Tämä salattu, sanaton lemmensuhde, tämä puhdas sielunsuhde, jota lihallinen ajatus ei milloinkaan ollut koskettanut, se oli vuorokauden suuri intohimoinen ilo.

Kului joku aika hiljaisissa mietteissä työaikojen välillä. Hänet valtasi tavaton halu ruumiilliseen työhön. Hän kantoi raskaita taakkoja ylös luhdille kuormasta kadulla voimanponnistuksella, joka ajoi veren hänen päähänsä, nosti raskaita laatikoita puotiin, ja tällainen urheilu raitisti häntä ruumiillisesti ja henkisesti.

Koko kesäkuun ajan hän retkeili luonnossa ja tuli toisinaan kotiin vasta puolenyön aikoina. Luonto oli tullut hänen uskotukseksensa, se puolusti häntä, se ikävöi kuin hänkin ja unelmoi aavistettua täydellisyyttä. Oli kuin houkuttelisi se ja kutsuisi kaikkia ymmärtäväisiä ihmissydämiä yhtymään kanssaan siihen suureen vapautusikävään.

Etenkin vaikuttivat hänen mieleensä luonnon yölliset äänet — nuo kuin jostain piilosta kuuluvat salaiset huokaukset, kuiskailevat äänet, etäinen loiske, hiljaiset; tuskanhuudahdukset metsän salaperäisistä synnytyksistä, tuo äänten ääretön paljous, joka hiveli aavistuskykyä ja pani sydämien sykkimään vavahtelevassa levottomuudessa.

Eihän hän kumminkaan tahtonut sitä maailman järjestystä, jota luonto "huokaa ja ikävöi", ei sitä uutta paratiisiaikaa ja sen ruumiitonta elämää, ei, hän tahtoi vaan saada sen maailman, jossa hänen mielensä huokaili, toisia muodostetuksi, niin että hän voi siinä keveästi hengittää ja laulaa elämän ylistystä metsänlintujen kanssa.

Mutta mielialoilla ei maailmaa saanut uudestaan muodostetuksi.

Hänen sielunsa sisimmästä, jostain sen hämärästä sopesta hiipi toisinaan esiin puolivaloon pieni varovainen ajatus, joka kohotti päätänsä ja katseli ympärilleen värähtelevässä jännityksessä, mutta äkkiä vetäysi pois, kuin säikähtäen rohkeaa matkaansa.

Ei, eihän sitä ollut ajattelemistakaan, ei ensinkään — — sillä tapaa kuin hän olikin mennyt naimisiin. Käyttää häntä arvoesineenä ja sitten — kuin lurjus — heittää hänet luotaan, kun hän oli menettänyt arvonsa — olihan se kerrassaan mahdotonta. Sitäpaitsi — Amaliehan rakasti häntä, ja hänhän oli Jumalan pyhän alttarin edessä luvannut hänelle uskollisuutta, niin kauan, kun Jumala kaikkivaltias antoi heidän yhdessä elää — olihan se kerrassaan mahdotonta.

Mutta kuinka hän kestäisi tätä tällaista elämää, olemassaoloa, joka hänessä kuivatti pienimmänkin pisaran elämänhalua?

Sitten tuli rouva Hahn ja teki hänet entistään onnettomammaksi.

Oli sunnuntain aamupäivä. Amalie, joka vielä oli aamupuvussaan, sävähti tulipunaiseksi nähdessään sen hienon rouvan.

"Olkaa hyvä ja käykää istumaan... täällä ikävä kyllä, ei ole oikein siistiä, minulla kun on ollut niin tavattoman kiire. Palvelijakin on poissa... Annattehan anteeksi, että hetkeksi poistun; mieheni on huoneessaan, hän tulee kai heti. Hän juoksi makuuhuoneeseen, hän tulee kai heti." Hän juoksi makuuhuoneeseen, jossa kiiruimmittain heitti ylleen toisen puvun.

Rouva tarkasteli huonetta sillä aikaa: Thorvaldsenin Kristuskuva, Rafaelin Madonna del Grandusa... Hän silmäili kirjakaappiin: Ingemann, Hauch, Martensenin etiikka... Ikkunalaudalla soututuolin luona avonainen romaani.

Kun herraa ja rouvaa ei alkanut näkyä, meni ujostelematon vieras muitta mutkitta ylös herra Bangin huoneeseen, johon hän saapui juuri parhaiksi nähdäkseen hänen pistävän piirustuskirjansa povitaskuun.

"Anteeksi... hyvää päivää!" hän tervehti.

Jörgen punastui ehdottomasti ja nousi.

"Minä lähdenkin heti; mutta jutellaanhan nyt hiukan yhdessä... tässähän vaimonne jo tuleekin."

Nyt seuraavaan jutteluun arkituvassa toimitti Amalie enimmät sanat.

"Olipa oikein ystävällisesti tehty, rouva Hahn, että pistäydyitte meitä katsomaan... kuinka hattunne on soma! Varmaan se on Pariisista. Eikös se olekin kauhean sievä, Jögge?"

Rouva Hahnin katse seurasi kaiken aikaa nuorta miestä, jokaista hänen kasvojensa ilmettä, jokainen piirre, suun ympärillä tuli kuin valokuvatuksi hänen tietoisuuteensa.

Amalie pyysi vieraalta anteeksi, että hänen oli meneminen katsomaan liemipataa.

"Menkää te vain!" kiirehti rouva Hahn.

Tuskin sai Amalie oven suljetuksi laahustavien kantapäittensä jälkeen, kun rouva Hahn kääntyi talon nuoreen isäntään ja katsoen häntä suoraan silmiin sanoi; "Te ette ole onnellinen vaimonne kanssa."

"Onnellinenko? Olisi mielestäni parasta, rouva Hahn, ettette laisinkaan puuttuisi..."

"Mutta minä teen sen nyt kumminkin. Tehän pidätte Marie Römeristä, ja hän pitää teistä."

"Rouva Hahn..."

"Niin, rouva Hahn... oi te miesten mies!" huudahti hän äkkiä ja silmien alaripset kostuivat. "Miksi te nyt käyskelette täällä ja kidutatte itseänne katselemalla tuota kuvaa tuossa pianon yläpuolella? Elkää te nyt vain ruvetko sellaiseksi hiljaiseksi kristityksi kuin rovasti on."

Jörgen kalpeni ja rypisti kulmiansa.

"Niin, ei se hyödytä." Hän viskasi kyyneleet pois päänheitolla. "Teidän täytyy päästä tästä kiduttavasta elämästä, tunnenhan minä sen hyvin entisajoista."

"Te saatatte minut kovin hämmästymään."

"Niin, ihmiset saattaa kovin hämmästymään, kun sanoo heille, mitä he itsellensä sanovat aamusta iltaan. Olkaa nyt rehellinen, Bang! Te olette menneet naimisiin huumeesta tai rahain tähden tai jostain muusta syystä ja perästäpäin on teille selvinnyt: Sinä kaikkivaltias Herra ja Jumala, mitä olen minä tehnyt!"

Jörgen istuutui nojatuoliin, laski käsivartensa sen käsinojalle ja piteli kädellä otsaansa.

"Olen sen jo kauaa tiennyt", jatkoi rouva. "Näin suoraan sieluunne sillä kertaa siellä käytävällä."

"Mutta kun se nyt näin on tapahtunut?"

"Niin tekee sen uudestaan — _tietysti_!"

"Sen voitte _te_ tehdä, mutta _minä_ en voi."

"Kunko raamatunlause on teitä estämässä? Eikö niin?"

"Te tiedätte, rouva Hahn — olenhan sanonut sen teille jo ennen — meillä on niin erilainen elämänkatsantokanta."

"Ja tunnemme kuitenkin juuri samaa — meissä on sama syvä, jäytävä onnenkaipuu... niin niin, sydämessänne te myönnätte minun olevan oikeassa, vaikka kuinkakin vääntelisitte."

"Meillä on sama kaipuu niin; mutta kun kysymyksessä on onneen _tarttuminen_, niin olemme niin erilaiset, niin _perin_ erilaiset."

"Totelkaa hyvää neuvoa: seuratkaa omaa rehellistä, syvää haluanne ja _toimikaa_ — niin teillä on onni."

"Tuossa tulee vaimoni."

Lydia rouva käänsi päätänsä: "No, eikö se tuli tahdokaan palaa, rouva Bang."

Nuori emäntä katsoi häneen hämmästyen: "Kuinka sen tiesitte?"

"Minä tiedän kuinka sen tulen laita on kaikkien ihmisten kodeissa... kuulkaahan, rouva Hahn, varmaan te ette sitä oikeata saanut — hänet tuossa."

"Kyllä se oli ihan oikein! Eikö niin?" kysyi Amalie ja katsoi säteilevän iloisena mieheensä, joka oli noussut seisalleen.

"Niinpä niin; jospa tietäisitte kuinka se nuori urkuri huokailee."

Amalie hymyili ylpeästi ja kainostellen. "Kyllä minä tiedän, että herra Collin oli rakastunut minuun, kun soittelin hänen luonaan."

"Hy—yi! Että raahditte hyljätä hänet! Hyvästi!"

Rouvan mentyä, heittäysi Amalie miehensä kaulaan:

"Ethän vain luule, Jögge, että siinä on mitään perää..."

"En laisinkaan! Katsohan nyt vain, että saat ruoan valmiiksi."

"Tiedänhän minä, että kaupungilla paljon puhuttiin hänestä ja minusta. Rikka ja Miina ne nyökkäilivät salaperäisesti, ja kaikki ihmiset kiusasivat minua."

"Jota sinä et voinut kärsiä."

"En, sillä minä pidin paljon enemmän sinusta. Ja sitten sinä olit upseeri, ja sitten sinulla on niin kovin sievät korvat pureskeltavaksi — uh!"

Ei Jörgenin tarvitseisi laisinkaan olla tuskassa hänen suhteensa, lohdutteli hän ja hiipi keinutuoliin. Uh, kuinka kauheata lienee miehelle, kun vaimo rakastaa toista.