Notkein liikkein Kouno juoksi halki metsän Aranoivea kohti. Mutta äkkiä hän seisahtui, tuonne ylös ei hän haavottuneena voisi mennä. Sillä Aranoivella oli heimon stuoramus passe [uhripaikka] ja Kouno tiesi, että jos hän sulkemattomin verihaavoin astuisi pyhälle maalle sattuisi häneen ennen vuoden loppua Jabmien akan nuoli [Jabmien akan nuoli = kuolema].

Siksipä hän kääntyikin takaisin ja meni laaksoon, joka joelta kulki kappaleen sisämaahan päin. Laakson pohja oli paljaana kivimuhkurana. Suuria viertokiviä oli päällekkäin niin että ne muodostivat leveän tientapaisen jonon, joka kulki pitkin laaksoa. Kouno tiesi sen olevan Kouvamanon [Kouvamano = eläinten jumala, porojen suojelija] muuttotien, ja hän vältti sille astumasta. Hän pysytteli kivirytäköiden sivulla ja tuli pienelle purolle, joka vallattomana lirisi ylempänä olevasta lähteestä.

Tänne Kouno lopulta istahti.

Hän huuhteli haavaa ja luki loitsun sulkeaksensa verenjuoksun. Mutta loitsu, vaikka olikin monasti ennen hyväksi havaittu, näytti nyt äkkiä käyneen tehottomaksi, sillä verta tihkui edelleenkin punaisena viiruna posken haavasta.

Sellaista ei Kounolle vielä milloinkaan ollut tapahtunut — ja hän tunsi kiukun sisällänsä kiehuvan tuota tuntematonta miestä kohtaan, jonka voiman hän aavisti omaansa suuremmaksi.

Kuka hän sitten oli? Oliko hän vain kristityn papin Kounolle kostoksi lähettämä jabmek Jabmienaimosta? Vai oliko hän mies lihaa ja verta?

Jollei Kounolla poskessaan olisi ollut polttavaa merkkiä siitä ettei mies ollut haamu tahi vitrani, olisi hän ollut vakuutettu siitä että tuo oli ollut vain jonkun epäsuopean jumalan lähettämä kangastus, mutta veri, jota virtasi poskea pitkin ja teki punervan raitan turkille, puhui toista.

Mitä hän tahtoi erämaasta, tuo mies, jonka ulkomuoto tarpeeksi ilmaisi, että hän oli daro tahi karjala? Sen että hänellä oli pahat mielessä oli Kouno äsken sekä kuullut että nähnyt Mutta mitä hän aikoi tehdä?

Tuo mies koskenniskalla oli kiiruhtanut ampumaan verivamman Kounolle, ennenkuin tämä oli ennättänyt lukea loitsuansa — sepä todisti miehen olevan taikuuksiin perehtyneen. Sillä muuten hän ei olisi tullut ajatelleeksi, ettei haavottunut mies voi tehokkaasti loihtia. Mutta Kouno ei koskaan ollut kuullut daron perehtyneen salaisiin tietoihin. Miehen täytyi siis olla karjala.

Kouno muisti kuulleensa heidän olevan jäykkää, noituuteen perehtynyttä väkeä ja saamein vihollisia. Monet voimakkaat loihdut oli saatu idästäkäsin — sen Kouno tiesi, ja siitä puhuivat vanhat muistelmatkin. Mutta jos mies oli taiantietäväinen karjala — niin miksi hän oli korvessa, ellei noituudella pilatuksensa saamein metsästysmaat ja kalavedet? Varmaankin oli tulossa kovia taisteluja saamein ja karjalan kesken. "Saammepa sentään kokea kenen mahti on suurempi, sinun tai minun" ajatteli Kouno.

Hän ei päässyt ajatuksistansa selville, ja siksipä hän päättikin mennä kotiin kobdaalta neuvoja kysymään...

Loihtua lukien löi hän veitsellä kipunan kivikirveestä ja sytytti palamaan tuohenkäivärän, jolla sitte poltti poskeansa kunnes veri tyrehtyi. Sitte heitti hän tuohenpalasen lähteeseen ensin luettuaan siihen lyhyen loitsun, ettei Saivoneita, lähteenjumalatar, siitä vahingoittuisi ja suuttuisi, ja meni sitte nopein askelin asuinpaikalle.

− − −

Tuorpenan miesten pääolinpaikka oli Njunnisvaaran pohjoispuolella erään järven lähettyvillä, jota nimitettiin Vistejaureksi, sammaljärveksi. Täällä he kesän asuivat, porojen vapaina ympäristön metsiä kierrellessä. Kokoomis- ja erottamisaikoina tosin heimo oli liikkeellä ja talvella, kun nälkä ajoi porot alas rannikkoseuduille, kuljeskelivat tuorpenat muuttelevien tunturilappalaisten tavoin, mutta kesäkauden he asuivat samassa pääolinpaikassa.

Siksipä olivatkin tuorpenain kodat suurempia ja parempia kuin tunturilappalaisten, samaten olivat myös heidän poronsa suurempia ja lihavempia.

Kodat oli rakennettu männynrangoista ja havuista, joiden päälle oli pantu turvepeite. Ne olivat hajallaan siellä täällä järven ympäristöllä, siksi kaukana toisistansa, että päivän matka olisi riittänyt kaikissa kodissa pistäytymiseen.

Kounon kota oli järven eteläpuolella, pienen puron suulla. Kota oli suuri ja hyvin rakennettu, sillä Kouno oli rikas ja heimonsa ensimäinen. Pari suognea [suogne = jalustalla oleva ruokain y.m. tarpeidensäilytyspaikka] oli kodan sivulla puron partaalla ja järvenrannalla roikkui muutamia verkkoja kuivaamiskojeillansa.

Kappaleen matkaa kodan takana metsässä näet kömpelösti kyhätyn lavan, joka lähes kolmea kyynärää pitkine jalkoineen muistuttaa pöytää. Pöydällä on merkillisesti ihmisen hahmon muotoiseksi kasvanut verellä ja poronihralla voideltu koivunjuurikka. Se on uhrilava Kounon stuorjunkkareineen [stuorjunkkari = puinen epäjumalankuva] ja lavan ympärillä on sama ja poronluita ladottuna kasoihin, jotka muodostavat kokonaisen luutarhan.

Ja ympärillä on synkkä, tiheä metsä sammalpartaisine kuusineen ja korkeine henkineen.

Kun Kouno tuli kotiin tervehti häntä kajahteleva koiran haukunta. Se oli pitkähäntäinen Seipi, joka yksin oli jätetty kotiin kotaa vartioimaan, sillä kaikki väki, sekä miehet että naiset, oli mennyt mikä minnekin. Se sopikin erinomaisesti Kounolle, sillä hänellä oli mielessä jotakin, jonka toteuttamiseksi hänen täytyi olla yksin.

Kodan sisällä oli puolipimeä, sillä reppenperje [reppenperje = poronnahkainen räppänänpeitto, jolla kodan suuaukko peitettiin] oli levitetty savuaukon yli ja sekä suuri ovi että poossio-ovi oli suljettu. Kouno otti salon ja nosti sillä sisäpuolelta pois räppänän peitteen, niin että valo virtaili sisälle. Niinpä hän sytytti tulen ja ajatuksissa hautoessaan aamupäivän tapahtumia, hän keitti lihapalaa.

Lopetettuansa syömisen, hän otti kattilan alas ja pani sen ovensuulle, että koiratkin saisivat osansa, liemen. Sitte laski hän kontullensa ja ryömi niin paljain päin neljin kontin possiota, kodan pyhäkköä kohti. Täältä otti hän kumarrellen ja palvoen esille noitarummun, kobdaan, joka oli kätkettynä porontalja-vuoteelle. Valkeasta poronvasikantaljasta otti hän käsille arvan, messinkirengasnipun sekä vetjeraan, vasaran, joka oli sirosti poronsarvesta tehty ja jossa koristeina oli messinkirenkaita ja muita helyjä.

Kounon kobdas oli vanha ja mainehikas. Suuria lahjoja sille oli annettu ja suuria se olikin tehnyt. Toistasataa vuotta oli se kulkenut perintönä tuorpenain tietäjillä, jotka yksin olivat pystyneet sen kummalliset merkit selittämään.

Kouno otti vasemmalla kädellänsä kiinni rummun pohjasta ja pani oikealla arvan Beiven kuvan kohdalle, keskelle rummun kalvoa. Sitte otti hän vetjeraan ja alkoi kiihkeästi rummuttaa, joikuen manausta:

Ailekes olmak, Ihmisten valtias, Jubmel korkea, Taivasten herra. Stuorre Aija, isä, Taivasta lähin Älä vihaasi käännä Beiven lapsia kohti. Beive, joka valtavasti säteilet Yläpuolella tähtösien Juoksan[1] Tjuoken[2] yläpuolella Yli pilvein, tuntureitten Yli Stuor Aijaan kaaren[3] Vihassas el' käänny meistä! Loista johda polkujamme Lapsias elämän säteillä Saivo-Nejta Viron-Akka, Lähteen pulpunnan, metsän valtiattaret Jakakaa armollisesti antimianne! Routta, manalan herra, Joka pimeitä polkuja kuljet — Sinulle uhriporoja tarjoomme, Kauniita vaajoja ja härkävasikan Vihasi torjuaksemme, Ettei nuolesi kohtaisi Veisi meitä Jabmien-Akan luo Ja kelmeän Kuonan-nejdan luo... Valtiaat jumalat! Ailekes olmak Klinikkaa tietäjää Ja rummun kuminaa Antakaa rummun Salaiselle hengelle Valta mitata Tulevaisuuden syvyyttä! Näyttäkää merkki Stuor Aijaan neuvotteluihin Noaidde kutsuu — kuulkaa lapsia!

[1] Juoksa = jousi, Otavan lapinkielinen nimitys.

[2] Tjuoke = sydän, seitsenlähden lapinkielinen nimitys.

[3] Taivaankaari.

Rummun kumea kolke ja messinkirenkaiden helinä niiden rämisten hypellessä poronvasikannahkalla yhtyi noidan yksitoikkoiseen lauluun ja muodosti omituisen soiton, jonka ääni kuului kauas kodan ulkopuolelle. Kounon kotaväki, joka oli palannut metsästä pysytteli äänetönnä odotellen ulkona, sillä noidan häiritseminen hänen rummuttaessaan olisi voinut viedä häiritsijältä hengen.

Hiljaisella äänellä he keskenänsä puhelivat kummastellen, mitä mahtoi merkitä, että Kouno lauloi tuota suurta uhrilaulua, jota ei muualla ollut tapana joikata kuin stuoramus passella.

Kaikki tiesivät jotakin tärkeätä olevan tekeillä ja Amul Padde, tuo vanha lappalainen, joka oli ennustanut Kounolle onnettomuutta papin tähden, oli heti valmis arveluillensa.

"Kouno lyö rumpua tutkiaksensa miten hän suojelee itsensä papin jabmekilta."

Rummutus kävi yhä hurjemmaksi, ja talonväki tunsi omituisen pelon itseään ahdistavan ulkona seistessään ja odotellessansa. Tuntui aivan kuin rumpu huokaisi ja itkisi — kuului kuin kosken pauhinalta, kuin kulkisi ryskyen poroparvi — kuin tuulen vonkuminen tunturinlaella ja hukan ulvonta metsässä.

Äänettöminä paljain päin seisoivat nuo pienikasvuiset ihmiset kodan ympärillä, tuijottaen ovelle kauhusta ja kummastuksesta kiiluvin silmin.

Mutta kodan sisällä istui Kouno rummun yli kurottautuen. Hän oli lopettanut laulamisen ja takoi hurjistuneena rumpukalvoa. Arpa hyppelehti ja kulki kalvolla, mutta teki aina saman kaaren: Beiven kuvasta sudenkuvaan, kuolemaan ja helvettiin, sitte kirkolle ja uudelleen saman tien.

Kouno oli kalpea ja silmät tuijottivat lasimaisina; suusta kävi vaahto, joka pitkänä sitkeänä säikeenä roikkui turkilla. Yhä hurjemmin hän rumpua löi — kuului kuni henkensä kaupalla tappelevien eläinten ääniä. Sitte kuului huikea ikäänkuin syvyyksistä tuleva kumina, ja samalla vaipui Kouno tunnotonna maahan näöltään kuolleena.

Tietäjänuneen hän oli vaipunut — langennut loveen.

Ja hiljaa hiipi talonväki kotaan, niissä noita makasi.

"Vadsa sakan — vadsa sakan mutisi Amul Padde itseksensä.

"Hän on mennyt Rotaimoon papin jabmekia lahjoaksensa."

Kaikki istuivat hiljaa ja totisina tulen ympärillä Kounon tietoisuuteen herätessä. Eikä kukaan uskaltanut sanaakaan sanoa, sillä äkäiseltä raskaiden ajatusten vaivaamalta näytti suuri tietäjä palatessaan varjojen valtakunnasta.