»Toukokuu puhkeavine lehtineen ja välkkyvine kastepisaroineen...»

Puh, kuinka lämmin nyt oli — melkein kuin juhannuksen aikana? Kumminkin niin raitista niin ihanaa! Hän saattoi kerta kerraltaan aukoa suutaan ja sieraimiaan ja syvin siemauksin täyttää rinnan happoisella metsäilmalla.

Useita päiviä hän ratkeili Vejle-seudun metsissä. Etsien rauhaa ja lepoa oleili hän mieluimmin yksinäisissä laaksoissa, joissa hän voi loikoilla viheriässä ruohossa ja katsella metsävuohia ja pikkulintusia.

Mutta ilmassa ei ollut rauhaa, oli kuin tuulen hengessä olisi ollut jotain liikkeeseen kiihottavaa, mieltä paisutti epämääräinen odotus, aavistus, joka hänessä synnytti tuhansia levottomia tunteita.

Mitä olivat nuo väikkyvät vilahdukset hänen mielessään, vilahdukset jostain, joka oli ja ei ollut, muistoja kuin toisesta olemassaolosta, pilkahdus onnesta, joka odotti päivien ja öiden peitteen takana?

Aikaisemmilta ajoilta hän tunsi tämän rauhattoman levottomuuden, tämän tuskallisen ilon, joka ojentausi jotain _tulevata_ kohti.

Saattoi tapahtua, kun hän oli heittäytynyt jollekin varjoiselle paikalle, että käsi tapaili povitaskua ja katse vakoillen kulki puunrunkojen ja pensaiden välitse. Omantunnon hieman aristellessa, joka kumminkin vain enensi hänen salaisen puuhansa viehätystä, otti hän esiin piirustuskirjansa ja kääri auki pienen silkkipaperin. Ja sitten hänelle koitti juhlahetki, muuan niitä rikkaita, jolloin puhtaiden unelmien ilo hänet täytti. Täällä hän häiritsemättä voi upottaa olentonsa hänen olentoonsa, voi nähdä hänen silmiensä loistetta, kuulla hänen ääntänsä, joka meni hänen lävitsensä kuin väräjävät ooboen sävelet.

Ja ymmärtävä luontoäiti kaareili hiljaisuuttaan hänen ylitsensä, linnut tulivat esiin oksilla, panivat päänsä kallelleen ja tirkistivät iloisina alas, puut löyhyttelivät vilpoisuutta lehvillänsä ja aurinko hymyili välähdellen vasta lehvittyneiden oksien välitse hiljaiselle kuvanpalveijalle.

Muutamana iltapäivänä hän päämäärättä maleksi pyökkimetsässä. Mitä hän tahtoi? Miksi hän kuleksi täällä rinta paisuneena ja kiusasi itseään ajatuksilla, joita hän ei saanut ajatella?

Hänen tarkoituksensa ei laisinkaan ollut tulla Vejleen; mutta sattui siten, että hän matkalla kävi tervehtimässä lapsuudenystäväänsä, Kaarle Brunia, joka nyt oli maisemamaalari ja asui Aarhusissa, ja kun tämän ystävän juuri piti tehdä matka Koldingiin, niin Jörgenin halutti lähteä mukaan. Ja nähtyään Kaldingin, tuntui hänestä, että hänen myöskin piti saada nähdä kauniin Vejleseudun. Hän ei katunut, että hän matkalla oli avannut sydämensä ystävälleen ja kertonut hänelle suhteestaan Marie Römeriin, sillä Kaarle Brun oli uskollinen luonne, joka osasi säilyttää salaisuuden.

Hän kääntyi muutamalle kapealle polulle ja astui länttä kohti. Haaleanvehreiden lehvien yli kimalteli aurinkoinen taivas, tuossa surisi siipiä, täällä nuokkui kukkanen, ja joka puolelta soi viserrystä ja liverrystä viheriöistä latvoista. »Elvy elämään uudestaan, ole nuori ja iloinen!» soivat metsästä tuhannet äänet.

Pyökkipuusta oli oksa katkennut ja pudonnut kahden pensaan väliin polun poikki kyynärän korkeudelle maasta.

Suu meni hymyyn viiksien takana. »Sinä et pääse tästä yli.» — »Enköhän?» — Hän peräytyi pari askelta, rypisti kulmansa ja pani juoksuksi — yks kaks hän oli yli. Hän kääntyi, vilkasi oksaan ylpeän katseen ja astui eteenpäin.

Oi, noita iloisia lintuja, tuota raitista, happoista ilmaa... kas _tuolla_, kas _tuolla_! Hän kumartui ja tähysteli muutaman oksan alta valkoista päivänvarjoa alhaalla laaksossa. Juuri samassa hän huomasi mielessään omituisesti kiihottavaa aaltoilemista. Hän kumartui ja vääntelihe, harmistui estäville oksille, tirkisti ja tirkisti mutta poissa se vaan oli.

Ehdottomasti hän astui pari ravakkaa askelta sanajalkojen ja vadelmapensaiden sekaan, mutta seisattui äkkiä ja pää teki sekavan liikkeen. Olihan hulluutta sitä mahdollisuutta ajatellakaan...

Samassa hänen silmissään vilahti tummanpunainen hame, ja kuohahti uudestaan. Vastustamattoman vaikutuksen pakosta hän ohjasi askeleensa jyrkkää rinnettä alas ja saapui kohta mäkeä kiertävälle polulle.

Missä hän oli?

Hän kiirehti kulkuaan ja tuli muutamassa käänteessä avonaisella paikalle, jossa auringon häikäisevä valo paistoi solakkaan, suoraan naisen selkään. Sydän paukutteli hänen rinnassaan, silmät tuijottivat — — nyt hän jo oli aivan lähellä naista, mutta ei nähnyt hänen kasvojaan päivän varjolta. Nyt näki jo — hän oli vaaleaverinen — ja sitten tuo varma, kaunis käynti, joka vaikutti kuin tahdintarkka soitto.

Säikähtyneenä käänsi nainen kasvonsa häneen ja astui syrjään.

Mutta silloin hänen kiihoituksensa äkkiä hälveni, oli kuin häntä olisi kasvoihin lyöty kylmällä, märällä vaatteella.

»Pyydän anteeksi, neiti», hän sanoi nostaen lakkiaan; »minä luulin teitä — — muutamaksi tuttavakseni.»

Hän esitti itsensä ja sai tietää, että nainen oli rouva Hahn; muutamien minuuttien kuluttua he jo vilkkaasti keskustelivat metsästä ja seudusta.

Aukosta metsässä näkyi etäältä nummelta kirkko. Tunsiko rouva sen? — Kyllä hän sen hyvin tunsi; se oli muuan hänen lankonsa kirkkoja. Juuri sinä samana päivänä hän oli pistäynyt Ödumin pappilassa, mutta sekä hänen lankonsa, tämän äiti ja eräs nuori neiti, joka oli heidän kodissaan, olivat menneet Silkeborgille Himmelbjaergetille, jossa heillä oli aikomus viipyä viikon loppuun.

»Sehän oli ikävätä!» Jörgen oli hetkisen ääneti. »Onko lankonne jo vanhempi mies?»

»Ei ole, hän on nuorempia pappeja — leskimies ja hänellä on pieni tyttö... katsokaapas tuota metsävuohta tuolla!»

He katsoivat hetkisen eläintä, joka seisoi pää kohotettuna ja ikäänkuin nuuski ilmaa.

»Onko se nuori neiti ehkä tyttären opettajatar?» kysyi hän vihdoin ja sytytti sikarinsa.

»Ei, tyttö on vasta neljä, viisi vuotias... katsokaa, kuinka se keikailee!»

»Onko hän sukua papille?» kysyi Jörgen edelleen ja katsoi sikaria koettaen saada sen syttymään.

»He ovat serkukset.»

»Ooh — vai serkukset!»

»Niin... kas, nyt se kääntyy ja kiitää tiehensä!» Hän seurasi silmillään eläintä pyökkimetsään.

Keskustelu seisattui. »Hm?» Ikäänkuin kuitenkin jotain sanoakseen kysyi Jörgen oliko tyttönen hyvin kiintynyt siihen nuoreen neitiin.

»On hän, riippuu hänessä kuin äidissään. Neiti Römer onkin oikein herttainen ja hyvä tyttö, sivistynyt tyttö, koko pappila on hänen tultuaan muuttunut valoisommaksi, vaikka hän on luonteeltaan vähän hiljainen. En tiedä kuinka se on», puheli rouva, »niitä on nuoria tyttöjä, jotka tanssisalissa näyttävät niin pieniltä ja vähäpätöisiltä, mutta täyttävät niin paljon kodissa.»

Niin, siinä oli Jörgen hänen kanssaan aivan yhtä mieltä.

Rouva katsoi kelloaan ja teki hämmästyneen liikkeen: »Minun täytyy lähteä!»

Jörgen heittäysi nurmirinteelle. Mutta hän ei voinut maata, ei istua, eikä kävellä.

Vielä samana iltapäivänä hän kulki Silkeborgiin vievää tietä ja illalla hän odotteli laiturilla, kun »Hjejlen» tulla tuprusi tuoden matkustajat Himmelbjaergetiltä.

Pettyneenä ja väsyneenä hän meni hotelliin ja valvoessaan yöllä vuoteellaan päätti hän seuraavana päivänä matkustaa tiehensä, hän ei tiennyt mihin, mutta pois vain täältä.

Mutta kun aamuaurinko punasi ikkunoiden sälekaihtimet, kiihtyi tuska rinnassa uudestaan ja ärsytti tunteet ja ajatukset uudestaan hermostuneeseen jännitykseen. Ilma oli niin ihanata, metsä oli sinertävän hämärän peitossa, vedenkalvo kimmelsi. — Tuhat tulimmaista, lähtisikö näin!

Hän meni alas rantaan ja astui veneeseen.

Keulassa hän seisoi ja hengitti levottomasti; koti muistui taas äkkiä mieleen ja puristi tuskallisesti sydäntä. Mutta nämä tunteet hukkuivat kohta toisiin. Sydän jännityksessä, mieli epämääräisen odotuksen valtaamana ja vähintäkään huomaamatta ympäröivää luontoa hän seisoi katsellen siihen suuntaan, josta Himmelbjaerget tulisi näkyviin.

Tuossa se olikin? Kuin voimakkaasti esiintyvä motiivi kaukaa soivassa voitonhymnissä kohosi huippu muistomerkkineen laakson yli, loistaen puhtaimmassa aamuvalossa. Sydän alkoi kovasti sykkiä, ja rinta paisui rohkeudesta.

Laiva tuli laituriin ja matkustajat menivät maihin. Hän silmäili oikeaan ja vasempaan, tähysteli jokaista naista, tuijotti tietä pitkin...

* * * * *

Ja Himmelbjaergetillä tapahtui sitten se, jonka hän hyvin tiesi olevan hullusti; se, että hän näki hänet jälleen.

Hän istui H.C. Andersenin penkillä katsellen laaksoon. Samassa kun Jörgen rinteellä huomasi valkoisen niskan, posken ja leuan hienot piirteet, kiitivät sieluun kaikki tuntemisen voimakkaat tunteet ja seisauttivat hänet siihen paikkaan.

Hän käänsi päätänsä. Hän ei kiljahtanut hämmästyksestä, hiljainen huudahdus vain pääsi hänen huuliltansa. Mutta Jörgen näki kasvojen kalpeudesta ja katseessa äkkiä kuvastuvasta kauhistuksesta, että hän joutui kovan tuskan valtoihin.

»Täälläkö te oleilette?» virkkoi Jörgen, koettaen saada äänensä niin hämmästyneeksi kuin suinkin jaksoi.

Niin, hän oli tullut sinä iltana, pastori Larsenin ja hänen äitinsä kera.

Nyt vasta huomasi Jörgen pienen vaaleapukuisen tytön, joka jonkun matkan päässä heistä etsi kukkia ja kanervia.

Jörgen kyllästyi itseensä. Kuinka hän saattoikaan seisoa tässä teeskennellen tätä typerää hämmästystä? Miksei hän rehellisesti tunnustanut: »Marie, minä tiesin teidän täällä olevan, ja sentähden tulin tänne, ja tässä minä nyt olen — sairas, onneton mies, joka sisällisesti palaa poroksi.»

»Sallitteko?» kysyi Jörgen istuutuen hänen viereensä.

Hämmennystäkö? Ei ollut hämmennyksen jälkeäkään kumpaisessakaan. Kumpikin istui solakkana ja raittiina, kumpikin puhui välinpitämättömällä äänellä, joka tarkoitti sanoa: »Minua ei hämmästytä tämä kohtaus.» Mutta kumminkin kumpikin hyvin huomasi hämmennyksen toisessaan vaikka se viekkaasti koetti piillä välinpitämättömyyden ja hilpeyden takana, ja se kiihottamistaan kiihotti heidän kuumeista mielentilaansa.

Keveät, vaaleat usvapilvet hunnuttivat nuoren pyökkimetsän leveässä rotkossa oikealla ja sankkana teräsharmaana, pitkin, liitelevin liepein se peitti koivut vasemmalla, mutta lampien pinta oli kuulakka ja sieluton kuin peili, jota keveä hengitys himmentää.

Äkkiä valui punertava valovirta läpi usvan, yli myllyjen ja tiilikattojen Ryn asemalla — koko maisema alkoi elää ja riemuitsi: »Aamu, aamu!»

»Ne ovat niin omituisia, nuo väkevät valovirrat, jotka niin äkkiä valahtavat esiin ja antavat kaikelle elämää!» puhui Jörgen.

»Juuri sitä samaa minäkin tässä ajattelin.»

»Tuntuu kuin se herättäisi jotain meissä, jotain, joka vastustamattomasti puhkeaa eloon.»

»Mutta samassa saattaa sen himmentää uusi pilvi... katsokaahan vain tuolla alhaalla!»

Keveä varjo kuin tuulen ajamaa savua lipui kanervikon yli ja siitä eteenpäin veden kalvolle.

»Päivänpaiste ja varjot, ne seuraavat toisiaan», sanoi Jörgen huoahtaen.

»Lienee hyvä, että niin on.»

»Olemme vain tottuneet niin sanomaan. Olemme niin mielellään hurskaita. Mutta _tarkotammeko_ aina mitä sanomme?»

Oli kuin näitä sanoja seuraava äänettömyys olisi kiihottanut häntä jatkamaan.

»Luontonne kaipaa kuitenkin aurinkoa, yhä aurinkoa», alkoi Jörgen taas. »Sellaisiksi on Jumala meidät luonut. Varjossa meistä ei tule laisinkaan mitään.»

»Löytyy kuitenkin toinenkin valo, kuin se, jota te ajattelette.»

»Te tarkoitatte valoa sydämessä. Niin, ehkäpä meistä voi tulla hyviä kristityltä varjossa ja ehkäpä voimme saavuttaa sen »korkeamman rauhan» josta äitini puhuu; mutta täysiverisiä ihmisiä, jotka elävät elämän raittiisti ja voimakkaasti, sellaisia meistä ei tule — ei ilman tavattoman tarmokasta tahtoaa.»

Jörgen oli suoristautunut ja teki voimakkaita liikkeitä nyrkillään. Hän tunsi hyvin sisimmässään, että hän kuumeisessa mielentilassaan tässä hieman ilveili herättääkseen hänen osanottoansa. Ymmärtäköön hän vain, että syvä tuska häntä sisällisesti kalvoi, sillä hän tiesi, että jos mikään, niin aavistus salaisesta haavasta nuoren miehen rinnassa kykenee herättämään myötätuntoisuutta naisen sydämessä. Mutta toisaalta hän taas ei tahtonut vähentää hänen kunnioitustansa raukkamaisella valituksella, päinvastoin — hänen piti ihailla häntä sen miehekkään tunteen takia, että hän koetti salata tuskansa ja peitellä kaikki. — »Oh, kuinka jaksanenkaan!» ajatteli Jörgen ja nojasi penkin selkäimeen.

No kynttiläjalat tulivat usein hänen mieleensä ja vihdoin hän sai niistä kiittäneeksi.

»Oo», virkahti neiti Römer.

Hän levitti päivänvarjonsa, mutta laski sen uudestaan kokoon, kun ei ollut ensinkään päivänpaistetta sillä paikalla.

Oli kuin veri olisi pyrkinyt syöksemään ulos kasvoista. Tuhansia kertoja häntä oli harmittanut että hän oli tullut lähettäneeksi ne kynttiläjalat — ja lähettäneeksi ne sillä tavoin, nuo houkkamaiset rivit mukana »toivottaa teille tuttava». Eihän olisi tarvinnut lähettää mitään morsiuslahjaa, kaikessa tapauksessa olisi se ollut tehtävä avonaisesti mistään välittämättä: »Elkää halveksiko tätä pientä lahjaa», esimerkiksi. Mutta hän olikin ollut niin hämmennyksissä, ei ollut tiennyt kuinka käyttäytyä, ja sitten tulivat juuri nuo sanat kirjoitetuiksi, joiden johdosta hän voi tehdä kaikellaisia johtopäätöksiä. Kuinka häntä harmitti ja hävetti.

»Kiitän myöskin toivomuksestanne valosta kotiin», jatkoi Jörgen, jonka suun ympärille oli ilmestynyt muutamia jäykkiä piirteitä.

Tällä kertaa hän ei vastannut mitään, vaan tyytyi pieneen päänliikkeeseen, jonka voi tulkita näin: »No niin, — kirjoitinhan jotain siihen suuntaan.»

Hänen hengityksensä kävi yhä lyhyemmäksi. Tuo onneton kirjelippu, nuo kömpelöt sanat, jotka — sen hän huomasi — juuri oli selitettykin siten, kun hän jälestäpäin pelkäsi, selitetty viittaukseksi hänen puoleltaan, että heidän välillään oli ollut salaista ymmärtämistä.

»Mutta jos oikein olisitte tuntenut olosuhteet, niin ette olisikaan kirjoittanut niitä sanoja valosta kodissa», jatkoi Jörgen.

»Minä en tiedä mistään olosuhteista.»

»Ette te tiedä, mutta niitä on kumminkin.»

Niinkun ainakin, milloin hän tuli ajatelleeksi isäänsä, vihlasi häntä tuskallinen tunne.

»Minä en odottanut saavani valoa kotiini, sitä ei tullut, eikä sitä konsaan tulekaan.»

Nämä sanat herättivät hänessä sääliä, mutta sääli ei kuitenkaan ollut hänen sielunsa sisin tunne. Arvelut ja kysymykset myllersivät hänen mielessään ja ikäänkuin ryntäsivät yhteen ainoaan soppeen, joka oli täynnään vahingoniloa.

Hän odotti lähempää selitystä, jonkun salaisuuden paljastamista; mutta mitään sen enempää ei kuulunut.

Syntyi pitkä äänettömyys.

Hän istui puolittain Jörgeniin kääntyneenä ja vilkasi häneen tuon tuostakin salaisen katseen; hän näki hänen sielunsa kärsimisen ja äkkiä valtasi hänet syvin sääli.

Jörgen muisti pari värssyriviä jostain kirjasta:

»Ich liebe sie, und sie liebt mich. Doch keiner sagt: Ich liebe dich.»

[Minä rakastan häntä ja hän rakastaa minua. Mutta kumpikaan ei sano; Minä rakastan sinua.]

Aina ristiriidassa itsensä kanssa. Aina taistelussa sen vartijan kanssa, joka äidin rukousten ja puheiden vaikutuksesta lapsuudesta asti oli hänessä muodostunut, omantunnon valpasta vartijaa vastaan, joka aina oli saapuvilla, milloin hän oli antautumaisillaan luonnonhalunsa aaltoihin.

Mutta jos hän nyt kerran rohkaisisi itsensä ja seuraisi sisimmän kaipuunsa ääntä? Kuuma hellyyden tunne alkoi liekehtiä hänessä kuin hehkuva hiilos hiipuvan tuhkan alla, johon äkkiä puhaltaa voimakas ilmanveto; ajatus, hurja päähänpisto pälkähti mieleen...

Samassa pisti esiin pää oksien välistä vasemmalla. Jörgen näki mustan huopahatun ja silmälasit, jotka hämmästyneinä tuijottivat heihin.

Mies ponnisteli rinnettä ylös, laskematta Jörgeniä silmistänsä, nähtävästi epätietoisena tunsiko hän hänet tai ei.

Neiti Römer nousi seisomaan: »Pastori Larsen — kirjakauppias, luutnantti Bang.»

»Ah, vai olette te herra Bang... hauskaa tehdä herra luutnantin tuttavuutta», vakuutti nuori pappismies, mutta kasvot olivat happamet kuin katkeran ryypyn nieltyä.

Hän kääntyi neitiin:

»Eiköhän pikku Kajalia jo ole kylmä?»

»Kenties.»

»Minä luulen niin, minä pelkään; sen tähden jos sinä, Marie kulta...»

Heidän puhuessaan tutki kirjakauppias pappia. »Vaaleanpunainen kokoparta», hän sanoi itsekseen kuin kirjoittaisi hän sen muistiin sisällisesti. »Se tahtoo sanoa; leuka ja ylähuuli on jotenkin paljas... huonokasvuista... vain muutamia yksityisiä, pitkiä, punertavia parranhaivenia. Musta leveälierinen lakki, pitkä punertava tukka... ahvenselkä...»

Jörgen ei voinut ymmärtää, missä se henkevyys hänessä istui, mutta kai se istui jossain sisäpuolella hakkautuneen kauluksen alla.

Pappi vetäsi liivinsä suoraksi, pyyhkäsi tukan korvien taakse, harjasi kämmenillä hihojaan ja rykästeli.

»Hööm! Niin tehän olette monet... höm... vuodet eläneet saman katon alla neiti Römerin kanssa.»

»Niin, me olemme vanhoja tuttavia.»

»Hö —öm! Täällä on kaunista, eikö totta?» Nuori pappi teki suuren liikkeen käsivarrellaan Ryille ja lammille päin, samalla kun katse tutki neiti Römeriä ja huolestuneena vilahti lapseen.

Ja sitten hän alkoi kertoa — suuriäänisesti ja voimakkaasti — mahtavista selänteistä, istutuksista y.m.

Neiti tarttui pikkutyttöä käteen ja läksi hänen kanssaan. Jörgen katsoi hänen jälkeensä eikä kuullut sanaakaan papin puheesta.

Sivukäytävälle kääntyessään vilkasi neitonen häneen läpitunkevan, kummallisen katseen — — ja hävisi sitten puiden väliin.

»Tämä luonto on suuremmoinen», virkahti pappi. »Mutta aamuisin täällä saattaa olla kylmä... olemmehan niin korkealla», jatkoi hän hymyillen. »Kadunpa etten ottanut saaliani mukaan.» Hän ryki ja pyysi anteeksi — kevätilma — —

Tuntikauden istui Jörgen vielä penkillä katsellen laaksoon, näkemättä muuta kuin kaksi kummallista silmää.

Kun hän myöhemmin kysyi neiti Römeriä hotellissa, sai hän tietää pastori Larsenin matkustaneen koko perheensä kanssa.