Tarina kertoo:

Idästä tuli mies. Hän oli harteva ja tuiman näköinen. Suurten järvien maasta hän tuli miesmurhaa paeten.

Korpien halki hän oli samoillut ja luolissa asunut, niinkuin muinen stalot, siihen aikaan kuin maanpakolaiset, ryöstäjät ja väkivallantekijät, metsään piiloutuneina elivät lappalaisia ryöstämällä ja joista nämä sitte saduissaan ja tarinoissaan tekivät jättiläisiä ja peikkoja. Nämä maanpakolaiset ryöstäjät, jotka sveain lain mukaan tuomittiin Helsingalantiin menemään, kävivät, voimakkaita ja kookkaita kuin olivat ja muiden omistusoikeutta halveksivat, saamein kansan pahimmiksi vihollisiksi. Ja heidän muistonsa elää vieläkin lappalaisten kesken saduissa stalo-tarinoissa.

Stalon tavoin idänpuolen mies oli tullut. Mutta karjala hän oli, suomalaista sukuperää ja perehtynyt suomalaisiin runoihin ja jumaliin.

Tänne hän oli tullut monenpäiväisen vaelluksensa suoritettuaan. Ollessaan vielä rannikkoseuduilla, joissa kyliä ja uutisasutuksia oli alkanut syntyä ja joissa oli ihmisiä, joiden silmistä hän luuli näkevänsä muistutuksen rikoksestansa, tunsi hän itsensä onnettomaksi ja epävarmaksi. Yksinäisenä tunsi hän itsensä voimakkaaksi. Siksipä hän vetäytyikin yhä syvemmälle korpiin.

Oleskellessaan ja liikkuessaan ruotsalaisten keskuudessa hän oli kuullut merkillisiä uutisia kerrottavan. Avonaisessa kirjeessä kuningas oli julistanut, että niiden, jotka tahtoisivat asettua asumaan Lappiin tiluksia raivataksensa, piti saaman nauttia kaksikymmentä vapaavuotta sekä saaman vapaan maan itselleen ja jälkeläisillensä.

Mies, jonka nimi oli Vilppu Hiltuinen, piti näitä itselleen suotuisina uutisina. Ja eivätpä häntä pelottaneet jutut erämaan noituuksiin perehtyneestä kovaluontoisesta kansasta.

Kun kummallisia tarinoita Lapin asukkaista levitettiin ei yksikään ruotsalainen vielä ollut rohjennut käyttää hyväkseen niitä etuja, joita kuninkaan kirje tarjosi niille, jotka sinne asettuivat asumaan. Ennemmin epävarma toimeentulo tunnetussa maassa kuin varma noitien seidoista johtuva kuolema erämailla.

Mutta Vilppu Hiltuinen päätti patikoida salomaille. Joutsi selässä tallusteli hän pohjoista kohti, meni halki metsien yli vesien. Ihmisiä hän ei tavannut, eikä tahtonutkaan heitä tavata. Elantonsa sai hän metsänantimista ja kaloista, joita pyydysteli joista ja järvistä. Suojansa sai hän vuorten onkaloista tahi tuuheiden kuusien juurelta — puolustusta oli kylläksi hänessä itsessään.

− − −

Joki on pieni ja vuolas Raijetjatsen yläpuolella, ja koskessa se kutistuu kaidaksi, sohisevaksi vaahtoviiruksi, joka huimaavaa vauhtia ryntää alapuolella olevaa tyventä vettä kohti. Tässä on leveä, tyyni ja kalainen patouma. Kosken partaalle saakka tapaat lohia turhaan yrittelemässä koskenniskalle ponnahdella. Alempana paneutuvat suuriin joukkoihin taimenet ja harrit ja rantamilla, missä kaisla huojuu, piileskelevät hauit kärkkymässä pikkukaloja, jotka parveilevat vedenpinnalla.

Vanhastaan on kalansaalis täällä ollut paras mitä tiettyvillä tapaat, ja kiihkeästi on tuorpenan ja sirkkain kesken näistä kalavesistä riidelty. Tuorpenat ovat mielestään tämän vesistön oikeat omistajat, mutta sirkat pitävät sellaista mielipidettä omistusoikeuden loukkauksena. Monasti onkin senvuoksi sattunut, että tuorpena ja sirkka on tavannut toisensa Raijetjatsen luona ja on syntynyt sanakiista, joka ei ennen ole loppunut kuin kosken veteen on verta sekottunut.

Nytpä sirkan miehet aikoja sitten ovat jo vetäytyneet pois Raijetjatselta ja jättäneet sen rikkaat kala-apajat tuorpenalle; sirkat olivat rauhaa rakastavaisempia ja kristityn papin lempeä oppi oli saanut heidät ennemmin luopumaan oletetusta oikeudesta kuin olisivat tahtoneet jäykkyydellänsä antaa aihetta veriseen taisteluun. Mutta vanhempien sirkan miesten mielten pohjalla piili kumminkin viha ja heitäpä pidätti Raijetjatsen rikkailta kalavesiltä enemmän Kounon pelko kuin papinopin kunnioittaminen.

Tuossa kesänrinnassa tuorpenat olivat talviteiltään alankomailta kulkeneet ylös päämajoilleen Njunnisvaaralle. Kittanoose — kevätruoka — oli otettu esille säilytyspaikoista ja syöty uhrijuhlassa palaavan Beiven kunniaksi. Talvi oli ollut onnellinen ja ne, jotka olivat ennustelleet, että Kounon noitatemput pappia vastaan, tuottaisivat turpenalle onnettomia seurauksia, olivat joutuneet häpeään. Päinvastoin, ei turpenan heimo milloinkaan ollut suuremmassa kunniassa ja arvossa ollut kuin nyt, kun Kounon eriskummallisen tietäjän mahdin maine maita kierteli.

Nytpä tuntuivat kevät ja kesäkin onnellisiksi kääntyvän. Kouno oli uhrannut kaksi ruskeata poroa Tjermeelle ja valkoisen porovasikan Beivelle porojen onneksi. Uhrieläinten rasvan olivat heimon nuoret tytöt sulattaneet ja kaataneet venheenmuotoisiin tuohiastioihin, jotka ripustettiin kesäasuinpaikan ympärillä oleviin puihin. Nämät olivat Beiven-Neidan uhreja, että tämä tekisi porot hedelmällisiksi.

Rauha ja yksimielisyys vallitsi heimon keskuudessa ja kaikki olivat siinä luulossa, että uusi suuruuden ja kunnian aika, kuten muinen Vaarin aikana nyt tuorpenalle koituisi.

Kouno itse oli kumminkin viime aikoina ollut harvasanainen ja sulkeutunut. Kun vanha utelias Hiisu oli syytä udellut, hän vain oli kieltäytynyt vastaamasta. Hiisu käsitti sen siten, että joko manaaminen tahi taikatemppu oli tekeillä, eikä enempää kysellyt. Sillä Hiisu tiesi, vaikkei itse ollutkaan tietäjä, että noita menetti voimansa, jos ilmaisi loitsun, jota hautoi.

Siitä sanoi vuolleh:

Hullu paljon pakisevi, Viisas on sanoille saita. Nuoli nopsa vaiti lentää — Vonkuin saalihin se sattuu.

Kouno oli ilolla ja ylpeänä nähnyt, miten tuorpenaheimo hänen johdollaan oli päässyt suurempaan valtaan ja hyvinvointiin kuin pitkiin aikoihin. Mutta hän luuli silti olevan syytä olla varovainen ja ylvästelemättä. Sillä merkeistä päättäen oli onnettomuus tulossa. Yksin hän oli nähnyt, että suuri onnettomuus uhkasi heimoa suuren kristityn miehen kautta.

Sen hän oli nähnyt kobdaasta — noitarummusta — ja turhaan hän oli luvuin yrittänyt vaaraa vältellä. Hän näki miten se läheni, ja hän sen siten selitti, että se oli kristityn papin mestari Olavin jabmek [Jabmek = kuolleen haamu. Lappalaiset luulivat, tuonelan asukkaiden Jabmien-aimossa jatkavan maanpäällä alkamaansa elämää ja olevan vilkkaassa yhteydessä elävien kanssa. Siksipä jabmekeille, kuolleille, uhrattiin, etteivät ne eläviä vahingoittaisi.], joka tahtoi kostaa ja aina kuljetti arpaa [arpa = messinkirengas, joka pantiin rummulle, sitä käytettäessä] rummulla samaa rataa, siten uhkaillen.

Kouno ei ollut kellekään heimon miehelle hiiskunut mitä luuli näkevänsä, ja hän yhä toivoi uusin manauksin ja uhrein tekevänsä jumalat niin suopeiksi, ettei papin jabmek voisi häntä ja heimoa vahingoittaa.

Hänen mielensä ei kuitenkaan ollut niin hilpeä ja täynnänsä luottoa kuin ennen, ja usein häntä vaivasivat kiusalliset unet. Alati ilmestyi hänelle vaaleatukkainen mies. Mies, jolla oli mestari Olavin muoto ja hänen tummat uhkaavat silmänsä. Mutta hänen suunsa ei ollut lempeä ja sävyisä kuin mestari Olavin, vaan oli siinä julma ja ankara piirre, ja joutsi, jota hän kantoi oli karkeatekoisempi ja vahvempi kuin yksinomaan linnustamiseen oli tarpeen...

Kouno oli mennyt etelään käsin Raijetjatsea alaspäin siunataksensa kalavesiä ja antaakseen ensi uhrit Tjatseolmakille, vetten jumalalle. Senpävuoksi vei hän mukanaan poronmaidolla täytetyn poronmahan, johon oli sekotettu seitsemän pyhää lääkeyrttiä ja vyöllensä oli hän pistänyt kivikirveen, joka pystyy vastustamaan kaikkea noituutta.

Aurinko paistoi täydeltä terältä ja Raijetjatsen usviin kuvastui kirkas taivaankaari. Sitä piti Kouno hyvänä enteenä ja hänen sydämensä tunsi hetken helpotusta. Hän hetkisen nauroikin pelolleen, ja aukoessaan solmuja poronmahan suusta kaataakseen siitä maitoa veteen Tjatseolmakille uhriksi hyräili hän hilpeätä joikua:

Paista, päivä, kirkkahasti, Orrajauren järven pintaan! Kuusehen kurotteleiksen Orrajauren nähdäkseni, Sekä kaunihin kanani Kukkarantaa kulkemassa, Kussa urvut puhkeleivat. Kuljen pilven teitä myöten Hattaroilla halki maiden Orrajaurelle ne kiitää. Varikselta siivet sieppaan Otan kuikan kurottimet, Hanhenjalat harppaella Luokse armaan astellani, Hiljaa, hiljaa hiiskumatta...

Solmu olikin kovasti kiinni ja Kouno sai kauan sen kimpussa pusailla ennenkuin se aukesi. Kun lopulta onnistui, piti hän poronvatsaa molemmin käsin ja laskeutui polvillensa ja tuli kontillansa ryömien rantaan, jossa sitte kumarrellen kaatoi maidon koskeen mumisten:

Jumalat voimalliset Tjatse Olmak, Jubmelan sukulaiset Vaahtojen vaipan alla, Ottakaa uhriksi Rieskaa poronmaitoa, Nuorten vaajain maitoa...

Taaskin hän nöyränä kumartui maahan maidon valkeana viiruna juostessa virtaan.

Samalla kuului toiselta rannalta kovaa naurua, joka kaameana kajahteli halki kosken kohinan.

Kouno nousi kiireesti pystyyn ja vilkasi ympärillensä.

Hän tunsi miten polvijänteitä herpasi niin että hän oli lyyhistyä kyykkään kauhusta. Niinkuin olisi vitran [vitra = aave] nähnyt hän tuijotti kosken tuonpuoliselle rannalle. Sillä siinäpä seisoikin tuo mies, jonka hän oli unissa nähnyt ja joka häntä kohdalla oli uhkaillut. Pitkänä ja kookkaana hän seisoi kosken niskalla — tuimasti katseli, suunpielissä julma ilme. Hartevalta ja vankkaniskaiselta hän näytti; ja joutsi, joka oli vasemmalla olalla, oli korkeampi ja vankempi kuin lintujen ampumiseen oli tarpeen...

Pelko valtasi niin äkkiä Kounon, ettei hän heti muistanut mitään loitsua tahi mahtisanaa suojeluksensa itseänsä tahi vahingoittaaksensa vitraa, joka oli hänen edessänsä. Mutta kuin kolea ilkkuva nauru vieläkin kuului toiselta rannalta, vieden voiton kosken pauhinasta, tempasi Kouno äkisti kivikirveensä ja iski sillä ympärilleen kaikkiin neljään ilmansuuntaan.

Toisella puolella oleva suuri vaaleaihoinen mies näki Kounon hommat jo ennenkuin tämä oli ennättänyt lausua loihtusanoja, jotka häntä itseään suojelivat ja vihollisen veisivät perikatoon, ottikin tämä joutsen olaltansa ja sinkautti Kounoa kohti suhisevan nuolen, joka raappasi hänen poskeansa niin että pari veripisaraa tipahti turkinkaulukselle.

Nyt käsitti Kouno mahtinsa tällä erää murtuneeksi, kun kerran verta oli tihkunut ja kauhun sekä pahojen aavistusten valtaamana hän minkä jaloista kerkisi ryntäsi metsään ja katosi sinne puiden peittoon.

Mutta kosken alapuolelle viritti Vilppu Hiltuinen tulen, jossa paistoi ensimäisen Raijetjatsesta saamansa lohen.