Pienessä kodissa Satamakadun varrella makasi sairas kanslianeuvoksetar hienolla valkoisella vuoteellaan ja neuloi — hän oli aina työssä käsin. Ja sormien työskennellessä puikkojen kanssa kiersivät ajatukset kaikki nurkat talossa, kulkivat kaupungilla teurastajalla ja leipurilla, edes ja takaisin noita tuhansia teitä, jotka muodostavat yhdys-siteen kodin ja ulkomaailman välillä.

Sen apujoukon avustuksella, joka hänellä oli lapsissa, naapureissa, pesijättäressä, puunhakkaajassa, käsityöläisissä ja kauppiaissa, jotka joko suullisesti tai välillisesti saivat hänen käskynsä, hallitsi hänen johtava tahtonsa ja järjestävä kykynsä niin sanoakseni päivin ja öin kodin pientä valtakuntaa.

Niitä on naisia, joiden mielenpuhtaus ja kärsimiskyky näyttää kohottavan heitä ylemmäksi muita, ja kyky uhrautua muiden eteen ja lohduttaa, auttaa, huolimatta omista kärsimisistä ja taisteluista, on kuin heidän sielunsa voimia virkistäisi taivaallinen kaste, joka valmistaa heitä ja antaa katseelle ylevyyden loisteen.

Rouva Bang oli näitä naisia.

Mutta kaiken sielullisen kauneutensa ohella oli rouva Bang myöskin älykäs nainen, joka ymmärsi hyväkseen käyttää talon ystäviä, milloin hänen rakkaittensä menestys oli kysymyksessä: Tohtori Klaster ja rouva Hangin serkku, Möller-vanhus, ja useat muutkin tiesivät kyllä kertoa, kuinka hienotunteisesti hän ymmärsi käyttää ystävien apua miehensä taivuttamiseksi paremmalle teille. Tässäkin suhteessa oli työ hänellä apuna.

Säännöllisesti kolme kertaa päivässä — aamulla, päivällisen aikaan ja illalla — tuli kanslianeuvos hänen luokseen ja uhrasi hänelle joka kerta säännöllisesti viisi minuuttia. Nämä hetket käytti hänen vaimonsa yksinomaan hänen käännyttämiseksensä silmien rukoilevalla katseella ja Jumalan sanalla, ja hänen puheessaan väräjöi sielun hellittämätön toivo.

»Em—m! Kello näkyy jo tulevan paljon», huomautti kanslianeuvos tavallisesti aina, niiden viiden minuutin kuluttua.

Mutta käännettä, josta rouva Bang aina puhui, ei tapahtunut; päinvastoin, vanha herra ei ainoastaan ottanut takaisin koko entisen jäykän kanslianeuvosryhtinsä, vaan vanhat tapansakin viettää iltansa ystävien seurassa.

Kovin tuskallista, mutta samalla niin liikuttavaa oli Jörgenistä ajatella, että äiti yhä makasi rukoillen ja odottaen käännettä. Oi — »ken kokemusta kokoo, koko tuskaa.» Mitäpä hän voittaisi muuta kuin tuon katkeran kalkin: Jumala ei kuule minua. Ja kuitenkin — kenpä tiesi? Elihän äiti taivaallisten henkien yhteydessä ja kokosi kaiken voimansa elääkseen »todellisuuden ulkopuolella». Ehkäpä hänen rukouksensa saisivat ihmeitä aikaan.

Toisinaan tämä sairas vaimo kuitenkin menetti kärsivällisyytensä ja hänen mielensä joutui kuohuksiin miehensä tähden. Hän saattoi silloin kohoutua kyynäspään nojaan, rypistää mustat kulmansa, kiinnittää tummat silmänsä mieheen ja aivan valkeana kasvoiltaan sanoa: »Bang, missä on omatuntosi?»

Kun hän eräänä iltana Bangin palatessa klubista taas teki tämän kysymyksen ja vavisten tuijotti häneen, vilkasi Bang häneen närkästyneen katseen: »Eh, pieni nuhdesaarnako?»

»Ei, Bang, sinä tiedät, etten minä pidä nuhdesaarnoja; mutta sinun tulee tietää, että sinä olet huono puoliso ja isä.»

Siinä hän makasi miettien kuinka saisi talousrahat riittämään; syntymäpäivänänsä hänellä ei ollut rahaa suklaatiin lapsille, eikä hän tahtonut valituksilla sitä päivää mieheltänsä synkistää; Martan täytyi käyttää nukkavieruksi kulunutta puseroa, jossa hän ei voinut kadulla näyttäytyä, puutetta oli kodin joka nurkassa. Ja mies saattoi joka ikinen ilta käydä juoma- ja peliseuroissa... ei hän itsensä takia siitä puhunut, hän jaksoi kyllä kestää; mutta että lasten piti nähdä puutetta, tuntea mielikarvautta ja seisoa tässä vuoteen ääressä kyynelsilmin...

Halveksiva olkapään kohautus: »Sinä olet hermostunut, Elise.»

»Niin, hermostunut olenkin, en tahdo kieltää sitä, mieleni on _kuohuksissa_, olen _loukkaantunut_ sydämeni syvimmässä ajatellessani, kuinka sinä palkitset... kuinka _voit_, kuinka voit näin käyttäytyä?»

»Palkitsen?» Hänen epäselvät ajatuksensa alkoivat kiitää edes ja takaisin. »Kyllä meistä toinen on palkinnut... meistä toinen, joka nuoruudestaan asti on saanut harjoitella osottamaan suvaitsevaisuutta toiselle.»

Hänen kasvonsa kävivät entistään valkeammiksi; hän ymmärsi kohta miehensä tähtäävän polttavaa kohtaa hänen elämässänsä, sitä, joka oli peitetty maailman silmiltä, mutta ikuisesti kirveli hänen omissa ajatuksissansa.

»Bang!» puhkesi hän sanomaan. »Sinä kohtelet minua pahoin. Minä olen liian heikko puolustautuakseni.» Hän hengitti syvään ja jatkoi sitten hengästyneenä: »Muutoin tahdon sanoa sinulle, etten ensinkään ajatellut itseäni, en minä mitään palkkiota tahdo, en mitään; mutta lapsesi... että palkitset Jörgeniä niinkuin teet, se on _tunnotonta_.»

»Mitä minä olen rikkonut Jörgeniä vastaan?»

Hän ei päässyt ääneen kohta; hän pyyhki vapisevalla kädellä otsaansa ja sulki silmänsä kuin kootakseen ajatuksensa.

»Sinä tiedät hyvin», sai hän vihdoin sanotuksi matalalla äänellä kuin itsensähillitsemisen pakosta, »sinä tiedät hyvin, että Jörgen on mennyt naimisiin Amalien kanssa voidakseen olla meille tukena.»

»Ja entäs sitten? Eikö pojan velvollisuus ole olla vanhempiensa tukena, kun olosuhteet...»

»Jörgen on onneton», sai hän vielä sanotuksi.

»Ooh — avioliitossa oppii pian alistumaan ja taidon tulla toimeen elämässä.»

Hänen voimansa loppuivat, kädenliikkeellä hän ilmaisi, ettei hän enää jaksanut puhua.

»Sinä olet hermostunut», alkoi mies taas. »Nuku hyvin ja lepää väsymyksestäsi aamuun. Hyvää yötä!»

Tällaisen yöllisen taistelun perästä hän voi maata unetonna, kunnes päivä valkeni, hapuillen nenäliinallaan ja kärsien päänkivistystä. Mutta vihdoin viimeinen taistelun loppupäätös oli kuitenkin aina huokaus hänen omasta kärsimättömyydestänsä, ja sitten laskeusivat kädet ristiin palavaksi aamurukoukseksi.

* * * * *

Lapsiinkin nähden oli kanslianeuvos hiukan arka ja epävarma, heidän silmänsä ikäänkuin vaivasivat häntä.

Kerran, muutamana sunnuntaina, kun Anna oli kotona ja Jörgen ja Amaliekin olivat siellä käymässä, sattui että molemmat sisarukset, Amalie ja Emil, katselivat muuatta kuvalehteä, joka oli arkituvan pöydällä.

»Kuinka hirveätä noiden muurien sisällä lienee!» huudahti Anna.

»Isä, sinä kerroit kerran jotain tuollaisesta laitoksesta», puuttui puheeseen Martta.

»Mikä kuva se on?» hän veti lehden luokseen ja tirkisti kuvaa likinäköisillä silmillään. »Niin», virkkoi hän ja työnsi lehden luotaan.

»Siellä kai on rautaristikot kaikissa ikkunoissa?» kysyi Amalie.

»On siellä.» Hän nousi ja pani kiinni takkina napit.

»Ja tuo kirkko sitten!» jatkoi Martta. »Katsokaa — kaikki nuo kasvot, jotka kurkistavat kopeistaan? Minusta näyttää, että muutamilla niistä on puolinaamiot.»

»Saattaa olla... mutta minun täytyy nyt lähteä, minä lupasin näet valtuusmies Jensenille, että auttaisin häntä muutamassa työssä.»

Tyttäret katsoivat häneen. Tuo kiire, joka niin äkkiä toisinaan valtasi hänet — isä oli väliin niin kummallinen.

Ja aina kun isä oli näin kummallinen, katsoivat tytöt Jörgeniin, kuin odottaen, että hän sanoisi jotain; mutta hän meni ikkunan luo ja katsoi ulos. Pikku veli istui suu auki ihmeissään katsoen toisesta toiseen.

Tätä sattui usein. Sisaret ja pikkuvelikin ymmärsivät, että perheeseen oli tullut jotain raskasta, jotain, josta ei saanut puhua. Oli kuin kaikki elämänilo olisi karkotettu heidän piiristänsä, synkkä, onnettomuutta aavistava kysymys oli kaikkein katseessa.

»Mitä se on?» kysyi äiti kammarista. »Tehän olette niin äänettömiä.»

Jörgen meni sisään hänen luokseen.

»Kuinka teidän laitanne on lapset», jatkoi äiti; »minusta te kaikki olette niin kummallisia.»

»Isän kun piti mennä Jensenille», kuului raukea vastaus. »Niin hän tulee myöhään kotiin.»

Hän oli ääneti hetken aikaa. »Laula meille hiukan, Jörgen! Joku laulu, virsi — mitä tahdot.»

»Ei minua haluta, äiti.»

»Mutta jos oikein kauniisti pyydän —? Oma virteni, sinä tiedät.»

Jörgen puristi hänen kättään.

»Nythän on sunnuntai, enkä minä koskaan pääse kirkkooni», virkkoi äiti.

Jörgen meni pianon luo, näppäili muutamia sointuja ja lauloi sitten:

»Lausu sielullen taas, Jesus, että olet rauhanain Kesken elon taistelojen, rajuilmain raivoisain? Lausu taas kun surun aallot kuohuin käyvät rajusti. Että se, mi olet ollut, vielä olet ijäti.

Lausu, että olet sinä totuus, tie ja elämä, Että ken vain sinuun uskoo, hän on ijät elävä. Ynnä että äänes hänet vihdoin herättävä on Ja hän luonas olla saapi — mikä riemu verraton!»

Kun Anna ja Martta kuulivat, että äitikin lauloi mukana, yhtyivät hekin virteen.

»Lausu, että aivan kaikki tiedät pääni hivukset, Kaikki puutteheni huomaat, kaikki hädät havaitset, Että olet kärsinyt ja kiusattu, ja oikeaan Aikaan auttaa voit siis niitä, joita vielä kiusataan.

Lausu kaikki, minkä lausuit ennen täällä ollessas? Että autat mielin, olet uskollinen, voimakas; Lausu se, kun kirkas päivä paistaa hellin hymyten, Vaan myös, milloin pilviin peittyy se tai menee maillehen!

Lausu, milloin vierii vuodet, päivät, hetket, että on Tykönäsi, taivaan Herra, aika aina muutteeton! Aina myös kun uuden päivän aamurusko koittaapi, Lausu, että joka aamu uusi on sun armosi!

Lausu taas, oi, yhä lausu tämä tärkein asia, Että anteeks annat synnit, puhdistat mun vioista, Että vuorta vahvempana kallis rauhanliittos on! Lausu oi, yhä lausu nyt ja kun käyn kuolohon!»

Emil, jota liikutti kuulla sairaan äitinsä laulavan, oli mennyt vuoteen luo. Siinä hän nyt istui kyyneleet silmissä pidellen äitiä kädestä. Laulun loputtua tulivat toisetkin kamariin.

»Kiitos!» nyökkäsi äiti. »Sain siis kumminkin olla kirkossa.»

Lasten oli häntä niin sanomattoman sääli; hyvin he huomasivat, että tauti hänen elämäänsä hivutti. Mutta hän oli kaunis kärsimyksessään, silmät voivat loistaa niin omituisesti mustien kulmien alla, he tunsivat kaikki niistä säteilevän suuren, puhtaan äidinrakkauden, siunauksen; se vaikutti kuin lämmin syleily, joka yhdisti heidät ja antoi voimia kestämään paljon.