Hämärä kohoo hiljalleen hiipien soiden sammalvuotehilta. Vaaleana ohuena harsona se mättäille painautuu ja metsässä, missä pitkäpartaiset sammalloituneet kuuset kököttävät hiljaisissa erämaan mietelmissä, se kömpelösti runkojen välissä leikittelee, kohoten korkeammalle, hyväillen ja kätkien pehmeihin piirteisiin ja himmeihin väreihin kaiken sen raihnaisen minkä aurinko äsken piittaamattomassa totuuden-rakkaudessa paljasti.

Taivas Njunnisvaaran kohdalla on vesisessä iltahämyssä, mutta viimeiset päivänhohteiset hattarat pilkistelevät harmaanhämärien pilvenjänkäleiden lomitse. Sieltä virtailee valojuova tunturille, halki hämärikköjen yli Aranoiven terävän laen. Alempana metsä jo on pimeänä.

Nytpä auringonsäteet Aranoiveltakin katoovat. Tunturein huiput tummenevat, ikäänkuin lyöttäytyvät pelotteleviksi haamuiksi jotka lakeuksia rajottavat. Noituudenahjoilta ne näyttävät, uhkaavilta pahojen olentojen tyyssijoilta, joissa kudotaan surujen ja taistelujen harsoja, joita muodostuu erämaan äärettömyyden yksinäisyydestä ja määrättömästä kaihosta — suuria mustia suruharsoja, jotka pelottavasti, ahdistavina laskeutuvat jumalan kauneimman maan metsien ja järvien yli.

Suuremmoinen erämaan äärettömyys vallitsee saloilla — hiljaisuus, jota äänettömyydestään huolimatta saatat kuunnella, joka painaa ja vapauttaa, herättää kaihoisaa ahdistuksen tunnetta ja kumminkin suo rauhaa. Köyhä, unohdettu maa nukkuu saderikkaiden pilvien kastamana — surujen ja kärsimysten syvän yksinäisyyden ja surujen maa, jossa tuhansia kummallisia olentoja asustaa metsissä, järvissä ja vuorissa.

Metsä nukkuu. Maa nukkuu. Pimeys ja hiljaisuus leviää yli autiojen avaruuksien. Ja Raijetjatsen koski etäällä laulelee surunsynkkää tuutilaulua näille raukoille nukkuville perille.

Silloinpa korkeuksista kuuluu viiltävä huuto — torven toitotuksena se kaikuu yli uinuvien metsien ja vetten. Siinä on kaihon ja elon sävel ja se vyöryy taisteluhaluisena kajahdellen tunturein lomissa.

Kurkia ne ovat, jotka etelästä tulevat näille unohdetuille pohjan perille, näille auttosoiden ja erämetsäin ihmemaille. Niiden kintereillä on kesä ja ne huudahtavat erämaan uinuvasta kauneudesta riemastuneina.

Metsästä välkähtelee. Heikko lekahteleva valo näkyy puiden lomasta. Se loimuaa levottomasti sinne tänne, katoo hetkiseksi heti taas sitä voimakkaammin loistaaksensa. Lopulta kohoovat liekit häikäisevän kirkkaina metsän hämärästä — sen valo loistaa punervana puiden lomitse ja tekee ne aavemaisiksi varjoiksi, jotka hyppivät sen mukaan kuin tuuli liekkiä loimuaviksi puhaltaa tai riuduttaa. Satamalla kohoo punaisia kipinöitä öistä taivasta kohti. Ne liitävät huimaavasti kierien yli kuusien ja honkien latvain, kunnes tähdenlennontavoin yöhön sammuvat. Mutta toisia kiitää perässä. Sillä tuli yhä kiihkeämmin palaa. Se leviää — loimuaa pilviä piirtäväksi, metsässä kohisee ja sähisee ja metsän eläimet, jotka kummastellen ja kauhulla tätä ovat katselleet, pakenevat tai ryntäävät valon häikäiseminä tulimereen.

Kauas valo kajastaa, punervana ja säteilevänä kuin nousevan auringon valo. Ja seutu ei enää uinu. Tuli on sen herättänyt uuteen eloon, sillä rovio salolla on ihmiskäsien — vankkojen ihmiskäsien sytyttämä, joiden tehtävänä on herättää nukkuva maa.

Hän on Vilppu Hiltuinen, suomalainen uutisasukas, joka ensimäistä kaskeansa polttaa. Lappi ei enää ole saamein maa...

* * * * *

Etäälle kantoi Vilppu Hiltuisen kaskesta valo.

Sirkan miehet näkivät olinpaikastaan tulen. Ja tuorpenanmiesten kodissa tulen loimu herätti kummastusta ja kauhua.

Sillä lappalaisella ei ole kamalampaa vihollista kuin kulovalkea. Se hävittää hänen laitumensa — jäkäliköt, porojen laitumet palavat, eikä siihen missä tuli on raivonnut, koskaan enää kasva mitään. Siksipä ei kukaan niin varovaisesti pitelekään tulta kuin lappalainen, ja siksipä olivatkin ennen suomalaisten ja ruotsalaisten tänne tuloa metsät reheviä ja metsänpaloilta säästyneitä.

Viestit kulkivat nopeasti sekä tuorpenain että sirkkain kotain väliä. Sillä nyt oli kyseessä onnettomuuden torjuminen, joka oli molemmille yhtä suuri.

Ei kukaan voinut käsittää, miten metsä oli syttynyt. Sillä ukkonen ei vielä ollut käynyt — Tjermes ei viskele nuoliaan tähän vuodenaikaan — ja sitä, että joku ihminen olisi metsän sytyttänyt tuleen, ei juuri voitu kuvitellakaan.

Sirkan miehet huomasivat valosta ja kypenistä, että tuli raivosi heidän maillaan. Siksipä he kiiruhtivatkin tulta sammuttamaan, ennenkuin se ehtisi tehdä kovin suurta vahinkoa. Vähäpä he ehtivät päivitellä, miten tuli oli syttynyt. Mutta Skalok noita, arveli että onnettomuus oli rangaistus siitä, että sirkan miehet olivat hyljänneet isiensä jumalat.

Ajattelivatpa monet vanhat sirkan miehet toisinkin, kiukulla he muistelivat miten sirkan heimon oli täytynyt luovuttaa Raijetjatsen riistarikkaat kalavedet tuorpenoille ja heidän mahtavalle noidalleen.

"Kounopa on taikonut metsän tuleen", he mielessään ajattelivat, ja käsi haparoi tuppea. Mutta ääneensä eivät rohjenneet mitään sanoa nuorkristittyjen tähden. Sillä pappi oli sanonut, ettei kristittyä kastetta saanutta noituus voinut vahingoittaa, ei edes hänen omaisuuttaan. Ja pappia täytyy uskoa, sanoivat nuorkristityt.

Tuorpenain keskenkin tuli herätti pelkoa ja ihmeteltiin miten se oli saanut alkunsa. Ei ollut ajattelemistakaan, että sirkat itse olisivat laitumensa sytyttäneet ja niin voimakas noita kuin Kouno olikin, ei kukaan luullut hänen rohjenneen metsää sytyttää. Sillä sepä olisi vihastuttanut matsänhaltioita ja Kouvamanoa, sateenjumalaa, jonka siten täytyisi nähdä lastensa, porojen näkevän nälkää laitumilla, joilla ennen oli ollut kyllin elatusta.

Kouno yksin aavisti, ken oli tulen sytyttäjä. Tuo suuri, vaalea mies, joka ylhäällä Raijetjatsella oli noidan verille haavottanut — yksin hän voi uhmata metsänjumalten vihaa ja sytyttää Kouvamanon laitumet tuleen. Mutta jos mies vielä kerran sattuisi Kounon tielle, niin miteltäisiin, kumman taikavoima olisi tehoisampi.

Kouno ei tyytynyt vain kirveeseen tuorpenain kera kiiruhtaissaan Raijetjatselle. Hartioilleen ripusti hän jousen ja nipun teräväkärkisiä nuolia.

Kummastellen hänen miehensä tätä katselivat, mutta ajatus ei huulilta puhjennut kysymykseksi. Sillä kaikki tiesivät Kounon kysymykseen, miksi hän niin tahi näin teki, harvoin vastaavan, ja yhtä varmaa oli, että mitä hän tähän saakka oli tehnyt, sen hän aina oli tehnyt heimon hyväksi, vaikkeivät kaikki olleetkaan käsittäneet kaikkien Kounon taikatemppujen tarkotusperiä.

Kouno itse käveli äänetönnä, mutta ajatukset liitelivät kaukana. Kostaa piti hänen saada tälle miehelle, joka oli hänen tiellensä sattunut. Veri verestä. Hänen kolea naurunsa vieläkin kaikui Kounon korvissa ja nuolen jälki kasvoja poltti.

Jos nuolenkantamille tulet, palkan saat — olitpa sitte ihminen tai jabmek. Veri verestä. Loihtu loihdusta. Kounon jumalat ovat yhtä suuret kuin sinunkin.

Näinpä Kounon mielessä ajatukset pyörivät, tuorpenanmiesten kiirein askelin rientäessä Raijetjatselle, missä Vilppu Hiltuisen kasken tuli nousevan auringon tavoin loisti yli puiden latvain.

* * * * *

Sirkanmiehet olivat kevät-yön puolipimeässä juosseet Raijetjatsen luona palavaan metsään. Mutta tässä he äkkiä kauhun herpaisemina pysähtyivät. Sillä heidän silmänsä näkivät jonkun olennon, jonka täytyi olla vitrani, æppar. Metsä paloi — mutta liekkien keskellä touhusi jättiläisenkokoinen mies, kaataen puita ja laahaten havuja ja hirsiä suuriin röykkiöihin, jotka syttyivät sitä myöten kuin tuli kulki eteenpäin. Suurikasvuinen hän oli — kaksi miehen mittaa — ja hänen jäsenensä olivat niin karkeatekoiset, että ne herättivät pienissä sirkanmiehissä kauhua heidän vavisten metsänreunalla seisoskellessansa. Liekit valaisivat hänen kasvojansa — niillä oli inhimillinen muoto, mutta kovat ja karut kuin itse erämaa ne olivat.

Taikauskoinen kammo, suurempi kuin tulen pelko, valtasi sirkanmiehet. Ehkäpä pitivät Skalok ukon sanat sittekin paikkansa, että jumalat olivat siksi suuttuneet, että sirkat olivat menneet Valkean Kristuksen papin luo, ja että jumalat juuri siksi olivat antaneet tuorpenoille vallan tulella ja taioin saattaa sirkat perikatoon. Kaikki olivat vakuutetut siitä, ettei tulimeressä työskentelevä mies voinut olla ihmissukua. Kaameasti loimuavassa valossa oli hän enemmän noiden riettaiden henkien tapainen, joista pappi tapasi puhua — niiden kaltainen, jotka elävät tuli- ja tulikivijärvessä.

Kummastellen ja kauhun valtaamina sirkanmiehet vetäytyivät kauemmas metsään, jonne ei tulen valo ylettynyt. Äänettöminä varjoina he hiiviskelivät pimeässä metsässä, ja kaskensa keskellä puuhaava mies ei ollut huomannut eikä tiennyt mitään siitä kummastuksesta ja pelosta, joka sirkkain keskuudessa vallitsi.

Metsässä alkoi kiireellinen neuvottelu. Nuorkristityt ehdottivat, että pahan hengen, joka metsässä raivosi, annettaisiin häiritsemättä työtänsä jatkaa. Sillä papin puheista he tiesivät, ettei pahoja henkiä vastaan tepsi muu kuin rukous ja jumalan sana. Mutta Skalok ja muutamat vanhat tuumailivat toisin. Tuorpenanmiehet tämän pahan hengen olivat lähettäneet, heille oli kostettava.

"Kyllähän Kouno on suuri noaidde", arveli vanha Skalok, "mutta minäkin olen hammas suussa syntynyt ja tontolta mahtisanoja oppinut. Kylläpä minunkin taikani ovat yhtä hyviä kuin hänen, vaikkakin vanha koira lyhemmän kierron laukkoo kuin nuori. Montahan meitä on ja teräkseen kilpistyvät taiat — menkäämme siis tuorpenain asuinsijoille ja maksakaamme noituus teräksellä! Tuorpenat ovat muinen vuodattaneet sirkkain verta — jos he nyt tahtovat meidän laitumemme hävittää, niin tuorpenain verikin virratkoon."

Paljo puhuttiin puoleen ja toiseen, mutta Skalokin ja vanhat oli vallannut hillitsemätön raivo. Kirvein häristeltiin ja kirota roiskuteltiin tuorpenaa ja Kounoa.

Ja niinpä kävi, että tuorpenain miesten rientäessä apuun Raijetjatsessa loimuavan tulen sammuttamiseen, sirkat hiipivät kostonhimoisina tuorpenain asumuksille polttamaan ja murhaamaan...