Veripunaisena aurinko nousee yli Aranoiven suippean laen. Punaisina nuolina heitti se sädeparvet avaruuksiin saaden metsät ja tunturit loistamaan lämpimän sinervän punaisissa vivahduksissa.

Väreily kulkee yli Vistejauren kuvastinkirkkaan pinnan. Aamutuuli herätessään leikittelee. Maata kohti se käy, ajaen öisiä sumuja edellään. Aallot alkavat soittaa hilpeätä lauluaan, joka kuuluu kiliseviltä kelloilta. Kuikka huutaa kaukana ja sen huuto kajahtelee kolmelta taholta rantoja vastaan. Kaislikossa solskahtaa — vanha hauki on kaislikon reunassa ollut väijyksissä ja on nyt ottanut varhaisen aamiaisen kutevasta särkiparvesta. Metsän sisästä kuuluu teirin kuherrus — myöhäinen metso käheästi viheltää suon reunalla.

Järven eteläpuolelta kuuluu valittava ulvonta. Koirat siellä hullaantuneina loikkivat Kounon palaneen kodan savuavan hiilustan ympärillä. Kaikki on luuhistunut tuhkakasaksi, josta tuon tuostakin kohoo jokunen harmahtava käryävä savukiehkura. Siellä täällä hehkuu vielä tuhkanporossa, mutta öinen sade on tulen taltuttanut, etteivät liekit enää voi ilmi lekahtaa.

Mutta koirien surullinen valitus kaikuu kauas ja panee Kounon miehineen kiiruhtamaan kulkuaan metsien halki.

Etunenässä kulkee Kouno.

Yläruumis huiskuen hän juosta lönköttää metsän läpi pujotellen jalkojaan eteenpäin ikäänkuin hangella suhuten. Tukahduttava levottomuus on hänet vallannut — hän ei itsekään tiedä miksi.

Pitkäveteinen, valittava ääni vihloen särkee aamuhiljaisuuden. Mikä se on! Kouno pysähtyi hetkisen kuunnellaksensa. Eikö se ollut Seipin ulvonta?

Vielä vinhemmin riennetään.

Nyt näkee Kouno uhrilavan — ja tuossa häämöttää suogneja. Mutta missä kota? Missä koti on?

Kärynhaju pistää kotiinpalaavien nenään. Mutta se ei ole äären ystävällisesti odottava savu vaan hävitetyn kodan savu.

Kauhulla on Kouno miehineen seisahtanut metsänreunalle katselemaan silmäinsä edessä olevaa hävitystä.

Ja Kouno kuulee miesten ympärillänsä kuiskailevan.

Karjalan noidegadze oli väkevämpi kuin Kounon. Kounon on voittanut Raijetjatsen suuri noita.

Mutta Kouno ei kuiskauksista välittänyt. Sillä hän oli lyyhistynyt mättäälle itkemään surun ja kiukun kyyneleitä hävitetyn kotansa vuoksi. Ja hän ei enää ole väkevä, voittamaton noita, vaan ainoastaan koditon köyhä lappalaisraukka...

* * * * *

Tapahtuma oli kova isku Kounon noidanmaineelle, niinkuin se myöskin oli hänelle itselleen suuri vahinko ja surunaihe. Hän olisi kumminkin tuntenut itsensä rauhalliseksi, jos olisi ollut varma, että tuo vaarallinen karjala Raijetjatsen luona todellakin oli hänen lähettämästänsä nuolesta saanut surmansa. Kyllähän Kouno ja hänen miehensä olivat nähneet tämän ampumisen jälkeen kaatuvan, mutta kukapa takasi ettei tuo ollutkin vain näköhäiriö tuorpenain harhaan saattamiseksi? Ja jos tällä karjalalla oli siksi suuri mahti, että hän kuolettavasti haavottuneenakin voi taikoa vastustajansa omaisuuden turmioon — niin silloinpa hän kuolemansa jälkeenkin varmasti voisi kostaa.

Vahinko, jonka Kouno oli kärsinyt, oli suurempi kuin mitä hän rohkeni miehilleen sanoa. Vähätpä merkitsi kodan ja konnun menettäminen sen suhteen: tuorpenannoidan ikivanha ja laajalti kuulu kobdas oli jäänyt liekkien uhriksi.

Paljon voimaa oli Kouno siten menettänyt, voimaa, josta tiesi, ettei sitä koskaan saisi takaisin. Sillä rummun hengellä oli tuo voima — ja rummun hengen olivat liekit irrottaneet eikä se koskaan enää palaisi. Tätä hän ei kumminkaan miehilleen uskaltanut ilmaista, sillä kunnioitus hänen noituuteensa olisi siten varmaankin saanut vielä kovemman kolauksen kuin Raijetjatsen ja Vistejauren tapauksista.

Kounon ja hänen miestensä ensimäinen tehtävä oli uuden kodan rakentaminen palaneen sijaan. Uusi paikka sille myöskin oli etsittävä, sillä vanhalle tilalle rakentaminen olisi ollut sama kuin karjalan noituudelle olisi annettu uutta yltyä. Siksipä kodan tilaksi valittiin uhrilavaa lähempänä oleva paikka ja tähän pystytettiin kodanriuut, Kounon ensin Stuorjunkkarille uhrattua ja luettua voimakkaita manauksia pahojen pulmien varalle.

"Osaatko sanat, jotka tulelta suojaavat?" kysyi Hiisu, kun hän ja Kouno hetkiseksi olivat jääneet kahden kodan luo, joka pian oli saatu entistään suurempana ja laajempana kohoamaan.

"Taidan ne sanat, jotka meille ovat tarpeen", vastasi Kouno äkäisesti.

Vastaus ei nähtävästi tyydyttänyt Hiisua, sillä hän mutisi itseksensä jotakin, joka ei tuntunut kunnioitukselta Kounoa kohtaan. Ja kun tämä suuttuneena häntä siitä moitti, toinen sanoikin suorat sanat.

"Jos sinä taidat mahtisanat tulta vastaan, niin luultavasti niitä nyt tarvitset — sillä viimen kun kotaa rakensit, et niitä näy oikein käyttäneen. Tai on sinulla vähemmän voimaa kuin vieraalla noidalla Raijetjatsen luona".

Kouno vihasta kalpeana näitä sanoja kuunteli. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Sellaista ei kukaan olisi uskaltanut pari päivää takaperin sanoa hänelle — ja nyt sanoi tuon vanha raihnainen Hiisu.

Hänen verensä kuohahteli — nousi päähän, niin että silmät pimenivät eikä hän muistanut, että Hiisu oli heimon vanhimpia, vaan karkasi hänen kimppuunsa ja vetäisi häntä suuta vasten, niin että veri pulpahti ukon haljenneilta huulilta.

"Näin Kouno, tuorpenannoaide rankaisee loruavia ilkkujoita, ja siihen ei tarvita mahtisanoja eikä manauksia", karjui Kouno.

Ja vihan vimmoissa hän vielä kerran aikoi syöstä Hiisu ukon kimppuun. Mutta nytpä pari miestä syöksi esiin ja sekaantui juttuun. Ja vihasta vavisten täytyi Kounon kärsiä, että koko perheen väki asettui Hiisun puolelle, häntä Kounoa, tuorpenannoaidea vastaan.

− − −

Mutta tuorpenanmiehet, jotka saivat kuulla Kounon käyneen käsiksi vanhukseen — sillä siitä kerrottiin koko heimon kesken — menettivät suuren osan kunnioituksestansa suurta noitaa kohtaan. Sillä suurempaa rikosta ei ollut olemassa saamein mielestä kuin ettei vanhuksia kunnioitettu, ja sellaista rikosta eivät jumalat jätä rankaisematta, kuka ikinä rikollinen onkin. Ei voimakkainkaan mahtisana voi suojella sellaisen rikoksen rangaistukselta.

Ja synkkänä kuljeskeli Hiisu, miettien kostoa Kounon iskuille.