Vihdoinkin Vilppu Hiltuinen oli siksi parantunut, että voi jättää vuoteensa. Mutta suurella huolella ja kärsivällisyydellä oli maisteri Ericus silläaikaa häntä hoitanut. Polttavassa kuumeessa oli Vilppu Hiltuinen maannut, kauheine kuumeenhoureineen, joissa hän oli puhellut pelottavia sanoja. Hiljaa oli pappi istunut sairaan vieressä, milloin muuttaen käärettä haavalle, milloin vedellä kostuttaen sairaan kuumeesta polttavia huulia, mutta alati lähettäen sisimmästänsä rukouksen sairaan puolesta hänen tykönsä, joka on erämaan herra.

Heikompi mies kuin Vilppu Hiltuinen olisi varmaankin kuollut pahasta haavasta. Nuoli oli tunkeutunut oikeanpuolisen olkaluun takaa, ja vahingoittanut keuhkon. Paljon verta oli Vilppu Hiltuinen menettänyt, kun pappi nuolen veti ulos ja vaikea haavakuume jäyti ankarasti siitä heikentyneitä voimia.

Monasti olikin jo näyttänyt siltä kuin olisivat papin kaikki ponnistukset pelastaa häntä olleet turhia. Mutta suomalaisen uutisasukkaan vankka ruumis voitti kuumeen maisteri Ericin huolellisen hoidon avulla, ja niinpä koitti päivä, jolloin Vilppu Hiltuinen, vaikkakin voimattomana entiseen verraten, mutta sentään haavasta parantuneena, voi nousta vuoteeltansa, kiittäen Jumalaa ja hyvää hoitajaansa.

Erämaan kevät oli kulkenut yli maiden ja herättänyt siellä hedelmällisen kesän. Metsä oli suloisessa juhannuspuvussaan. Valkoisina tuomet tuoksuivat ja koivut upeilivat vaaleanvihreissä hunnuissaan. Mutta tummina ja totisina kuin ennenkin kohosivat honkain ja kuusien latvat ja Raijetjatsen pauhina kuului uhkaavana keväisiä vesiä kuljettaen.

Yöt yllätysten valo säteilevän punasinervänä pysyi Njunnisvaaran huipulla, kimallellen väliin vaaleansviheriänä ja hennon valkoisena, väliin puhtaan purppuraisena ja hohtaen kuin tulena — ruskeanpunervana palavista loimuista lähtevänä värinä.

Kun Vilppu Hiltuinen oli päässyt kuumeesta, niin että selvästi voi jutella papin kanssa, olivat he paljon pakisseet. Vilppu Hiltuinen oli mitään peittelemättä kertonut elämäntarinansa. Tuntuvalla katumuksella ja liikutuksella oli hän kertonut, miten hänen kätensä Turun torilla oli ollut liian nopsa puukkoon tarttumaan, ja miten hän erämaassa tahtoi rikoksensa sovittaa.

Maisteri Ericus piti kyllä Vilppu Hiltuista syntisenä ja pahantekijänä, mutta sovitustyö, johon suomalainen vapaaehtoisesti oli ryhtynyt, tuntui hänestä riittävältä. Sillä varmaankin oli kovaa parannuksen tekoa lähteä yksinänsä raivaamaan tilaa asutukselle erämaahan, jota eivät tähän saakka olleet muut kuin paimentolaiset tallanneet.

Maisteri Ericus tiesi myöskin, että Lapinmaa asutus oli kuningas Kaarlen sydämenasia. Näiden autioiden perien asuttamiseksi oli hän pari vuotta sitte lähettänyt uutisasutusjulistuksensa, mutta siinä luvatuista eduista huolimatta, ei kukaan vielä ollut rohjennut ryhtyä yritykseen. Varmaankin Kaarle kuningas — ajatteli Ericus — ennen sallisi katuvaisen syntisen, joka erämaassa tahtoi palkita mitä oli rikkonut, alkavan Lappia viljellä kuin ettei tuohon työhön koskaan ryhdyttäisi. Ja siksipä päätti pappi olla sekä voudille että laamannille, jotka saapuivat kirkolle kauppa- ja verokäräjille, olla viskaamatta Vilppu Hiltuisen rikoksesta, ja päinvastoin avustaa että hänen uutisasutuksensa Raijetjatsen luona lain mukaisesti tarkastettaisiin ja merkittäisiin. Sen hän lupasi virkoovalle suomalaisellekin, joka siitä suuresti ilahtui.

Maisteri Ericus oli aivan sattumalta tavannut Vilppu Hiltuisen kaskensa keskeltä haavottuneena ja verta vuotavana. Pappi oli lähtenyt tuntureille etsimään sirkkain pääolinpaikkoja, antaakseen uusille kastetuille hieman opetusta ja vahvistaakseen heitä uskossaan. Myöskin oli hän ajatellut mahdollisesti sirkkain avulla voivansa tunkeutua tuorpenain luo, mitelläkseen heidän omilla maillaan voimiaan heidän kuuluisan noitansa kera ja ehkä taivuttaakseen heidän kovat mielensä Kristuksen pelkoon. Ja tällä retkellä oli hän kulkenut Raijetjatsen ohi ajoissa pelastaaksensa suomalaisen uutisasukkaan hengen.

Isän äkillinen kuolema, josta niin paljo oli puhuttu sekä lappalaisten että pirkkalaisten kesken, jotka olivat kuulleet mestari Olavin ja Kounon ankaran sanakiistan, ei ollut maisteri Olavin tunteelliseen luonteeseen vaikuttamatta, huolimatta siitä että hän muille yritti selittää kaiken tapahtuman luonnollisella tavalla. Hän kyllä koetti uskotella itselleenkin, että isän kuoleman oli aikaansaanut luonnollinen tauti, mutta aivan vakuutetuksi siitä ei hän itseänsäkään tuntenut. Olihan hän omin silmin nähnyt noitainroviojen palavan etelämpänä ja omin korvin kuullut mitä kamalimpia kertomuksia noitaämmien ja miehien teoista. Ja olihan vanhastaan tunnettua, että lappalaisten ja suomalaisten noituuden taito oli suurempi kuin muiden. Eihän ollut siis aivan mahdotonta ajatella, että mestari Olavia oli kohdannut ammus, ja niinhän Ericus herra tiesi tuorpenain kehuskelevankin, että Kouno oli papin voittanut.

Mutta jos lappalaiset tällaisia taikuuksia käyttivät, olihan silloin papin velvollisuus sitä vastustaa kaikin mahdollisin keinoin. Ja vaikkei ollutkaan täysin turvattu niitä vaaroja vastaan, joita kohti kulki, oli hän kumminkin omantunnon pakottamana lähtenyt tälle retkelle erämaan noitia vastaan.

Vilppu Hiltuinen oli kertonut kohtauksestaan Kounon kanssa koskenniskalla ja noista merkillisistä tempuista, jotka hän oli nähnyt ja naurullaan keskeyttänyt. Tarkkaavasti, aivan kuin väristen lappalaisten pakanuuden pimeyttä, kuunteli pappi kertomusta.

"Varmaankin hän oli tuorpenan noita Kouno", puhkesi maisteri Ericus sanomaan Vilppu Hiltuisen vaiettua. "Ja nuoli, joka sinua haavotti oli palkka itse ampumastasi. Varmaankin sinun nyt on täällä erämailla taisteltava suurten vaikeuksien kera. Ja ellen tietäisi sinun niin vakavasti päättäneesi, neuvoisin sinua lähtemään, ryhtymättä taisteluun, jossa olet alakynnessä. Sillä sinun on taisteltava sekä lihaa, verta että pahoja henkiä ja olentoja vastaan, jotka ovat tämän ilkeän noidan seidan kimppuusi manaamia".

"Vähätpä siitä piittaan", sanoi Vilppu Hiltuinen. Sillä minäkin taidan salaperäisiä runoja noitien kavaluuden varalle, ja tuskinpa minun tarvitsee Kounoa peljätä julkisessa taistelussa".

"Oletko itsekin noita?" kysyi pappi puolin nuhtelevasti katsoen Vilppu Hiltuiseen, hänen kuusen juurella istuessaan.

"Eihän sitä synniksi voine lukea, että Kristuksen sanoin ja merkein sekä isien mahtisanoin puolustautuu jumalattomien pakanojen vehkeiltä", vastasi Vilppu Hiltuinen kartellen. "Ja jos kimppuuni taistelussa hyökätään", hän jatkoi, "niin minulla lienee oikeus puolustautua käyttäen kaikkia Jumalan minulle antamia voimia".

Näitä sanoja ei Ericus herra voinut kumota, ja niinpä juttu siitä loppui.

Oli vierähtänyt monta päivää, jotka maisteri Ericus oli aikonut käyttää sirkanmiesten opettamiseen ja ehkä tuorpenain käännyttämiseen. Kun vihdoin Vilppu Hiltuinen oli tullut siksi terveeksi, ettei hengenvaaraa ollut, piti maisteri Ericus velvollisuutenansa jatkaa matkaansa ja pitää kiinni suunnitelmastansa. Sen hän ilmaisi Vilppu Hiltuisellekin, ja tämä, kiitollisena papin hoidosta ja lupauksesta, että uutisasutus laillisessa järjestyksessä tarkastettaisiin, ei vaatinutkaan enempää hyväntekeväisyyttä, etenkin kuin haava oli jo miltei parantunut ja hänen voimansa yhä lisääntyivät.

Kumminkin oli Vilppu Hiltuinen kovin pahoillaan siitä, että oli nyt hyvästä papista erottava. Tuo omituinen yksinäisyydentunne, joka oli hänet vallannut tuona iltana, jolloin hän kaskensa sytytti, hänessä uudelleen ja kiihtyneempänä heräsi. Kuolema, josta hän äsken Jumalan ihmeen kautta vain oli pelastunut, kuvastui pelottavana hänen mieleensä.

Ja nöyränä, puoleksi rukoillen ehdotti hän papille, että saisi tulla tämän seuralaiseksi korven halki sirkkain olinpaikoille.

Kauan pappi tuumiskeli ennenkuin tarjouksen hyväksyi. Mutta Vilppu Hiltuisen ahdistamana hän lopulta suostui.

Ja niinpä kävi, että nuo molemmat kookkaat miehet poluttomien salojen halki vaikeakulkuisten erämaiden läpi eräänä helottavan helteisenä kesäpäivänä tulivat sirkkain pääasunnoille Njunnisvaaran rinteelle.