Vähän tarina tietää kertoa Vilppu Hiltuisen hiljaisesta taistelusta erämaan kauhuja vastaan.

Kaukaisilta mailta hän tänne perille oli tullut yksinäisyydestä etsiäksensä parannusta raskaalle mielellensä. Ja yksinpä hän taisteli ensimäiset kamppailunsa luonnon karuutta ja saamein hurjuutta vastaan. Ei kukaan tiedä eikä koskaan saakaan tietää hänen elämänsä vaiheita ja ajatuksia Raijetjatsen aarniometsässä. Sillä yksin hän oli, ja erämaan eläimet olivat hänen ainoat toverinsa.

Hän oli kiivasluontoinen. Ja jos hän kiukussaan loikin kuin luonto nousi, niin siitä hän itse oli enin pahoillaan kuin viha oli mennyt ohi.

Monia salaisia runoja hän oli kotiseudullaan oppinut, mutta kunnioitus Jumalaa ja pappia kohtaan pidätti häntä niitä käyttämästä. Sillä hän tiesi että noitia ja niitä jotka noituutta käyttävät kohtaa Jumalan viha. Kumminkin luuli olevansa oikeutettu käyttämään puollustukseksensa niitä taikatempuista, mitä kristityn hätätilassa suinkin vain sopii.

Siksipä hän olikin, ennenkuin kaskensa sytytti, hakannut ristinmerkkejä puihin lukien salaperäisiä runoja, joissa oli Väinämöisen viisautta.

Rauhalliselta ei hänestä sittenkään tuntunut. Hänhän oli nähnyt, että lappalaisia oleskeli läheisyydessä. Ja varmaankaan eivät he vastustuksetta antaisi anastaa porolaitumiansa, vaikka hänellä kuninkaallisten kirjeiden nojalla olisi kuinkakin suuri oikeus niihin. Kounon käyttäymisestä kosken luona voi hän päättää, että lähinnä asuvat lappalaiset olivat pakanoja ja noituutta harjottavia. Vilppu Hiltuinen tiesi vallan hyvin, että verivamman kun sai vastustajalleen, voi hänen noituudeltansa olla turvattu, ja siksipä hän olikin heti nähtyänsä Kounon kirveellä uhkailevan, kiiruhtanut hänelle nuolen sinkauttamaan. Sitä hän oli sittemin katunut, sillä hän oivalsi, että hän siten vaan herätti kaunaa ja katkeruutta lappalaisen mielessä.

Hiljakseen hän oli alkanut raataa metsässä Raijetjatsen luona eikä hän sen koommin ollut nähnyt eikä kuullut lappalaisista mitään. Kuitenkin häntä vaivasi epämääräinen levottomuus ja yöllä kaskea polttaessaan heräsivät hänessä kummat ajatukset. Oli kuin hän yhtäkkiä olisi tuntenut itsensä pieneksi ja yksinäiseksi erämaassa. Ympäristön varjot liikuskelivat tulen valossa, muuttuivat kummiksi kavalasti hiiviskeleviksi häntä vaaniviksi peikoiksi — kurkien huuto puidenlatvojen yläpuolella muuttui saastaisten olentojen vonkumiseksi. Kaikki satujen erämaan kauhut muistuivat hänen mieleensä punaisten liekkien ympärillä räiskyessä. Äkkiä juolahti mieleen: täältä et koskaan palaja. Tänne erämaahan kuolet, eikä kukaan konsa löydä vaalenneita luitasi.

Vankoin käsivarsin nakkasi Vilppu Hiltuinen suuren honkataakan tuleen. Kypeniä ponnahteli ja ratisi ja tuli tukehtui hetkiseksi seuraavassa silmänräpäyksessä kyvensuihkua lekahtaaksensa uuteen kirkkaaseen liekkiin. Hän katseli erästä kipinää, joka loistavana kiiti yli metsän kunnes äkisti sammui. Silloin tunsi Vilppu Hiltuinen omituista kaihon tunnetta povessansa, mutta hidasmietteinen kun oli ei hän sitä voinut tajuisuuteen saakka itselleen selvittää — ja niinpä hän uudelleen kävi työhön käsiksi.

Yön synkkyys peitti erämaan. Ja Vilppu Hiltuinen oli yksin.

Ei hän koskaan ollut tuntenut sellaista kuin nyt. Yksin, yksin kajahteli sisäinen ääni korvissa ja oli kuin nuppujen räiske olisi samaa sanaa toistellut.

Hiljaisuudessa hetket kuluivat ja Vilppu Hiltuinen yhä teki työtä kaskensa keskessä. Ajatukset hyörivät etäällä. Lapsuuden kotiin tuhatjärvien maahan ne pyrkivät, missä hän ensimäisen kaskensa oli polttanut isänsä kodin maalla. Vihollinen oli tullut ja laittanut kaiken kaskeksi. Isä ja äiti murhattiin — itse hän piili metsänreunalla ja näki heidän vihollisen väkivallanteossa menettävän henkensä. Mutta ei hän mitään sille mahtanut, sillä hän oli vain poikapahainen ja pahantekijöitä oli monta voimakasta miestä.

Palavan kodin loimussa hän oli alkanut maailman rantaa kiertää. Kaukana hän oli kuljeskellut ja kovaksi oli luonto karaistunut elämäntaistelussa. Enemmän vastoinkäymistä kuin rakkautta hän oli kokenut ja useampia suruja kuin ilonhetkiä. Mutta vankaksi ja terveeksi hän oli kasvanut — jänteet vankentuivat ja pianpa hän ei iskuja ja lyöntejä takaisin antamatta jättänyt. Hillitsemätön luonto hänellä oli, ja puukko höllällä tupessa — niin, hän muisti miten Turun torilla hänen toverinsa Martti oli häntä ärsyttänyt mielettömään raivoon ja miten puukko heti oli välkähtänyt. Pulppuili verta — verta — punaista lämmintä verta, ja Martti kaatui kelmeänä maahan. Alutta Vilppu Hiltuinen juoksi tiehensä ja kätkeytyi metsiin.

Ja nyt hän oli täällä.

Liekit hänelle unisina vilkkuivat ja alkoi hiljakseen viskellä hienoa vihmaa. Sehän olikin hyvä, sillä yksin kävisikin vaikeaksi kaskea vartioida niin että tuli pääsisi ympäröivään metsään. Nytpä Vilppu Hiltuisen ei tätä tarvinnut pelätä. Aamupuhteella hän voisi käydä virkistääksensä itseään levollekin.

Niin hän kasken ääressä seisoessaan ajatteli ja samalla hän tunsi herpaisevan pistävää kipua oikeassa olkapäässään. Kaikki sameni hänen silmissään. Hän näki liekkien leimuavan ympärillänsä ja tunsi putoavansa huimaa vauhtia.

Sitte oli hiljaista ja pimeätä.

− − −

Kun Vilppu Hiltuinen virkosi oli ympärillä selkeä päivä.

Kaski oli sammunut — vain siellä täällä savusi jokunen nuppu, josta kohosi kapeita savukiemuroita vaaleansinistä taivasta kohti.

Vilppu Hiltuinen tunsi itsensä raukeaksi ja päässä oli omituinen tunne. Polttava kipu viilteli olkapäätä ja kiduttava jano tuskia lisäsi. Vaivoin hän nousi istualleen — silloin huomasi hän lepäävänsä havuvuoteella, että haava oli sidottu ja oikea käsivarsi tunnotonna sivulla roikkui. Kummastellen hän tähysteli ympärillensä. Kuka oli hänet raahannut liekeistä ja pannut havuvuoteelle? Ja miksi rinnassa tuntui niin omituiselta? Omituinen kuume veressä poltti ja voimatonna vaipui hän havuille. Ajatukset eivät ottaneet selvitäksensä, vaan kulkivat sikin sokin.

Puoli horroksissa hän lepäsi hetkisen, uneksien kuulevansa ääniä ympärillä. Yhä voimakkaammiksi äänet kävivät — kuului kuin suuren kansanjoukon hyörinää. Ei, sehän oli vain Raijetjatsen kohinaa ja tuulen suhinaa puiden latvoissa.

Hän avasi uudelleen silmänsä.

Korkeana kaareili taivas puidenlatvojen yläpuolella. Orava hyppeli vikkelästi siinä kuusessa, jonka juurella Vilppu Hiltuinen lepäsi. Hän näki ruskean tuuheahäntäisen kerän notkeana oksien lomassa liikkuvan. Ja äkkiä tunsi hän nälkää. Hän ei ollut mitään eilisestä saakka syönyt — nyt hän sen muisti. Mutta mitenkä lienee ollut kasken laita?

Vielä kerran yritti hän kohota istualleen, mutta hänet esti syvä ääni, joka häntä puhutteli.

Ruotsin kieltä puhuttiin, ja Vilppu Hiltuinen kuuli suuresti ihmetellen puhuttelua.

"Miten on laita miesraukka?"

Puhuja oli suuri ja uhkea ulkomuodoltaan — nuori, mutta kookas ja voimakas mies, jonka kasvoista kuvastui lempeyttä, mutta samalla myös kovuutta.

Vilppu Hiltuinen oli näkemästään siksi hämmästynyt ettei tullut vastanneeksi, jonka vuoksi tuntematon toistikin kysymyksensä.

Sokeltelevalla ruotsilla vastasi Vilppu Hiltuinen: Heikoksi ja raukeaksi hän tunsi itsensä ja kuume verissä poltti.

"Ilkeän haavan oletkin saanut", puheli tuntematon, "ja jollei Herra pohjattomassa armossaan olisi johtanut askeleitani tänne, missä sinut tapasin verta vuotavana keskellä sammuvaa kaskea, olisi sielusi tällä hetkellä luultavasti Jumalan tuomioistuimen edessä."

Hellästi muutteli tuntematon sitte siteitä Vilppu Hiltuisen haavoille. Tämä lepäsi hiljaa ja antoi tyynenä tuon tapahtua, sillä hän tunsi itsensä kovin raukeaksi ja voimattomaksi.

Yhtäkkiä jotakin juolahti hänen mieleensä. Hän muisti lauseen, jonka kotona oli kuullut papin raamatusta lukevan: "Tulkaat minun tyköni te kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä tahdon teitä virvottaa."

Sepä oli merkillistä — kuka oli tämä mies, joka tuli yksinäisen Vilppu Hiltuisen luo erämaahan? Lempeästi ja hilpeästi hän puhui, ja kun Vilppu Hiltuinen katsahti tuohon tuntemattomaan, joka hänen edessään seisoi, täytti hänen sielunsa omituinen pelko, sillä takaapäin paistava aurinko muodosti sädekehän vieraan valkean pään ympärille.

Väräjävin äänin kysyi Vilppu Hiltuinen:

"Oletko sinä Kristus?"

Lempeä hymy päilyi tuntemattoman kasvoilla. Mutta seuraavassa tuokiossa ne taas kävivät syvällisen totisiksi, miltei ankariksi.

"Mielettömiä kysyt. Ihminen minä olen ja olen suurin syntisistä." Kuitenkin kuulun Kristuksen halvimpiin palvelijoihin. Ja Kristuksen lempeyspä minut tänne korpeen johti ajoissa pelastaakseni henkesi."

"Kuka sinä sitte olet?"

"Ericus Olai, Jumalan halpa lähetti ja lähetyssaarnaaja Lapissa."

* * * * *

Monta päivää ja yötä taisteli Vilppu Hiltuinen kuumeen kourissa. Mutta uskollisesti vartioi hänen vieressään Jumalan lähettämä herran palvelija, Ericus Olai.