Mitäpä tässä muuta taisi, kun lyödä rystäät pöytään ja käydä käsiksi elämään sellaisena kuin se oli, oli Jörgen sanonut itselleen häiden jälkeen.

Hän oli etsinyt lievitystä rasittavassa työssä, oli huvitellut lauluseurassa, voimistellut metsästysseurassa, ylvästellyt siinä tietoisuudessa, että hän nyt oli »veroa maksava kaupungin porvari», oli heittäytynyt kummallisiin riitoihin ja kirjoittanut Folkebladetissa kaasusta ja katuojista.

Mutta vastamäkeen käynti oli niin vaikeata.

Ei siksi, että Amalie oli taipumaton, kaukana siitä: mutta hän oli niin tavattoman vähäpätöinen, niin lapsekkaan hyvä. Tuskin kuukauttakaan hän oli elänyt hänen kanssaan, kun hän jo tunsi joka sopen hänen aivoissaan: Jos ihmisen ajatusvoima riippui sähhön vaikutuksesta — niinkuin hän jossain oli lukenut — niin, kyllä hänen aivojensa »hemisfeereissä» oli aivan vähän valoainetta. Päivä päivältä samat puheet hänen ystävättäriensä hatuista, samat sanat samoista asioista. Ja sitten hän oli niin unteloinen, puolet päiviä hänen pyöreä, pieni ruumiinsa venyi amerikalaisessa soututuolissa, jonka istuimeen jo tämän lyhyen ajan kuluessa oli tullut pyöreä syvennys, kuin olisi siinä maannut iso, raskas kuula.

»Hiisi vieköön, heristele itsesi kerrankin virkeäksi, Amalie!» pääsi yhtenä päivänä Jörgenin suusta.

Sen perästä Amalie muutamina päivinä oli hyvin toimelias, hääri kyökissä rouva Lundin tai äitinsä kanssa, mutta vaipui sitten taas tavanmukaiseen laiskuuteensa.

Sen pienen, rakennuksen toisessa päässä olevaa huoneen, josta hän kirkkaina aamuina etäällä metsän takaa näki merta, ja jossa kuu illoin myötätuntoisesti hän hyväili, hän oli laittanut itsellensä somaksi työhuoneeksi, jossa kumminkin käsi hyvin vähän voi työskennellä mutta ajatus sitä enemmän. Usein aamuisin hän seisoi siellä ikkunan ääressä katsellen »Sigyn» höyrylaivaa, joka kulki Jyllantiin. Silloin väikkyi hänen silmissään mitä kummallisimpia näkyjä, näkyjä, jotka kauan pysyivät aamun rusohohteisessa ilmassa.

Mutta saattoipa silloin sattua, että Amalie tuli hienossa aamupuvussaan ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja hiipi lähelle häntä.

Hänen kodissaan oli päivin hyvin hiljaista. Ainoastaan kun karavaani Fiskergadesta saapui, tuli pöly liikkeelle huoneissa. Rouva Konge liikkui huoneissa kuin kevyt ilmanhenki, hän puhdisti pois pölyn, järjesti uutimia ja asetti paikoilleen, sillä välin, kun molemmat pitkät Lundit syödä natustelivat ruokahuoneessa, kyökissä ja arkituvassa ja silloin tällöin asettuivat ikkunan luo ja nyökkäsivät ylhäisesti kadulle. Herra Konge venytteleikse sohvassa ja koetti ärsyttää Mallen kekseliäisyyttä iloisuuden elvyttämiseksi, sillä ukon mielestä oli hänen luutnantistansa tullut sellainen hidas ja ikävä kotikoiran vötys.

Niin, arveli tähän soimaukseen kerran Jörgen, minkäpä sille nyt taisi, ettei ollut Olli-enon elämäniloa, niinkuin monella muulla.

Olli todisti sen hyväksi sen elämänilon — se oli niin hemmetin hyvä, uk, uk, uk! Juuri naulalleen vaikka teilaa minut, uk, uk, uk!

Olli sylkäsi mielellään tuollaisen mielenpurkauksen perästä, meni sylkiastian luo ja läiskäytti siihen suun täydeltä ruskeaa nestettä, joka pyryytti hiekan ylös ilmaan — ikäänkuin säikähdyksestä nesteen paljoudesta — jonka jälkeen hän kääntyi, pyyhkäsi suutaan, katsoi toisesta toiseen ja laski kurkustaan uusia kulahtelevia: »Uk, uk, uk!»

Apeksi tultuaan muuttui Ollin käytös jokseenkin rehenteleväksi, ja hän käyttäysi käskevästi kirjakauppiaan kodissa. Olihan hän rouvan isä, joka tyttärelle myötäjäisiksi antoi 35,000 kruunua, ja toimitti heille komean kodin, olihan hänellä siis oikeus olla hiukan pönäkkänä Mallen tuvissa. Mitäpä hän, luutnantti, osaltaan olikaan tuonut »yhtiöön»? Tyhjän huoneuston ja puodin, josta hän maksoi paljon enemmän ulostekoja, kun kukaan ihminen aavistikaan.

Milloin Olli-enon puheesta kuului tällaisia ajatuksia ilmaisevia ääniä, tuntui nuoresta, lämminverisestä miehestä kuin kihinää hiusjuurten ympärillä.

Sunnuntaisin meni Jörgen usein maalle, jonnekin metsästysyhdistyksen piiriin, jonka valittu päällysmies hän oli. Siellä, mailla ja metsissä, jossa pyssyt pamahtelivat ja sai juosta itsensä uuvuksiin, saattoi hän tulla mitä iloisimmalle tuulelle ja innolla ja halulla ottaa osaa metsästykseen.

Tai käveli hän ulos ystävänsä, Niilo Erhardtin luo maalla (Amalie ei koskaan tahtonut tulla mukaan — »ne talonpojat!») hänen raittiin pikku vaimonsa ja muiden nuorten kanssa keskustelemaan ajan henkisistä riennoista: naturalismista kirjallisuudessa, Björnsonin ja Ibsenin viimeisten kirjain sisällyksestä y.m. Hän ei koskaan lähtenyt Niilo Erhardtin kodista tuntematta, että hän vei jotain hyvää mukanaan tästä somasta, onnellisesta talonpoikaiskodista.

Mutta kun hän sitten tuli kotiin, usein sydämensä syvyydessä toivoen voivansa istuutua Amalien luo puhumaan hänen kanssaan päivän tapahtumista, niin saattoi sattua, että hän löysi Kongelaiset ja joukon heidän ystäviänsä mukavasti ajoittuneina hänen pitkän ruokapöytänsä ympärille, mässäten kaakkoja, viiniä ja punssia ja puhuen yhteen ääneen... »Ohoi? Tuollahan tulee vävypoikakin! Tulepas tervehtimään vieraitamme! Nämä ovat tuttaviani, kauppias ja laivuri ja heidän vaimonsa... Malle, tuo lasi miehellesi, että saadaan kieltä kastaa ja laula sitten asia säestyksellä kääresyltylle!»

* * * * *

Oi, tätä kotia!

Nyt hän melkein vuoden umpeen oli kestänyt tätä elämää Amalien kanssa, ja tämän ajan kuluessa hän oli tehnyt sen huomion, että karavaani — tai ainakin osa siitä — ainakin seitsemän kertaa viikossa oli käynyt katsomassa Amalien keinuja ja kuunnellut hänen lapsekasta lörpötystänsä, hänen täytyi kuunnella Olli Kongen pistosanoja ja nuhteita, oli nähnyt hänen rasvaisten saappaittansa jälkiä huonekalujensa päällyksillä, ja uuninreunalla, mällinjätteitä ja sikarinpätkiä ja isoja, ruskeita täpliä sylkiastioiden kirkkaalla messingillä — oi tätä elämää! Niin lohduttomana, kerrassaan epätoivoisena oli tulevaisuus hänen edessänsä.

Möller mietti. Tämä hiljainen herra, joka lihottavien silmiensä ja herkkätuntoisten rumpukalvojensa avulla pääsi kaikkien ihmisten salaisuuksien perille, oli jo aikoja sitten päässyt selville kaikista Jörgenin salaisuuksista ja asteli nyt pienessä, yksinäisessä kodissaan — muuan pieni puutarhurin talo Storgaden portin ulkopuolella — ja repi sankkaa, harmaata tukkaansa.

»Rakas rouva Bang», puhkesi hän sitten kerran puhumaan istuessaan kanslianeuvoksettaren vuoteen ääressä, »asiat eivät ole hyvin poikanne kodissa.»

»Kai se on Marie Römer?»

»Niin on.»

Kanslianeuvoksetar huokasi. »Ettekö te voisi vähän rohkaista, te ja Niilo Erhardt? Jos koettaisitte liittoutua yhteen te kaksi?»

»Mahdollisesti.»

»Lähettäkää Niilo Erhardt tänne minua luokseni; tahdotteko?»

Rouva Bang ymmärsi, että hänen oli hankittava uusi apujoukko. Tässä oli hyvää tarkottava viekkaus otettava palvelukseen, miehen ja naisen viekkaus.

Rouva Kongekin kutsuttiin.

»Meidän lapsemme eivät ole onnellisia.»

Kyynel vierähti kauppiaan rouvan poskelle.

»Minä koetan tehdä voitavani taivuttaakseni poikani mielen Amaliehen — tahdotteko tehdä saman tyttärenne suhteen?»

Rouva Konge ei tiennyt mitä tehdä.

»Teidän on koetettava saada hänet hoitamaan kotiaan ja talouttaan.»

»Hänhän on lapsi.»

»Niin, mutta hän ei saa siksi jäädä. Elkää te hoitako taloa hänelle, se on synti kerrassaan. Itse hänen tulee se tehdä, hänen tulee tuntea velvollisuuksiensa vakavuutta.»

»Suokoon Jumala, että hän voisi!»

»Auttakaa te häntä alulle. Te, joka kodistanne pappilassa kyllä tiedätte kuinka taloa on hallittava. Auttakaa häntä tolalle ja auttakaa eteenpäin.»

Rouva Konge lupasi tehdä kaikki, mikä hänen voimissaan oli.

»Oi niin!» huokaili hän katua alas kulkiessaan. Olihan hän lakkaamatta sanonut siellä kotona, että Amalieta oli totuttaminen käyttämään käsiänsä ja hyviä taipumuksiansa!

Möller ryhtyi kohta tehtäväänsä.

»Sinä et ole oikein terve, Bang: sinun pitäisi matkustaa jonnekin.»

Matkustaa? Niin, kuinka hartaasti hän halusi päästä tästä, vaikka vähäksikin aikaa, päästä aurinkoon ja vapauteen ja vetäistä pari siemausta raitista ilmaa muilla seuduilla.

»Kyllä minä kaupan hoidan», tarjoutui vanhus. »Mutta elä matkusta Vejleen. Elä tee sitä, Bang, jos tahdot minun neuvoani seurata.»

Jörgen kiersi viiksiään ja katsoi häntä syrjästä. »Ota vaimosi mukaan ja mene Himmelbjærgetille pariksi viikkoa», esitti vanhus. »Eihän se tosin ole seitsemäs taivas, johon tulet; mutta ehkäpä kumminkin virkistyt kun pääset puhtaaseen ilmaan.»

Nuori mies seisoi äänetönnä miettien vanhuksen sanoja.

* * * * *

Sitten muutamana tyynenä toukokuun aamuna hän sääli vaatteita matkalaukkuun ja läksi laivalla — sillä, jota hänen katseensa kymmenet kerrat oli seurannut merelle.

Amalie ei ollut mukana, eikä hän ollut sanallakaan häntä mukaansa mairitellut. Hän oli tuntenut, että jos mieli hänen palata, voimistuneena miehenä, niin oli hänen meneminen yksin.

Ja voimistuneena miehenä hän _tahtoi_ palata.

Kummallinen tunne, joka voi ihmisen vallata, kun seisoo laivan kannella katsellen, kuinka kotoiset paikat silmistä hälvenevät. Eikö tosiaankin hänen rintaansa ahdistanut siinä kiikarilla tähystellessään kattoa, jonka alla Amalie nyt istui yksin, niin yksin — —

Mutta eihän voinut muutoin ollakaan. Ehkäpä ilo olisi sitä suurempi hänen palatessaan. Kaksi käsivartta: »Tässä olen taas — mies, joka on ollut hieman lähempänä taivasta kuin arkiaikoina, ja joka nyt tahtoo koettaa luoda uuden onnen kotiimme!»