Tarinat kertovat tästä kauhun yöstä:

Hiljaisena ja synkeänä on Vistejaurea ympäröivä metsä, jossa tuorpenain kodat uinuvat tulten arenilta sammuttua. Mutta vedestä välkkyy tummansinistä heikkoa epämääräistä valoa, niinkuin rauhaisena kevätyönä tapajaa.

On aivan äänetöntä ja hiljaista Kounon kodan tienoilla ja puron lirinä sekä laineiden lipinä rannalla on ainoa, joka hiljaisuutta häiritsee. Kounon kodan yli leviää nuori kuusi, joka pehmeästi keinuttelee tuuheata latvaansa tuulen huminan mukaan, joka metsille laulelee eriskummallista tuutulauluansa. Kodan sisällä on autiota ja hiljaista. Vain Stjalka, vanha poropaimenpiika, nukkuu rauhatonta untansa karvakululla porontaljallaan loptessa [lähinnä kodan ovea olevassa, palvelijoille varatussa karsinassa]. Tuli on arenilla sammunut ja yksinäinen tähti kiiluu kodanaukosta sisälle.

Stjalka on vanha ja luuvalon vaivaama, eikä hän enää jaksa mennä metsään. Muu vaimoväki on metsässä poroja vaalimassa. Ja miehethän ovat Raijetjatsella. Sillä tulenkajastus sieltä tuntuu niin vahvalta, että kaikkein apu lienee tarpeen sen vastustamiseksi.

Levottomana Stjalka vuoteellansa kiemurtelee ja unessa mutisee käsittämättömiä sanoja. Hän näkee merkillistä unta.

Stjalka vartioi poroja autioilla tuntureilla. Kaukana etäisyydessä töröttävät lumisten tunturein huiput kuin jähmettyneinä aaltoina, mutta laaksosta, missä tiheänä hanhenpajua kasvaa, kuuluu porojen kulkuisten kilinää.

Stjalka ei olekaan enää vanha luuvaloinen ämmä, vaan nuori ihana saamen neitonen, ja riemuisin rinnoin hän käyskelee odotellen itsekään tietämättä ketä. Mutta kaiho, jota tuntee, on hänestä suloinen ja mieli on iloinen, sillä hän tietää odotetun saapuvan. Ja hän laulelee tuota vanhaa poronpaimenten laulua:

Bjella rontjo, hella rontjo Kulloten vesoh...[1] Katso kaunis porolauma Metsässä syömässä. Kenen on tämä valkoinen porolauma, Tokka suuria kauniita poroja, Jotka kuljeksivat metsän hiljaisuudessa Ja tyytyvät valkoiseen jäkälään Pilikellon metsässä kilistessä? Ka tuossa juoksentelee suuria härkiä Ja joukko sieviä vaajoja Ja niitä on niin monta, Että niiden sarvet ovat kuin laineet Tuolla suurissa järvissä. Bjella rontjo, bjella rontjo Metsästä kuuluu ja tiedän että Nämät ovat armaani poroja, Jotka valkojäkälikössä syövät Metsässä. Minä paimennan hänen porojansa Ja suojelen kaikkia hänen emäporojansa Hukalta ja ahmalta, Jotka metsän siimeksessä vaanivat Käydäksensä käsiksi rakkaani poroihin Ja saadakseen hyvän aterian. Huo huo panee hukka Laukkoessaan lauman ympärillä Hyvää ateriaa etsimässä, Täyttääkseen vatsansa poronlihalla. Vuooa, vuooa vuooa Se sitte ulvoo Kun on lappalaisen saanut surulliseksi Ja syönyt kyllänsä, Niin silloinpa se pahoin ulvoo — Ja hölskyttää metsään Ja laukkoo soita pitkin. Mutta kultani laumoista Se ei ruokaa saa; Vartioin kaikkia poroja Kaikkia valkoisia poroja...

[1] Poronkello kuultu metsästä.

Silloinpa tuleekin kävellen nuori saame yli tunturein, Stjalka rientää häntä vastaan. Sillä nyt hän tietää, että tätä hän on odottanut ja kaihonut. Ja hänkin rientää iloisena neitoa kohti, joka poroja tunturilla vartioi.

Silloinpa hän näkeekin, että mies on Kouno ja neito ei enää olekaan Stjalka. Ja myrsky raivoo tuntureilla. Tunturein laet häipyvät ja porojen kelloja ei enää kuulu metsästä.

Valkeana lepää suuri suo, lumen peitossa ja kaamean yksinäisenä.

Silloin tulee hukka juosten. Sillä on kiire ja häntä laahaa perässä, vaikeuttaen laukkaamista halki kinoksien. Lumi tupruaa sen ympärillä ja huurre kimaltelee sen takkuisessa turkissa.

Suhiseva, räiskyvä ääni kuuluu metsästä ja nuori saame tulee että tupruaa hukan jäljissä. Keihäs on paljaana ja teräs välkkyy uhkaavasti auringon paisteessa. Nytpä näkee Stjalka, että nuori mies on Kouno ja samalla muuttuukin susi jättiläisen kokoiseksi mieheksi, joka paljastetuin keihäin käy Kounoa vastaan. He taistelevat suolla ja valkoinen lumi käy punervaksi — punaiseksi ylt'ympäri.

Silloinpa salama välähtää kirkkaasti ja Stjalka tuntee, miten se halkaisee hänen päänsä. Hänen silmissään muuttuu kaikki punaiseksi ja mustaksi ja hän näkee miten merkillisen loistava tähti tuikkii kodanaukosta. Pieniä tummia olentoja liikkuu pimeässä hänen ympärillänsä — kummalliset äänet täyttävät hänen korvansa — kaikki katoo punaiseen pilveen.

Hän näkee suuren harmaan hanhen lentävän yli aukeiden vetten. Alhaalla kohisee kuin raju myrsky. Ja hanhi on Stjalka. Hän on niin väsynyt ja raukea — nuoli on hänet haavottanut. Hän tuntee veren virtaavan — nytpä hän putoo — putoo...

Ja enempää ei hän tunne.

Stjalka riuhtaisee ylös. Ympärillä on jotakin ahdistavaa — hän kuulee merkillisiä ääniä — kota on täynnä savua ja ulkona koirat sähisevät.

Herra Jubmel! Palaa, palaa ympärillä!

Tajuttomana säikähdyksestä Stjalka rientää kodan ovelle, mutta ehtii tuskin pistää päänsä oven ulkopuolelle ennenkuin näkee kirkkaan teräksen ilmassa heilahtavan. Silmissään kaikki pimenee ja äänetönnä hän vaipuu hengettömänä takaisin palavaan kotaan.

Sirkan miehet seisoskelevat hiljaa ja totisina ympärillä ja tähystelevät tuimina tuleen, jonka itse sytyttivät. Yön pimeydessä he hiipivät Vistejaureen Kounolle kostaaksensa. Kenenkään näkemättä ja huomaamatta he tulivat suuren noidan kodalle. Risukimppuja he ympärille pinosivat ja sytyttävät — seisoskellen ympärillä vartioimassa, ettei noita pääsisi liekkien sisästä.

Varmaankin juuri Kouno pyrki kodasta ja Skalokin kirves halkaisi kait juuri hänen päänsä. Suurta helpotusta se sirkan miehille tuotti, sillä jos noita olisi kuollut, eivät hänen taikansa enää olisi voimassa, ja Raijetjatsen tulen täytyi sammua heti kuin sen virittäjä oli mennyt Jabmien-aimoon.

Valo etäällä häipyikin vähitellen, mutta Kounon kodasta kohosi sankka savu kohti idästä käsin vaikenevaa aamu taivasta.

Sirkan miehet hävisivät hiljaa ja jälkeä jättämättä metsiin.

− − −

Mutta tuorpenan miehet olivat salojen halki tulleet Raijetjatselle ja kumartuneina seisahtaneet Vilppu Hiltuisen kasken reunalle. Samanlainen taikauskoinen kauhu valtasi tuorpenat kuin äsken sirkat, vain Kouno näytti tyyneltä.

Hän viittoili seuraajilleen, ja he vetäytyivät hiljaa takaisin tulen valosta neuvotellakseen metsän hämärässä.

Vilppu Hiltuisen tumma varjo liikkui aavemaisena ja jättiläisen kokoisena palavan rovion ääressä...

Kounon aavistukset olivat käyneet toteen. Tämä kova ja taikavoimainen karjala oli tullut tänne anastaaksensa erämaat saamelta — tässä oli vihollinen jota vastaan oli taisteltava, paha mies, joka oli Kounolle näyttäytynyt unessa ja rummulla.

Nyt hän kaiken tämän miehillensä kertoi, jotka ihmetellen hänen ympärillänsä seisoivat Mutta kohtauksen suhteen koskenniskalla hän vaikeni, sillä se, että Kouno koskematta oli antanut tämän karjalan itseään verille haavottaa, olisi tuntuvasti vahingoittanut hänen noidanmainettansa.

"Mutta eipä tämän karjalan rankaisematta anneta laitumiamme lopettaa ja maatamme anastaa", arveli Kouno. Ja kaikki siihen olivat valmiit yhtymään.

"Lähetäppä hänelle noidannuoli, niinkuin papille", tuumi Amul-Padde, jonka äänestä kumminkin sorahti ilkeä sävy.

"Kyllähän sen voisin tehdä, mutta on mahdollista, että tämä karjala itse osaa tämän taidon, ja silloin meitä itseämme kohtaa onnettomuus, jonka hänelle aiomme. Siksipä on ensin tutkittava miten suuri hänen voimansa on."

Kouno nykäisi päästänsä muutaman hiuskarvan, joihin sylki, kieräytti palloksi ja kiinnitti nuoleen, jonka sieppasi vyöltänsä. Sitte luki hän nuolelle manauksen:

Itä, länsi, etelä, pohja Bjäggogallen[1] ylväät poijat Tuokaa taivaan nurkkamilta Attjin-ennen[2] käskyläiset Jabmen-akan[3] piikaisia Näiden myrkyt nuolihini Turmiota tuottavaksi... Rautolassaneh.[4]

[1] Bjäggogalle = tuulien isä.

[2] Attjin-enne = tautien haltijatar.

[3] Jabmien-akka = kuoleman jumalatar. Attjin-ennen palvelijat ja Jabmien akan palkkapiiat = kuolettavat taudit. [4] Lorua.

Täynnänsä kunnioitusta kuuntelivat tuorpenanmiehet Kounon loihtua ja kun hän lopuksi lausui mahtisanan, ottivat kaikki lakit päästänsä.

Voimalliseksi loihdittu nuoli jousenjänteellä Kouno hiipi kaskea kohti, jossa jättiläismäinen mies vieläkin yön hiljaisuudessa työskenteli. Kasken valo oli hieman heikentynyt, sillä oli hiljaista sadetta alkanut vihmoa, ja savu kohosi mustana ja sakeana palavista murroksista.

Kouno näki Vilppu Hiltuisen kookkaan vartalon tummana tulta vasten kuvastuvan. Tyyneenä ja väkevänä hän siinä kisaskeli kohennellen kaskea, josta piti lähteä leipä hänelle ja kukaties pelloksi perattuna hänen jälkeläisillensäkin. Liekit ympärillä ritisivät ja valo häikäisi niin hänen silmänsä, ettei hän nähnyt ympäristöllä hiipiviä saameja. Kouno pisti nuolen kaarta vasten ja tähtäsi, jousen jänne kilahti ja suhisten lensi nuoli liekeissä hääräilevää jättiläistä kohti.

Kun salama olisi sattunut kaatui Vilppu Hiltuinen maahan.

Kouno riemuitsi.

Nytpä oli vihollinen vaaraton — pelko, että tämä olisi tehnyt itsensä kovaksi näytti siis aivan turhalta. Ja kerrankin näytti noitarummun ennustus olevan väärä.

Alkoi rankasti sataa ja tuli sammuta, ja aamun valjetessa tuorpenan miehet kulkivat läpi metsien kotiin päin Vistejauren luo kukin kodallensa.

Mutta kun Kouno oli muista eronnut ja perheenväkineen kulki kotaansa kohti tunsi hän pahaa katkua.

Pahaa aavistaen, jota ei tahtonut lähemmin ajatella, hän kiirehti kulkuansa auringon kirkkaana noustessa Aranoiven terävän huipun takaa.