Mallelle takaisin ne 15,000 ja ne 5,000, joilla on ostettu kynttiläkruunuja, brysseliläisiä mattoja ja muita himphamppuja, sinä päivänä sanoo Olli Konge: 'Kuitti, herra luutnantti!' ja ottaa Mallen takaisin pieneen mökkiinsä."

"Hän saa ne!" suhahti nuoren miehen suusta, "Hän saa joka ainoan pennin!"

"Hyvä; silloin ovat asianomaiset kuitti."

"Olli, oletko kerrassaan mieletön?" keskeytti rouva Konge miestänsä ja työnsi hänet syrjään. "Rakas Jörgen, ole toki järkevä! Hänhän ei tiedä mitä sanoo."

Kiivaudessaan heitti Jörgen tuon hurjapäisen lupauksen kuin suopungin taltuttamaan hurjistunutta miestä. Kun Olli Konge todellakin näytti käyvän miettiväiseksi ja laski päänahkansa hervottomasti solumaan paikoilleen, ja kun rouva puhkesi valittamaan, ettei Olli pystynyt hillitsemään hurjaa luontoansa, tunsi Jörgen äkkiä hallitsevansa asemaa.

"Sinä puhuit ennen isästäni, eno... kun sinä voisit aavistaakaan, mitä minä olen kärsinyt ja kärsin sen jutun takia..."

"Mutta sinä et virka mitään siitä, mitä hän tuossa on kärsinyt sinun uskottomuutesi tähden."

"Hallitse kielesi, eno, tai niin totta kuin tässä seison, heitän sinut pää edellä ovesta ulos!"

Emil, joka kaiken aikaa oli seisonut vavisten ja kädet nyrkissä, pisti esiin toisen jalkansa ja seisoi kuin tiikeri valmiina hyppäämään.

Amalie oli kalpea kuin ruumis, ne toiset kolme naista tuijottivat Jörgeniin ja vetäytyivät kauhistuneina ovesta ulos.

Voimakas, nuori mies seisoi solakkana ja miehekkäänä keskellä huonetta säihkyvin silmin katsellen punaista kaljupäätä edessään, joka nyt vimmastaan asettuneena, näytti taipuvan alas.

Hän myönsi tehneensä väärin pyytäessään Amalieta elämään tähän taloon; mutta eihän häntä liene suurin syyttäminen, kun Amalie itse oli tunnustanut häntä houkutelleensa.

"Jörgen!" kuiskasi nuori vaimo, joka seisoi pidellen kiinni oven pielestä.

"Niin sinä teit. Ja kaikki te muutkin, ne kolme siellä kotona siihen luettuina — ettekö piirittäneet minua ja houkutelleet ja lörpötelleet minut kietoaksenne?"

"No, no, no, Jörgen!" tyynnytteli rouva Konge.

"Ja täällä te olette lakkaamatta käyneet ja pöyhistelleet sukulaisuudesta ja seisoneet rivissä minun ikkunoissani ja pöyhkeillen tervehtineet seurakumppaneitanne Fiskergadelta, kun he kulkivat ohitse."

"Taivas!" kuului huudahdus sivuhuoneesta ja joukko käsiä paukahti yhteen.

"Mutta nyt sen pitää loppua", hän vakuutti. Tulisuus synnytti hänessä hurjaa rohkeutta. Hän näyttäisi, että hänessä oli voimaa keksimään keinon, joka mullistaisi ja pirstaleiksi särkisi tämän typerän epätoivoisen elämän. "_Ja menkää nyt mihin tahdotte — menkää hiiteen kaikki tyyni!_"